torstai 31. tammikuuta 2013

Hyvänmielen video: Silhouettes tanssiryhmä.

Tämä huikean hieno ja koskettava esitys on katsomisen arvoinen. Näin välipalaksi siis hiukan hyvää mieltä kaiken vakavamman keskellä kaikille blogin lukijoille ja keskustelijoile. Itse esitys alkaa kohdasta 1'25. Antoisia katseluhetkiä. 

maanantai 28. tammikuuta 2013

Absoluuttista, relativistista, subjektiivista, objektiivista? - Moraalifilosofisen termistön lyhyt oppimäärä.

Kreeftin videoklipistä lähti blogilla liikkeelle vilkas keskustelu, jota on ollut mielenkiintoista seurata. Keskustelussa on vilahdellut monenlaisia moraalifilosofisia termejä, jotka saavat helposti pään pyörälle. Yhteinen kieli on välttämätöntä, jotta ei puhuta toisten ohitse. Siksi tässä lyhyesti selvennyksenä (niin toivon) ajatuksia eräistä keskeisistä moraalifilosofisessa keskustelussa käytetyistä termeistä. Lopuksi jotain soveltavaa pohdintaa.

Ontologia ja epistemologia

Puhuttaessa moraalisten arvojen perimmäisestä luonteesta liikutaan metaetiikan alueella. Aivan niin kuin metafysiikka pohtii aineellisen todellisuuden perimmäistä luonnetta, metaetiikassa pohditaan (aineettomien) arvojen perimmäistä luonnetta. Kysymys koskeetällöin niiden olemistapaa eli ontologiaa: Ovatko moraaliset arvot todellisia ja voivatko moraalilausekkeet olla tosia ja mielekkäitä? 

Yksi metafyysinen ratkaisu on sanoa, että aineellisena kokemamme todellisuus on vain ihmismielen luomus. Eräänlainen illuusio. Mielen ulkopuolista todellisuutta ei ole. Toinen, yleisempi (kuinka ollakaan) on sanoa, että kokemamme todellisuus on aidosti olemassa ihmismielestä riippumattomana, siis objektiivisena, todellisuutena. Useimmiten valitsemme juuri jälkimmäisen vaihtoehdon arvioidessamme vaikka sitä onko turvallista ylittää katua.

Kreeftin video koski metaetiikkaa, moraalin perimmäistä luonnetta, eli ontologista kysymystä siitä onko ylipäätään ”hyvää” tai ”pahaa” oikeasti olemassa ihmismielestä riippumattomana, objektiivisena, todellisuuden piirteenä.

Kun arvioimme vaikka sitä onko moraalisen arvon sisältämä lause ”varastaminen on väärin” totta, joudumme miettimään onko sellaista mitä kutsumme moraalisessa mielessä ”vääräksi” tai ”oikeaksi” ylipäätään olemassa.

Ontologinen pohdinta ei vastaa epistemologiseen kysymykseen siitä kuinka voimme kulloinkin tietää mikä on oikein tai väärin. Samoin kysymys siitä miten tulemme ihmisinä tietoiseksi moraalisista totuuksista kuuluu epistemologian, eli tieto-opin, alaan. Nämä kaksi on syytä pitää selvästi erillään tai seuraa hämmennys.

Moraaliavoista keskusteltaessa on hyvä pyrkiä hahmottaman itselleen koskeeko keskustelu moraalista ontologiaa (Onko moraalista "hyvää" ja "pahaa"oikeasti olemassa?), vaiko moraalista epistemologiaa (Kuinka voin tietää mikä tietyssä tilanteessa on moraalisesti oikein?).

Realismi ja anti-realismi

Moraalinen ontologia jakaantuu kahteen erilaiseen lähestymistapaan: Moraalinen realismi ja anti-realismi.

Moraalisen realismin mukaan moraalinen hyvä ja paha (oikea / väärä) kuuluvat todellisuuden ”kalustukseen” eivätkä ole vain, jotain minkä ihmismieli projisoi todellisuuden päälle. Arvoja on olemassa ja niihin viittaavat väitteet ovat joko tosia tai epätosia. Normit viittaavat todellisiin, olemassaoleviin arvoihin ja voidaan perustella niiden kautta.

Moraalisen anti-realismin mukaan moraaliset arvot eivät ole todellisia. Todellisuuteen ei kuulu arvoja, joten niitä koskevat moraaliväiteet eivät voi olla tosia tai epätosia. Ne vain "ovat". Niissä ei ole mitään sellaista ihmismielestä riippumatonta kvaliteettia, joka tekisi niistä moraalisessa mielessä hyviä / pahoja, oikeita / vääriä. Normit eivät viittaa mihinkään todellisuudessa olemassaoleviin arvoihin, joten ne on perusteltava muilla tavoin.

Subjektivismi ja objektivismi

Moraalinen subjektivismi tarkoittaa, että kaikki arvot ovat suhteellisia moraalisen toimijan, subjektin, näkökulmasta. Tätä kutsutaan myös relativismiksi ja se on sukua anti-realistiselle lähestymistavalle. Ei ole olemassa arvoja, jotka olisivat subjektista riippumatta moraalisessa mielessä itsessään tosia (oikein / väärin; hyvää / pahaa). Ne ovat ”tosia” tai ”epätosia” sen mukaan miten henkilö kulloinkin ne kokee itselleen. Jos hän kokee ne tosiksi itselleen, ne ovat ”tosia”. Arvot keksitään, niitä ei löydetä.

Objektivismi on tämän vastakohta. On olemassa moraalisia arvoja, jotka ovat moraalisesta subjektista riippumatta itsessään hyvää tai pahaa. Moraaliset arvolauseet ovat tosia tai epätosia riippumatta siitä kuinka henkilö ne kokee. Niinpä arvot löydetään, niitä ei keksitä.

Moraalin objektiivisuudesta seuraa sen velvoittavuus. Arvot velvoittavat tekemään oikein silloinkin kun kukaan ei näe eikä niiden rikkomisesta jää kiinni. Silloinkin kun niiden seuraamisesta ei koidu välitöntä nautintoa.

Miten arvot sitten voivat olla objektiivisesti, ihmismielestä riippumatta, tosia tai epätosia ja velvoittavia? Mihin moraali ja velvoittavuus voivat objektiivisesti, ihmismielestä riippumatta, perustua? Kreeftin videopätkä käsitteli tätä kysymystä. En käy sitä erikseen uudelleen läpi.

Moraalinen absolutismi?

Eräät moraalifilosofit pitävät puhetta moraalisista ”absoluuteista” hiukan ongelmallisena. Se antaa kuvan siitä, ikään kuin moraalinen päättely ei lainkaan ottaisi huomioon tilannetta, johon moraalista päättelyä on sovellettava. Erityisen hankalaksi muodostuvat ne tilanteet, joissa kaksi moraalista ”absoluuttia” joutuvat ristiriitaan (e.g Onko oikein valehdella, jos siten voi pelastaa ihmisen hengen?).

Puhe moraalisesta objektivismista tuntuisi paremmalta ratkaisulta. Tai termi ”porrastettu absolutismi” (graded absolutism). Sen pohjalta arvot ovat objektiivisesti, ihmisestä riippumatta oikein tai väärin. Mutta tilanne vaikuttaa siihen mitä objektiiista arvoa tulee kyseiseen tilanteeseen soveltaa. Tätä ei pidä sotkea ”tilanne-etiikkaan” (situational ethics), jonka mukaan mitään objektiivisia arvoja ei ole ja jokainen päättää itse minkä subjektiivisesti kokee kussakin tilanteessa oikeaksi.

Sen sijaan objektivistinen lähestymistapa lähtee siitä, että jokaista velvoittaa täysin samanlaisessa tilanteessa täysin sama moraalinen arvo. Tilanne säätelee mikä objektiivinen moraalinen arvo on velvoittava kyseisessä tilanteessa. Moraaliset arvot ovat myös suhteessa toisiinsa siten, että konfliktitilanteissa on oikein seurata tärkeämpää arvoa (e.g. on tärkeämpää pelastaa viattoman ihmisen henki kuin kertoa totuus hänen henkeään uhkaaville).

Esimerkiksi: Jos sanotaan, että ”on väärin tappaa”, moraalinen absolutisti joutuu ongelmiin. Juhannuksena mökillä hän tappaa hyttysiä ja kärpäsiä ja käärmeitä. Ja ellei hän ole kasvissyöjä hän joutuu hyväksymään tiettyjen ravinnoksi kelpaavien eläinten tappamisen. Tappamiskiellon soveltaminen absoluuttisena ei siis ole ongelmatonta. Useimmiten absolutismin edustajatkin tekevät moraalisen eron eläinten ja ihmisten tappamisen välillä, jolloin vastaan tulee jonkinlainen, ja eettisesti paremmin toimiva, porrastettu absolutismi.

Objektivisti sanoo: Tappaminen on prima facie, yleisesti ottaen, väärin. Mutta voi olla tilanteita, joissa se ei ole väärin. Esimerkiksi itsepuolustukseksi oman tai toisen hengen pelastamiseksi tai vaikka poliisin virantoimituksessa. Kaikki tilanteet eivät oikeuta tappamista itsepuolustukseen vedoten. Tarvitaan moraalista päättelyä. Mutta jos tilanne oli sellainen, että tappaminen itsepuolustukseksi oli moraalisesti oikein, silloin se on oikein kaikille, jotka olisivat olleet samassa tilanteessa. Jos taas väärin, silloin se olisi ollut väärin kaikille samassa tilanteessa. Ratkaisevinta ei ole se miten ja millaisena henkilö sattui itse tilanteen kokemaan, vaan tilanteeseen oikein sovellettu moraalinen päättely.

Kaikessa tässä tarvitaan siis moraalista päättelykykyä – mikä liittyy epistemologiaan jälleen – jonka avulla tilanteeseen sovelletaan asianmukaista moraalista arvoa oikein. Se ei välttämättä ole helppoa, eikä päättely aina mene automaattisesti oikein. Silti siihen pyrkiminen on mielekästä, koska moraalinen ”hyvä” ja ”paha” ovat periaatteessa löydettävissä, toisin kuin jos ei olisi olemassa objektiivisia moraalisia arvoja.

Objektivismin kieltämisen ongelma

Moraalisen objektivismin kieltämisestä näyttäisi kuitenkin seuraavan se ongelma, että ratkaiseminen erilaisten arvojen välillä tulee mahdottomaksi moraalisiin perustein eli vetoamalla siihen mitä meidän pitäisi tehdä toimiaksemme moraalisesti oikein / väärin.

Voidaan toki vedota esimerkiksi erilaisiin hyöty- tai nautintonäkökohtiin, tai yksilölliseen tai yhteisölliseen tapakulttuuriin (”näin olen aina tehnyt”; ”näin meidän maassamme on tapana” jne). Mutta ratkaista mikä toimintatapa on moraalisesti oikein ei ainoastaan tulisi vaikeaksi (mitä se on objektivistinkin näkökulmasta), vaan mahdottomaksi.

Sillä jos millään arvoilla ei ole mitään ihmisestä riippumatonta ontologista ”oikean” ja ”väärän” kvaliteettia silloin mikään ei ole moraalisessa mielessä oikein tai väärin. Hauskaa ja tylsää kenties. Muttei hyvää tai pahaa. Hyödyllistä jostain näkökulmasta kenties. Mutta ei moraalisesti oikein sen enempää kuin väärinkään.

Evoluution näkökulmasta, johon nimimerkki ”V.” aiemmassa keskustelussa viittasi asia näyttäisi tältä: ”Tekijät, jotka auttavat selviytymisessä, siirtyvät seuraaville sukupolville, ja haitalliset tekijät [jotka eivät auta selviytymään] karsiutuvat”. Evoluutio voi auttaa selittämään miksi käyttäydymme ihmislajina tai kulttuurina (kulttuurievoluutio) niin kuin käyttäydymme, mutta se ei kerro onko käyttäytymisemme moraalisesti oikein tai väärin.

Evoluutio on siten puhtaasti deskriptiivistä (kuvailevaa), moraali sen sijaan on preskriptiivistä, määräävää ja velvoittavaa. Humen giljotiini leikkaa juuri tähän: Tosiasioista luonnossa ei voi johtaa moraalisia arvoja ja velvoitteitaSiitä miten asiat ovat ei voida päätellä miten asioiden tulisi olla. Indikatiiveista ei voida johtaa imperatiiveja.

Vain viitata siihen tosiseikkaan, että tällainen (moraalinen) tapa meille on kehittynyt ei kerro miksi meidän pitäisi seurata juuri tätä moraalia, koska aivan hyvin evoluutio olisi yleisesti otten voinut tuottaa meille toisenkinlaisen moraalisen käsityksen niin kauan kunhan se auttaa lajiamme selviytymään hengissä. Kulttuurievoluutiossa tapahtuneet muutokset moraalikäsityksissä osoittavat tämän hankaluuden.

Se, että ajan oloon jotkut moraaliset säännöt ja moraalisina pidetyt tavat ovat muuttuneet ei kuitenkaan osoita objektivistista käsitystä vääräksi. Voidaksemme ylipäätään arvioida onko nykyihmisen moraali kehittyneempää (siis moraalisesti oikeampi), kuin vaikkapa 3000 eKr. Mesopotamiassa,  tarvitaan jokin ihmisestä riippumaton, kulttuurisen ja historiallisen muutoksen ylittävä, moraalinen kiintopiste, johon, ja josta käsin, tällaista ”kehittymistä” arvioidaan. Emme ehkä osaa sanoa mistä sellainen objektiivinen kiintopiste löytyy, tai saatamme jonkun mielestä väittää väärää kiintopistettä oikeaksi, mutta se on taas epistemologinen ongelma, eikä ontologinen. Koko keskustelu siitä mikä on moraalisesti pätevä oikean moraalin lähde käy turhaksi, jos moraali loppupeleissä on pelkkä subjektiivinen luomus.

Lisäksi, jos moraalinen ”hyvyys” / ”pahuus” on täysin subjektiivinen käsite, eikä siinä ole mitään absoluuttista / objektiivista, silloin nykyihmisen moraalia ei voida pitää ”kehittyneenä” missään moraalisesti merkitsevässä mielessä. Ainoastaan muuttuneena. Joskus ennen noitia poltettiin roviolla, nyt ei. Ei siinä sen kummempaa. Jos nimittäin moraali on täysin ihmismielen ja/tai kulloisenkin vallitsevan kulttuurin tuotos. Tästä näkökulmastaha meidän moraaliset käsityksemme ovat meidän oman aikamme kulttuurisesti ehdollistama tuote. Sorrumme lähinnä kronologiseen sobbailuun jos oletamme, että vain koska olemme ilmestyneet historian näyttämölle myöhemmin meidän näkemyksemme ja tapamme toimia ovat automaattisesti moraalisesti ylevämpiä kuin menneiden sukupolvien.

Puhe moraalisesta objektivismista (tai absolutismista) ei tietenkään automaattisesti kerro tai ratkaise mistä tiedämme mikä tapa toimia on kussakin tilanteessa oikein tai väärin. Kuten sanottu, tarvitaan moraalista päättelyä. Sellainen on mielekästä puuhastelua objektivismin perusteella juuri siksi, että ylipäätään on olemassa se mitä voidaan pitää löytämisen arvoisena ja moraalisesti tärkeänä, nimittäin ”oikein” ja ”väärin”.

Muutama soveltava ajatus tähän loppuun

Edelllä kirjoittamani pohjalta nimimerkki ”V”:n varhainen kommentti (17.1.2013) Kreeftin videon synnyttämään keskustelun tarjoaa kiinnostavan tarkastelukohteen.

Hän toteaa ensin ettei mitään absoluuttisia arvoja ole olemassa: ”Aivan oikein, absoluuttiset moraaliset arvot eivät voi olla olemassa.” Ja vetoaa sen jälkeen kulttuurirelativismiin: ”Moraaliset arvot ovat kulttuurista riipuvaisia. Aivan eri asiat ovat "hyvää" ja "pahaa" eri aikoina ja eri paikoissa.” Hän alleviivaa tätä esimerkillä siitä miten Suomessa aikoinaan ja Ugandassa vielä tänäänkin suhtaudutaan homoihin tuomitsevasti (myös juridisesti).

Kuitenkin ”V”:n mielestä ennen Suomessa kohdeltiin ja nykyään Ugandassa homoja kohdellaan moraalisesti väärin kun heitä suljettiin vankiloihin. Mutta moraalinen periaate: ”Homoseksuaalien tuomitseminen vankilaan tai kuolemaan on väärin” voi olla moraalisesti totta vain jos objektivismi on totta. Muussa tapauksessa kyse on vain ”V”:n  subjektiivisesta mielipiteestä, joka on yhtä kulttuurisesti aikaansa sidottu kuin sen vastakohta.

”V” kysyy ja ehdottaa epistemologista ratkaisua arvojen löytämisen ongelmaan: ”Miten sitten voisi löytää moraliarvot, jotka olisivat toimivia. Yksi ajatus on "älä tee muille mitä et itsellesi haluaisi tehtävän" Eli koska en esimerkiksi en halua, että omaisuuteni varastetaan, kannatan moraalia, jossa varastaminen kielletään. Kyse on myös empatiasta, kyvystä asettua toisen ihmisen asemaan. Ei varasta, koska tajuaa miten pahalta varkauden kohteelta tuntuisi.”

Tämä on sinänsä ihan tervetullut ja kannatettava periaate. Jostakin vanhasta Kirjasta olen joskus lukenut samansuuntaista.

Mutta ”V” on aiemmin todennut ettei ole mitään absoluuttisia moraalisia arvoja. Niinpä hän, huomatkaa, puhuu moraaliarvoista, jotka "toimivat", ei arvoista, jotka ovat "tosia". Eikö tässä siis näyttäisi oleva jokin ratkaisematon jännite kahden keskenään ristiriitaisen pyrkimyksen välillä? Yhtäältä objektivismin torjuminen ja samalla pyrkimys universaloida kielto varastaa kaikkia velvoittavaksi objektiiviseksi moraalisäännöksi?

Jos taas tässä piilee ”subjektivistinen” perustelu (i.e. viittaus empatiaan ja siihen, ettei itse halua omaisuuttaan varastettavan) eikö kyse ole vain oman edun maksimoinnin ja itsekkyyden  nostamisesta moraalin keskiöön? Ja olipa kyse siitä tai muusta, niin miten siitä kuitenkaan voitaisiin johtaa moraalinen velvoite toisille välittä siitä, että "V" ei halua itselleen jotain tehtävän?

"V":n moraalinen päättely ei oikeastaan ole moraali päättelyä, sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan lähinnä instrumentalistista pohdintaa, jonka tavoitteena on löytää se mikä parhaiten toimii. Joskus tämä riittää kun kyse on niistä välineistä, joilla päästään parhaiten johonkin päämäärään (kuten politiikassa). Mutta näin se varsinaisesti ei nouse moraalisesti yhtään korkeammalle tasolle kuin maanviljelijän pohdinta siitä, että jos hän haluaa peltonsa kasvava vehnää hänen on hyödyllistä kylvää vehnänsiemeniä peltoonsa. Se toimii. Mutta ei siihen sisälly mitään moraalista velvoitetta kylvää juuri vehnää. Jos hän päättääkin kylvää kauraa hän ei tee mitään moraalisesti väärin (olettaen, että kyse on hänen omasta pellostaan).

Tässä joitakin ajatuksia. Liian pitkästi. Myönnän. Kiitos jos jaksoitte loppuun asti lukea. Keskustelu jatkukoon.


tiistai 22. tammikuuta 2013

Where the rubber meets the road – On tärkeämpää julistaa Jeesusta kuin jakaa kondomeja

”Joskus on tärkeämpää jakaa kondomeja kuin Jeesusta”. Näin räväkästi aloitti Oulun seurakunnan tiedottaja Rebekka Naatus kolumninsa Kotimaa –lehdessä taannoin (4.1.2013). Ja sai aikaan toivomaansa keskustelua. Kenties enemmänkin kuin oli toivonut. Naatuksen mielestä perinteinen evankelioiva lähetystyö pitäisi kokonaan lopettaa ja korvata se diakoniatyöllä. Itse asiassa evankelioiva lähetystyö on Naatuksen mukaan syntiä.  

Keskustelu on käynyt vilkkaana kirkollisessa mediassa. 

Naatuksen kolumnin hyvä puoli oli siinä, että se on pakottanut ihmiset ulos koloistaan ottamaan kantaa evankeliumin julistamisen tärkeyteen.

Laitan nyt oman lusikkani tähän soppaan. Mutta eri kattilaan. En ota kantaa kirkon sisäiseen keskusteluun lähetysvarojen oikeasta allokoimisesta.

Mutta jotain ajatuksia lähetystyöstä Naatuksen nuhde on herättänyt. Lähetystyö ei ole vain luterilaisen kirkon sisäinen, vaan koko kristikunnan asia.

Olisiko minun hävettävä sitä, että julistamme lähetyskentillä ihmisille sanomaa Jeesuksesta?

Olisiko koettava huonoa omaatuntoa ja häpeää siksi, että kristittyinä teemme perinteistä lähetystyötä ja julistamme Jeesusta?

Vaikea välttyä tältä johtopäätökseltä Naatuksen kolumnin äärellä, koska hän nuhtelee tällaisesta ”synnistä”.

Kuitenkin.

”Sillä minä en häpeä evankeliumia; sillä se on Jumalan voima, itse kullekin uskovalle pelastukseksi, juutalaiselle ensin, sitten myös kreikkalaisille” (Room. 1:16)

”Mutta enkeli sanoi heille: ’Älkää peljätkö; sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle: teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Daavidin kaupungissa.’” (Luuk. 2:10-11)

Kuinka harkitsematonta onkaan leimata ”synniksi”, jonkinlaiseksi kartettavaksi pahaksi, sen evankeliumin levittäminen, joka Jumalan oman sanan mukaan on ”Jumalan voima” pelastukseksi?

Olivatko Jumalan enkelit väärässä julistaessaan taivaasta, että Jeesuksen syntymä on suuri iloinen asia? Unohtuiko heiltä mainita, että tämän kertominen maailman ääriin muille on itse asiassa syntiä?

Evankeliumin julistamisen ja Jeesuksen nimeen tapahtuvan hyväntekemisen, diakoniatyön, vastakkainasettelu on keinotekoista. Nämä kulkevat käsikädessä.

Nykylähetystyössä osataan olla huomaavaisia, eikä ajallisen avun vastaanottamista koskaan ehdollisteta evankeliumin vastaanottamiseen. Ainakaan Patmos Lähetysäsätiön työssä.

Esimerkiksi Kairon jätteidenkerääjä yhteiskunnan keskelle rakennettu patmossairaala on suomalaisten kristittyjen varoilla rakennettu todistus Jeesuksen rakkaudesta, joka palvelee  kaikkia alueen köyhiä, niin paikallisia kristittyjä kuin muslimeitakin. Ihmisiltä ei kysytä heidän suhdettaan Jeesukseen ennen kuin heitä autetaan. Jos tämä auttamistyö avaa muslimien sydämet myös kuulemaan evankeliumia emme häpeä kertoa heille heitä rakastavasta Vapahtajasta.

Onneksi ei tarvitse, mutta jos kuitenkin olisi pakko valita vain toinen, niin valitsen evankeliumin julistamisen. Diakoniatyö ei pelasta ihmistä iankaikkiselta kadotukselta. Diakoniatyö ei ole Jumalan voima ihmisen pelastukseksi. Sosiaalinen evankeliumi ei ole voima ihmisten pelastukseksi. 

Tehtyään ihmeen viidellä leivällä ja kahdella kalalla, ruokittuaan ihmisten ajalliset tarpeet, Herra Jeesus itse muistutti asioiden tärkeysjärjestyksestä: ”… ette te minua sentähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan sentähden, että saitte syödä niitä leipiä ja tulitte ravituiksi. Älkää hankkiko sitä ruokaa, joka katoaa, vaan sitä ruokaa, joka pysyy hamaan iankaikkiseen elämään ja jonka Ihmisen Poika on teille antava: sillä häneen on Isä, Jumala itse, sinettinsä painanut” (Joh. 6:26-27).

Jeesus itse käski mennä kaikkeen maailmaan ja julistaa evankeliumia Hänestä (Matt. 28:18-20; Mark. 16:15-16).

Kuten sanottu, Jeesuksesta julistamista ja hädänalaisten auttamistyötä on aivan turhaa laittaa vastakkain.

Mutta suorastaan jumalatonta on mollata evankeliumin julistamista ja esittää, että se olisi tyystin korvattava, tai edes korvattavissa, diakoniatyöllä!

Muistakaamme, että Kiinassa on kenties maailman nopeimmin kasvava maanalainen kotikirkkoliike, johon joidenkin optimististen arvioiden mukaan kuuluu peräti 100 miljoonaa kristittyä. Se on kasvanut ilman massiivista diakoniatyön perustamista. Se on kasvanut, koska uskovat julistavat Jeesusta ja kokevat evankeliumia seuraavan ihmeet ja tunnusteot.

Sen sijaan läntisessä maailmassa, Euroopassa, jossa perinteisen evankeliumin julistuksen korvaamista ”sosiaalisella evankeliumilla” kaikkein äänekkäimmin vaaditaan, kirkot tyhjentyvät, niiden jäsenmäärät hupenevat ja kristinuskon merkitys ihmisten elämässä ohenee.

On oikein muistuttaa hienotunteisuudesta. On varmasti niitä, jotka ovat joskus sortuneet ihmisten ”ahdisteluun” evankeliumilla. On yritetty tyrkyttää Jeesusta, vaikka Jumalan aika henkilön elämässä ei ole kypsä ja hän ei ole ollut valmis kuulemaan. Tämä on enemmän kenties ollut leimallista henkilökohtaiselle todistamiselle kuin varsinaisesti lähetystyölle.

Asiaa ei kuitenkaan korjata lopettamalla evankeliumin julistaminen tykkänään ja vain tekemällä auttamistyötä. Asia korjataan käyttäytymällä kussakin tilanteessa oikein, hienotunteisesti ja asiaankuuluvalla tavalla ja huomioimaan ihmiset ihmisinä, Jumalalle rakkaina, eikä vain käännytystyön kohteina. 

”Tuleehan ystävän olla laupias nääntyvälle, vaikka tämä olisikin hyljännyt Kaikkivaltiaan pelon”, sanotaan Jobin kirjassa (Job. 6:14). 

Evankeliumin julistaminen on kuitenkin luovuttamaton osa kristillistä lähetystyötä yleensä. 

Se missä tilanteessa on soveliasta julistaa evankeliumia, vai onko ensin autettava ajallisesti, riippuu tilanteesta. Mutta lähetystyön typistäminen yleisluontoiseksi auttamistyöksi olisi virhe ja vastoin Jeesuksen opetusta. 

Viime kädessä evankeliumin julistaminen riippuu siitä kuka Jeesus on.  

Uskonnonfilosofi John Hick on todennut: ”Jos Jeesus oli lihaksi tullut Jumala, silloin kristinusko on ainoa uskonto, jonka Jumala itse on perustanut”.

Hick oivalsi mistä on kyse. Hän oivalsi niin hyvin, että pyrki itse erityisesti taistelemaan inkarnaatio-oppia vastaan.

Lieneekö niin, että Jeesuksesta julistavan lähetystyön lakkauttamista vaativien äänien takana on hiljalleen hämärtynyt käsitys siitä kuka Jeesus oikeasti on?

”Alussa oli Sana, Sana oli Jumalan tykönä ja Sana oli Jumala … Ja Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme, ja me katselimme hänen kirkkauttansa, sen kaltaista kirkkautta, kuin ainokaisella Pojalla on Isältä; ja hän oli täynnä armoa ja totuutta.” (Joh. 1:1, 18)

Jos Jeesus todella on meidän kaikkien pelastukseksi lihaan tullut Jumala tämän ilosanoman kertominen kaikille on tietysti suurin mahdollinen velvollisuus, ilo ja etuoikeus. Samoin Hänen antamansa käsky nimenomaan evankeliuimin julistamisesta maan ääriin on Jumalan itsensä antama käsky, jota ei kenenkään tarvitse hävetä.

Jokainen tekee virheitä. Myös lähetystyössä. Mutta suurin virhe olisi olla tekemättä mitään. 

Ja sitä suurempi virhe olisi olla tottelematon Jumalan käskylle ja lakata julistamasta Jeesusta maailman ääriin.

On siis tärkeämpää julistaa Jeesusta kuin jakaa kondomeja. Jeesus itse käski viedä kaikkeen maailmaan ensimmäistä. Jäkimmäisestä hän ei puhunut mitään.

perjantai 18. tammikuuta 2013

Kotona Kristinuskossa – Tiedeuskovaisesta kohti ymmärrystä etsivää uskoa

Viime joulun alla luin Kari Kuulan mielenkiintoisen kirjan Kotona Kristinuskossa (Kirjapaja, 2012). Se on kohtuullisen kansantajuinen ja helposti lähestyttävä teos. Sen lehdillä Kuula pyrkii perustelemaan miksi järkevä ihminen voi kokea olonsa kotoisaksi kristinuskon parissa vaikka aluksi kaikki voi vaikuttaa vaikeasti hahmottuvalta ja haasta ymmärryksen. 

Yksityiskohdista voidaan olla montaa mieltä, mutta kirjassa on paljon mieltä kiehtovaa pohdintaa. Esimerkiksi kysymys Jumalan suhteesta aikaan (mitä yleensä on aika?) on sekä ruumiin ja mielen suhde, mitä inkarnaatiosa tapahtui ym. antavat paljon herkullista ajateltavaa. Pidin Kuulan keksimästä tyylikeinosta käydä itsensä kanssa kriittistä keskustelua luomansa ”pyhäpäivän demonin” kanssa.

En ole aivan varma olenko samaa mieltä johtopäätöksestä, että ”perinteinen kristologian paketti pysyy koossa ilman oppia neitseestäsyntymistä” ilman, että vastaan tulevat juuri ne harhat (adoptionismi, ebionismi), jotka Kuulakin tiedostaa kristologiaa vaanivan mikäli neitseestäsyntyminen hylätään. Silti on positiivisesti yllättävää, että liberaaliteologi tahtoo sitoutua perinteiseen käsitykseen Jeesuksen neitseellisestä sikiämisestä. Huomaankin olevani varsin sama mieltä Kuulan perusteluista sille miksi on epätodennäköistä, että alkukirkko olisi omasta aloitteestaan vain keksinyt ajatuksen Jeesuksen neitseellisestä sikiämisestä.

Kuulan ristinteologisen pohdinnan helmi on mielestäni toteamus, että Jeesus ”ei tullut ihmiseksi vain kuollakseen, vaan hänen koko ihmiselämänsä, hänen sikiämisensä, syntymänsä, elämänsä, kärsimyksensä, kuolemansa ja ylösnousemuksensa, koituu meidän hyväksemme. Kristuksen risti on yksi lenkki pelastustapahtuman sarjassa, ei sen enempää.” Lukuun ottamatta turhan vähätteleviä sanoja lopussa (”ei sen enmpää”) huomaan näin konservatiivinakin huudahtavani aamenen tähän ajatukseen. Jeesuksen ristinkuolema on nähtävä osana laajempaa kokonaisuutta. Evankeliumia ei pidä typistää Golgatalle, niin tärkeä kuin siellä tapahtunut onkin pelastushistorian kannalta. Tosin tätä aamenta syö Kuulan aiemmin kirjoittama ajatus ”ohuemmasta ristinteologiasta”, jonka mukaan  kristinuskoon voi sitoutua pitämättä Kristuksen kärsimystä ja kuolemaa erityisinä pelastustapahtumina.

Kuula pitää kiinni Jeesuksen ylösnousemuksesta. Mutta hiukan avoimeksi jää ymmärtääkö hän sen ruumiillisena tapahtumana vaiko vain henkisenä. Hänen mukaansa Jeesus muuttui hengeksi. Hän ei valota lähemmin missä vaiheessa tämä muuttuminen tapahtui. Jos hän tulkitsee itse ylösnousemisen hengellisenä silloin ei enää voida puhua Jeesuksen ruumiillisesta ylösnousemuksesta. 

Kuula poikkeaa liberaaliteologina useissa kollegoistaan kuitenkin miellyttävällä ja positiivisella tavalla siinä, että hän tuntuu ymmärtävän tieteen tekemisen rajat eikä sysää kristinuskon ydintotuuksia syrjään vain siksi, että tieteen ”vain ehdottoman varmoja faktoja”, ”aukotonta todistusta” ja tutkijoiden ”kiistatonta konsensusta” tavoitteleva minimalistinen metodi ei saa yliluonnollisesta kunnon otetta. Niinpä Kuula itse on valmis uskomaan Jeesuksen neitseellisen sikiämisen historialliseksi tapahtumaksi, vaikka sitä on mahdotonta ehdottoman varmasti todistaa tieteellisesti.

Tieteen perspektiiviharha

Minusta oli erittäin kiinnostavaa lukea Kuulan omasta tiestä tutkijana. Siinä hän samalla tekee eräitä tärkeitä huomioita tutkimuksen ja tiedon mahdollisuuksista sekä rajoista. Luvussa ”Tieteen perspektiiviharha” hän kirjoittaa:
Tutkimus kuvaa Jeesuksen tarinan puhtaasti inhimillisenä ja tämänpuoleisena tapahtumasarjana. Tämä johtuu siitä, että tiede aloittaa aina jo saavutetusta kohtuullisen varmasta viitekehyksestä, jonka valossa se tulkitsee uudet havainnot”, Kuula kirjoittaa. Tämä voi kuitenkin johtaa perspektiiviharhaan, jonka Kuula sai itse kokea. ”Seurustelin opiskelijana ja tutkijana niin hartaasti kristinuskon tieteellisen tutkimuksen kanssa, että tuonpuoleisen mahdollisuus alkoi vähitellen hämärtyä. Aloin uskoa, että vain sitä on, mitä nähdään ja osoitetaan. Näin minusta tuli tiedeuskovainen, joka katsoi kristinuskoa tutkimuksen turvallisesta avaimenreiästä.”
Onnekseen, Kuula toteaa, hän jatkoi ”studeeraamista” ja laajensi lukulistaansa. 
Vähitellen ymmärrykseni avartui tajuamaan paremmin tieteen idean ja rajat. Tiede näkee vain tutkittavissa olevan, mutta ei määrittele koko todellisuutta. Vaikka teologia tutkii ihmisten uskomuksia, se ei tarkoita, että ne ovat pelkästään ihmisten käsityksiä. Ne voivat olla myös  tosia jolloin niillä on metafyysinen, tuonpuoleinen perusta.” 
Tiede ei siis ota kantaa pätevyysalueensa ulkopuolisiin kysymyksiin. Tämä oivallus auttoi Kuulaa löytämään uudestaan ”teologian sielun ja sydämen.”

”Jeesus-tutukimuksen puhtaasti tämänpuoleinen tapa lähestyä Nasaretilaisen arvoitusta ei siis ole ainoa mahdollinen,” Kuula kiteyttää.

Tästä johtuen Kuula kirjoittaa aiemmin kirjassaan kuinka hän on kallistunut Jeesus-tutkimuksen ”rehevämmän tulkintalinjan” puolelle, vaikka ”minimalistisen tutkimuslinjan” esiinkaivaman Jeesusta koskevan historiallisen ”miniytimen” ulkopuolella ”tietomme varmuusaste” joidenkin tutkijoiden mielestä heikkeneekin.
  
Kuula esittää kuitenkin huomionarvoisen toteamuksen Jeesus-tutkimuksen suunnanmuutoksesta:
yleinen suunta on muuttunut 1980-luvulta alkaen. Useimpien nykytutkijoiden mukaan tiedämme Jeesuksesta huomattavan paljon. Hän ei ole voinut olla tyystin toisenlainen kuin mitä erityisesti kolme ensimmäistä evankeliumia kertovat. Savua ei saada ilman tulta. Nyt näen aikaisempaa selvemmin myös jatkuvuuden historiallisen Jeesuksen ja alkukirkon Kristus-uskon välillä."
Kirjan viimeinen luku käsittelee kuolemaa ja viimeistä tuomiota, siis eskatologiaa. Mielestäni Kuula sortuu terminologiseen kikkailuun, jossa tuomiokin kääntyy pelastuksesi niin, että  lopputulos saadaan osoittamaan "universalistiseen suuntaan”, jossa kaikki pääsevät taivaaseen. Tässä kohden olisi auttanut lähempi vilkaisu Jeesuksen ja apostolien opetuksiin uudessa testamentissa. Esimerkiksi Matteuksen luvussa 25 toiset saavat iankaikkisen rangaistuksen ja toiset iankaikkisen elämän. Kaikki ihmiset eivät Jeesuksen mukaan vietä iankaikkisuutta samassa olotilassa.

Syy miksi, Kuula kristinuskon pohdinnoissaan kokolailla sivuuttaa tässä(kin) kohden Raamatun johtuu hänen raamattunäkemyksestään: Raamattu ei ole Jumalan sanaa. Raamattu ei ole Jumalan ilmoitus ihmiselle. Kuulalle Raamattu on itse asiassa varsin kehno kirja, jos haluaa tietää mistä kristinuskossa on kyse. Se opettaa huonosti ja kehnosti Jumalasta ja jumalallisista asioista, Kuula sanoo. Itse asiassa hänellä on korkeampi näkemys katolisen kirkon katekismuksesta, johon hän viittaa kenties useammin kuin Raamattuun. 

Kaikesta kiinnostavasta huolimatta mitä kirja lukijalleen tarjoaa se ei silti ole kirja, jota itse suosittelisin ensilukemistoksi kristinuskosta kiinnostuneelle henkilölle. Kirjoittaja on liberaaliteologi ja se tökkii liiaksi  kirjan sivuilla voidakseni näin konservatiivina pitää teosta suositeltavana johdantona ihmiselle, joka etsii tietä kristinuskon kotiin. Löydämme toisemme Kuulan kanssa kyllä kristinuskon lämpimän, ”historiallisen miniytimen” äärellä. Mutta Raamattua koskeva luku pudottaa kaltaiseni konservatiiviselta lukijalta elohopean mittarissa nopeasti pakkasen puolelle.Tästä huolimatta haluan jatkaa keskustelua kirjan kanssa. 


lauantai 5. tammikuuta 2013

Jos on olemassa pahaa ja hyvää on olemassa Jumala



Oheisessa videossa (engl.) Boston Collegen filosofian professori Peter Kreeft tiivistää viidessä minuutissa miksi hyvän ja pahan olemassaolo todistavat, että Jumalan täytyy olla olemassa. 

Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että ihmisen pitäisi ensin uskoa Jumalaan voidakseen elää moraalisesti oikein. Ateistit osaavat elää hyvin siinä missä teistit osaavat elää huonosti.

Pikemminkin kyse on moraalin itsensä perustasta: Mikä tekee hyvästä hyvää ja pahasta pahaa moralisessa mielessä? Mistä ne tulevat, ovat peräisin?

Ja mihin perustuu moraalin velvoittavuus, niin että meiltä voidaan vaatia moraalin mukaista elämää vetoamalla siihen, että miten meidän  pitäisi / tulisi toimia tehdäksemme oikein eikä eikä väärin?

Hyvä ja paha eivät ole vain henkilökohtaisia mielttymyksiä (tykkään / en tykää).

Kreeft osoittaa miksi hyvän ja pahan olemassaoloa ei voi perustella evoluutiolla, järjellä, omallatunnolla, ihmisluonnolla tai utilitarismilla (hyötyetiikka). Hyvä ja paha edellyttävät yliluonnollisen perustuksen.

Joka kerta kun esitämme moraalisen arvion ja vaatimuksen, siis sanomme, että jokin on oikein (Hursti tekee hyvää auttaessaan vähäosaisia) tai väärin (ristiretket ja noitavainot olivat väärin) ja että meidän  p i t ä i s i   tai   t u l i s i  toimia tietyllä tavalla (ei saa valehdella; sinun pitää suvaita homoseksuaaleja), koska se on oikein (eikä väärin), vetoamme itse asiassa Jumalaan.

Kreeftin loppukaneetti on: "Olitpa asiasta tietoinen tai et joka kerta kun vetoat moraaliin, vetoat Jumalaan. Puhut silloin jostain uskonnollsiesta, vaikka olisit ateisti."

Kreeftin esityksen pohjalta usein kuultu syytös kristinuskoa kohtaan saa myös mielenkiintoisen vivahteen: Se, että kristinuskon nimissä on tehty niin paljon pahaa (ja hyvää) todistaa, että Jumala on olemassa. Jos Jumalaa ei ole putoaa kristinuskoa moralisoivilta syytöksiltä kokonaan pohja. Mihin kristinuskon moraalinen arvostelu perustuu, jos mitään aidosti hyvää ja pahaa ei edes ole olemassa?

Video on niin lyhyt, että se kannattaa katsoa useampaan kertaan ajatuksella.

Kiinnostuneille suosittelen jatkolukemistoksi Dennis Pragerin artikkelin Is Murder Wrong?

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Uusi Vuosi 2013 – Katso Jeesukseen ja sairaat paranevat ja ihmisiä pelastuu

Salli minun kertoa lyhyesti vuoden ensimmäisestä työpäivästäni. Aloitimme Patmos työyhteisönä vuoden ensimmäisen työpäivän yhteisellä aamupiirillä, jossa jaoimme työntekijöiden kesken omia sekä meille lähetettyjä rukousaiheita. Jossakin kohtaa paikalle pelmahti Joulun Lapsi koordinaattorimme Ilkka Kujala. Hänellä oli terveiset Riku Rinteen Come Home uuden vuoden leiriltä. Ja mitkä terveiset! 

Leiri oli mennyt hyvin. Mukana oli kymmeniä nuoria. Mutta jotain pientä ”vastustusta” hengenmaailmoissa oli ollut aistittavissa ilmassa. ”Lauletaan tähän aivan lopuksi vielä yksi laulu ennen kuin lopetamme,” sanoi Riku Rinne päätöstilaisuudessa.

Juuri sillä hetkellä leiriltä meni kaikki sähköt!

Joidenkin minuuttien hämmentyneen pähkäilyn jälkeen tajuttiin, että sähköjä saadaan odotella jonkin aikaa.

Silloin joku nosti kätensä ja halusi spontaanisti jakaa joitakin hengellisesti koskettavia leirikokemuksia. Muutaman tällaisen todistuksen jälkeen Kujalan Ilkka tarttui tilanteeseen ja muistutti leirille tulleita siitä, että ”jos et vielä tunne Jeesusta pelastajanasi, niin voit antaa elämäsi hänelle nyt”.

Viisi nuorta tuli eteen ilmaisten halunsa antaa elämänsä Jeesukselle!

Ilkka johdatti heidät yhteiseen rukoukseen ja samalla hetkellä, kun hän päätti rukouksen sanoen ”Aamen!” sähköt palasivat!

Jos sähköt eivät olisi menneet poikki leiri olisi päätynyt loppulauluun ja nämä viisi eivät kenties olisi saaneet tilaisuutta antaa elämäänsä Jeesukselle. Jumala järjesti heitä varten aikaa ja tilanteen.

Kun työyhteisömme aamupiiristä palasin oman työpöytäni ääreen Pekka Haapasaari, Kuvan ja Sanan toimitusjohtaja ja työtoverini, tuli hetken päästä huoneeseen ja pudotti pöydälleni esirukoilijaystäväni Pirkko Jalovaaran vuoden ensimmäisen Rukous&Ystävä –lehden (1/2013). ”Katsopas tätä”, Pekka tokaisi ja avasi eteeni pari aukeamaa. 

Lehden ensiaukeamilta alkaen lehdessä oli asiaa, joka sai leukani loksahtamaan auki.

Sivulla 4: ”Lähdin vain siunattavaksi, mutta tulin ulos kirkosta kävellen – Ilman pyörätuolia!”

Sivulla 6: ”Halvaantuneen pyörätuolipotilaan parantumisihme!”

Voiko tällaista tapahtua Suomessa? Afrikassa kyllä. Mutta Suomessa.

Voit lukea artikkelit kokonaisuudessaan mainitusta lehdestä itse, mutta tässä muutamalla rivillä yhteenveto näistä kahdesta tapauksesta.

Ensimmäisessä jutussa sivulla 4 oli kyse Jaana Soikkosesta, joka kertoo parantumisestaan näin:  ”Kymmenen lääkäriä tutki minua iskiastyyppisen oireiden takia. Selkäni kuvattiin kolme kertaa ja selkäytimen sisältä löytyi onkalo, joka aiheutti kivut, vei kaiken voiman jaloista ja vei minut pyörätuoliin.” Näin kului Jaanan elämä vaivojen ja pyörätuolin kanssa, kunnes hän lähti miehensä Kimmon kanssa Sotkamon kirkon rukousiltaan. Ihan ”vaan siunattavaksi”. Sen jälkeen mies saisi ”kärrätä” vaimon takaisin kotiin. 

Toisin kävi.

Jaana kertoo: ”Rukousjonossa Pirkko [Jalovaara] tuli ensin Kimmon kohdalle ja rukoili hänen kipeän kätensä puolesta. Käteen tuli lämpö, eikä käsi ollut enää kipeä. Sitten Pirkko tuli minun kohdalleni ja  - sen sijaan että olisi kauniisti hoivaillut ja voivotellut tilannettani – Pirkko napakasti ja käskevästi sanoi, että nouse ylös! Aloin selittää, että selkärangassani on onkalo ja jaloista puuttuu voima. En pysty liikkumaan! Mutta Pirkko järjesteli pyörätuolin jalustat ja taas komensi: ’Nouse ylös! Katso Jeesukseen!’ Lähdin yrittämään, ja olin hetken perästä pystyssä. Otin varovasti ensimmäisen askeleen … Koko ajan tietenkin oletin, että kaadun lattialle. Mutta ei, kävelin alttarin päähän ja takaisin ja jalat kantoivat! Mieheni Kimmo siirsi pyörätuolin syrjään ja seuraava, mitä itkultani muistan on se, että Pirkko käskee minut avustajaksi alttarille! Siis auttamaan niitä, jotka odottavat rukousta ja joiden puolesta on jo rukoiltu!”  

Pyörätuoli palautettiin terveyskeskukseen. Siihen ei ole tarvinnut istuutua kirkkoillan jälkeen kertaakaan. ”Lapsena menimme aina kirkkoon, mutta suuri ihme on se, että nyt voin omilla jaloillani kävellä omaan kirkkooni,” Jaana Soikkonen iloitsee.

Rukous&Ystävä –lehdessä (1/2013) sivulla 6 kerrotaan mitä puolestaan tapahtui viime syyskuussa Joutsenon kirkon rukousillassa. ”Pirkko Jalovaara tuli luokseni opetuspuheen aikana, siis jo ennen varsinaisen rukouspalvelun alkamista,” mieshenkilö kertoo. (Jutussa on hänen kuvansa, mutta jostain syystä nimi on jäänyt pois. Vaimon nimi on Mirja) Hän jatkaa: ”Istuin pyörätuolissa kirkon keskivaiheilla. Pyysin Pirkkoa ensin rukoilemaan ’helpomman’ vaivani puolesta. Vasen käteni oli murtunut ja kovin kipeä. Rukoiltuaan hän kehotti: ’Nosta kätesi ylös!’ Nostin. En enää tuntenut kipua. Itsekin hyvin hämmästyneenä ja kädet koholla kiitin Jumalaa saamastani pika-avusta!”  

Mutta Jeesuksella oli varattuna vielä jymy-yllätys.

Lehti jatkaa: ”Olin ollut kaksi vuotta pyörätuolipotilaana jalkojeni halvaantumisen vuoksi. Nyt rohkenin pyytää esirukousta myös jalkojeni parantumisen puolesta. Pirkko pyysi minua nousemaan pyörätuolistani lattialle seisomaan. Horjuen kohottauduin jalkeille… ’Kävelehän nyt!’ Pirkko rohkaisi. Aluksi olin nöksähtää nenälleni, mutta sitten jalkani alkoivat kantaa. Pirkkokin riemastui ja jo kyseli ’Kuinkahan juoksu sujuisi?’ Nostelin jalkojani yhä korkeammalle ja korkeammalle. Lisäsin vauhtia, juoksin ja hyppelin pitkin kirkon käytävää. Salissa kuului kohahdus. Koko kirkkokansa alkoi taputtaa kiitokseksi Jumalan tekemästä ihmeestä.” 

Tämä mieshenkilö oli lehden mukaan kokenut Jumalan parantavaa kosketusta myös jo vuonna 1975 osallistuessaan Israelin matkalla erityisesti suomalaisille järjestettyyn rukouskokoukseen, jossa palveli Kathryn Kuhlman. Ilmeisesti kyse oli Leo Mellerin tuona vuonna järjestämästä matkasta ja tilanteesta. Muistan hänen kertoneen tästä vain suomalaisille järjesteystä Kuhlmanin kokouksesta.

Minun uusi työvuoteni Patmostalon työpisteelläni alkoi siis kirkkaassa ylistävässä duurissa kuultuani Kujalan Ilkan uutiset uuden vuoden nuorten leiriltä sekä luettuani nämä parantumistodistukset Pirkko Jalovaaran uusimmasta Rukous&Ystävä –lehdestä.

Halusin jakaa nämä vuoden avauskokemukset kanssasi rohkaistakseni Sinua astumaan pystypäin, Jeesukseen katsoen, uuteen vuoteen 2013 Jeesuksen seurassa.

Tämmöinen Jeesus meillä on!

Älä siis juutu menneeseen, Jumala tekee uutta.

Alkavana vuonna 2013 meidän tulee kiinnittää katseemme Häneen. Meidän ei tarvitse juuttua menneeseen. Sillä Jumala tekee uutta, kuten Jesajan kirjassa sanotaan: ”Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö. Katso minä teen uutta; nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa?”  Jes.43:18-19.

Menneisyyteen voi jäädä kiinni kahdella väärällä tavalla.

Ensiksi, on mahdollista jäädä kiinni kaikkeen siihen negatiiviseen mitä mennyt vuosi toi tullessaan, vastoinkäymisiin, vaikeuksiin, epäonnistumisiin, lankeemuksiin. Uusi vuosi kuluu murehtimalla sitä mitä viime vuonna tuli tehtyä tai että asiat eivät menneet niin kuin oli ajatellut. Joku siirtyy uuteen vuoteen omatunto taakoitettuna viime vuoden asioilla. Kuitenkin Paavali muistuttaa, että Kristuksessa saa jättää menneet taakseen ja kurottautua eteenpäin, kohti voittopalkintoa (Fil. 3:13-14).

Toiseksi, on mahdollista jäädä kiinni kaikkeen positiiviseen mitä mennyt vuosi toi tullessaan. Näin tapahtuu silloin kun viime vuoden siunauksista muodostuu vääränlainen vertailukohta kaikelle mitä Jumala tänä vuonna voi tehdä.

Esran ja Haggain kirjoissa kerrotaan miten pakkosiirtolaisuudesta palanneet juutalaiset alkoivat rakentaa uutta temppeliä. Toisten riemulla ei ollut rajaa uuden alun äärellä. Toiset  taas itkivät, koska uuden temppelin perustus ei näyttänyt lainkaan samalta kuin aiempi temppeli (Esra. 3:10-12; Hagg. 2:3). Profeetta joutui muistuttamaan kansaa siitä, että sen kunnia mikä nyt näyttää vähäpätöisemmältä aiempaan verrattuna tulee silti olemaan aiempaa suurempi.

Jos mieltämme painaa se, että emme ole saaneet kokea entisenkaltaisia hengellisiä siunauksia, että hengellinen elämä ei tunnu samalta kuin ”silloin ennen”, tai haikailemme jatkuvasti vain menneiden herätysten perään, olemme saattaneet jäädä kiinni menneisiin siunauksiin tavalla, joka estää meitä riemuitsemasta siitä uudesta mitä Jumala tekee, vain koska se on erilaista.

Uusi vuosi 2013 on alkanut.

Minkään viime vuotisen – oli kyse synnistä tai siunauksesta – ei pidä antaa masentaa tai jarruttaa matkantekoa tänä vuonna. Synnit tulee tunnustaa ja jättää Karitsan veren alle, minne ne kuuluvat. Siunauksista saa olla kiitollinen, mutta ne eivät saa muodostaa kaikkea värittävää vertailukohtaa sille mitä uutta Jumala tulee tekemään tänä vuonna.

Älä jää murehtimaan viime vuoden syntejä. Kuten Johannes kirjoittaa: ”Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä” (1 Joh. 1:9). Tai kuten Lasse Heikkilän laulussa kauniisti sanotaan: ”Jokainen muisto kunniaton, pois kirjoista taivahan pyyhitty on, kun kaikki synnit on anteeksi annettu Jeesuksen ristin tähden.”

Älä mittaile viime vuoden siunauksilla sitä uutta, mitä Herra tekee tänä vuonna. Ota kiitollisuudella vastaan kaikki mitä Jumala elämääsi antaa. Palvele Herraa riemulla. Edessä  on  u u s i  vuosi. Jumalan mahdollisuudet ovat rajattomat.

Me tunnemme Jeesuksen, jota tämä maailma tarvitsee. Jeesuksen, joka on pelastaja, parantaja, Pyhällä Hengellä täyttäjä ja takaisin tuleva kuningas!  

Siksi sanon vuoden 2013 alussa sinulle, menneisyyteen juuttunut veljeni tai sisareni, Jeesuksen nimessä: Nouse ylös! Katso Jeesukseen!.

---------------
PS: Pirkko Jalovaaran Rukous&Ystävä -lehden voit tilata tästä linkistä: www.rukousystavat.fi
Lue lisää myös Patmoksen koulu- ja nuorisotyöstä tästä linkistä: www.rikurinne.com