Ruotsin kirkon kohtalokas syrjähyppy

Suomen kirkko on kuilun partaalla. Ruotsin kirkko on siinäkin meitä askeleen edellä. Aamulehti raportoi: ”Ruotsin evankelisluterilainen kirkko päätti keskiviikkona ryhtyä vihkimään myös homo- ja lesbopareja kirkoissa. Historiallinen päätös nuijittiin läpi suurella ääntenenemmistöllä 167-62 aplodien saattelemana.”

Päätöksellään hvyäksyä samaa sukupuolta olevien parien kirkollinen vihkiminen Ruotsin kirkko on kertaheitolla leikannut itsensä irti apostolisesta ja historiallisesta kristillisestä uskosta. Ellei Suomen kirkko välittömästi katkaise ekumeenisia suhteitaan Ruotsin kirkon kanssa on se hiljainen merkki siitä, että myös Suomen kirkko liikkuu samaan suuntaan ja ulos historiallisesta kristinuskosta.

Kysymys samaa sukupuolta olevien parien kirkollisesta vihkimisestä hiertää jo Porvoon asiakirjan osapuolia Kotimaa-lehden mukaan. Vastaus tuntuu kuitenkin olevan valmiina ja tilanteeseen kuin tilanteeseen sopivat mantrat otettu käyttöön: ”Meillä on tästä asiasta kirkossa erilaisia näkemyksiä ja meidän on opittava elämään yhdessä.” Onko mitään kristinuskon totuutta, jota ei voisi relativoida näillä sanoilla?

Ruotsissa on kuitenkin tahoja, jotka katsovat viimeisten rajojen tulleen ylitetyksi ja ovat vetäneet tilanteesta johtopäätöksensä. Heistä yksi on tukholmalaisen Credo Akatemian toiminnanjohtaja Stefan Gustavsson Ruotsin Evankelisesta Allianssista. Hän perustelee päätöstään blogissaan tuoreessa kirjoituksessaan otsikolla Tästä syystä olen jättänyt Ruotsin kirkon muun muassa näin:

”Kirkolliskokouksen päätös uudesta avioliittoteologiasta merkitsee, että Ruotsin kirkko kokonaisuudessaan on valinnut uuden tien. Evankeliumia ei julisteta, jotta ihmiset vapautuisivat synneistä, vaan jotta synti hyväksyttäisiin. Minun on vaikea ymmärtää Ruotsin kirkon uuden teologian merkitsevän mitään muuta kuin asettumista ”Kristuksen ristin viholliseksi” (Fil. 3) Paavalin sanoja käyttääkseni. Ihmisiä johdetaan harhaan sen sijaan, että heitä johdettaisiin totuuteen ja Kristuksen luo.

Ruotsin kirkon kannan muotoili K. G. Hammar eräässä keskustelussa vuoden kirjamessuilla: ”Meillä ei ole sanaa Jumalalta” väitti emeritus arkkipiispa painokkaasti. Mutta juuri se on ollut koko maailmanlaajuisen kirkon vakaumus sekä nykyään että halki historian, että meillä on Jumalan tosi sana. Nyt ajankohtainen kysymys muotoiltiin jo luomiskertomuksessa, jonka Jeesus vahvisti ja jota Paavali siteerasi: ”Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.” (1 Moos 2, Matt. 19, Ef 5).

Minulle on käynyt mahdottomaksi perustella miksi antaisin tukeni valtakoneistolle – jonka valtarakenne vahvistuu jäsenyyteni ja rahojeni myötä - samaan aikaan kun se aivan liian usein toimii vastoin raamatullista ja klassista kristillistä uskoa Jeesukseen Kristukseen maailman Pelastajana ja Herrana.

Aion kaikin mahdollisin tavoin jatkossakin olla mukana auttamassa Ruotsin kirkon vapauttamisessa, mutta en voi sitä enää tehdä virallisena jäsenenä.”

Jumalan omien Suomessakin on syytä seurata kotimaista tilannetta ”viitta vyötettynä, kengät jalassa ja sauva kädessä”. Viime kädessä kirkon vaihtoehdot meilläkin ovat joko olla mieliksi ihmisille tai Kristukselle. Jos se haluaa seurata yleistä mielipidettä ja "suurella ääntenenemmistöllä aplodien saattelemana" seurata kuilun reunalle johtavia Ruotsin kirkon jalanjälkiä, se lakkaa, kuten Paavali sanoi ja kuten Ruotsin kirkon kohdalla on jo käynyt, olemasta Kristuksen palvelija (Gal. 1:10).

Jumala rakasti maailmaa

Lasse Mårtenson teki 60-luvulla tunnetuksi tulleen laulun, jossa kysytään Kuinka kukaan, kukaan rakastaa, voisi kurjaa maailmaa? Vastaus tuli kertosäkeistössä: Jumala voi yksin rakastaa pimeää kurjaa maailmaa…

Viime aikoina mieleeni on palautunut Mårtensonin puhuttelevan laulun taustalla oleva Johanneksen evankeliumin 3:16 lause: ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut…”

Vastustan kiusausta kirjoittaa laajalti ja pakotan itseni sanomaan vain olennaisimman:

1. Jeesus ei sano: ”Sillä niin on Jumala juutalaisia rakastanut…” Eikä: ”Sillä niin on Jumala pakanoita rakastanut…” Jumala rakastaa maailmaa. Jumalan rakkauden piiri tavoittaa kaikki ihmiset. Mekin olemme osa tätä maailmaa.

2. Jumala rakastaa maailmaa. Mikä pysähdyttävä ajatus. Jumala ei vihaa maailmaa.

3. Jumala rakastaa maailmaa. Tätä maailmaa. Jumala ei rakastanut jotain epätodellista maailmaa. Ei jotain utopiaa, jossa kaikki on täydellistä. Hän ei odottanut, että maailma tulisi paremmaksi paikaksi, ennen kuin lähetti Poikansa. Maailma on rujo, mutta Jumala rakasti. Jeesus lähetettiin tähän maailmaan sellaisena kuin se on. Jumala ei rakasta, koska rakkauden kohde on täydellinen. Jumalan rakkaus tekee kohteesta arvokkaan kaikista sen puutteista huolimatta.

4. Jumala rakasti siten että hän lähetti oman Poikansa pelastamaan maailmasta ne, jotka uskovat. Alkukielen ilmaisu on selvä ja kuvaa tapaa (ei niinkään määrää, vaikka sekään ei ole poissuljettu), jolla Jumala on osoittanut rakkauttaan maailmaa kohtaan. Jumalan rakkaus ei ole abstrakti myötäelämisen tunnetila. Rakkaus, jolla Jumala rakasti ja yhä rakastaa maailmaa on Jeesus.

Jumala rakasti maailmaa lähettämällä Jeesuksen. Jumala lähetti, että ihmiset uskoisivat ja turvaisivat tähän lähetettyyn Poikaan pelastuakseen. Yksikään häneen luottava ei joudu kadotukseen, vaan hänellä on iankaikkinen elämä.

Jumalan rakkaus on Jeesus. Ikuisuus ilman Jeesusta on ikuisuus ilman Jumalan rakkautta.

Tunnetko sinä jo Jeesuksen?

Jumala ei ole luoja? - Onko Raamatun ensimmäinen lause väärin käännetty?

Helsingin sanomat ja Uusisuomi.fi viittaavat tuoreessa numeroissaan brittilehti Telegraphin haastatteluun, jossa arvostettu hollantilainen vanhan testamentin tutkija Ellen Van Wolde esittää, että Raamatun ensimmäinen hepreankielinen lause on käännetty väärin. ”Lauseessa käytetty verbi ’bara’ ei tarkoita ’luoda’ vaan ’erottaa’ (tilassa)”. Näin ensimmäinen lause tulisi kääntää: ’Alussa Jumala erotti taivaan ja maan’.” todetaan Helsingin sanomissa. Perinteisestihän jae on käännetty: ”Alussa Jumala loi taivaan ja maan.” Wolden mukaan Jumala ei luonut maailmaa, joka jo oli olemassa, vaan ihmiset ja eläimet.

Mistä oikein on kysymys? Lehtijuttujen perusteella, ei mistään kovin kummoisesta asiasta. Ilmassa on hiukan hypetyksen makua.

Pohjimmiltaan Wolden ajatuksissa on kyse siitä viittaako Raamatun ensimmäinen jae luomistapahtumaan ajan alussa ex nihilo vai onko ensimmäinen lause ymmärrettävä asiayhteydessään pikemminkin kokoavana yhteenvetona seuraaville luomisprosessia kuvaaville jakeille, joissa Jumala erottaa pre-eksistentistä elementeistä valon pimeästä, vedet taivaanvahvuuden alla ja päällä, kuivan maan merestä ja niin edelleen. Tällainen ajatus ei suinkaan ole uusi, eikä Wolden ehdotus siksi ole lainkaan vallankumouksellinen.

Kristillinen näkemys luomisesta ex-nihilo (tyhjästä) ei kuitenkaan perustu yksin Raamatun ensimmäiseen lauseeseen. Raamattu puhuu luomisesta muuallakin. Raamatun ensimmäisissä jakeissa ex-nihilo periaate tulee vastaan jo valon kohdalla, joka on ensimmäinen asia, joka selkeästi luodaan ex-nihilo. Samoin vedet erottavan ”taivaankannen” luominen tapahtuu tekstissä selkeästi ex-nihilo. Näistä johdettu myöhempi teologinen reflektointi on johtanut sen korostamiseen, että ex-nihilo ajatus on sopusoinnussa Raamatun ensimmäisen lauseen kaiken alkua korostavan lukutavan kanssa. Kristillinen oppi ajan alussa tapahtuneesta luomisesta ex-nihilo ei siis perustu Raamatun ensimmäisessä lauseessa esiintyvän yhden ainoan verbin puisevan mekanistiseen tulkintaan. Taustalla on laajempi ja rikkaampi teologis-filosofinen pohdiskelu Raamatun luomista käsittelevien tekstien parissa (kts. Joh. 1:1-3; Room. 4:17; Kol. 1:15-16; Hepr. 11:3).

Kuitenkin: bara -verbin tekninen perusmerkitys on ”luoda”. Wolde tietää tämän siinä missä jokainen vanhan testamentin tutkija. Tämä ilmenee Uusisuomi.fi sivulla julkaistusta jutusta, jossa todetaan: ”Lauseessa käytetty heprean kielen verbi "bara" ei van Wolden mukaan kuitenkaan tarkoita "luoda", vaan "erottaa". Teknisesti "bara" kyllä tarkoittaa luomista, mutta van Wolde perustaa näkemyksensä kontekstiin.” Teknisesti Wolden "erottaa (tilassa)" ei siis ole käännös, vaan tulkinta. Jos siis bara tarkoittaa teknisesti luomista ei sen kääntäminen ”luoda” sanalla voi olla sinänsä väärin. Siksi otsikoinnissa (Uusisuomi.fi) ”Raamatun ensimmäinen jae on käännetty väärin” on hypetyksen makua. Sen voi kääntä myös muilla kuvaavilla sanoilla kuten "tehdä".

Eräät jo ovat ennättäneet huomauttaa, että "erottaa tilassa" vaikuttaa kummalliselta ratkaisulta: Miksi käyttää ensimmäisessä jakeessa tekniseltä merkitykseltään luomista tarkoittavaa sanaa bara, kun heprean kielessä on erottamista ja jakamista teknisesti tarkoittava termi (hifil; esim. 1:4, 7), joka olisi vallan hyvin sopinut tarkoitukseen myös ensimmäisessä jakeessa, mikäli kirjoittaja halusi viestiä vain taivaan ja maan erottamista toisistaan? Lisäksi ensimmäisen lauseen lauserakenne poikkeaa tyystin jakeiden 4 ja 7 rakenteesta, jossa jokin erotetaan jostakin toisesta. Jae 6 on myös hyvin lähellä, kun siinä sanotaan, että Jumala loi taivaankannen erottamaan vedet vesistä. Mutta ensimmäinen lause on täysin toisenlainen rakenteeltaan näiden "erottamisesta" kertovien jakeiden kanssa.

Seuraamalla Wolden ehdostusta johdonmukaisesti kääntämällä kymmeniä kertoja vanhassa testamentissa esiintyvän bara ” sanan "erottaa tilassa” eikä ”luoda” (tai ”tehdä”) ajautuisimme paikoin aivan kummallisiin ratkaisuihin. Esimerkiksi: ”Katso minä teen liiton, minä teen kaiken sinun kansasi nähden ihmeellisiä tekoja, joiden kaltaisia ei ole erotettu (tilassa) yhdessäkään maassa, ei minkään kansan keskuudessa...” (2 Moos. 34:10).

Vaikka Wolde lopulta olisi oikeassa siinä, että meidän tulisi tulkita ensimmäisen lauseen verbi bara ”erottaa” eikä ”luoda”, niin tällä ei olisi silti juurikaan vaikutusta juutalais-kristilliseen näkemykseen Jumalasta kaiken luojana. Kyse on ensimmäisen jakeen kohdalla ainoastaan siitä viitataanko nimenomaisessa jakeessa ajan ja luomisen absoluuttiseen alkuun, vai kokoavasti Jumalan luovaan toimintaan luomispäivien puitteissa elementeistä, jotka siinä vaiheessa ovat Jumalan käytettävissä ja jotka nekin ovat Jumalan luomia. Luomiskertomuksessahan Jumala ei suinkaan joka päivän kohdalla luo kaikkea tyhjästä, vaan käyttää aiemmin luomaansa. Niinpä vaikkapa Aadam muovataan olemassaolevasta maan tomusta ja Eeva kertomuksen mukaan luodaan Aadamista.

Akateemiseen teologiseen keskusteluun kuuluu heittää ilmaan uusia ja yllättäviä ehdotuksia (e.g. Isä meidän –rukous ei ole Jeesukselta; Jeesus ei asettanut viimeistä ehtoollista; koirat söivät Jeesuksen ruumiin etc.), jotta syntyy keskustelua. Se pitää tieteellisen keskustelun liikkeessä.

Lehtien taipumus uutisoida tällaisia keskustelunavauksia provokatiivisin otsikoin antaa helposti akateemisen keskustelun luonteesta tietämättömille virheellisen kuvan siitä, että kyseessä on jokin vallankumouksellinen läpimurto, joka vaatii kaiken uudelleen arviointia. Lähinnä kyse on, kuten Wolden kohdalla, keskustelun avauksesta (ja väitöskirjan julkaisua edeltävä lehdistötiedote), jonka todellisten meriittien arvioiminen vertaisyhteisössä on vasta alkamassa. Aika näyttää mitä siitä todella jää käteen.

Wolden hypoteesiin liittyy jo alustavien arvioiden mukaan suuria kysymysmerkkejä. En näe uutisessa suurta hengästymisen aihetta. Saatikka, että raamattupainojen painokoneet pitäisi pysäyttää.


-------------
Lisälukemistoa: Ohessa pari asiallista ja asiantuntevaa kommenttia Wolden teesin ääreltä.

• Separating sense from nonsense
• A Response To Ellen van Wolde on Gen 1
  

Uskon ja järjen suhteesta, osa II

Kaija antoi kommentillaan ensimmäiseen aihetta käsittelevään tekstiini siinä määrin ajattelemisen aihetta, että päätin nostaa vastaukseni hänelle poikkeuksellisesti blogin uudeksi pääkirjoitukseksi. Kiitos Kaija.

"… aina pitää muistaa että uskonnollinen usko on jotain muuta kuin tavallinen usko esim. oman aistitietonsa todenperäisyyteen. Toinen on totena pitämistä ja toisen ainakin pitäisi olla Jumalan yliluonnollinen lahja, niin kuin Raamattu sanoo."

Tällainen määritelmä uskonnollisen uskon ja ”tavallisen” uskon tyystin erilaisesta luonteesta ei mielestäni tee oikeutta kummallekaan sen enempää filosofisessa kuin uskonnollisessakaan mielessä.

Filosofisesti: Usko aistitietojen todenperäisyyteen on epistemologisesti tasan yhtä ”uskonnollista” kuin monien mielestä uskonnollinen usko. Aistitiedon (tai muistitiedon) todenperäisyyttä ei viime kädessä näet voi perustella millään muulla kuin vetoamalla kehällisesti aistitietoon itseensä ja uskomalla sekä luottamalla (tärkeä sana jatkossa) aistitiedon todenperäisyyteen. Käyttääkseni Alvin Plantingan kieltä kyse on perususkomuksesta, eli jostain mitä ei voida perustella vetoamalla toisiin uskomuksiin - Perustelujen ketju päättyy lopulta uskoon.

Uskonnollisesti: Usko tässä yhteydessä (spesifisti kristillisen käsityksen puitteissa ymmärrettynä) on toki Jumalan yliluonnollinen lahja, kuten Lloyd-Joneskin sanoo. Mutta ei niin, että uskonnollinen usko olisi tiedollisesti jotain ”tavallisesta” uskosta laadullissti tyystin poikkeavaa ja tässä mielessä ”yliluonnollista”. Pikemminkin kyse on siitä miten ja millainen muutos ihmisessä tapahtuu, niin että hän alkaa uskomaan ja luottamaan ilmoitustiedon todenperäisyyteen. Kuten Lloyd-Jones sanoi ongelma ei ole järjen käytössä sinänsä, vaan siinä, että uudestisyntymättömän ihmisen järki on synnin turmelema eikä hän siksi tahdo / halua uskoa sitä mikä on soteriologisessa mielessä todenperäistä, nimittäin Jumalan lupauksiin.

Edes todisteiden määrä ei siten riitä synnyttämään puhtaan järjen avulla tätä pelastavaa luottamusta niin kauan kuin tahtoelämä on synnin turmelema. Niin kuin ei sokealle merkitse mitään valon määrä. Valoa on riittämiin, muta sokea ei sitä näe. Todisteita kristillisen ilmoituksen puolesta on kasapäin, mutta synnin orjuuttamaa järki ei niitä katsoessaan luonnostaan muodosta luottamusta Jumalan lupauksiin, eikä ihminen siten kykene järkeilemään itseään sisälle taivasten valtakuntaan.

Ehkä ei ole sattumaa se miten voimakkaasti Raamattu käyttää pelastavan uskon metaforana sokeaa, joka saa näkönsä. Se on epistemologisesti varsin edistyksellistä kielenkäyttöä etten sanoisi.

Mitä usko on? Kristillisessä teologiassa uskoon liittyy tiedollinen, mutta myös henkilökohtainen elementti: totena pitäminen (scientia) ja luottamus (fiducia). Jälkimmäinen on tärkeä juuri reformaation uskontulkinnassa. Pelastava usko ei ole pelkkää totena pitämistä, historian faktojen tai opinkappaleiden tietämistä, vaan henkilökohtaista luottamista ja sitoutumista. Akateemisen jeesus-tutkimuksen parissa voidaan historiallisiin lähteisiin vedoten esimerkiksi todeta, että Jeesus Nasaretilainen itse uskoi olevansa Messias ja Jumalan lähettämä pelastaja. Mutta soteriologisesti merkittävän uskon sisältö on tämä: Uskonko minä, että hän on pelastaja minulle?

Määritelmäsi – niin kuin sen tekstissäsi tulkitsen; voin toki olla väärässä - tuntuu ongelmalliselta siitäkin syystä, että Jumalan lupausten kautta ilmoitettu uskonnollisen uskon kohdehan ei ole jotenkin vähemmän todenperäinen kuin ne kohteet, joista saamme tietoa ja joihin uskomme aistien välityksellä. Pelastava uskonnollinen usko tulee ilmoituksen kautta, mutta sen kohde ei ole tiedollisesti tai todenperäisyytensä puolesta erilainen kuin ”tavallisen” uskon kohde. Uskonnollisen siitä tekee lähinnä se, että kohteena on Jumalan ilmoitus ja lupaus sen sijaan että puhuisimme vaikkapa puista ja linnuista tai auringonlaskusta. Niinpä en epistemologisesti näe syytä olla luottamatta Jumalan ilmoituksen ja lupausten todenperäisyyteen niin kuin en näe hyvää syytä olla luottamatta aistitiedon todenperäisyyteen.

Skeptikot kyseenalaistavat tietysti kaiken. Jopa sen onko aistien kohteena olevia kohteita lainkaan olemassa. Johtuen juuri siitä, että emme kykene astumaan aistiemme ulkopuolelle toteamaan, että näin on. Joten jäljelle jää usko. Ja kaikki eivät usko edes aisteihin. Ainakaan niin kauan kuin eivät ole ylittämässä katua.

Uskonnollinen usko ja tavallinen usko eivät siis ole jotain aivan muuta, vain koska Jumala antaa ensin mainitun lahjaksi. Järki on yhtälailla osana myös lahjaksi annetussa uskossa, koska Jumala valaisee järjen ja ymmärryksen.

Uskon ja järjen oikeasta suhteesta - Jumala ei luonut taivasta hanhille

Uskon ja järjen suhde on joidenkin mielestä kuin huono avioliitto: Kumpikin kuvittelee aina olevansa yksin oikeassa. Eihän siitä voi seurata kuin pahaa mieltä.

On niitä (jopa uskovien joukossa) joiden mielestä uskolla ei ole mitään tekemistä järjen kanssa. Kaikki analyyttinen ymmärryksen etsiminen uskon asioissa on tuomittavaa "järkeilyä" tai "järkeisuskoa". Samoin ei-uskovilla voi olla järjen ja uskon suhteesta virheellinen kuva: Usko on järjenvastaista - uskomista siitä huolimatta (tai peräti sitä vastoin) mitä järki ja ymmärrys sanovat.

Tällainen vastakkainasettelu, vaikkakin harmittavan yleinen, on keinotekoinen ja aiheutta turhaa kitkaa keskusteluihin ja hengelliseen elämään.

Uskovien on syytä havahtua oivaltamaan, että kristinuskossa ja käytännön hengellistä elämää ravitsevassa ja ohjaavassa raamatullisessa teologisessa on paljon mikä perustuu terveeseen järjen käyttöön - järjen, jonka Jumala on meille antanut. Paavali sanoi korinttolaisille: "Älkää olko lapsia ymmärrykseltänne, vaan pahuudessa olkaa lapsia; mutta ymmärrykseltä olkaa täysi-ikäisiä" (1 Kor. 14:20). Ei-uskovien on puolestaan hyvä tiedostaa, että rationaalisuus lepää uskon varassa ja perustuu siihen. Uskoa aistihavaintojen luotettavuuteen tai siihen, että maailma on rationaalisesti jäsentyvä ja järjellä tutkittavissa ja tavoitettavissa ei voida todistaa millään tutkimustuloksilla - se on omaksuttava kaiken järjellisen tutkimisen lähtökohdaksi. Usko maailman rationaaliseen luonteeseen edeltää kaikkea rationaalista ja järkiperäistä tutkimista ja todisteisiin vetoamista.

Olen omaan kristilliseen elämääni ja ajatteluuni vuosien varrella saanut paljon menneen ja nykyisen ajan reformoidun, kalvinistisen-evankelikaalisen teologian edustajilta (Jonathan Edwards, Arthur Pink, Chares Spurgeon, J.I. Packer, Martyn Lloyd-Jones etc.). Olen aina ihastellut näiden henkilöiden juurevaa raamatun tuntemusta, jossa yhdistyy pyrkimys ymmärtää asioita perusteellisesti.

Yksi reformoidun teologian korostuksista onkin ollut se, että Jumala lähestyy ihmistä aina järjellisenä olentona - ymmärryksen välityksellä, eikä koskaan sitä ohittaen. Edes predestinaatio ei ohita ihmisen ymmärrystä. Siksi vaikkapa luterilaisen teologian isä Martti Luther sanoi tärkeässä predestinaatiota käsittelevässä kirjassaan Sidottu Ratkaisuvalta, että "Jumala ei näet luonut taivasta hanhille".

Olen aika ajoin lueskellut hissukseen eteenpäin yhden edesmenneen legendaarisen reformoidun opettajan, Lontoon Westminster Chapelin paimenen Tri Martin Lloyd-Jonesin (1889-1981) kirjaa Joy Unspeakable - The Baptism and Gifts of the Holy Spirit (Kingsway, 1995), jota lämpimästi suosittelen jokaiselle kirjan otsikon aihepiiristä kiinnostuneille. Lloyd-Jones selvittää eräässä kohdassa mainiosti järjen ja uskon suhdetta. Vaikka hän asiayhteydessään puhuu nimenomaan hengellisten ilmiöiden koettelemisesta hänen sanansa soveltuvat yleisellä tasolla valaisemaan muutenkin uskon ja järjen käytön välistä suhdetta reformoidusta näkökulmasta:

Kukaan ei tule kristityksi järkeilemällä, pelkällä älyperäisellä ponnistelulla saavutetun ymmärtämisen kautta. Emme koskaan voi ”järkeillä” itseämme kristityiksi. On totta, että emme tavoita totuutta emmekä pääse sisälle Jumalan valtakuntaan älyllisten prosessien kautta. Silti on tärkeää muistaa, että kristinusko ei ole järjenvastaista tai irrationaalista – ei koskaan! Et voi järkeillä itseäsi kristityksi, mutta kristityksi tultuasi huomaat, että se on mitä järkevin ja rationaalisin asia mitä voi olla.

Missään vaiheessa meidän ei siis tule tarkoituksella hylätä intellektiämme. Missään Raamatussa ei ole kehotusta sellaiseen. Raamattu ei missään rohkaise meitä hylkäämään ajattelua, tyhjentämään mieltämme ajatuksista ja siten antautumaan muille voimille.

Kuinka meistä sitten tulee kristittyjä? Näin se tapahtuu: Pyhä Henki valaisee ymmärryksen. Hän ei tee meistä kristittyjä ymmärryksestämme riippumatta. Sen sijaan hän nostaa meidän ymmärryksemme korkeammalle tasolle. Järjen käytössä ei ole mitään väärää, paitsi että järkemmekin on synnin turmelema ja siksi järki ei koskaan voi tehdä meistä kristittyjä tai tuoda meitä sisälle Jumalan valtakuntaan.

Mutta Henki voi kohottaa mielen ja järjen. Kukaan ei pelastu vastoin järkeä ja ymmärrystään – ei milloinkaan! Pikemminkin meidän ymmärryksemme ja järkemme tehdään kykeneviksi ymmärtämään totuus, jonka aiemmin olemme torjuneet. ”Mutta luonnollinen ihminen,” sanoo Paavali, ”ei ota vastaan sitä mikä Jumalan Hengen on, sillä se on hänelle hullutus, eikä hän voi sitä ymmärtää, koska se on tutkisteltava hengellisesti.” Juuri niin. Mutta ratkaisu ei ole siinä, että on tehtävä älyllinen itsemurha, tai lakattava ajattelemasta. Eikä siinä, että tarkoituksellisesti ”antaudutaan” ja päästetää irti niistä kyvyistä, jotka Jumala on antanut.

Ratkaisu on siinä, että luotamme Hengen valaisuun ja ohjaukseen. Niin tehdessämme Pyhä Henki valaisee mielen. Kuten Paavali sanoo 1 Kor. 2:10: ”Mutta meille Jumala on sen ilmoittanut Henkensä kautta, sillä Henki tutkii kaikki, Jumalan syvyydetkin.”

Asia on uskoakseni selvä. Yksin järki ei voi tehdä meistä kykeneviä tavoittamaan [pelastavaa] totuutta. Mutta Hengen kautta tuleva ilmoitus avaa sekä ymmärryksen että järjen käsittämään totuuden, riemuitsemaan siitä ja ottamaan sen vastaan.

Reformoidussa ajattelussa on mielestäni osattu säilyttää asianmukainen ja terve tasapaino sekä rakentava vuorovaikutus järjen ja uskon välillä. Usko ja järki ovat kuin lentokoneen kaksi siipeä. Ne eivät kilpaile keskenään, vaan kantavat yhdessä.

-------------------------------

Joosefin nimi muinaisissa egyptiläisissä kolikoissa

Viime viikkoina ei ole oikein ennättänyt bloggailemaan. Seuraava uutinen ansaitsee kuitenkin tulla huomioiduksi: Egyptiläisen Al Ahram lehden mukaan arkeologit ovat löytäneet ikivanhoja egyptiläisiä rahoja, joissa mainitaan nimi ”Joosef”. Yhdessä kolikossa on Joosefin nimen lisäksi lehmän kuva.

"Perusteellinen tutkimus osoitti, että kolikoissa mainitaan niiden lyömisvuosi sekä arvo, tai lyömisen aikoihin hallinneen faaraon kuva. Eräät kolikoista ovat ajalta, jolloin Joosef eli Egyptissä ja kantavat hänen nimeään ja kuvaansa,” raportissa kerrotaan

Pyöreitä ja ovaalin muotoisia norsunluusta, arvometalleista ja jalokivistä tehtyjä esineitä pidettiin aluksi koristeina tai amuletteina, kunnes tri Said Muhammad Thabetin työryhmä alkoi tutkia niiden kaiverruksia lähemmin. ”Näin varhaisen aikakauden kaiverrukset ovat yleensä yksinkertaisia, koska kirjoitustaito oli vasta kehittymässä ja siksi kolikkojen kirjoituksen tulkitseminen oli vaikeaa. Tutkijat onnistuivat kääntämään kolikkojen kirjoituksen vertailemalla niitä varhaisimpiin tunnettuihin hieroglyfeihin”, tri Thabet kertoo Egyptin kansallismuseon hallussa olleista kolikoista.

Löydön arkeologinen merkitys on osaksi siinä, että toisin kuin ennen on ajateltu kolikkoja käytettiin jo hyvin varhain kaupankäynnissä.

Raamatunlukijan kannalta löytö on jännittävä siksi, että kolikkojen joukosta on löytynyt Joosefin nimellä ja kuvalla varustettuja kolikoita kyseiseltä ajalta. Eräässä niistä on myös lehmän kuva. Raamatun mukaan ( 1 Mooseksen kirja 41) Joosef nousi Egyptin hallinnossa eräänlaisen ”valtionvarainministerin” asemaan selitettyään faaraon unen seitsemästä lihavasta ja laihasta lehmästä tarkoittavan maahan tulevaa nälänhätää, jota edeltäisi seitsemän vaurasta vuotta. Faarao asetti Joosefin valvomaan valmistautumista nälkävuosiin ja teki hänestä hallintonsa toiseksi korkeimman virkamiehen.

---------------
Lisälukemistoa:

• Archeologists find 'Joseph-era'coins in Egypt (Jerusalem Post, 25.9.2009)
• Leading Egyptian Daily 'Al-Ahram' Reports: Coins from Era of Biblical Joseph Found in Egypt (MEMRI Special Dispatch No 2561; exerpts from Al Ahram article).