Israelissa esiteltiin ensimmäistä kertaa harvinaislaatuista 2000 vuotta vanhaa hiiltyneiden kolikkojen kokoelmaa toisen temppelin ajalta. Noin 70 kolikkoa on löydetty kaivauksissa Jerusalemista eri pyhien paikkojen ympäristöstä. Kolikot tarjoavat harvinaislaatuisen välähdyksen juutalaiskapinan aikaan, joka johti lopulta juutalaisten toisen temppelin tuhoon vuonna 70 j.Kr, toteaa Hava Katz, näyttelyn kuraattori. Juutalaiset nousivat kapinaan roomalaisia vastaan ja valtasivat Jerusalemin vuonna 66 j.Kr. Roomalaiset piirittivät Jerusalemin ja murtautuivat muurien läpi, lopettivat kapinan ja tuhosivat juutalaisten temppelin. Kolikot ovat esillä lasilaatikossa. Osa on sulanut tunnistamattomiksi hiiltyneiksi möykyiksi temppelin tuhonneessa tulipalossa. ”Tämä osoittaa meille ensimmäisellä vuosisadalla tapahtuneen temppelin tuhon vaikutuksen,” sanoi muinaisrahojen asiantuntija Gabriela Bijovsky Israelin muinaismuistovirastosta (Israel Antiquities Authority).----
Ajatuksia ja kommentteja ajankohtaisiin ilmiöihin, tapahtumiin ja kysymyksiin kristillisen uskon ja Raamatun valossa. Ihmisille, joiden mielestä kristinusko on ajattelemisen arvoinen asia.
perjantai 29. tammikuuta 2010
Kolikkoja juutalaisten toisen temppelin tuhon ajalta
Melko tuore arkeologinen uutinen viime vuoden lopulta Israelista kertoo toisen temppelin ajan kolikoista. Tässä muutama rivi USAToday lehden jutusta (kts. linkkiä alla) :
keskiviikko 27. tammikuuta 2010
Juutalaisten joukkotuhon jäljet johtavat saksalaiseen liberaaliteologiaan
”Minusta tuntuu syntiseltä nukkua lämpimässä vuoteessa, kun rakkaimmat ystäväni on tapettu tai he ovat kaatuneet väsymyksestä maahan jossakin kaukana kylmässä yössä. Vapisen, kun ajattelen niitä läheisiä ystäviäni, jotka nyt ovat joutuneet julmimpien raakalaisten käsiin, mitä maan päällä on. Ja kaikki siksi, että olemme juutalaisia!”
-- Anne Frank, päiväkirjamerkintä torstai, 19. marraskuuta, 1942
Juutalaisuuden ja juutalaisvainojen historiaan tutustuminen tuo vastaan Euroopan lähihistorian yhden kaikkein mielipuolisimmista vaiheista. Saldona oli noin 6 miljoonan juutalaisen kylmäverinen ja byrokraattisen tehokkaasti toteutettu joukkomurha. Kaiken kukkuraksi kaikki tapahtui laillisesti!
Meille, jotka katsomme tapahtunutta monta vuosikymmentä jälkeenpäin, ei tarvitse erikseen todistella tai perustella, että Hitler oli väärässä. Sana ”väärässä” ei edes tee oikeutta hänen rikoksensa laajuudelle Se, ettei meille erikseen tarvitse todistella Hitlerin pahuuden luonnetta herättää kysymyksen siitä miksi meille ilmiselvä ei ollut sitä Hitlerin Saksassa?
Mitä ihmettä oli tapahtunut ihmisten ajatusmaailmassa, joka mahdollisti pitää juutalaisten joukkotuhoa hyväksyttävänä? Entistä järkyttävämmäksi asian tekee se tosiasia, että joukkomurha onnistuttiin toteuttamaan sivistyneessä kristillisessä Euroopassa. Kuinka ihmeessä tällainen oli mahdollista?
Notre Damen yliopiston (Indiana, Yhdysvallat) historian apulaisprofessori Doris L. Bergen tekee terävän analyysin kirjassa Pope Pius XII and the Holocaust:
Juutalaisvainojen jäljet johtavat saksalaiseen yliopistomaailmaan
Holokaustin jäljet johtavat osittain 1700 ja 1800-lukujen yliopistomaailmaan ja teologisessa ajattelussakin tapahtuneisiin muutoksiin. Eero Kuparinen kirjassaan Aleksandriasta Auschwitziin osoittaa, kuinka modernin, biologisen antisemitismin nousuun 1870-luvulla osaltaan ”vaikutti myös monien teologien ja uskontofilosofien pyrkimys tulkita kristinusko uudelleen. Näitä ajattelijoita loukkasi se, että kristinuskoa pidettiin ikään kuin juutalaisuuden perillisenä, ja he halusivat määritellä kristinuskon totuuden uudella tavalla” (Kuparinen, s. 149). Johann Semler (1725-91), Johann G. Fichte (1862-1814) ja Friedrich Schleiermacher (1768-1834) olivat niiden joukossa, jotka Kuparisen mukaan pyrkivät sitomaan kristinuskon länsimaisuuteen, indoeurooppalaisuuteen ja tiettyyn ihmislajiin. Vastaavasti he halusivat määritellä myös juutalaisuuden antropologisena luokkana, ihmislajiin liittyvänä määritteenä. Tähän kehitykseen liittyen Schleiermacher kiisti VT:n teologisen merkityksen kristilliselle uskolle. Jokainen teologisen tiedekunnan peruskurssit käynyt henkilö tunnistaa nimet Fichte ja Schleiermacher. Erityisesti jälkimmäistä pidetään pitkälti ns. liberaaliteologisen ajattelun isänä.
Rinnan kristinuskon ja juutalaisuuden antropologisoinnin kanssa 1800-luvulla Saksan yliopistomaailmassa vaikuttivat kehityskulut, jotka merkitsivät Raamatun ilmoituksellisen luonteen perinpohjaista murtamista. Julius Wellhausen esitti 1870-luvun lopulla kuuluisan lähdeteoriansa mooseksenkirjojen synnystä: Neljästä ristiriitaisesta lähteestä (J.D.E.P.) pakkosiirtolaisuuden jälkeen kokoonkyhätty kokonaisuus ei ollut Mooseksen kirjoittama. Siksi Vanha testamentti ei missään mielekkäässä merkityksessä voinut olla Jumalan sanaa. Sen synty edusti Wellhausenin mukaan ”juutalaista rappiota”. Koko Israelin varhaishistoria oli eksiilin l. pakkosiirtolaisuuden jälkeistä kansallista ja uskonnollista tilannetta palvelemaan luotu epähistoriallinen myytti. Wellhausen, yhdessä vaikutusvaltaisen kollegansa Herman Gunkelin (1862-1932) kanssa pitivät patriarkkakertomuksia satuina. Wellhausen erosi sittemmin teologian professorin virasta, koska katsoi opetuksellaan tekevänsä oppilaansa sopimattomiksi kirkon palvelukseen.
Huomionarvoinen on edesmenneen suomalaisen VT:n professori Timo Veijolan kuvaus Wellhausenin jalanjäljissä uskonnonhistoriallisen koulukunnan piirissä tapahtuneesta kehityksestä, joka osaltaan huipentui suureen Babel und Bibel kiistaan 1900-luvun alussa. Tuolloin Friedrich Delitzsch, yksi assyrologian perustajahahmoista, julisti puheet vanhan testamentin ilmoitusluonteesta katteettomiksi. Hän piti vanhaa testamenttia petoksena ja (kuinka ollakaan) halusi korvata sen germaanisilla sankaritaruilla(!):
Samassa kirjassa Veijola viittaa toiseen saksalaiseen liberaaliteologian merkkihenkilöön Rudolf Bultmanniin, joka vuonna 1933 (Huom! Hitlerin valtaannousuvuosi) ilmestyneessä artikkelissa toteaa, että ”VT ei sellaisenaan ole meille Jumalan sanaa eikä Israelin historia ylipäätänsä ole meille mitään ilmoitusta…” (Veijola, s. 64).
Ei ole samantekevää mitä Raamatusta ajattelemme
Kuinka juutalaisten kansanmurha kristillisessä Euroopassa siis oli mahdollista? Kansanmurhan toteuttajat ja sivustaseuraajat olivat kasvaneet kristillisissä kodeissa, joille saksalainen ”tieteellinen raamattututkimus” oli vakuuttanut, että juutalaisilla ei ollut Jumalan ilmoitusta ja kansan juuret ja muinaishistoria Jumalan kansana olivat täysin keksittyjä! Israel ja juutalaiset eivät olleet Jumalan kansa. Mitä oppineet edellä sitä kansa perässä: Eurooppa oli valmis "vapautettavaksi vt:n juutalaisuuden kahleista".
Juutalaisten kansanmurhaa voidaan pitää Euroopan antisemitistisen historian siihenastisena huipentumana. Sen mahdollisti yhteiskunnan eri tasoille pesiytynyt antisemitistinen välinpitämättömyys. Vaikka suoranaista väkivaltaa kirkko ei koskaan periaatteessa virallisesti hyväksynytkään sen korkeinta johtoa myöten ei nähty ongelmaa juutalaisten marginalisoimisessa yhteiskunnan elinkeinoelämästä, heidän kansalaisoikeuksiensa rajoittamisessa ja ajamisessa gettoihin. Saksalainen liberaaliteologinen kristinuskon tulkinta saattoi hyvin elää rinnan sovussa ikivanhojen stereotypioiden kanssa (juutalaisten rahanahneus, perättömät tarinat kristittyjen lasten rituaalimurhista, ehtoollisleipien häpäisystä ja pyrkimyksistä maailmanherruuteen). Kun juutalaisen kansan pyhien tekstien merkitys Jumalan ilmoituksena oli murrettu, kansan varhaishistoria leimattu ”suureksi petokseksi” ei kristillisessä Euroopassa löytynyt riittävää ideologista, moraalista ja hengellistä vastavoimaa Hitlerin pyrkimyksille. ”Juutalaiskysymys” oli kaikkien huulilla jo kauan ennen Hitlerin valtaannousua.
Ei ole yhdentekevää minkälainen käsitys meillä on Raamatusta Jumalan ilmoituksena ja Israelin asemasta Jumalan kansana. Juutalaisvainojen historia osoittaa, että sillä mihin uskomme ja miten uskomme on merkitystä. Mielenkiintoista on, että Israelin ja juutalaisten vahvimmat ystävät sekä tukijat löytyvät nykyään niiden kristittyjen piireistä, joilla myös on korkea kunnioitus Raamattua kohtaan Jumalan sanana.
Vainojen muistopäivänä emme saa unohtaa historiaa, jotta se ei toistuisi. Ensimmäinen asia mitä emme saa unohtaa on kuitenkin Jumalan sana ja siihen kirjoitettu juutalaisen kansan historia.
----------
Juutalaisuuden ja juutalaisvainojen historiaan tutustuminen tuo vastaan Euroopan lähihistorian yhden kaikkein mielipuolisimmista vaiheista. Saldona oli noin 6 miljoonan juutalaisen kylmäverinen ja byrokraattisen tehokkaasti toteutettu joukkomurha. Kaiken kukkuraksi kaikki tapahtui laillisesti!
Meille, jotka katsomme tapahtunutta monta vuosikymmentä jälkeenpäin, ei tarvitse erikseen todistella tai perustella, että Hitler oli väärässä. Sana ”väärässä” ei edes tee oikeutta hänen rikoksensa laajuudelle Se, ettei meille erikseen tarvitse todistella Hitlerin pahuuden luonnetta herättää kysymyksen siitä miksi meille ilmiselvä ei ollut sitä Hitlerin Saksassa?
Mitä ihmettä oli tapahtunut ihmisten ajatusmaailmassa, joka mahdollisti pitää juutalaisten joukkotuhoa hyväksyttävänä? Entistä järkyttävämmäksi asian tekee se tosiasia, että joukkomurha onnistuttiin toteuttamaan sivistyneessä kristillisessä Euroopassa. Kuinka ihmeessä tällainen oli mahdollista?
Notre Damen yliopiston (Indiana, Yhdysvallat) historian apulaisprofessori Doris L. Bergen tekee terävän analyysin kirjassa Pope Pius XII and the Holocaust:
”Kuten Elie Weisel on sanonut, kaikki holokaustin uhrit eivät olleet juutalaisia, mutta kaikki juutalaiset olivat uhreja. Tämän peilikuva on myös totta. Kaikki kristityt eivät seisseet syrjässä toimettomina eivätkä osallistuneet hirmutekoihin, mutta kaikki syrjässä seisojat ja tekoihin osallistuneet olivat kristittyjä. Eivät kaikki toki olleet esimerkkejä aidosta henkilökohtaisesta elävästä uskosta. Mutta yhtä lailla eivät kaikki murhatut juutalaisetkaan olleet välttämättä uskontoaan harjoittavia tai edes juutalaisen uskonnon jäseniä. Samoin ne jotka toteuttivat holokaustin olivat kristittyjä siinä merkityksessä, että heidät oli kasvatettu sellaisissa kodeissa, kouluissa ja kirkoissa, joissa luettiin ja opetettiin kristillistä Raamattua, joissa Jeesuksen syntymä ja kuolema merkitsivät vuoden huippukohtia, ja joissa Isä meidän –rukous ja kristilliset virret olivat yhtä tuttuja kuin Grimmin veljesten sadut.” (s. 109)
Juutalaisvainojen jäljet johtavat saksalaiseen yliopistomaailmaan
Holokaustin jäljet johtavat osittain 1700 ja 1800-lukujen yliopistomaailmaan ja teologisessa ajattelussakin tapahtuneisiin muutoksiin. Eero Kuparinen kirjassaan Aleksandriasta Auschwitziin osoittaa, kuinka modernin, biologisen antisemitismin nousuun 1870-luvulla osaltaan ”vaikutti myös monien teologien ja uskontofilosofien pyrkimys tulkita kristinusko uudelleen. Näitä ajattelijoita loukkasi se, että kristinuskoa pidettiin ikään kuin juutalaisuuden perillisenä, ja he halusivat määritellä kristinuskon totuuden uudella tavalla” (Kuparinen, s. 149). Johann Semler (1725-91), Johann G. Fichte (1862-1814) ja Friedrich Schleiermacher (1768-1834) olivat niiden joukossa, jotka Kuparisen mukaan pyrkivät sitomaan kristinuskon länsimaisuuteen, indoeurooppalaisuuteen ja tiettyyn ihmislajiin. Vastaavasti he halusivat määritellä myös juutalaisuuden antropologisena luokkana, ihmislajiin liittyvänä määritteenä. Tähän kehitykseen liittyen Schleiermacher kiisti VT:n teologisen merkityksen kristilliselle uskolle. Jokainen teologisen tiedekunnan peruskurssit käynyt henkilö tunnistaa nimet Fichte ja Schleiermacher. Erityisesti jälkimmäistä pidetään pitkälti ns. liberaaliteologisen ajattelun isänä.
Rinnan kristinuskon ja juutalaisuuden antropologisoinnin kanssa 1800-luvulla Saksan yliopistomaailmassa vaikuttivat kehityskulut, jotka merkitsivät Raamatun ilmoituksellisen luonteen perinpohjaista murtamista. Julius Wellhausen esitti 1870-luvun lopulla kuuluisan lähdeteoriansa mooseksenkirjojen synnystä: Neljästä ristiriitaisesta lähteestä (J.D.E.P.) pakkosiirtolaisuuden jälkeen kokoonkyhätty kokonaisuus ei ollut Mooseksen kirjoittama. Siksi Vanha testamentti ei missään mielekkäässä merkityksessä voinut olla Jumalan sanaa. Sen synty edusti Wellhausenin mukaan ”juutalaista rappiota”. Koko Israelin varhaishistoria oli eksiilin l. pakkosiirtolaisuuden jälkeistä kansallista ja uskonnollista tilannetta palvelemaan luotu epähistoriallinen myytti. Wellhausen, yhdessä vaikutusvaltaisen kollegansa Herman Gunkelin (1862-1932) kanssa pitivät patriarkkakertomuksia satuina. Wellhausen erosi sittemmin teologian professorin virasta, koska katsoi opetuksellaan tekevänsä oppilaansa sopimattomiksi kirkon palvelukseen.
Huomionarvoinen on edesmenneen suomalaisen VT:n professori Timo Veijolan kuvaus Wellhausenin jalanjäljissä uskonnonhistoriallisen koulukunnan piirissä tapahtuneesta kehityksestä, joka osaltaan huipentui suureen Babel und Bibel kiistaan 1900-luvun alussa. Tuolloin Friedrich Delitzsch, yksi assyrologian perustajahahmoista, julisti puheet vanhan testamentin ilmoitusluonteesta katteettomiksi. Hän piti vanhaa testamenttia petoksena ja (kuinka ollakaan) halusi korvata sen germaanisilla sankaritaruilla(!):
"Kuuluisassa esitelmässään Babel und Bibel, jonka hän piti Berliinissä 13.2.1902 keisari Wilhelm II:n läsnä ollessa, Delitzsch julisti, että VT ei ole mitään muuta kuin heikkolaatuinen kopio babylonialaisesta kulttuurista ja vailla minkäänlaista ilmoitusarvoa. Jatkossa Delitzsch meni vielä pitemmälle leimaten koko VT:n ”suureksi petokseksi” ja halusi korvata sen saksalaisilla sankaritaruilla … Delitzschiin itseensä hänen ympärillään syntynyt polemiikki vaikutti siten, että hän kehittyi entistä radikaalimpaan suuntaan. Järkyttävä dokumentti hänen kehityksestään on vuosi ennen hänen kuolemaansa lopullisessa muodossaan ilmestynyt kaksiosainen teos Die grosse Täuschung, joka on liioittelematta suoranaista VT:n ja sen uskonnon herjaamista antisemitismin hengessä … Jeesus itse – jonka Delitzsch olettaa olleen arjalaista syntyperää – vapauttaa meidät VT:n juutalaisuuden kahleista. Lopputulokseksi jää, ettei ”VT:n kirjoilla Genesiksestä Danieliin saakka ole uskonnollisessa mielessä kerrassaan mitään merkitystä meille nyt eläville, ei varsinkaan meille kristityille”. Kantansa tueksi Delitzsch viittaa Goetheen ja Schleiermacheriin ja vannoo lopuksi vielä Jeesuksen rakkauden opin nimeen. Ei ole tarpeen ryhtyä selvittämään, millä tavalla Delitzschin ”suureen petokseen” vastattiin. Historian myöhempi kehityskulku antaa riittävän selvän vastauksen siihen, kuinka hyödyllistä itse teossa oli korvata VT germaanisella pakanuudella." (Veijola: Vanhan testamentin tutkimus ja teologia, Gummerus Oy 2003, s. 32, 44 - 45)
Samassa kirjassa Veijola viittaa toiseen saksalaiseen liberaaliteologian merkkihenkilöön Rudolf Bultmanniin, joka vuonna 1933 (Huom! Hitlerin valtaannousuvuosi) ilmestyneessä artikkelissa toteaa, että ”VT ei sellaisenaan ole meille Jumalan sanaa eikä Israelin historia ylipäätänsä ole meille mitään ilmoitusta…” (Veijola, s. 64).
Ei ole samantekevää mitä Raamatusta ajattelemme
Kuinka juutalaisten kansanmurha kristillisessä Euroopassa siis oli mahdollista? Kansanmurhan toteuttajat ja sivustaseuraajat olivat kasvaneet kristillisissä kodeissa, joille saksalainen ”tieteellinen raamattututkimus” oli vakuuttanut, että juutalaisilla ei ollut Jumalan ilmoitusta ja kansan juuret ja muinaishistoria Jumalan kansana olivat täysin keksittyjä! Israel ja juutalaiset eivät olleet Jumalan kansa. Mitä oppineet edellä sitä kansa perässä: Eurooppa oli valmis "vapautettavaksi vt:n juutalaisuuden kahleista".
Juutalaisten kansanmurhaa voidaan pitää Euroopan antisemitistisen historian siihenastisena huipentumana. Sen mahdollisti yhteiskunnan eri tasoille pesiytynyt antisemitistinen välinpitämättömyys. Vaikka suoranaista väkivaltaa kirkko ei koskaan periaatteessa virallisesti hyväksynytkään sen korkeinta johtoa myöten ei nähty ongelmaa juutalaisten marginalisoimisessa yhteiskunnan elinkeinoelämästä, heidän kansalaisoikeuksiensa rajoittamisessa ja ajamisessa gettoihin. Saksalainen liberaaliteologinen kristinuskon tulkinta saattoi hyvin elää rinnan sovussa ikivanhojen stereotypioiden kanssa (juutalaisten rahanahneus, perättömät tarinat kristittyjen lasten rituaalimurhista, ehtoollisleipien häpäisystä ja pyrkimyksistä maailmanherruuteen). Kun juutalaisen kansan pyhien tekstien merkitys Jumalan ilmoituksena oli murrettu, kansan varhaishistoria leimattu ”suureksi petokseksi” ei kristillisessä Euroopassa löytynyt riittävää ideologista, moraalista ja hengellistä vastavoimaa Hitlerin pyrkimyksille. ”Juutalaiskysymys” oli kaikkien huulilla jo kauan ennen Hitlerin valtaannousua.
Ei ole yhdentekevää minkälainen käsitys meillä on Raamatusta Jumalan ilmoituksena ja Israelin asemasta Jumalan kansana. Juutalaisvainojen historia osoittaa, että sillä mihin uskomme ja miten uskomme on merkitystä. Mielenkiintoista on, että Israelin ja juutalaisten vahvimmat ystävät sekä tukijat löytyvät nykyään niiden kristittyjen piireistä, joilla myös on korkea kunnioitus Raamattua kohtaan Jumalan sanana.
Vainojen muistopäivänä emme saa unohtaa historiaa, jotta se ei toistuisi. Ensimmäinen asia mitä emme saa unohtaa on kuitenkin Jumalan sana ja siihen kirjoitettu juutalaisen kansan historia.
----------
maanantai 25. tammikuuta 2010
Tiukkaa tekstiä Raamatusta
Oikeastaan minulla ei ole mitään erityisen syvällistä sanottavaa tällä kertaa, vaikka ehkä pitäisi (kuulostaa siltä kuin pitäisin kaikkea kirjoittamaani kovinkin syvällisenä). Tämä postaus ei myöskään liity mihinkään aiemmin kirjoittamaani.
Lukiessani kuitenkin tänä aamuna (oikein alkukielellä) Johanneksen ensimmäistä kirjettä uudesta testamentista jäin vain pohtimaan oheista ei-niin-pluralistista jaeparia:
Tämä on tietysti (uskonto)poliittisesti tavattoman epäkorrektia tekstiä, mutta minkäs teet.
Lukiessani kuitenkin tänä aamuna (oikein alkukielellä) Johanneksen ensimmäistä kirjettä uudesta testamentista jäin vain pohtimaan oheista ei-niin-pluralistista jaeparia:
Kuka sitten on valehtelija, ellei se, joka kieltää Jeesuksen olevan Kristus [i.e. messias]? Sellainen ihminen on antikristus, niin Isän kuin Pojan kieltäjä.Aika tiukkaa tekstiä. Varmasti jakaa mielipiteitä. Jeesuksen suhteen ei ole mitään "kolmatta" vaihtoehtoa. Olet joko hänen puolellaan tai häntä vastaan. Jos kieltää Jeesuksen - siis sen että Hän on Jumalan lähettämä messias - ei ole yhteyttä Jumalaan. Tämä on aika johdonmukaisesti uuden testamentin opetus, jossa kaikki mitä Jumala ihmiselle antaa tulee Kristuksen kautta ja tähden.
Joka kieltää Pojan, hänellä ei ole Isääkään, mutta joka tunnustaa Pojan hänellä on myös Isä.
(1 Joh. 2:22-23)
Tämä on tietysti (uskonto)poliittisesti tavattoman epäkorrektia tekstiä, mutta minkäs teet.
sunnuntai 24. tammikuuta 2010
Haitin maanjäristys - Hän koko maailmaa pitää kädessään
Haitin maanjäristys on koskettanut syvästi kaikkia. Sen voi päätellä siitä kuinka ihmiset ovat laajalla rintamalla heränneet antamaan tukensa eri avustusjärjestöille. Patmos Lähetyssäätiössä viimeiset päivät ovat olleetkin näissä merkeissä tavattoman kiireiset ja työntäyteiset. Ihmiset ovat vastanneet avunpyyntöihin, avanneet sydämensä ja kukkaronsa Haitin hädälle. Apu on saatu liikkeelle ja se menee perille. Lähetyslääkärimme Marja Rantanen liittyy yhteistyöjärjestömme (Mission of Hope) lääkäritiimiin alkavalla viikolla. Tästä kaikesta voit lukea lisää lähetyssäätiömme nettisivuilta. Toivottavasti myös osallistut ellet jo ole. Uutisyhtiö NBC:n reportaasi yhteistyöjärjestömme toiminnasta Haitilla on myös katsomisen arvoinen sivuillamme. Lue sivuiltamme miten voit osallistua yhteisiin talkoisiin Haitin elämäksi.
Järkyttäviin mittasuhteisiin paisunut järistyskatastrofi herättää, kuten aina tämän kaltaiset tapahtumat, ikiaikaisen kysymyksen kärsimyksen ongelmasta. Koska kyse on luonnonvoimista, maanjäristyksestä, ei vetoaminen ihmisen vapaan tahdon valintoihin vastaa välittömästi siihen miksi Kaikkivaltias ja hyvä Jumala salli yli 100 000 kuolonuhria vaatineen katastrofin.
Kärsimyksen ongelmaa on teologiassa ja filosofiassa pohdittu paljon. Filosofisten vastausten –niin hyviä kuin ne ovatkin – ongelma on vain siinä, että ne eivät kohtaa kärsivän henkilökohtaista hätää ja tuskaa. Tietysti se ei ole edes niiden tehtävä, niin kuin ei selitys siitä miksi painovoima toimii ole tarkoitettu lohduksi rakennustelineeltä pudonneelle. Filosofialla ja sielunhoidolla on kullakin oma tehtävänsä, eikä toista pidä syyttää siitä, ettei se täytä toisen funktiota.
Osa elämisen todellisuutta on, että emme aina löydä vastauksia kaikkiin maailman onnettomuuksiin. Saatikka meitä itseämme kohtaavaan kärsimykseen. Tarvitseeko edes? Toki haluaisimme Jumalan muuttavan olot paratiisimaiseksi, jossa luonnonkatastrofeista johtuvaa kärsimystä ei olisi lainkaan sen enempää henkilökohtaisella kuin globaalillakaan tasolla. Raamatun mukaan näin tulee aikanaan tapahtumaan – ainakin Jumalan omien kohdalla.
Nyt kuitenkin kärsimyksen todellisuus, ja siihen kuuluva kärsivistä välittäminen, kuuluu erottamattomasti todellisuuteen jossa elämme. Saimmepa vastauksia tai emme, kärsimyksen kanssa joudumme enemmän tai vähemmän toistaiseksi elämään. Se kutsuu meitä ihmisinä ja kristittyinä rakkauteen ja hyviin tekoihin lähimmäisiämme kohtaan. Kuten Äiti Teresa sanoi: ”Kun lapsi jossain kuolee nälkään, se ei tapahdu siksi, että Jumala ei tehnyt mitään, vaan koska me emme tehneet.”
Itselleni olen kokenut hyödylliseksi tarkastella kärsimyksen ongelmaa yleisellä tasolla osana laajempaa kokonaisuutta. Viimeksi huomasin ajattelevani näitä kysymyksiä katsellessani joitakin päiviä sitten televisiosta Tom Selleckin pääroolittamaa elokuvaa kenraali Dwight Eisenhowerista, jonka tehtävänä oli suunnitella ja toteuttaa Normandian maihinnousu. Operaatiolla oli ratkaiseva merkitys Saksan lyömiseksi ja Euroopan vapauttamiseksi natseista.
”Yö laskeutuu pian moniin koteihin,” sanoi Selleckin esittämä Eisenhower ajatuksiinsa vaipuneena miettien suruviestejä, jotka pian kantautuisivat moniin amerikkalaiskoteihin. Hän ymmärsi viime kädessä olevansa vastuussa siitä, että muutaman päivän päästä hän lähettäisi kymmeniä tuhansia nuorukaisia matkalle, jolta nämä eivät koskaan enää palaa.
Tavallinen rivisotilas ei tiennyt Normandian maihinnousun strategisia yksityiskohtia. Nähdessään Omahan rannikon jyrkät kalliot moni varmasti kysyi mielessään ”Miksi?”. Eisenhower esikuntineen kyllä tiesi miksi. Paikka ja aika oli huolella valittu. Ilman kohtaloa ja sääolosuhteita uhmaavaa maihinnousua Normandian rannikolle, mistä sitä vähiten odotettiin tapahtuvaksi, ei natsi-Saksaa olisi lyöty. Euroopan kohtalo riippui tästä operaatiosta.
Jäin elokuvan äärellä miettimään kysymystä Jumalan vastuusta pahan ja kärsimyksen suhteen maailmassa. Vain koska me emme tiedä miksi Jumala sallii onnettomuuksien ja katastrofien tapahtua ei tarkoita, etteikö hän itse tietäisi miksi, ja ettei hänellä olisi riittävän hyviä syitä sallia suurtakin kärsimystä niin yksilö- kuin yhteisöllisellä tasolla. Normandian maihinnousukin aiheutti suurta kärsimystä sekä yksittäisille sotilaille, että tuhansille perheille, jotka menettivät isän, puolison, veljen, ystävän. Tuo kärsimys, vaikkakin kauheaa, ei ollut merkityksetöntä. Kuten elokuvassa Eisenhower ja hänen esikuntansa, samoin Jumala tietää suunnitelman ja siten kaikkien osasten merkityksen kokonaisuudessa.
Korkeimpana sotilasjohtajana Eisenhowerilla oli kaikki valta ja voima käytössään sotilaallisessa mielessä. Hänellä oli valta perua hyökkäys tai panna se täytäntöön. Vastuu maihinnousun aiheuttamasta kärsimyksestä lankesi viime kädessä hänelle. Oli kuitenkin olemassa kokonaisuuden valossa moraalisesti riittäviä syitä maihinnousun toteuttamiseksi Normandiassa. Olkoonkin, että tavallinen sotilas ei ollut niistä lainkaan tietoinen ja saattoi jopa kyseenalaistaa koko tehtävän.
Voidaksemme sanoa, että Jumalalla ei ole moraalisesti riittäviä syitä sallia maailmassa kärsimystä ja pahaa meidän tulisi tietää kaikki se mitä Jumala tietää. Mutta me emme ole hänen esikunnassaan.
Salliessaan kärsimystä maailmassa Jumala ottaa viime kädessä vastuun sallimastaan kärsimyksestä. Kaikkivaltias, kaikkitietävä ja hyvä Jumala kykenee kantamaan vastuunsa. Tähän vastuun kantamiseen kuuluu osaltaan sekin, että me ihmiset huudamme, kapinoimme, arvostelemme ja syytämme Häntä silloin kun emme kykene ymmärtämään kärsimyksen määrää omalla tai toisten kohdalla. Jumala kestää tämän. Me arvostelemme Jumalaa omasta rajoittuneesta näkökulmastamme, josta käsin monikin kärsimys näyttää täysin merkityksettömältä. Jumala tietää kokonaisuuden. Sen valossa ei ole olemassa merkityksetöntä kärsimystä, vaikka usein tuntuu siltä. Arvioimme asioita usein ajallisen valossa. Jumala arvioi asioita iankaikkisuuden valossa.
Kristittynä uskon ja luotan Jumalaan, vaikka en aina ymmärräkään Häntä. En voi käsittää mitä merkitystä saattoi olla Haitin kaltaisen järistyksen aiheuttamalla kärsimyksellä. Varsinkin menehtyneiden pienten lasten kohdalla, joilla tosin nyt on hyvä olla taivaassa Herran luona. Saatan toki löytää yksittäisiä vastauksen aihioita – Haitissa on syntynyt hengellistä herätystä ja tuhansia on tullut uskoon, länsimaailma on vihdoin havahtunut Haitin hädälle, ihmiset ympäri maailman ovat ryhtyneet tekemään hyvää Haitin puolesta jne. Mutta monet tällaisista vastauksista tuntuvat usein kantavan vain puolitiehen. Tarvitaan toinen vastuksen puolikas, joka vie lopun matkaa. Löydän sen Jumalan ilmoituksesta, joka vakuuttaa, että Jumalalla rakastaa maailmaa ja Hänellä on Kristuksessa hyvä suunnitelma, vaikka emme sitä aina huomaa.
Siksi voin Raamatun valossa luottaa siihen, että Jumala tietää mitä Hän tekee ja jaksaa varsin hyvin kantaa kaikesta perimmäisen vastuun, joka olisi aivan liian suuri kenenkään muun luodun kannettavaksi. Siksi juuri Hän on Jumala ja maailma kaikesta huolimatta hyvissä käsissä. Tästä kaikesta saamme aavistuksen omaisesti rehellisen ja lohdullisen vakuutuksen Jeesuksen kuolemassa ja ylösnousemuksessa katsoessamme kahta raamatunjaetta: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” (Matt. 27:46) – ”Ei hän ole täällä, sillä hän on noussut ylös, niin kuin hän sanoi.” (Matt. 28:6).
-------
Järkyttäviin mittasuhteisiin paisunut järistyskatastrofi herättää, kuten aina tämän kaltaiset tapahtumat, ikiaikaisen kysymyksen kärsimyksen ongelmasta. Koska kyse on luonnonvoimista, maanjäristyksestä, ei vetoaminen ihmisen vapaan tahdon valintoihin vastaa välittömästi siihen miksi Kaikkivaltias ja hyvä Jumala salli yli 100 000 kuolonuhria vaatineen katastrofin.
Kärsimyksen ongelmaa on teologiassa ja filosofiassa pohdittu paljon. Filosofisten vastausten –niin hyviä kuin ne ovatkin – ongelma on vain siinä, että ne eivät kohtaa kärsivän henkilökohtaista hätää ja tuskaa. Tietysti se ei ole edes niiden tehtävä, niin kuin ei selitys siitä miksi painovoima toimii ole tarkoitettu lohduksi rakennustelineeltä pudonneelle. Filosofialla ja sielunhoidolla on kullakin oma tehtävänsä, eikä toista pidä syyttää siitä, ettei se täytä toisen funktiota.
Osa elämisen todellisuutta on, että emme aina löydä vastauksia kaikkiin maailman onnettomuuksiin. Saatikka meitä itseämme kohtaavaan kärsimykseen. Tarvitseeko edes? Toki haluaisimme Jumalan muuttavan olot paratiisimaiseksi, jossa luonnonkatastrofeista johtuvaa kärsimystä ei olisi lainkaan sen enempää henkilökohtaisella kuin globaalillakaan tasolla. Raamatun mukaan näin tulee aikanaan tapahtumaan – ainakin Jumalan omien kohdalla.
Nyt kuitenkin kärsimyksen todellisuus, ja siihen kuuluva kärsivistä välittäminen, kuuluu erottamattomasti todellisuuteen jossa elämme. Saimmepa vastauksia tai emme, kärsimyksen kanssa joudumme enemmän tai vähemmän toistaiseksi elämään. Se kutsuu meitä ihmisinä ja kristittyinä rakkauteen ja hyviin tekoihin lähimmäisiämme kohtaan. Kuten Äiti Teresa sanoi: ”Kun lapsi jossain kuolee nälkään, se ei tapahdu siksi, että Jumala ei tehnyt mitään, vaan koska me emme tehneet.”
Itselleni olen kokenut hyödylliseksi tarkastella kärsimyksen ongelmaa yleisellä tasolla osana laajempaa kokonaisuutta. Viimeksi huomasin ajattelevani näitä kysymyksiä katsellessani joitakin päiviä sitten televisiosta Tom Selleckin pääroolittamaa elokuvaa kenraali Dwight Eisenhowerista, jonka tehtävänä oli suunnitella ja toteuttaa Normandian maihinnousu. Operaatiolla oli ratkaiseva merkitys Saksan lyömiseksi ja Euroopan vapauttamiseksi natseista.
”Yö laskeutuu pian moniin koteihin,” sanoi Selleckin esittämä Eisenhower ajatuksiinsa vaipuneena miettien suruviestejä, jotka pian kantautuisivat moniin amerikkalaiskoteihin. Hän ymmärsi viime kädessä olevansa vastuussa siitä, että muutaman päivän päästä hän lähettäisi kymmeniä tuhansia nuorukaisia matkalle, jolta nämä eivät koskaan enää palaa.
Tavallinen rivisotilas ei tiennyt Normandian maihinnousun strategisia yksityiskohtia. Nähdessään Omahan rannikon jyrkät kalliot moni varmasti kysyi mielessään ”Miksi?”. Eisenhower esikuntineen kyllä tiesi miksi. Paikka ja aika oli huolella valittu. Ilman kohtaloa ja sääolosuhteita uhmaavaa maihinnousua Normandian rannikolle, mistä sitä vähiten odotettiin tapahtuvaksi, ei natsi-Saksaa olisi lyöty. Euroopan kohtalo riippui tästä operaatiosta.
Jäin elokuvan äärellä miettimään kysymystä Jumalan vastuusta pahan ja kärsimyksen suhteen maailmassa. Vain koska me emme tiedä miksi Jumala sallii onnettomuuksien ja katastrofien tapahtua ei tarkoita, etteikö hän itse tietäisi miksi, ja ettei hänellä olisi riittävän hyviä syitä sallia suurtakin kärsimystä niin yksilö- kuin yhteisöllisellä tasolla. Normandian maihinnousukin aiheutti suurta kärsimystä sekä yksittäisille sotilaille, että tuhansille perheille, jotka menettivät isän, puolison, veljen, ystävän. Tuo kärsimys, vaikkakin kauheaa, ei ollut merkityksetöntä. Kuten elokuvassa Eisenhower ja hänen esikuntansa, samoin Jumala tietää suunnitelman ja siten kaikkien osasten merkityksen kokonaisuudessa.
Korkeimpana sotilasjohtajana Eisenhowerilla oli kaikki valta ja voima käytössään sotilaallisessa mielessä. Hänellä oli valta perua hyökkäys tai panna se täytäntöön. Vastuu maihinnousun aiheuttamasta kärsimyksestä lankesi viime kädessä hänelle. Oli kuitenkin olemassa kokonaisuuden valossa moraalisesti riittäviä syitä maihinnousun toteuttamiseksi Normandiassa. Olkoonkin, että tavallinen sotilas ei ollut niistä lainkaan tietoinen ja saattoi jopa kyseenalaistaa koko tehtävän.
Voidaksemme sanoa, että Jumalalla ei ole moraalisesti riittäviä syitä sallia maailmassa kärsimystä ja pahaa meidän tulisi tietää kaikki se mitä Jumala tietää. Mutta me emme ole hänen esikunnassaan.
Salliessaan kärsimystä maailmassa Jumala ottaa viime kädessä vastuun sallimastaan kärsimyksestä. Kaikkivaltias, kaikkitietävä ja hyvä Jumala kykenee kantamaan vastuunsa. Tähän vastuun kantamiseen kuuluu osaltaan sekin, että me ihmiset huudamme, kapinoimme, arvostelemme ja syytämme Häntä silloin kun emme kykene ymmärtämään kärsimyksen määrää omalla tai toisten kohdalla. Jumala kestää tämän. Me arvostelemme Jumalaa omasta rajoittuneesta näkökulmastamme, josta käsin monikin kärsimys näyttää täysin merkityksettömältä. Jumala tietää kokonaisuuden. Sen valossa ei ole olemassa merkityksetöntä kärsimystä, vaikka usein tuntuu siltä. Arvioimme asioita usein ajallisen valossa. Jumala arvioi asioita iankaikkisuuden valossa.
Kristittynä uskon ja luotan Jumalaan, vaikka en aina ymmärräkään Häntä. En voi käsittää mitä merkitystä saattoi olla Haitin kaltaisen järistyksen aiheuttamalla kärsimyksellä. Varsinkin menehtyneiden pienten lasten kohdalla, joilla tosin nyt on hyvä olla taivaassa Herran luona. Saatan toki löytää yksittäisiä vastauksen aihioita – Haitissa on syntynyt hengellistä herätystä ja tuhansia on tullut uskoon, länsimaailma on vihdoin havahtunut Haitin hädälle, ihmiset ympäri maailman ovat ryhtyneet tekemään hyvää Haitin puolesta jne. Mutta monet tällaisista vastauksista tuntuvat usein kantavan vain puolitiehen. Tarvitaan toinen vastuksen puolikas, joka vie lopun matkaa. Löydän sen Jumalan ilmoituksesta, joka vakuuttaa, että Jumalalla rakastaa maailmaa ja Hänellä on Kristuksessa hyvä suunnitelma, vaikka emme sitä aina huomaa.
Siksi voin Raamatun valossa luottaa siihen, että Jumala tietää mitä Hän tekee ja jaksaa varsin hyvin kantaa kaikesta perimmäisen vastuun, joka olisi aivan liian suuri kenenkään muun luodun kannettavaksi. Siksi juuri Hän on Jumala ja maailma kaikesta huolimatta hyvissä käsissä. Tästä kaikesta saamme aavistuksen omaisesti rehellisen ja lohdullisen vakuutuksen Jeesuksen kuolemassa ja ylösnousemuksessa katsoessamme kahta raamatunjaetta: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” (Matt. 27:46) – ”Ei hän ole täällä, sillä hän on noussut ylös, niin kuin hän sanoi.” (Matt. 28:6).
-------
sunnuntai 10. tammikuuta 2010
Avatar elokuva - amerikkalainen unelma lannevaatteissa?
Kävimme vaimoni kanssa katsomassa James Cameronin kohutun 3D-elokuvan Avatar. Vaikka elokuvan kerronnalliset juonenkäänteet eivät katsojaa yllätä löytyy tarinan pinnan alta omalla tavallaan puhuttelevia ulottuvuuksia, joita on hvyä ajatella hiukan lähemmin. Kööpenhaminan ilmastokokouksen aikoihin leffateattereihin tullut ”ympäristötietoinen” sci-fi fantasia ottaa kantaa ajankohtaiseen teemaan tavalla, jota sietää peilata hiukan myös kristinuskon suuntaan.
Olen tietokoneajan kasvatti, joka on todistanut ihmiskunnan siirtymisen laskutikuista taskulaskimiin ja IBM:n vihreänäyttöisistä lerppukoneista nykypäivän kannettaviin tietokoneisiin ja kännyköihin. Minua on aina kiehtonut mitä kaikkea tietokoneilla voidaan saada aikaan, joten olin utelias näkemään kuinka elävän kuvan ja animaation yhdistelmä ja 3D-tekniikka toimivat.
Ja toimihan se. Suurimmaksi osaksi. Kunhan aurinkolasien kaltaisiin 3D-kakkuloihin ensin tottui. Kuvitelkaa salin täydeltä ihmisiä istumassa pimeässä salissa tummat lasit silmillä kuin aurinkorannalla. Siinä oli jotain herkällä tavalla hauskaa. Häiritsevintä oli, että tummat lasit pudottivat valkokankaan valotehoa ja katsominen oli silmille välillä väsyttävää. Minusta kolmiulotteinen syvyysvaikutelma palkitsi katsojansa parhaimmillaan joidenkin lähikuvien pienissä yksityiskohdissa eikä niinkään suurissa panoramaotoksissa.
Elokuvan kerronnallinen syvyysvaikutelma onkin sitten ihan toinen juttu. Tarina jäi kieltämättä pinnalliseksi ja yksiulotteiseksi. Tästä olin kuullut jo ennakkoarvioissa. Koska vanhan viisaus kuitenkin sanoo, että kansa tykkää siitä mistä taidekriitikot eivät en antanut näille ennakkoarvioille suurta merkitystä. Kyse ei tietenkään voi olla huonosta elokuvasta vain koska se ei täytä taide-elokuvan kriteerejä. Jos tykkää Transformereista tykkää myös Avatarista.
Avatar elokuvan asetelma on yksinkertaistetun mustavalkoinen niin kerronnallisesti kuin moraalisestikin: Pandora nimisellä planeetalla asuu Na’vien humanoidirotu. Na’vit ovat Pandoran alkuperäiskansaa, alkuasukkaita, jotka elävät yhteydessä luontoon. Ihmiset himoitsevat heidän planeetaltaan löytyviä luonnonrikkauksia ja ovat valmiit karkottamaan Na’vit kodeistaan ja tuhoamaan heidän luonnollisen elinympäristön saadakseen haluamansa. Na'vit luonnollisesti puolustavat kotiaan ja elämäntapaansa. Loppu onkin sitten ”meat vs. metal”.
Tämän pinnan alla on kerronnallisia ulottuvuuksia, joita kuitenkin sietää pohtia hiukan lähemmin. Jos ei muuten, niin ainakin siksi, että on hyvä kysyä mitä meille itse asiassa markkinoidaan yli 230 miljoonan dollarin budjetilla. Elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja James Cameron sanoi halunneensa tehdä elokuvan, joka jännityksen ja toiminnan ohella saisi katsojansa ajattelemaan luontoa ja ympäristöäkin. Ajankohtainen ja tärkeä aihe. Mutta miten Cameron paketoi tämän sanomansa elokuvassaan?
New Agea uudelleen lämmiteltynä
Avatarin maailmassa hyvä ja paha on yksinkertaistettu. Ihmiset hyväksikäyttävät luontoa ilman tunnontuskia. Na’vit elävät lähellä luontoa ja luonnosta. Na’vi kansalle luonto on pyhä. Ihmisille ei. Na’vi kansa rukoilee ja palvoo Äiti Maata ja omaa pyhää puutansa. Na’vit ovat Pandora planeetan onnellisia alkuasukkaita, kunnes ahne ihminen tulee ja pilaa kaiken. Na’vi kansaa uhkaavat ihmiset, jotka eivät kunnioita luontoa pyhänä, ainoastaan hyväksikäyttävät sitä.
Elokuvan viesti tuntuu selvästi olevan se, että meidän tulisi osata kunnioittaa luontoa kuvitteellisen Na’vi kansan tavoin. Ilmeisesti tähän sisältyy myös jonkinlaisen henkisen, peräti hengellisen yhteyden löytäminen luonnon kanssa. Elokuvassa ihmisrodulla ei ole minkäänlaista nähtävää henkistä tai uskonnollista vakaumusta, kun taas Na’vi kansalla on luonnonuskontonsa, joka saa heidät herkällä tavalla kunnioittamaan, suorastaan palvomaan, luontoa. Cameron uudelleen lämmittää avoimesti ja estoitta New Agesta tuttua Gaia-teoriaa Äiti maasta. Elokuva välittää katsojalleen siirappisen kiiltokuvamaisen käsityksen Na’vien pakanauskonnosta, jossa kristinuskon näkökulmasta katsottuna ”Jumalan totuus on vaihdettu valheeseen” ja ”he ovat kunnioittaneet ja palvelleet luotua eivätkä Luojaa” (Room. 1:25).
Vastuu luonnosta edellyttää henkisiä arvoja?
Eräässä mielessä Cameron on tässä kuitenkin tavoittanut jotain mielenkiintoista. Avatarin voi nähdä herättävän kysymyksen siitä löytyykö sekularistisesta ajattelusta eväitä muuhun kuin luonnon hyväksikäyttöön (exploitation). Vai edellyttääkö ympäristön asianmukainen arvostaminen henkisempiä arvoja, joita ilman ihmisellä ei ole transsendentaalista vastuuntuntoa luontoa kohtaan? Vaihtoehtoja on tällöin oikeastaan kaksi: Luontoa tulee ”viljellä ja varjella”, koska se on hyvän Jumalan luoma ja ihminen on vastuussa Luojalle saamistaan hyvistä lahjoista; tai sitten luonto itsessään jumalallisettaan, jotta sitä voidaan kunnioittaa jumalan lailla. Avatarissa voi nähdä ajatuksen siitä, että nykyihmisen tarvitsee ympäristötietoisuuteensa pyhyyden kokemusta. Osallistumalla luonnonsuojeluun hän siten voi katsoa osallistuvansa kuin jumalanpalvelukseen (act of worship).
Cameron on valinnut jälkimmäisen kahdesta vaihtoehdosta. Hän yrittää herätellä ympäristövastuuta välittämällä katsojalle romanttisen kuvan Na’vien luonnonuskonnosta. Na’vien pakanuus saadaan tuntumaan vetoavalta, koska siitä on siistitty pois kaikki mikä saattaisi loukata nykyihmistä: Na’vit eivät juo metsästämiensä eläinten verta saadakseen niiden elämänvoiman, eivät uhraa lapsia tai nuoria neitsyitä hengille saadakseen paremman sadon. Cameronin elokuvan maailma kiehtoo ja vetoaa satumaisuudellaan koska se perustuu romantiikan ajan filosofiseen rousseaulaiseen myyttiin alkuperäiskansojen ”onnellisesta alkutilasta” ja ”jaloista villeistä”, jotka vasta sivistys ja yhteiskunta pilaavat. Avatarin maailma ei ole Apocalypto, jossa alkuasukkaat leikkaavat jumalilleen tuhansia ja taas tuhansia sykkiviä sydämiä elävien ihmisuhriensa rinnoista välttääkseen maailmanlopun. Cameronin Na’vi kansalla on lannevaatteista huolimatta varsin länsimaalaiset (etten sanoisi amerikkalaiset) arvot, joten mitään suurempaa moraalista jännitettä ei Na’vien ja elokuvan katsojan välillä pääse syntymään.
Na’vit ovat pohjimmiltaan hyviä. He symboloivat elokuvassa aitoa, mutta kadotettua ihmisyyttä. Käsitys ihmisen perimmäisestä hyvyydestä perustuu sekin romanttiseen ihmiskuvaan, jossa ei ole tilaa ajatukselle perisynnistä. Pahuus on romanttisen ihmiskäsityksen mukaan jotain ulkopuolista. Ihminen tekee pahaa, koska ympäristö saa hänet tekemään pahaa. Tällainen ihminen ei tarvitse lunastusta, sovitusta tai anteeksiantoa. Hän tarvitsee paremman ja puhtaamman ympäristön. Puhdistamalla luontoa puhdistamme ja lunastamme itsemme.
Cameron ottaa oikeansuuntaisesti kantaa siihen, että nykyihminen on ympäristöä vahingoittavalla tavalla menettänyt yhteytensä luontoon ja ”paluu” edellyttää kosketusta johonkin ihmistä suurempaan hengelliseen ulottuvuuteen. Myös Raamattu näkee tämän yhteyden. Ihminen vieraantuu ensin Luojasta minä seurauksena myös hänen suhteensa luotuun hämärtyy ja vääristyy. Vastuullinen suhde luontoon, jota tulisi sekä viljellä että varjella, muuttuu vastuuttomaksi hyväksikäytöksi. Kristuksessa Jumala ensin kutsuu meitä palaamaan luokseen minkä jälkeen myös suhteemme siihen mitä Jumala on luonut eheytyy.
Kaipuu paratiisiin
Jos ei katsojana häiriinny siitä, että Avatar on yli 230 miljoonalla dollarilla toteutettu kolmiulotteinen uuspakanuuden mainoselokuva voi tarinasta löytää hyväntahtoisesti tulkittuna jotain kristinuskon kannalta puhuttelevaa. Avatar heijastaa kertomuksena kaipuutamme paratiisin alkutilaan ja onneen. Cameron on yhdellä tasolla siis tehnyt tavallaan oikean diagnoosin ihmisyyden ongelmasta: Ihminen on menettänyt yhteytensä paratiisiin ja etsii tietä takaisin. Hänen tarjoamansa (pakanallinen)lääke vain on väärä.
Oikeaan osuvassa diagnoosissaan Cameron ei kuitenkaan ole mikään poikkeuksellinen tarkkanäköinen profeetta olkoonkin, että ”navi” hepreankielessä tarkoittaa profeettaa. Jo kirkkoisä Augustinus näet puhui samasta teemasta kirjassaan Tunnustuksia: Kaikki ihmiset etsivät onnellisuutta. Tämä johtuu siitä, että paratiisin onnellinen alkutila on hänen mukaansa jättänyt ihmisyyteen eräänlaisen kollektiivisen muistijäljen, joka saa meidät kaikki etsimään paluuta paratiisin tilaan ohikiitävistä ja haihtuvista onnen kokemuksista, joita tämä maailma tarjoaa. Vasta Jumalassa etsintä löytää täyttymyksensä. Kuten Augustinus sanoi: ”Jumala, sinä olet luonut meidät itseäsi varten. Ja levoton on sydämemme, kunnes se löytää levon sinussa.”
Syvin ongelmamme ei siis ole menetetty yhteys luodun, vaan Luojan kanssa. Emme tarvitse yhteyttä Äiti Maan, vaan Taivaallisen Isän kanssa. Tämä yhteys on löydettävissä Jumalan omassa Pojassa, Jeesuksessa. Jotenkin ristiriitaista ajatella, että tämän sanomista pidetään varmaan uskonnon tuputtamisena, mutta useimmat eivät pidä 3D:nä kaksi ja puolituntia kestävän pakanallisen Äiti maa -uskonnon kiiltokuvamaista esittelyä lainkaan tuputtamisena.
Olen tietokoneajan kasvatti, joka on todistanut ihmiskunnan siirtymisen laskutikuista taskulaskimiin ja IBM:n vihreänäyttöisistä lerppukoneista nykypäivän kannettaviin tietokoneisiin ja kännyköihin. Minua on aina kiehtonut mitä kaikkea tietokoneilla voidaan saada aikaan, joten olin utelias näkemään kuinka elävän kuvan ja animaation yhdistelmä ja 3D-tekniikka toimivat.
Ja toimihan se. Suurimmaksi osaksi. Kunhan aurinkolasien kaltaisiin 3D-kakkuloihin ensin tottui. Kuvitelkaa salin täydeltä ihmisiä istumassa pimeässä salissa tummat lasit silmillä kuin aurinkorannalla. Siinä oli jotain herkällä tavalla hauskaa. Häiritsevintä oli, että tummat lasit pudottivat valkokankaan valotehoa ja katsominen oli silmille välillä väsyttävää. Minusta kolmiulotteinen syvyysvaikutelma palkitsi katsojansa parhaimmillaan joidenkin lähikuvien pienissä yksityiskohdissa eikä niinkään suurissa panoramaotoksissa.
Elokuvan kerronnallinen syvyysvaikutelma onkin sitten ihan toinen juttu. Tarina jäi kieltämättä pinnalliseksi ja yksiulotteiseksi. Tästä olin kuullut jo ennakkoarvioissa. Koska vanhan viisaus kuitenkin sanoo, että kansa tykkää siitä mistä taidekriitikot eivät en antanut näille ennakkoarvioille suurta merkitystä. Kyse ei tietenkään voi olla huonosta elokuvasta vain koska se ei täytä taide-elokuvan kriteerejä. Jos tykkää Transformereista tykkää myös Avatarista.
Avatar elokuvan asetelma on yksinkertaistetun mustavalkoinen niin kerronnallisesti kuin moraalisestikin: Pandora nimisellä planeetalla asuu Na’vien humanoidirotu. Na’vit ovat Pandoran alkuperäiskansaa, alkuasukkaita, jotka elävät yhteydessä luontoon. Ihmiset himoitsevat heidän planeetaltaan löytyviä luonnonrikkauksia ja ovat valmiit karkottamaan Na’vit kodeistaan ja tuhoamaan heidän luonnollisen elinympäristön saadakseen haluamansa. Na'vit luonnollisesti puolustavat kotiaan ja elämäntapaansa. Loppu onkin sitten ”meat vs. metal”.
Tämän pinnan alla on kerronnallisia ulottuvuuksia, joita kuitenkin sietää pohtia hiukan lähemmin. Jos ei muuten, niin ainakin siksi, että on hyvä kysyä mitä meille itse asiassa markkinoidaan yli 230 miljoonan dollarin budjetilla. Elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja James Cameron sanoi halunneensa tehdä elokuvan, joka jännityksen ja toiminnan ohella saisi katsojansa ajattelemaan luontoa ja ympäristöäkin. Ajankohtainen ja tärkeä aihe. Mutta miten Cameron paketoi tämän sanomansa elokuvassaan?
New Agea uudelleen lämmiteltynä
Avatarin maailmassa hyvä ja paha on yksinkertaistettu. Ihmiset hyväksikäyttävät luontoa ilman tunnontuskia. Na’vit elävät lähellä luontoa ja luonnosta. Na’vi kansalle luonto on pyhä. Ihmisille ei. Na’vi kansa rukoilee ja palvoo Äiti Maata ja omaa pyhää puutansa. Na’vit ovat Pandora planeetan onnellisia alkuasukkaita, kunnes ahne ihminen tulee ja pilaa kaiken. Na’vi kansaa uhkaavat ihmiset, jotka eivät kunnioita luontoa pyhänä, ainoastaan hyväksikäyttävät sitä.
Elokuvan viesti tuntuu selvästi olevan se, että meidän tulisi osata kunnioittaa luontoa kuvitteellisen Na’vi kansan tavoin. Ilmeisesti tähän sisältyy myös jonkinlaisen henkisen, peräti hengellisen yhteyden löytäminen luonnon kanssa. Elokuvassa ihmisrodulla ei ole minkäänlaista nähtävää henkistä tai uskonnollista vakaumusta, kun taas Na’vi kansalla on luonnonuskontonsa, joka saa heidät herkällä tavalla kunnioittamaan, suorastaan palvomaan, luontoa. Cameron uudelleen lämmittää avoimesti ja estoitta New Agesta tuttua Gaia-teoriaa Äiti maasta. Elokuva välittää katsojalleen siirappisen kiiltokuvamaisen käsityksen Na’vien pakanauskonnosta, jossa kristinuskon näkökulmasta katsottuna ”Jumalan totuus on vaihdettu valheeseen” ja ”he ovat kunnioittaneet ja palvelleet luotua eivätkä Luojaa” (Room. 1:25).
Vastuu luonnosta edellyttää henkisiä arvoja?
Eräässä mielessä Cameron on tässä kuitenkin tavoittanut jotain mielenkiintoista. Avatarin voi nähdä herättävän kysymyksen siitä löytyykö sekularistisesta ajattelusta eväitä muuhun kuin luonnon hyväksikäyttöön (exploitation). Vai edellyttääkö ympäristön asianmukainen arvostaminen henkisempiä arvoja, joita ilman ihmisellä ei ole transsendentaalista vastuuntuntoa luontoa kohtaan? Vaihtoehtoja on tällöin oikeastaan kaksi: Luontoa tulee ”viljellä ja varjella”, koska se on hyvän Jumalan luoma ja ihminen on vastuussa Luojalle saamistaan hyvistä lahjoista; tai sitten luonto itsessään jumalallisettaan, jotta sitä voidaan kunnioittaa jumalan lailla. Avatarissa voi nähdä ajatuksen siitä, että nykyihmisen tarvitsee ympäristötietoisuuteensa pyhyyden kokemusta. Osallistumalla luonnonsuojeluun hän siten voi katsoa osallistuvansa kuin jumalanpalvelukseen (act of worship).
Cameron on valinnut jälkimmäisen kahdesta vaihtoehdosta. Hän yrittää herätellä ympäristövastuuta välittämällä katsojalle romanttisen kuvan Na’vien luonnonuskonnosta. Na’vien pakanuus saadaan tuntumaan vetoavalta, koska siitä on siistitty pois kaikki mikä saattaisi loukata nykyihmistä: Na’vit eivät juo metsästämiensä eläinten verta saadakseen niiden elämänvoiman, eivät uhraa lapsia tai nuoria neitsyitä hengille saadakseen paremman sadon. Cameronin elokuvan maailma kiehtoo ja vetoaa satumaisuudellaan koska se perustuu romantiikan ajan filosofiseen rousseaulaiseen myyttiin alkuperäiskansojen ”onnellisesta alkutilasta” ja ”jaloista villeistä”, jotka vasta sivistys ja yhteiskunta pilaavat. Avatarin maailma ei ole Apocalypto, jossa alkuasukkaat leikkaavat jumalilleen tuhansia ja taas tuhansia sykkiviä sydämiä elävien ihmisuhriensa rinnoista välttääkseen maailmanlopun. Cameronin Na’vi kansalla on lannevaatteista huolimatta varsin länsimaalaiset (etten sanoisi amerikkalaiset) arvot, joten mitään suurempaa moraalista jännitettä ei Na’vien ja elokuvan katsojan välillä pääse syntymään.
Na’vit ovat pohjimmiltaan hyviä. He symboloivat elokuvassa aitoa, mutta kadotettua ihmisyyttä. Käsitys ihmisen perimmäisestä hyvyydestä perustuu sekin romanttiseen ihmiskuvaan, jossa ei ole tilaa ajatukselle perisynnistä. Pahuus on romanttisen ihmiskäsityksen mukaan jotain ulkopuolista. Ihminen tekee pahaa, koska ympäristö saa hänet tekemään pahaa. Tällainen ihminen ei tarvitse lunastusta, sovitusta tai anteeksiantoa. Hän tarvitsee paremman ja puhtaamman ympäristön. Puhdistamalla luontoa puhdistamme ja lunastamme itsemme.
Cameron ottaa oikeansuuntaisesti kantaa siihen, että nykyihminen on ympäristöä vahingoittavalla tavalla menettänyt yhteytensä luontoon ja ”paluu” edellyttää kosketusta johonkin ihmistä suurempaan hengelliseen ulottuvuuteen. Myös Raamattu näkee tämän yhteyden. Ihminen vieraantuu ensin Luojasta minä seurauksena myös hänen suhteensa luotuun hämärtyy ja vääristyy. Vastuullinen suhde luontoon, jota tulisi sekä viljellä että varjella, muuttuu vastuuttomaksi hyväksikäytöksi. Kristuksessa Jumala ensin kutsuu meitä palaamaan luokseen minkä jälkeen myös suhteemme siihen mitä Jumala on luonut eheytyy.
Kaipuu paratiisiin
Jos ei katsojana häiriinny siitä, että Avatar on yli 230 miljoonalla dollarilla toteutettu kolmiulotteinen uuspakanuuden mainoselokuva voi tarinasta löytää hyväntahtoisesti tulkittuna jotain kristinuskon kannalta puhuttelevaa. Avatar heijastaa kertomuksena kaipuutamme paratiisin alkutilaan ja onneen. Cameron on yhdellä tasolla siis tehnyt tavallaan oikean diagnoosin ihmisyyden ongelmasta: Ihminen on menettänyt yhteytensä paratiisiin ja etsii tietä takaisin. Hänen tarjoamansa (pakanallinen)lääke vain on väärä.
Oikeaan osuvassa diagnoosissaan Cameron ei kuitenkaan ole mikään poikkeuksellinen tarkkanäköinen profeetta olkoonkin, että ”navi” hepreankielessä tarkoittaa profeettaa. Jo kirkkoisä Augustinus näet puhui samasta teemasta kirjassaan Tunnustuksia: Kaikki ihmiset etsivät onnellisuutta. Tämä johtuu siitä, että paratiisin onnellinen alkutila on hänen mukaansa jättänyt ihmisyyteen eräänlaisen kollektiivisen muistijäljen, joka saa meidät kaikki etsimään paluuta paratiisin tilaan ohikiitävistä ja haihtuvista onnen kokemuksista, joita tämä maailma tarjoaa. Vasta Jumalassa etsintä löytää täyttymyksensä. Kuten Augustinus sanoi: ”Jumala, sinä olet luonut meidät itseäsi varten. Ja levoton on sydämemme, kunnes se löytää levon sinussa.”
Syvin ongelmamme ei siis ole menetetty yhteys luodun, vaan Luojan kanssa. Emme tarvitse yhteyttä Äiti Maan, vaan Taivaallisen Isän kanssa. Tämä yhteys on löydettävissä Jumalan omassa Pojassa, Jeesuksessa. Jotenkin ristiriitaista ajatella, että tämän sanomista pidetään varmaan uskonnon tuputtamisena, mutta useimmat eivät pidä 3D:nä kaksi ja puolituntia kestävän pakanallisen Äiti maa -uskonnon kiiltokuvamaista esittelyä lainkaan tuputtamisena.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)