maanantai 30. huhtikuuta 2012

Sukupuolineutraali aviolitto - kyllä vai ei?

(Alustukseni Lappeenranta salissa 29.4.2012. Tilaisuus kokonaisuudessaan on katsottavissa YouTubessa: http://www.youtube.com/watch?v=NW2WPC8m1pU)


Tämän iltapäivän tilaisuuden otsikkoon Sukupuolineutraali avioliittolaki – Kyllä vai ei? vastaan omassa puheenvuorossani, että ”ei”.
Avioliitto on vanhastaan ollut olemassa liittääkseen yhteen toisiaan rakastavan miehen ja naisen, jotta lapsilla olisi rakastavat biologiset vanhemmat, oma isä ja äiti. Avioliiton olemukseen kuuluu vastakkaisten sukupuolten luonnollinen periaatteellinen yhteys jälkeläisiin. Avioliiton kannalta sukupuolella on siten olennaisella tavalla merkitystä.
Koska avioliitolla on oma olemuksensa, se ei ole pelkkä henkilökohtainen vakaumus tai pelkkä yhteiskunnallinen, sopimuksenvarainen rakennelma, kuten oikean puoleinen liikenne. Avioliittolaki ei voi olla sukupuolineutraali, koska avioliitto ei sitä ole.  Niinpä samaa sukupuolta olevien parisuhteista ei edes lainsäädännöllä tule avioliittoja niin kuin ei palloista tule kuutioita vain koska voisimme käyttää niistä innovatiivista termiä ”kulmaneutraali ympyrä”, tai vaatimalla edistyksellisen tasa-arvon nimissä kaikkia geometrisia kuvioita käsiteltävän ikään kuin niiden keskinäisillä eroilla ei olisikaan mitään merkitystä geometrialle.
Ovatko lapsettomat avioparit edellisen valossa sitten lainkaan avioliittoja? Miehen tai naisen hedelmättömyydestä tai ikääntymisestä johtuva lapsettomuus ei katkaise avioliiton olemuksen mukaista luonnollista periaatteellista yhteyttä jälkeläisiin. Eihän sairaudesta tai ikääntymisestä johtuvasta näön heikkenemisestäkään voida päätellä, ettei silmillä ole mitään luonnollista periaatteellista yhteyttä näkemisen kanssa. Mies-nais parin tapauksessa lapsettomuus on poikkeus – jota lisäksi joissain tapauksissa on mahdollista hoitaa ja joissain tapauksissa se ajan myötä korjaantuu itsestään. Lapsettomuus samaa sukupuolta olevien parien kohdalla on periaatteellisella biologisella tasolla sääntö vailla ainuttakaan poikkeuksia. Avioliiton perustana oleva luonnollinen realiteetti on ohittamaton.
Nykyistä avioliittolakia on - esimerkiksi hiljattaisessa eduskuntakeskustelussa -  poleemisesti verrattu Etelä-Afrikan rotuerotteluun. Miltä tuntuisi jos meillä olisi erilaiset avioliittolait ihonväriltään erilaisille ihmisille? Luonnollisesti se ei ainoastaan tuntuisi väärältä. Se olisi, ja on väärin. Tunteisiin vetoava retoriikka johtaa kuitenkin harhaan sotkemalla keskusteluun tekijöitä, jotka ovat avioliiton kannalta tosiasiassa epäolennaisia, tässä tapauksessa ihonväri, sellaisten kanssa, jotka tosiasiassa ovat olennaisia, kuten sukupuoli. Ihonvärillä ei ole merkitystä. Sukupuolella on. Niin ikään ”parisuhdeapartheidin” tunnusmerkistöä ei täyttäisi se, että miehiltä puuttuu tasavertainen oikeus kohdunpoistoon.
Retorisilla apartheid-rinnastuksilla on toinenkin fataali heikkous: Homoseksuaalisuus ei ole ihonvärin tavoin geneettisesti määräytyvä perinnöllinen ja  muuttumaton synnynnäinen biologinen ominaisuus.  ”Seksuaalinen suuntautuminen voi myös muuttua tai painottua ajan kuluessa”, toteaa dosentti Markku Hyyppä. Samaa ei voida sanoa ihonväristä ja etnisyydestä. Vaikka media on aika ajoin julistanut tieteen paikallistaneen homouden alkuperän milloin geeneihin tai aivoihin, eivät tällaiset biologisoivat alkuperätutkimukset ole kestäneet lähempää tieteellistä tarkastelua. Äsken mainittu, homoseksuaalisuuteen sinänsä myönteisesti suhtautuva neurologian dosentti Markku Hyyppä kritisoi kirkollisen homomyönteisen Yhteysliikkeen julkaisemassa kirjassa Synti vai Siunaus (Kirjapaja 2003) sellaista ”luonnontieteellä höystettyä essentialismia”, joka on pyrkinyt etsimään homouden ydintä biologiasta. Hyyppä toteaa tekstissään muun muassa: ”Kylmästi on todettava, että homoseksuaalisuutta biologisoivat tutkimukset ovat yllättävän usein väärennöksiä. Periytyvyyteen uskovien päättelyketjussa on suuria teoreettisia aukkoja. Mahdollisuuksia on niin paljon, että homogeenistä puhuminen on pelkkää tieteisuskoa.” Myös valtiotieteen tohtori, SETA:n perustajajäsen, Olli Stålström väitöskirjassaan Homoseksualismin sairausleiman loppu (Gaudeamus 1997), on kritisoinut erilaisten biologisoivien alkuperätutkimusten tieteellisiä heikkouksia. Viitaten Bynen yhteenvetoon hän toteaa, että ”ei ole vakuuttavaa näyttöä minkään hormonaalisen tai geneettisen tekijän vaikutuksesta homoseksuaalisuuden syntyyn”.
Vaikka tästä ei voida yksinkertaistaen johtaa samaan sukupuoleen kohdistuvan kiinnostuksen pelkistyvän tahdonalaiseksi päätökseksi ja ratkaisuksi – vaikka toisenlaisiakin ääniä löytyy, kuten lesboaktivisti Akuliina Saarikoski, joka puhuu avoimesti ”seksuaalikäännyttämisestä” – voidaan silti sanoa, että yleiselle virheelliselle uskomukselle homouden synnynnäisyydestä ei löydy tieteellistä perustaa.
Koska homoseksuaalisuus ei ole ihonvärin tavoin synnynnäinen, geneettisesti periytyvä, muuttumaton biologinen ominaisuus on epäasiallista ja loogisesti kestämätöntä pelata minkään sortin retorisella apartheid-syrjintäkortilla ja siten arvostella avioliiton rajaamista miehen ja naisen välille nykylainsäädännössä. Homoseksuaalit eivät muodosta mitään etnistä kansanryhmää.
Avioliiton rajaaminen miehen ja naisen väliseksi ei ole uskonnollinen näkemys. Nykyinen avioliittolainsäädäntö ei siis perustu johonkin arkaaiseen muka uskonnolliseen käsitykseen, joka olisi jo korkea aika ajantasaistaa ja putsata yhteiskunnallisesta lainsäädännöstä pelkästään kirkkojen seinien, tai vielä paremmin, uskovien korvien väliin. Tätä heijasteli ministeri Alexander Stubbin puhe eduskunnassa, kun hän korosti jätetyn lakiesityksen koskevan avioliittoa vain yhteiskunnallisena instituutiona. ”Kirkot voivat jatkossakin itse päättää omista edellytyksistään”, Stubb totesi.  
Uskonto merkitsee sitä, että olet luterilainen, helluntailainen, vapaakirkollinen, roomalaiskatolinen, muslimi tai juutalainen tai vastaavaa. Uskontoa ei ole se, että olet naimisissa. Lainsäädännössämme esiintyviä asioita voidaan myös perustella uskonnollisesti, mutta kyseiset lait eivät silti aja mitään uskonnollista agendaa. Raamatussa sanotaan: ”Älä varasta”. Varastamista vastustavat lait eivät silti ole jotain uskonnollista tuputtamista. Varastaminen ei ole väärin vain koska Raamattu niin sanoo. Pikemminkin, koska varastaminen on väärin Raamattu sanoo, että se on väärin. Avioliiton rajaaminen miehen ja naisen välille ei ensi sijassa perustu siihen, että Raamattu niin sanoo, ja ole siten uskonnollinen kysymys. Raamattu sanoo niin, koska avioliitto ON miehen ja naisen muodostama yleisinhimillinen instituutio. Se, että tämä näkemys on yhteneväinen myös uskonnon kanssa, ei tee nykyisen avioliittolain ”yksi mies / yksi nainen” periaatteesta uskonnollista.
Se, että Jumalan kuvaksi luodut ihmiset ovat miehiä ja naisia, ei johdu siitä, että Raamattu sanoo heidän olevan miehiä ja naisia. Raamattu sanoo niin, koska on yleisinhimillinen tosiasia, että ihmiset ovat miehiä ja naisia. Tämän on nähty heijastelevan Jumalan luomaa ja säätämä todellisuutta.
Tämä johtaa minut muutamalla ajatuksella koskettelemaan kysymystä avioliitosta myös kristillisen raamattuselitysperinteen ja kirkkohistorian valossa. Asia on akuutti, koska kysymys sukupuolineutraalista avioliittolaista koskettaa myös kirkossa käytävää keskustelua. Otan lyhyesti kantaa kahteen eri kysymykseen: Ensiksi, oliko Paavali, kuten usein kuulee väitettävän, tietämätön rakkauteen ja sitoutumiseen perustuvista samaa sukupuolta olevien suhteista ja tuomitsiko hän ainoastaan hyväksikäytön ja alistamisen, koska saattoi tuntea vain sellaiset homoseksuaaliset suhteet? Tämän ajatuksen teki 1980-luvulla tunnetuksi Yalen yliopiston edesmennyt historioitsija professori John Boswell ja se tulee vastaan yhä vieläkin suomalaisessa keskustelussa. Viimeksi Juha Sihvolan, vuoden 2011 kristilliseksi kirjaksi valitussa teoksessa Maailmankansalaisen Uskonto. Toiseksi, väite (ja tämäkin palautuu alunperin Boswelliin), että kirkko keskiajalla olisi siunannut samaa sukupuolta olevia avioliittoihin ja myöhemmin jyrkentänyt kantaansa.
Mihin apostoli Paavalin homoseksuaalisen käyttäytymisen torjuva kanta Roomalaiskirjeen 1 luvussa (1:19-28) siis perustuu? Raamattu niin vanhan kuin uudenkin testamentin osalta suhtautuu poikkeuksetta ja johdonmukaisesti torjuvasti homoseksuaaliseen käyttäytymiseen. Yhtä johdonmukaisesti Jumalan tahdon mukainen sukupuolielämä sijoitetaan aina poikkeuksetta miehen ja naisen muodostamaan avioliitoon. Taustalla on luomiskertomus, jonka Jeesus vahvisti Matteuksen evankeliumin 19 luvussa sanoessaan: ”Ettekö ole lukeneet, että Jumala jo alussa loi heidät mieheksi ja naiseksi. Sen tähden mies luopukoon isästään ja äidistään ja liittyköön vaimoonsa… minkä Jumala on yhdistänyt sitä älköön ihminen erottako. ” Myös apostoli Paavalin teksti palautuu kiistattomasti tähän luomiskertomukseen.
Teologian tohtori Robert Gagnon Pittsburghin teologisesta seminaarista on perusteellisessa tutkimuksessaan The Bible and Homosexual Practice – Text and Hermeneutics, sekä lukuisissa aihetta käsittelevissä artikkeleissaan osoittanut kiistattomasti kuinka Paavalin Roomalaiskirjeen teksti linkittyy lukuisten terminologisten ja rakenteellisten yhtymäkohtien kautta juuri 1 Mooseksen kirjan luomiskertomukseen (LXX). Paavali käyttää samoja ilmaisuja, seuraa luomiskertomuksen rakennetta ja puhuu korostetusti alkukielen mukaan miessukupuolesta ja naissukupuolesta. Paavalille kyse ei ollut vain hyväksikäytöstä tai alistamisesta, mikä edellisen lisäksi näkyy hänen tavastaan puhua naisten homoseksuaalisesta käyttäytymisestä. Osapuolten keskinäinen kiintymys ja kunnioitus eivät olleet ratkaisevia kysymyksiä. Ei niin, ettei Paavali olisi sellaisista ollut tietoinen. Gagnon sekä  useat toiset tutkijat ovat kiistattomasti osoittaneet, että antiikin aikana tunnettiin keskinäiseen kiintymykseen perustuvat aikuisten väliset homosuhteet. Platon kirjoittaa teoksessaan Pidot jopa eliniän kestävästä syvästä kiintymyksestä samaa sukupuolta olevien aikuisten miesten välillä. Ateenan torilla oli Paavalin päivinä kahden samaa sukupuolta olevan aikuisen miehen, Harmodiuksin ja Aristogeitoksen, keskinäistä rakkautta ylistävä patsas. Platonin, Aristoteleen ja Hippokrateen perinteissä pohdiskeltiin lisäksi josko ainakin jonkin sortin kiinnostus samaan sukupuoleen saattaisi olla jossain määrin biologisperäistäkin, siis synnynnäistä! Väite jonka mukaan tiedämme tänään ratkaisevasti enemmän kuin mitä uuden testamentin aikana on voitu tietää ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Olkoonkin, että tätä myyttiä toistellaan meillä jatkuvasti jopa piispallisilta tahoilta. Rakkaus-, orientaatio- ja synnynnäisyysargumentit tunnettiin Paavalin päivinä. Niinpä, kuten Luis Crompton, itsekin homoseksuaali, toteaa 500-sivuisessa tutkimuksessaan Homosexuality and Civilization: ”Ajatus, että homoseksuaalien keskinäinen kiintymys tekisi suhteesta hyväksyttävän, olisi ollut täysin vieras Paavalille ja kenelle tahansa juutalaiselle tai varhaiselle kristilliselle kirjoittajalle.” Luomiskertomuksen valossa Paavali siis torjui absoluuttisesti kaikenlaiset homoeroottiset suhteet Jumalan luomisjärjestyksen, jota mieheyteen ja naiseuteen kuuluva ruumiillisuus heijastaa, vastaisena.
Entä sitten kysymys miesparien siunaamisesta keskiaikaisessa kirkossa? Sekä idän että lännen kirkoissa tunnettiin keskiajalta periytyvä ns. veljeksi tekemisen (kreik. adelfopoiesis) riitti, jossa pappi lukee erityisen siunausrukouksen ja liittää siten kaksi ystävää hengellisesti toinen toisiinsa.  Näihin teksteihin kiinnitti huomiota historioitsija John Boswell 1994 ilmestyneessä tutkimuksessaan ja antoi ymmärtää, että kirkko olisi siunannut samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon Näitä siunaustekstejä löytyy suomeksi käännettynä professori Jukka Korpelan kirjasta ”Miesparin Siunaaminen”.
Boswellin revisionsitinen tulkinta on kuitenkin saanut täystyrmäyksen  historiantutkijoiden toimesta. Mainittakoon vaikkapa Boswellin siteeraama bysanttilaisen avioliittoteologian ja kanonisen lain asiantuntija Patrick Viscuso, joka kritisoi Boswellin tulkintaa ”Epäonnistuneeksi yritykseksi kirjoittaa historia uudelleen”. Viscuson mukaan adelfopoiesis riitin ja avioliiton solmimisen välillä oli ratkaisevia eroja. Avioliiton solmiminen keskiaikaisessa kirkossa oli useampivaiheinen prosessi, jossa vanhemmat ja sukulaiset osallistuivat kiinteästi avioliiton solmimisen jokaiseen vaiheeseen. Adelfopoiesis sisälsi vain siunausvaiheen elementit ja oli ainoastaan kahden henkilön, useimmiten miesten, keskinäinen siunaushetki. Tällainen ystävyyden siunaaminen synnytti osapuolten välille ”hengellisen veljeyden" (pneumatikous adelfous), jonka ”ei-lihallista” luonnetta korostettiin varoituksilla olla aiheuttamatta pahennusta. Siinä missä avioliiton purkamisesta oli runsaasti säädöksiä, ei hengellisen ”ystävyysliiton” purkamisesta ollut minkäänlaisia säädöksiä. ”Mitä tahansa nämä tekstit ovat, ne eivät ole avioliittoseremonioita koskevia tekstejä,” toteaa myös historioitsija Brewnt D. Shaw (Lethbride University) omassa arviossaan. Hän moittii Boswellia tekstien harhaanjohtavista käännöksistä sekä tulkinnoista, jotka menevät ylitse todistusaineiston. Kristinuskon historiaan erikoistunut apulaisprofessori Robin Darling Young, joka itse matkallaan Lähi-idässä sai Syyrian kirkossa naispuolisen tutkijakollegansa kanssa adelfopoiesis siunauksen pitää Boswellin teesiä kestämättömänä ja epäonnistuneena: ”… kirjoittajan kivuliaan väkinäinen pyrkimys valjastaa kirkkohistoria suosimansa homoseksuaalisen asian tueksi epäonnistuu suorastaan nololla tavalla", Young summaa.  Kun pyysin professori Youngilta radiohaastattelua hän vastasi sähköpostilla: ”Minä vastustan huonoa historiantutkimusta, en homoliittoja. En ole käytettävissä haastatteluanne varten.”
Keskiaikainen kirkko ei siis ole siunannut samaa sukupuolta olevien avioliittoja, eikä kirkkohistoriasta siten löydy nykyiseen kirkolliseen keskusteluun relevanttia tukea tällaiselle revisionistiselle uustulkinnalle.
Lopuksi mainitsen kaksi asiaa. Ensiksi, homoseksuaaleilla tulee miehinä ja naisina olla yhteiskunnassa yleisesti ottaen samat oikeudet ja velvollisuudet, kuin muillakin miehillä ja naisilla. Nämä heillä eittämättä suomalaisessa yhteiskunnassa jo on. Heille myös kuuluu kanssaihmisinä sama arvonanto ja henkilökohtainen loukkaamattomuus kuin kenelle tahansa. Homoseksuaalisuus ei kuulu rikoslakiin. Mutta sen paikka ei ole myöskään avioliittolaissa. Avioliittolain ei tarvitse kohdella täysin samalla tavalla kaikkia kuviteltavissa olevia yhteiselämän muotoja ollakseen tasa-arvoinen. Asianmukaisesti oikeudenmukaisen avioliittolain tulee heijastaa avioliiton omaa olemusta. Nykyinen avioliittolaki kohtelee kaikkia miehiä ja naisia samalla tavalla, eikä rajoita kenenkään mahdollisuuksia avioitua sen enempää kuin avioliiton solmimisen kannalta, ja avioliiton oman olemuksen huomioon ottaen yhteiskunnallisesti on välttämätöntä.
Ja aivan vihoviimeiseksi lopuksi. Toisin kuin Beatles –yhtye aikanaan lauloi rakkaus ei ole kaikki mitä tarvitaan. Hyvä yhteiskunta pitää aina heikoimpien jäsentensä puolta. Hyvä yhteiskunta ei milloinkaan tarkoituksella pyri luomaan isättömiä tai äidittömiä perheitä. Kuitenkin juuri näin käy jos nykyinen avioliittolaki muutetaan sukupuolineutraaliksi. Ei ole mitään rakkaudellista tai oikeudenmukaista siinä, että lasten luonnollinen oikeus omiin biologisiin vanhempiinsa lähtökohtaisesti riistetään. Yksikään tieteellinen teoria lapsen kehityksestä ei sano, että lapset tarvitsevat samaa sukupuolta olevat vanhemmat - olivat nämä miten rakastavia tahansa -, vaan että lapset tarvitsevat äidin ja isän. Kaksi maailman rakastavinta äitiä maailmassa eivät voi olla isä pienelle lapselle. Rakkaus sellaisenaan ei varusta äitejä opettamaan lapsiaan, kuinka olla mies. Samoin kaksi mitä rakastavinta miestä eivät voi olla lapselle äiti. Voitteko kuvitella kahta miestä opastamassa nuorta tyttöä, joka saa ensimmäiset kuukautisensa tai auttamassa häntä valikoimaan itselleen ensimmäiset rintaliivit? Sellainen tilanne sopisi television perhekomedioihin hyvin, mutta huonosti nuoren tytön todelliseen elämään. Kuinka kaksi rakastavaa homoseksuaalia miestä voi opettaa poikaa rakastamaan naista ja välittämään hänestä puolisona? Kuinka poika voi nähdä esimerkin tästä kotona, jossa sellaista esimerkkiä ei ole olemassa? Mitä kaksi rakastavaa äitiä esimerkillään opettaisi pienelle tytölle miehistä? Kuinka tasapainoinen hänen saamansa kuva on? Eikö samaa sukupuolta olevien suhteista lähtökohtaisesti puutu monia sellaisia tärkeitä asioita, joita lapset tarvitsevat, koska niistä puuttuu toinen lapsen luonnollisista vanhemmista ja siten yksi olennainen osa hänen ihmisyyttään?
Kuten avauksessani totesin: Avioliitto on sitä varten, että se liittää yhteen toisiaan rakastavan miehen ja naisen, jotta lapsilla olisi rakastavat biologiset vanhemmat, oma isä ja äiti. Avioliitto miehen ja naisen muodostamana instituutiona on yhtä vanha ilmiö kuin hengittäminen. Kummastakaan ei voida luopua ilman seurauksia.

-----
Aiheen liittyvää tällä blogilla: 

tiistai 24. huhtikuuta 2012

Rukousvastaus mallia 1985 – Kun Jumala antoi kenkää!

Oli talvi, oli kylmä ja maassa lunta. Muistaakseni vuosi oli 1985. Tai alkuvuosi 1986. Vaimoni kanssa olimme menneet naimisiin lokakuussa. Asuimme ensimmäistä yhteistä talvea Pursimiehenkadulla, Helsingissä, pienessä 11 m2:n vuokra-asunnossa. Se oli niin pieni, että kerran huomasin vasta ulkona kadulla unohtaneeni silmälasit kotiin. Mutta olimme rakastuneita ja pieni neliömäärä ei häirinnyt, ainoastaan lähensi meitä entisestään.
Yhteinen alkutaipaleemme sisältää paljon rakkaita muistoja. Myös paljon rukousvastauksia ja haastavassa elämäntilnateessa koettua Jumalan apua. Eräs kaikkein voimakkaimmin mieleen jääneistä tapauksista sijoittuu tuohon ensimmäiseen yhteiseen talveemme.

Reilu vuosi aikaisemmin vaimoni, Parvin, oli tullut Suomeen kotimaastaan Persianlahdelta lyhyelle – kuten hän silloin kuvitteli – turistimatkalle. Pari päivää maahan saapumisensa jälkeen hän löysi tiensä pieneen, Helsingin Säästöpankinrannassa kokoontuvaan vapaan suunnan seurakuntaamme. Siellä hän kohtasi Kristuksen. Ja minut. Tapasimme, tutustuimme, ihastuimme, rakastuimme,  menimme naimisiin ja muutimme yhteen. Tässä järjestyksessä.
Seurakunta, jossa kohtasimme sai uudet tilat Tunturikadulla sijaitsevasta entisestä elokuvateatteri Astrasta. Se oli tilana seurakuntamme väkimäärään nähden aivan liian iso, mutta silti pidetty kokoontumispaikka. Siellä kävimme yhdessä joka viikko ahkerasti. Joka kokouksessa. Ja niitä riitti. Ainakin 4-5 kokousta viikossa. Päälle erilaiset teetuvat, vastauskoontulleiden raamattupiiri ja myöhäisillan yörukouskokoukset.
Pursimiehenkadulta Tunturikadulle kuljettiin usein jalan. Bussilippuihin ei tuolloin aina ollut varaa. Niinpä kuljimme Koffin puiston läpi kohti Lapinrinnettä, siitä rakennusmontun kautta (nykyisen hotellin rakennustyöt synagogan eteen olivat vasta alkamassa) kohti Kampin asemaa ja loppumatkan Runebergin katua myöten Tunturikadulle. Ja illan loputtua samaa reittiä takaisin. Käsi kädessä. Huonojen talvikenkien vuoksi vaimoni jalkoja vain jatkuvasti paleli noilla reissulla. Lämpimän ilmanalan ihmiseltä kesti aikaa ymmärtää vuodenaikojen mukanaan tuoma ilmaston ja lämpötilan raju muutos ja sovittaa vaatetuksensa aina sen mukaisesti.
Erään kerran saavuimme jälleen normaalisti seurakuntamme kokoukseen. Tilaisuuden jälkeen salin perällä luoksemme tulee eräs uskonsisar, Helvi. Hän ojensi vaimoni käteen vaivihkaa nyrkkiin rutistetun setelitukun ja sanoi: ”Herra käski minua antamaan tämän teille.” Muistan vieläkin nuo sanat. Katsoimme vaimoni kanssa toisiamme vähän hämillämme. En muista miksi, mutta jostain syystä olimme hieman aikaisemmin päättäneet, että emme ota vastaan jos joku tarjoaa meille rahaa. Lisäksi emme mielestämme tarvinneet ylimääräistä rahaa mihinkään. Mutta kun Helvi sanoi, että ”Herra käski antaa”, niin ei auttanut kuin ottaa. Tilanteen oltua ohitse avasimme setelirutun ja vilkaisimme vaivihkaa minkälaisesta summasta oli kyse. Se oli tasan 200 markkaa. Nykyrahassa noin 33 euroa.
Lähdimme kohti kotia. Matkalla huomasin vaimoni hiljaa rukoilevan itsekseen. Kielilläkin. ”Mitä nyt?” kyselin. ”En, tiedä, mutta on sellainen olo, että pitää rukoilla”, hän vastasi.
Kotiin saavuttuamme  polvistuimme välittömästi yhdessä rukoilemaan. Hetken aikaa rukoiltuamme vaimoni meni aivan hiljaiseksi. Hän oli keskittynyt rukoukseen, mutta ei sanonut enää sanaakaan. Sitten hän avasi silmänsä ja katsoi minuun hiukan hämmentynyt ilme kasvoillaan. Kun kyselin syytä hämmennykseen hän kertoi varovasti nähneensä näyn.

Hän oli täysin valveilla. Kyse ei ollut jostain mielen tai ajatuksen kuvajaisesta tai mielikuvituksen tuotteesta. Yhtä selkeästi kuin hän näki minut avattuaan silmänsä hän oli rukouksessa ollessaan nähnyt toisen todellisuuden edessään silmät kiinni kuin olisi katsellut tv-ruudusta.
Näyssä vaimoani vastaan kadulla tuli sama uskonsisar, joka seurakunnassamme oli tyrkännyt kouraamme rahan. Sanomatta sanaakaan Helvi viittasi kädellään vieressään olevaan kaupan ikkunaan. Vaimoni katsoi lähemmin ja huomasi, että kyseessä oli kenkäkaupan ikkuna. Sen kulmauksessa oli sisäänkäynt oikealla. Hän kääntyi näyssä Helvin puoleen ja totesi: ”Niin, siinä on näyteikkuna. Mitä sitten?” Itsepintaisesti, edelleenkään täysin puhumattomana näyssä Helvi osoitti sormella kohti näyteikkunaa kuin sanoakseen, että katso tarkemmin. Vaimoni katsoi uudestaan ja huomasi näyteikkunassa parin mustia naisten nahkasaappaita. Hän tarkasteli niitä hyvin yksityiskohtaisesti. Niiden muoto, koron tyyli ja valkoinen lämmin karvavuori erottuivat selvästi. Samoin hintalappu: 180 markkaa. Siihen näky katosi hänen silmiensä edestä.
”Halleluja!”, minä totesin. ”Nyt sinä tiedät mihin se raha on tarkoitettu. Ja kun erotamme kymmenykset Herralle 200 markasta (20 mk) jäljelle jää tasan 180 markkaa”. Vaimoni pyöritteli päätään epäillen, ettei sellaisia mustia nahkaisia naisten talvisaappaita sillä hinnalla mistään saa. ”No, pidä se raha kuitenkin kaikenvaralta mukanasi kun liikut ulkona ja jos jotain tulee vastaan niin ostat,” minä totesin.
Noihin aikoihin vaimoni joutui passi- ja viisumiasioiden vuoksi käymään viikoittain ulkomaalaisviraston toimistossa, joka tuolloin sijaitsi Helsingin Kasarmikadulla, lähellä Savoy teatteria ja Esplanadin puistoa. Helsinki oli hänelle vielä varsin tuntematon kaupunki yksityiskohdiltaan, joten olin neuvonut hänelle selkeän reitin jalan Pursimiehenkadulta Kasarmikadulle ja takaisin.
Eräänä päivänä vaimoni rohkaistui paluumatkallaan poikkeamaan sovitulta reitiltä. Hän tuli Iso-Robertin kadulle. Lähestyessään Aleksanterinkatua ja katsellessaan kauppojen ikkunoita hän näki yhtäkkiä edessään jotain hyvin tuttua: Kenkäkaupan näyteikkunan, joka näytti samalta kuin minkä hän oli nähnyt rukouksessa ollessaan. Hän pysähtyi tarkastelemaan ikkunaa lähemmin ja huomasi näyteikkunassa täsmälleen samanlaiset mustat nahkaiset talvisaappaat, joissa oli samanlainen korkomalli ja valkoinen karvavuori , kuin näyssäkin. Ja hintalappu: 180 markkaa!
Vaimoni astui kauppaan ja pyysi saada sovittaa kyseisiä saappaita. Myyjän tuoma pari oli aivan liian isoa kokoa. Vaimoni on hyvin pienikokoinen. Hänen kengännumeronsakin on vain 36. Myyjä pyysi häntä odottamaan sillä aikaa kun hän tarkistaisi varastosta löytyisikö saappaita hänelle sopivassa koossa. Tuokion kuluttua myyjä palasi mukanaan juuri vaimolleni sopiva saapaspari. ”Teidän kannattaa ostaa nämä saappaat nyt, sillä tämä on viimeinen pari tätä kokoa”, myyjä sanoi ja jatkoi: ”Lisäksi tämä on viimeinen päivä, kun nämä nahkasaappaat ovat alennusmyynnissä hintaan 180 markkaa!”
Tarpeetonta sanoa, vaimoni osti kyseiset talvisaappaat. Ne palvelivat hyvin ja pitivät hänen suloiset jalkansa lämpimänä sinä talvena ja useampana talvena senkin jälkeen. Siihen saakka kunnes jouduimme ostamaan uudet talvisaappaat. 
”Ennenkuin he huutavat, minä vastaan, heidän vielä puhuessaan minä kuulen”  (Jes. 65:24)
”Katselkaa kukkia, kuinka ne kasvavat: eivät ne työtä tee eivätkä kehrää. Kuitenkin minä sanon teille: ei Salomo kaikessa loistossansa ollut niin vaatetettu kuin yksi niistä. Jos siis Jumala näin vaatettaa kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna uuniin heitetään, kuinka paljoa ennemmin teidät, te vähäuskoiset!” (Luuk. 12:27-28).
Kiitos Jeesus, että olet pitänyt minun kukkasestani niin hyvää huolta.


---------
Rukouksesta myös näissä artikkeleissa: 

perjantai 20. huhtikuuta 2012

Taltiointi Enqvistin ja Craigin debatista Helsingin Porthaniasta

CAN THE UNIVERSE EXIST WITHOUT GOD?
Affirmativa: Professor Kari Enqvist.
Negativa: Professor William Lane Craig.



Debatin jälkeen Kirkko&Kaupunki haastatteli Craigia ja Enqvistiä Porthanian käytävällä:

Ajatuksia Enqvistin ja Craigin väittelystä Helsingin Porthaniassa

Helsingin Yliopiston luentosali Porthaniassa täyttyi sadoista innokkaista, jotka olivat tulleet seuraamaan Veritas Forum Finlandin järjestämää kosmologi Kari Enqvistin ja Suomessa vierailleen, maailman johtavan uskonnonfilosofin William Lane Craigin debattia aiheesta Voiko universumi olla olemassa ilman Jumalaa? Moderaattorina toimi filosofian dosentti Sami Pihlström Helsingin Yliopistosta. Ovien ulkopuolelle taisi jäädä joidenkin arvioiden mukaan reilu 100 ihmistä.

Debatti lähti liikkeelle kumpaisenkin osapuolen 15 minuutin avauspuheenvuorolla, jota seurasi kaksi vastauspuheenvuoroa, 10 ja 7 minuuttia molemmilta, sekä loppupuheenvuorot 5 minuuttia. Hyvin valmisteltuihin avauspuheenvuoroihin mahtui yllättävän paljon asiaa. Professori Enqvistin avauspuheenvuoroa oli ilo seurata, sillä se oli ilmeisen huolella valmisteltu, eikä mikään puolihuolimaton heitto.

Enqvistin jälkeen kuultu Craigin avauspuheenvuoro ei seurannut täysin hänen tavanomaisinta antiaan. Kalam –argumentin lisäksi Craig piti esillä Leibnizin modifioidun kosmologisen argumentin ja lyhyessä ajassa hiukan vaikeasti seurattavan ontologisen argumentin. Onneksi nämä näkyivät myös valkokankaalla power pointeina.

Oli sinänsä poikkeuksellista, että avauspuheenvuoron piti ensimmäisenä ateistinen / agnostinen osapuoli. Koska tavanomaisesti Craig esiintyy debateissa positiivisen väitteen esittäjänä (”Jumala on olemassa”) ajattelin, että debattisääntöjen mukaisesti affirmativa osapuoli aloittaa jolloin hän olisi luonnollisesti joutunut avaamaan debatin. Tämä on vähän samanlainen sääntö kuin shakissa, jossa valkoisilla nappuloilla pelaava tekee aina avaussiirron.

Kiinnitin tähän mielestäni poikkeukselliseen esitysjärjestykseen huomiota jo sunnuntaina jutellessani professori Craigin kanssa ollessamme katselemassa Helsingin nähtävyyksiä hänen ihastuttavan vaimonsa kanssa. ”I know, it looks strange”, Craig sanoi naurahtaen huvittuneen hämmentyneesti itselleen uutta tilannetta. Hän oli tottunut siihen, että teistisen väitteen puolustajana joutuu aina avaamaan debatin.

Nyt kuitenkin, Craig selvitti, järjestäjien (Veritas Forum) debatille antama otsikko asettikin hiukan yllättäen professori Enqvistin affirmativa asemaan: Enqvistin tehtävä otsikon valossa oli tarjota avauksessaan myönteisiä perusteita sille väitteelle, että universumi voi olla olemassa ilman Jumalaa. Craig sen sijaan edusti poikkeuksellisesti negativa osapuolta, jonka tehtävänä oli vastata otsikon kysymyksen valossa siihen, että universumi ei voi olla olemassa ilman Jumalaa.

Tehtäväni Porthaniassa oli valvoa, että keskustelijat pysyvät heille annetussa ajassa. Käytännössä siis huolehdin kellosta ja näytin puhujille aikaa. Tämän vuoksi en voinut tehdä muistiinpanoja debatin kuluessa. Debatin voi lähemmin palauttaa mieleen, tai katsoa ensimmäistä kertaa jos se jäi nyt kokematta, kun se pian ilmestyy nettiin Veritas Forumin sivuille (www.veritasforum.fi).

Yleisökysymysten aikana kirjoitin nopeasti muistiin muutaman ranskalaisen viivan mieleeni siinä tilanteessa jääneistä seikoista. Niiden pohjalta seuraavassa muutama subjektiivinen ajatukseni debatin kulusta ja sisällöstä.

Professori Enqvist vaikutti olevan selvästi parhaimmillaan ennalta valmistetussa avauspuheenvuorossaan. Hänen pääväittämänsä oli, että termi ”Jumala / jumala” on sisällytyksetön ja merkityksetön (meaningless), koska emme tiedä mitä sillä edes tarkoitetaan. Siksi keskustelu ”jumalan” olemassaolosta on vaikeaa. Lisäksi vain sellaiset lauseet, jotka ovat empiirisesti verifioitavissa tai falsifioitavissa ovat mielekkäitä. Lause ”Jumala on olemassa” ei ole empiirisesti falsifioitavissa. Enqvistin mielestä kvanttifysiikan ilmiöt osoittavat ettei logiikkaan ole luottamista perimmäisissä kysymyksissä.

Enqvistin avauspuheenvuoron ongelma oli kahtalainen. Hän ei ensiksikään antanut, vaikka debatin otsikko sitä häneltä edellytti, mitään perusteita sille ajatukselle, että universumi voisi olla olemassa ilman Jumalaa. Hän sivuutti oman perustelutaakkansa vetoamalla termin ”jumala” väitettyyn merkityksettömyyteen. Kiitettyään Enqvistiä tämän puheenvuorosta professori Craig kiinnitti heti aluksi huomioita näihin puutteisiin.

Craig määritteli mitä sanalla ”Jumala” perinteisesti on tarkoitettu (muistaakseni: ”Jumalalla tarkoitetaan transendenttia persoonallista Mieltä, joka on luonut universumin” – täsmennän tämän kunhan tarkistan videolta aikanaan).  Tämä olisi periaatteessa riittänyt Craigilta , koska muuta vastattavaa Enqvist ei juurikaan antanut. Lisäksi Enqvistin positivismi falsifikaatio vaatimuksineen on tieteenfilosofisesti täysin vanhentunut ja hylätty. Se kaatui omaan mahdottomuuteensa jo puolivuosisataa sitten. Jos kaikki sellaiset lauseet, joita ei voida kokeellisesti vahvistaa, siis verifioida, tai kumota, eli falsifioida, ovat merkityksettömiä ja mielettömiä silloin myös vaikkapa lause ”On väärin pilkata toista ihmistä hänen seksuaalisen orientaationsa tähden” on merkityksetön, Craig huomautti eräässä kohtaa keskustelua.

Craig vastasi omalta puoleltaan debatin otsikon kysymykseen antamalla neljä syytä sille miksi universumi ei voi olla olemassa ilman Jumalaa: 1. Jumala on paras selitys maailmankaikkeuden olemassaololle; 2. Jumala on paras selitys maailmankaikkeuden synnylle; 3. Jumala on paras selitys objektiivisille moraalisille arvoille ja velvotteille; 4. Jos Jumalan olemassaolo on edes mahdollista, maailmankaikkeus ei voi olla olemassa ilman Jumalaa. 

Avauspuheenvuorojen jälkeen tuntui, että Enqvist oli sanonut kaiken sanottavansa. Siinä määrin, että hänen vastauspuheenvuoronsa Craigille jäivät joitakin minuutteja alle niille varatun ajan. Hänellä ei ollut mitään uutta tarjottavaa.

Kun jossain kohta keskustelua toistui jälleen ajatus logiikan lakien pätemättömyydestä Craig huomautti, että mikään kvanttitason ilmiö ei kumoa logiikan 9 perussääntöä, jotka ovat kaiken rationaalisen, eli järkiperäisen, päättelyn perusta. Muutoin vajoaisimme irrationaalisuuteen. Edes kvanttitason tapahtumien kuvailu ei olisi mahdollista ilman logiikkaa. Jopa logiikan periaatteiden kumoaminenkin edellyttää turvautumista juuri siihen minkä yrittää kumota, eli logiikaa. Jos tässä tapauksessa ateistisen / agnostisen osapuolen lähestulkoon ainoa argumentti Jumalaa vastaan on vedota logiikan pätemättömyyteen, Craig huomautti, silloin ei ainakaan Jumalaan uskovaa osapuolta voi syyttää siitä, että hänen uskonsa ei perustu järkisyihin!

Enqvist palasi vastauspuheenvuoroissaan siihen, että keskustelu jumalasta voi olla tieteellisesti mielekästä vain jos tiedämme mitkä todisteet olisivat riittävät osoittamaan, että jumalaa ei ole. Aivan niin kuin Enqvist fyysikkona uskoo pimeän aineen olevan olemassa, mutta on tietoinen siitä miten voidaan osoittaa, ettei pimeää ainetta ole olemassa. Niinpä Enqvist tiedusteli useaan otteeseen Craigilta miten voidaan osoittaa, ja mikä olisi riittävä todiste Craigille, että jumalaa ei olekaan olemassa.

Tämän vaatimuksen toistuminen keskustelussa tuntui erikoiselta. Aivan kuin Enqvist olisi halunnut Craigin tekevän myös hänen  osuutensa debatissa! Eikö kuitenkin  Enqvistin tehtävänä keskustelussa ollut antaa perusteita sille, että Jumalaa ei ole, ja universumi voi olla olemassa ilman Jumalaa? Toistuvasti hän vaati Craigilta keskustelussa, että tämän oli kerrottava millä perusteilla voitaisiin osoittaa että Jumalaa ei ole. Tämä oli minusta yksi keskustelun erikoisimpia ulottuvuuksia.

Craig totesi muun muassa, että vaikka falsifikaatiokriteeri on täysin vanhentunut jo reilu puolivuosisataa sitten on teistinen näkemys sen mukaisesti silti falsifioitavissa. Jos voitaisiin vaikka osoittaa, että Jumala on käsitteenä epäkoherentti siitä seuraisi, ettei Jumalaa voisi olla olemassa aivan niin kuin tiedämme, ettei ole olemassa nelikulmaisia ympyröitä, sillä sellainen on epäkoherentti. Myös kärsimyksen ongelmasta keskustellaan alan filosofisessa kirjallisuudessa. Jos voitaisiin osoittaa, että Jumala ja maailmassa oleva pahuus ovat loogisesti yhteen sovittamattomia, silloin voitaisiin päätellä, että Jumalaa ei ole. Näihin ”täkyihin”, Enqvist ei tarttunut, joten niistä ei käyty lähemmin keskustelua. Antamalla esimerkkejä Craig kuitenkin osoitti, että teismi on periaatteessa falsifioitavissa ja siten Enqvistin argumentti tuli tältä osin kumottua.

Dosentti Juha Ahvio tiivistää mielestäni hyvin Enqvist-Craig väittelyn sunnuntaiblogissaan (22.4.2012) toteamalla:
Loppuarviona väittelystä voidaan todeta, että kristillistä Jumala-uskoa ja maailmankaikkeuden älykästä suunnittelua puolustanut filosofi-teologi oli halukas keskustelemaan ja esitti järkiperäisiä perusteltuja väittämiä näkemystensä tueksi, kun taas ateismia, materialismia ja maailmankaikkeuden sattumanvaraisuutta puolustanut kosmologi ei nähnyt keskustelun olevan mielekästä, ei esittänyt järkiperäisiä eikä pelkästään luonnontieteestä nousevia perusteluja ja joutui vieläpä itsensä kanssa varsin ristiriitaisesti kiistämään loogisen päättelyn pätevyydenkin.
Kristilliseen Jumala-uskoon sitoutuvia syytetään julkisuudessa herkästi heti siitä, että he eivät halua ajatella eivätkä käydä julkista keskustelua yleisesti hyväksytyin pelisäännöin, vaan haluavat pelkistää olevaisuuden heille itselleen helppoon, yksinkertaistettuun ja perustelemattomaan muotoon. Mutta viime maanantain väittelyssä kristitty filosofi ei ollut se, joka ilmaisi ”en tiedä, se nyt vain on niin” -asennetta.      

Ennen maanatain väittelyä juttelin jossain kahvihetkessä Craigin kanssa muun muassa siitä, että Suomessa ei ole vahvaa debattikulttuuria, kuten anglosaksisissa maissa. Meillä tämä kulttuuri elää lähinnä tohtorinväitöstilaisuuksissa jossain muodossa. Strukturoitu julkinen keskustelu, jossa kaksi vastakkaisen näkemyksen edustajaa pyrkivät perustelemaan oman kantansa ja kumoamaan vastaväittäjänsä perustelut, on meillä vieras tapa käydä keskustelua.

Eräs esimerkki tästä ”kokemattomuudesta” oli mielestäni Enqvist-Craig väittelyn lopussa tapahtunut, moderaattorina toimineen filosofi Sami Pihlströmin puuttuminen keskusteluun omilla kommenteilla ja arvioilla. Todettuaan aluksi, ettei hän moderaattorin ominaisuudessa voi ottaa kantaa, vaikka hänellä olisi paljon ajatuksia hän kuitenkin otti kantaa kummankin väittelijän ajatuksiin lyhyesti. Nojasin vieressäni istuneen professori Craigin vaimon suuntaan ja kuiskasin hänen korvaansa ihmetellen: ”Tämä on kyllä erittäin epätavallista”. Katsottuani lähes kaikki Craigin netistä löytyvät debatit en muista ainuttakaan tapausta, jossa moderaattori olisi ottanut kantaa väittelijöiden ajatuksiin. Se ei ole hänen tehtävänsä. Pihlströmin olisi vähintään pitänyt antaa osapuolille mahdollisuus vastata, eikä vain vetää matto keskustelijoiden jalkojen alta.

Debatin jälkeen oli kiire tyhjentää sali, mutta silti Craigilla oli
hetki aikaa keskustella kiinnostuneiden kanssa ja
vastata debatin synnyttämiin kysymyksiin.
Pihlströmin yksinkertaistava toteamus Craigin suuntaan siitä, että David Hume ja Immanuel Kant ovat ”kumonneet nämä klassiset jumalatodistukset” osoitti suoranaista tietämättömyyttä siitä missä tämän päivän uskonnonfilosofisessa keskustelussa mennään. Toivoin, että joku hoksaisi nostaa asian yleisökysymyksien aikana esiin. Sitten ajattelin, että mitä tässä odottelemaan, että joku muu sen tekisi. Päätin kysyä itse. Sain mikrofonin käteeni ja kysyin viattoman oloisesti: ”Professori Craig, usein kuulee sanottavan, että Hume ja Kant ovat kumonneet klassiset jumalatodistukset. Mitä vastaatte tällaisiin väitteisiin?” Craigin vastaus kysymykseeni / Pihlströmille oli valaiseva. Hume ja Kant ovat nykyisessä vilkkaana käyvässä uskonnonfilosofisessa keskustelussa menneen talven lumia. Humen ja Kantin kritiikkiin on aikaa sitten menestyksellisesti vastattu, keskustelu on mennyt eteenpäin ja uudet kehittyneemmät jumalatodistukset ovat sellaisia, että H:n ja K:n kritiikki ei enää sovellu niihin. Mielelläni olisin kuullut myös Enqvistin vastauksen Pihlströmin kommenttiin hänelle.

Enqvistin ja Craigin väittely oli mielenkiintoista seurattavaa. Keskustelu pysyi asiallisena, niin kuin odottaa saattoi kahdelta oman alansa eturivin tutkijalta. Tällaisia keskusteluita soisi näkevänsä Suomessa enemmänkin. Salin täydeltä kuulijoita ja reilu 100 ovien ulkopuolelle jäänyttä antavat ymmärtää, että kiinnostusta kyllä riittää.

Kirjoittelen tuonnempana lisää, ja kevyemmin sekä lyhyemmin, siitä mitä kaikkea tapahtui viikonlopun aikana Craigien kanssa katsellessamme Helsingin nähtävyyksiä.


perjantai 13. huhtikuuta 2012

William Lane Craig Suomessa - Richard Dawkins Yhdysvalloissa

 "Jos haluamme saada evankeliumin kuuluville älyllisesti varteenotettavana vaihtoehtona aikamme ajatteleville ihmisille, meidän kristittyjen on välttämätöntä muovata kulttuuriamme niin, ettei kristinuskoa voida sivuuttaa pelkkänä taikauskona,” totesi Suomen vierailunsa tänään aloittava William Lane Craig. 

Craig on maailman johtavia kristinuskon puolustajia. Hän on väitellyt filosofian tohtoriksi Birminghamin yliopistosta professori John Hickin alaisuudessa kosmologisista jumalatodisteista. Toisen väitöskirjansa hän teki teologian alalta Münchenin yliopistossa Wolfhart Pannenbergin alaisuudessa. Tätä nykyä Craig toimii filosofian professorina Biola Universityn teologisessa seminaarissa, Kaliforniassa.

Craig saapuu perjantaina 13. huhtikuuta Suomen-vierailulle. Perjantaina kello 20 hän esiintyy Helsingissä Café Nya Vindenissä. Lauantaina 14. huhtikuuta hän pitää kaksi luentoa Apologia-forumissa Kansanlähetysopistolla Ryttylässä (klo 13 ja 18). Maanantaina 16. huhtikuuta hän väittelee kello 10 Helsingin yliopistolla Porthaniassa professori Kari Enqvistin kanssa Jumalan olemassaolosta.

Craig on väitellyt vuosien varrella lukuisten ateistien kanssa mukaanlukien Sam Harris ja edesmennyt Christopher Hitchens. Valtaosa näistä väittelyistä on katsottavissa Craigin nettisivuilta Reasonable Faith. Väittelyillä ei tässä yhteydessä tarkoiteta riitelyä, vaan yliopistollisen formaatin mukaan tapahtuvaa rationaalista dialogia, jossa osapuolet esittävät väitteitä ja vasta väitteitä. Itse seuraan näitä väittelyitä mielelläni, sillä se antaa kummallekin osapuolelle tasavertaisen mahdollisuuden. Minua ihan oikeasti kiinnostaa sekin mitä sanottavaa ateisteilla on ja pyrin ymmärtämään mitä heillä on sanottavana näkemyksensä tueksi.

Suomessa debattitraditio elää lähinnä tohtorinväitöstilaisuuksissa, mutta anglosaksisessa maailmassa herrasmiesmäinen väittelykulttuuri on paljon moni-ilmeisempää.

Siinä missä Craig uskoo hedelmälliseen rationaaliseen keskusteluun, oli hiukan hämmentävää lukea toinen uutinen Yhdysvalloista maaliskuun lopulla Washington DC:ssä järjestetystä Reason Rally 2012 tapahtumasta. Kyseessä oli ateistien sponsoroima suurtapahtuma. Liikkeen tavoitteena on yhdistää ja vahvistaa maan ”maallistuneita” ihmisiä astumaan esiin ja puolustamaan näkemyksiään.

Mutta tapahtumassa oli, ainakin uutistietojen perusteella, jotain ristiriitaista. Tilaisuudessa esiintynyt kuuluisa ateistibiologi Richard Dawkins oli kehottanut yleisöä ”pilkkaamaan ja halveksimaan” kristinuskoa ja uskontoa. Jos kuitenkin tapahtuman otsikon mukaisesti tavoitteena oli järkiperäisen vaikuttamisen vahvistaminen (reason=järki, järkevä, järkiperäinen) silloin on vaikea ymmärtää millä tavalla pilkkaaminen ja halveksunta edistäisivät ateismin puolesta tapahtuvaa järkiperäistä vaikuttamista.

Kenties uutiset tarttuivat vain yhteen Dawkinsin lausahdukseen. Mene ja tiedä. Silti halveksunta ja pilkkaaminen, joka monilta kahvikuppiateisteilta sujuu luonnostaan, ei kuulu rationaaliseen, vaan retoriseen vaikuttamiseen, jolla – ainakin joskus – saatetaan pyrkiä peittämään sitä tosiasiaa, että omat argumentit eivät sittenkään kestä lähempää järkiperäistä (reasonable) tarkastelua. 

Toki tällaiseen retoriseen temppuiluun sortuvat ajoittain kristitytkin siinä missä ateistit. Tämä ei ole kritiikki yksin ateistien suuntaan. Pilkka ja halveksunta ei yleisesti ottaen edistä rationaalista keskustelua. Sikäli sellainen ylipäätään kiinnostaa. Yleensä nimittely alkaa kun argumentit loppuu. Pilkka ja halveksunta vetoavat ihmisten tunteisiin eivätkä heidän kykyynsä arvioida järkipeäisesti näkemysten puolesta esitettyjä argumentteja.

Craigin vierailu tarjoaa hyvän mahdollisuuden tutustua asialliseen ja korkeatasoiseen kristinuskon puolesta tapahtuvaan argumentointiin. Suosittelen osallistumista, mikäli vain mahdollista, maanantaina klo 10 tapahtuvaan Craigin ja Enqvistin väliseen debattiin Jumalan olemassaolosta. Tämähän ei ole ensimmäinen debatti myöskään Enqvistille tämän aiheen äärellä. Odotan korkeatasoista keskustelua. Väittelyn jälkeen jokainen voi sitten kotonaan jatkaa väittelyä siitä kuka kenenkin mielestään voitti. 

Nyt lähden itse Juha Ahvion kanssa kohti Ryttylän Apologia Foorumia, jossa itselläni on tapahtuman avaustilaisuuden ensimmäinen puhe ja Juhalla illan toinen. Mahdollisesti kirjoittelen blogilleni jotain kuulumisia Foorumin annista sitä mukaa kun viikonloppu etenee. 

sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Kristus on ylösnoussut! - Johannes Krysostomoksen pääsiäissaarna

Johannes Krysostomos (347–407) oli yksi kuuluisimmista Konstantinopolin piispoista ja kreikkalaisista kirkkoisistä.  Hänet tunnetaan muun muassa hänen nimeään kantavasta ortodoksisen kirkon liturgiasta, jälkeen jääneistä useista saarnoistaan ja kirjeistään. Johannes Krysostomoksen pääsiäissaarna on kuuluisa. Se luetaan joka pääsiäinen pääsiäisyön jumalanpavleuksessa kaikissa ortodoksisissa kirkoissa, mutta ansaitsisi tulla luetuksi muissakin kirkoissa ja seurakunnissa. Turhaan ei Krysostomos saanut lempinimeään "Kultasuu".  Näin Krysostomos:

Kristus nousi kuolleista!  

Se, joka on hurskas ja rakastaa Jumalaa, iloitkoon tästä hyvästä ja riemuisasta juhlasta.

Joka on oikeamielinen palvelija, tulkoon riemuiten Herransa iloon.

Joka on paastoten kilvoitellut, iloitkoon palkasta.

Joka on ensimmäisestä hetkestä työtä tehnyt, ottakoon tänään vastaan oikeudenmukaisen ansion.

Joka tuli kolmannen hetken jälkeen, ilolla viettäköön juhlaa.

Joka saapui kuudennen hetken jälkeen, älköön lainkaan tunteko pelkoa: kukaan ei menetä mitään.
Joka tuli niin myöhään kuin yhdeksännellä hetkellä, tulkoon mukaan hänkin, lainkaan epäröimättä.
Joka saapui vasta yhdennellätoista hetkellä, älköön olko huolissaan viivästymisestään, sillä valtias on jalomielinen:


hän ottaa vastaan viimeisen niin kuin ensimmäisenkin,

hän suo levon yhdennentoista hetken työntekijälle kuten ensimmäisestä hetkestä työtä tehneelle.

Viimeisenkin hän armahtaa ja ensimmäisestä pitää huolen:
tuolle hän antaa, tälle lahjoittaa.

Hän ottaa vastaan teot ja hyväksyy aikeenkin.

Hän antaa arvon työlle ja aikomustakin hän kiittää.


Siis tulkaa kaikki sisälle Herranne iloon.
Niin ensimmäiset kuin toiset, iloitkaa juhlasta.

Rikkaat ja köyhät, riemuitkaa toinen toistenne kanssa.

Kilvoittelijat ja välinpitämättömät, kunnioittakaa tätä päivää.

Te, jotka paastositte, ja te, jotka ette paastonneet, riemuitkaa tänä päivänä.
Pöytä on runsas, syökää ylenpalttisuudessa.

Älköön kukaan poistuko nälkäisenä, sillä juhlaruokaa on paljon.

Riemuitkaa kaikki oikeamielisyyden rikkaudesta.
Riemuitkaa kaikki uskon juhlapidoista.

 
Älköön kukaan valittako puutetta, sillä yhteinen valtakunta on ilmestynyt.

Älköön kukaan itkekö rikkomuksiaan, sillä anteeksiantamus on noussut haudasta.

Älköön kukaan pelätkö kuolemaa, sillä Vapahtajan kuolema on meidät vapauttanut:


kuoleman hallussa pitämä kukisti kuoleman.
Tuonelaan laskeutuessaan hän hävitti tuonelan.

Hän tuhosi sen, joka oli hänen lihaansa maistanut.

 
Ja tätä odottaessaan Jesaja huudahti ja sanoi: 

"Tuonela kukistui kohdatessaan sinut alhaalla". (Jes.14:9)

Se kukistui ja niin se kohtasi loppunsa.

Se kukistui ja se saatettiin häpeään.

Se kukistui ja niin se kuoletettiin.

Se kukistui ja niin se menetti valtansa.

Se kukistui ja pantiin kahleisiin.

Se otti ruumiin, mutta kohtasi Jumalan.

Se otti maan tomua, mutta kohtasi taivaan.

Se otti, mitä näki mutta kukistui siihen, mitä ei nähnyt.


"Kuolema, missä on sinun otasi?

Tuonela, missä on sinun voittosi?
Kristus nousi kuolleista ja hävitti voimasi.

Kristus nousi kuolleista ja pahuuden henget tuhoutuivat.
Kristus nousi kuolleista ja elämä hallitsee.

Kristus nousi kuolleista, eikä kukaan kuollut ole haudassa.

Sillä Kristus nousi kuolleista, esikoisena kuoloon nukkuneista." (1 Kor. 15:20)

 
Hänelle olkoon kunnia ja valta iankaikkisesta iankaikkiseen. 

Aamen.

-----------------------
PS: Blogini alkuperäinen otsikko oli "Kirkkoisä Athanasioksen pääsiäissaarna". Kiitos kaikille ortodoksiystäville, jotka nopeasti huomauttivat (kts. kommentit alla), että kyse on Johannes Krysostomoksen, eikä Athanasioksen, pääsiäissaarnasta. Tämä harmillinen erehdys johtui siitä, että saarna liitetään Athanasioksen nimiin lähteenäni olleessa Lauri Vartiaisen vuonna 2009 pitämässä luennossa "Mitä kirkkoisät puhuvat pääsiäisestä". Pitääpä laittaa palautetta Laurille :)

perjantai 6. huhtikuuta 2012

Pitkäperjantain kärsivä Kristus on kaikki mitä Jumala vaatii ja ihminen tarvitsee


”Sillä minä annoin teille ennen kaikkea tiedoksi sen minkä itse olin saanut: että Kristus on kuollut meidän syntiemme tähden, kirjoitusten mukaan…” (1 Kor. 15:3).
Paavali tiivistää pelastavan evankeliumin sisällön 1 Kor 15 luvussa Jeesuksen kuolemaan, hautaamiseen, kuolleista nousemiseen ja sitä seuraaviin ilmestymisiin. Tämä kaikki tapahtui pääsiäisenä ”kirjoitusten mukaan”. Siksi Pääsiäinen on samalla kertaa pelastuksen evankeliumin ja Jumalan sanan lupausten juhla.
Pääsiäisenä on kyse asioista, jotka Paavalin mukaan ovat, mitä pelastuksen tulee, Raamatun  tärkeysjärjestyksessä ”ennen kaikkea”. Kristitty siksi tekee hyvin pysähtyessään kiireettömästi mietiskelemään pääsiäisenä näitä kaikkein tärkeimpiä asioita.
Pitkäperjantai muistuttaa Jeesuksen ristinkuolemassa, joka Paavalin mukaan on tapahtunut meidän syntiemme tähden. Hän tuli tähän maailmaan ”antaakseen henkensä lunnaiksi monen edestä” (Mark. 10:45). Jeesus sovitti ristinkuolemallaan kaikkien Häneen uskovien kaikki synnit ottamalla ristinpuulla heidän paikkansa, kantamalla heidän puolestaan heidän rangaistuksensa viimeistä pisaraa myöten. Jesaja kuvasi tätä sijaissovituskuolemaa näin: ”…hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut … Herra heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme…” (Jes. 53:5-6).
Kirjoitusten mukaan
Paavali sanoi Jeesuksen kuoleman tapahtuneen ”kirjoitusten mukaan”. Tämä on jännittävä sanapari. Jeesus täytti elämällään, kärsimisellään ja kuolemallaan Pyhät kirjoitukset. Jeesus itse sanoi kärsimyksistään, että ”…tämä kaikki on tapahtunut että profeettain kirjoitukset kävisivät toteen” (Mt. 26:56).  Evankeliumeissa viitataan tähän tosiasiaan toistuvasti. Usein suoraan, toisinaan epäsuorasti. Kirjoitusten täyttyminen on niin erottamaton osa Jeesuksen kärsimystietä, että Paavalikaan ei voi jättää huomioimatta, että kaikki tapahtui Jeesukselle ”kirjoitusten mukaan”. Hänhän kertoi välittävänsä eteenpäin sen minkä itse oli saanut.
Kuolemaansa edeltävällä viikolla Jeesus ratsasti aasilla Jerusalemiin: ”Ja saatuansa nuoren aasin Jeesus istui sen selkään, niin kuin kirjoitettu on: ’Älä pelkää, tytär Siion; katso, sinun kuninkaasi tulee istuen aasin varsan selässä” (Jh. 12:14-15 --> Sak. 9:9). Kaikki hänen lähimmät opetuslapsensa jättivät hänet ratkaisevalla hetkellä yksin: ”Tänä yönä te kaikki loukkaannutte minuun; sillä kirjoitettu on: ’Minä lyön paimenta, ja lauman lampaat hajotetaan’” (Mt. 26:31 --> Sak. 13:7). Hän tiesi, että hänet kavalletaan: ”En minä puhu teistä kaikista: minä tiedän, ketkä olen valinnut; mutta tämän kirjoituksen piti käymän toteen: ’Joka minun leipääni syö, on nostanut kantapäänsä minua vastaan’” (Jh. 13:8 --> Ps. 41:10). Jeesus lavastettiin pahantekijäksi: ”…minussa pitää käymän toteen tämän, mikä kirjoitettu on: ’Ja hänet luettiin pahaintekijäin joukkoon’” (Lk. 22:37 --> Jes. 53:12). Jopa ristille riisutun Jeesuksen vaatteiden kohtalo oli kirjoituksissa ennustettu: ”Sentähden [sotilaat] sanoivat toisillensa: ’Älkäämme leikatko sitä rikki, vaan heittäkäämme siitä arpaa, kenen se on oleva’; että tämä kirjoitus kävisi toteen: ’He jakoivat keskenään minun vaatteeni ja heittivät minun puvustani arpaa’” (Jh. 19:24 --> Ps.22:19). Vapahtajan kärsimystaistelun ollessa ankarimmillaan hän tuskansakin keskellä viittasi kirjoitusten täyttymiseen: ”Ja yhdeksännen hetken vaiheilla Jeesus huusi suurella äänellä: ’Eeli, Eeli lama sabaktani?’ Se on: Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” (Mt. 27:46 --> Ps. 22:2). Jeesukselta ei murrettu luita ristillä  niin kuin hänen rinnallaan riippuvilta ryöväreiltä, sillä Jeesus oli kirjoituksissa luvattu Jumalan virheetön pääsiäislammas: ”Sillä tämä tapahtui, että kirjoitus kävisi toteen: ’Älköön häneltä luuta rikottako’. Ja vielä sanoo toinen kirjoitus: ’He luovat katseensa häneen, jonka he ovat lävistäneet’" (Jh. 19:36-37 --> 2 Ms. 12:46 ja Sak. 12:10).
Jeesus ei tarvitse meidän sääliämme
Jeesuksen kärsimystie on täynnä Pyhien Kirjoitusten tienviittoja. Pääsiäisenä meidän ei siksi tarvitse sääliä kärsivää Kristusta. Hän ei tarvitse eikä odota meidän sääliämme, niin kuin on kirjoitettu: ”…älkää minua itkekö” (Lk. 23:28).  Jeesuksen kuolema ristillä ei ollut onneton tapaturma tai myttyyn mennyt yritys perustaa Jumalan valtakunta maan päälle. Hän ei ollut vain hyvän asian puolesta kuoleva moraalinen marttyyri. Jeesuksen kuolema ei ollut suuri murhenäytelmä, vaan Jumalan tarkkaan suunnittelema täsmäisku (Apt. 2:23; 3:18; 4:28) kaikkia pimeyden ja kuoleman turmiovaltoja vastaan, joista Kristus ristillään sai voiton sovittaessaan syntimme. Oikea vastaus Pitkäperjantaihin pääsiäisenä 2012 ei ole inhimillinen murhe vaan ylistys ja usko Jumalan Kristukseen, joka täytti kirjoitukset (Lk. 24:17, 25-32).
Synnit on anteeksiannettu!
Mitä se merkitsee meille tänä päivänä, että Jeesus kuoli syntiemme tähden kirjoitusten mukaan?
Jeesuksen kärsimys ei ollut sattumaa. Kaikki tapahtui ”kirjoitusten mukaan”. Tällä tavoin Jumala on antanut meille todistuksen siitä, että Jeesus nasaretilainen oli Hänen lähettämänsä luvattu Kristus. Tällä tavoin olemme myös saaneet todistuksen korkeimmalta mahdolliselta taholta, Jumalalta itseltään, että ristillä Jeesuksen kuolemassa meidän syntimme ja rikkomuksemme ovat todella sovitetut ja anteeksiannetut, kun uskomme Häneen. Siksi Paavali sanoo: ”Kristus on kuollut meidän syntiemme tähden, kirjoitusten mukaan.”
Yksin Kristuksen ristinkuolemaa katselemalla syntien kauhistama omatunto löytää levon. Ristinpuulla on kaikki mitä Jumala vaatii ja ihminen tarvitsee. Jeesuksen kuolema oli sijaissovituskuolema, joka osoitti Jumalan vihan syntiä kohtaa ja samalla kantoi sen rakkaudesta syntisiin.
Meidän rikkomuksemme, meidän pahat tekomme, meidän syntivelkamme olivat hänen päällänsä ja siksi Kristukseen uskovalla on rauha Jumalan kanssa. Jeesus otti meidän paikkamme, antoi lunnaiksi itsensä ja maksoi kärsimisellään meidän velkamme. Emme ole Jumalalle enää mitään velkaa! Hän ei vaadi omaltatunnoltamme enää mitään. Hän sai täyden maksun synneistämme. Meillä on nyt rauha. Kiitos Jumalan Kristuksen.
Tänä pitkänäperjantaina sadamme Skotlantilaisen tunnustuksen (1560) sanoin juhlavasti ”julkisesti tunnustaa”: 
”Uskomme, että hänet, Jumalan puhdas ja viaton karitsa, tuomittiin maallisen tuomarin edessä, jotta meidät päästettäisiin synneistämme Jumalan tuomioistuimen edessä. Uskomme, että Jeesus ei kärsinyt ainoastaan julmaa ristinkuolemaa, joka oli Jumalan kiroama, vaan että hän myös kärsi hetken Isänsä vihaa, jonka syntiset olivat ansainneet. Kuitenkin me tunnustamme julkisesti, että Jeesus pysyi ainoana syvästi rakastettuna ja siunattuna Isänsä Poikana jopa niissä tuskissaan ja piinassaan, jotka hän kärsi ruumiissaan ja sielussaan sovittaakseen täydellisesti kansansa synnit. Tunnustamme julkisesti, että ei ole olemassa mitään muuta syntiuhria. Jos ketkä tahansa kiistävät tämän, emme epäröi sanoa, että he herjaavat ja pilkkaavat Kristuksen kuolemaa ja hänen meille hankkimaansa iankaikkista sovitusta.” (Skotlantilainen tunnustus, 9. Kristuksen kuolema, kärsimys ja hautaaminen)