Vanhan testamentin eksegetiikan professori Martti Nissinen otti hiljattain kantaa vellovaan homokeskusteluun Helsingin Sanomien yleisönosastolla. Nissisen on kirjoittanut aiheesta kansainvälisestikin huomiota herättäneen tutkimuksen Homoerotiikka Raamatun Maailmassa (Yliopistopaino, 1994). Samainen teos on ilmestynyt myös englanninkielellä.
Nissinen on tekstissään luonnollisesti oikeassa siinä, että Raamattua on aina tulkittava, ja tulkittava vastuullisesti. Tulkitsemisen jälkeenkin on vielä kysyttävä Millä tavalla teksti on sovellettavissa meidän päiviimme vai onko lainkaan. Nissinen varoittelee kirjoituksensa lopulla hiukan holhoavasti tulkinnan ja vallankäytön vaaroista. Ikään kuin hän itse ei lainkaan tulkitsisi tai käyttäisi valtaa niin tehdessään.
Toisin kuin Nissinen esittää, kyse ei viime kädessä ole vallankäytöstä, vaan siitä mikä tulkinta on perustelluin ja nousee luontevimmin tekstistä itsestään. Kaikki esitetyt tulkinnat eivät ole yhtä hyviä. Omassa tulkinnassaan Nissinen tukeutuu toisiin homomyönteisiin tutkijoihin (kuten Robin Scroggs, John Boswell). Nissinen kierrättää Hesarin kommentissaan nimeltä mainitsematta Boswellin 80-luvun alkupuolella esittämän kiistanalaisen ”hyväksikäyttötulkinnan”. Se ei kestänyt kriittistä tarkastelua silloin, eikä kestä edelleenkään.
Nissisen tarjoilema näkemys on monella tapaa ongelmallinen ja kiistanalainen, kuten vaikkapa Pittsburghin teologisen seminaarin uuden testamentin apulaisprofessori
Robert Gagnon perusteellisessa tutkimuksessaan on osoittanut. Kirjassaan
The Bible and Homosexual Practice – Texts and Hermeneutics Gagnon kritisoi laajalti sekä Nissisen tulkintojen eksegeettisiä että hermeneuttisia heikkouksia. Kiinnostuneille
Gagnonin perinpohjainen teos samoin kuin hänen
nettisivustonsa ovat tutustumisen arvoisia.
Nissisen vetoaa Helsingin sanomien yleisöosastokirjoituksessaan
siihen, että Raamattu ”
ei sano sanaakaan samaa sukupuolta olevien ihmisten välisestä rakkaudesta eikä siihen perustuvista parisuhteista.” Pikemminkin vain seksuaalisesta väkivallasta tai alistamisesta tai sukupuoliroolien tietentahtoisesta vaihtamisesta. Tämä on Boswellia alusta loppuun saakka. Eittämättä eräät Vanhan testamentin jakeet sisältävät hyväksikäyttöön liittyviä piirteitä ja ne on toki huomioitava tekstien merkitystä arvioitaessa. Asia ei kuitenkaan ratkea näin simppelillä kaavalla.
Mitä Nissinen tarkalleen ottaen tarkoittaa todetessaan, että Raamattu ”ei sano mitään” rakkauteen perustuvista homosuhteista? Kenties hän olettaa, ettei Raamatun aikana tunnettu keskinäiseen kiintymykseen perustuvia samaa sukupuolta olevien parisuhteita. Tai ettei vaikkapa Paavali olisi sellaisia tuntenut. Mikäli kirjoittajat olisivat olleet sellaisista suhteista tietoisia, Raamatun, ja erityisesti Uuden testamentin tekstit ilmeisesti näyttäisivät toisenlaisilta. Tai sitten hän olettaa, että kirjoittajat ovat kyllä olleet tietoisia kiintymykseen perustuvista homosuhteista, mutta vaikenivat niistä. Tämä vaikeneminen olisi sitten tulkittava (!) ”myöntymisen merkkinä”. Kirjoittajat eivät nähneet keskinäiseen kiintymykseen perustuvia samaa sukupuolta olevien parisuhteita tuomittavina, eivätkä siksi ”sano” niistä mitään.
Toisenlainenkin tulkinta on mahdollinen. Jopa todennäköinen. Kirjoittajat eivät erittele rakkauteen ja hyväksikäyttöön perustuvia suhteita koska sellaisella erolla ei loppupeleissä ollut heille merkitystä. Ei sen enempää homosuhteita kuin aikuisten välistä insestistäkään suhdetta arvioitaessa (1 Kor. 5). Tietysti alistaminen ja hyväksikäyttö kaikissa ihmissuhteissa on Raamatunkin mukaan väärin ja tuomittavaa (esim. 1 Piet. 3:7). Rakkaus, kiintymys ja keskinäinen kunnioitus eivät silti sellaisenaan tuo mitään suhdetta Jumalan tahdon piiriin, mikäli suhde muutoin on selvästi Jumalan ilmoitetun tahdon vastainen. Raamatun mukaan esiaviolliset heterosuhteetkin ovat syntiä, vaikka ne perustuisivat keskinäiseen kiintymykseen vailla alistamista ja hyväksikäyttöä.
Useiden muiden tutkijoiden ohella Gagnon on osoittanut, että antiikin aikana tunnettiin keskinäiseen kiintymykseen perustuvat aikuisten väliset homosuhteet. Väite siitä, että meidän tuntemamme homoseksuaalisuus siis poikkeaisi tässä kohdin siitä minkä Paavali on voinut tuntea ei pidä paikkaansa. Olkoonkin, että tätä myyttiä toistellaan meillä jatkuvasti jopa piispallisilta tahoilta.
Platon kirjoittaa teoksessaan Pidot jopa eliniän kestävästä kiintymyksestä samaa sukupuolta olevien aikuisten miesten välillä. Ateenan torilla oli Paavalin päivinä kahden samaa sukupuolta olevan aikuisen miehen,
Harmodiuksin ja
Aristogeitoksen, keskinäistä rakkautta ylistävä patsas. Sekä Platon että
Aristoteles pohdiskelivat josko ainakin jonkin sortin kiinnostus homoseksuaaliseen käyttäytymiseen miesten kesken saattaisi olla jossain määrin synnynnäistä. Ja niin edelleen.
Eräät homoseksuaalitkin tutkijat pitävät Nissisen kannattamaa tulkintaa väkinäisenä ja epähistoriallisena. Luis Crompton toteaa kirjassaan, Homosexuality and Civilization:
”Erään tulkinnan mukaan, Paavalin sanoja ei ole suunnattu sitoutuneessa suhteessa eläville ’bona fide’ homoseksuaaleille. Mutta tällainen hyvää tarkoittava lukutapa vaikuttaa väkinäiseltä ja epähistorialliselta. Paavali, kuten kukaan muukaan tuon ajan juutalainen kirjoittaja, ei missään viittaa vähäisessäkään määrin hyväksyvänsä samaa sukupuolta olevien suhteita missään olosuhteissa. Ajatus, että homoseksuaalien keskinäinen kiintymys tekisi suhteesta hyväksyttävän, olisi ollut täysin vieras Paavalille ja kenelle tahansa juutalaiselle tai varhaiselle kristilliselle kirjoittajalle.”
Samoilla linjoilla on
Bernadette J. Brooten, joka itse on lesbo. Nissisen, kuin itsestään selvyytenä tarjoilema tulkinta ei siis nauti varauksetonta tai yksimielistä hyväksyntää edes kaikkien homosuhteisiin myönteisesti suhtautuvien tutkijoiden parissa.
Niinpä Gagnon toteaa: “Jotkut väittävät Raamatun tuomitsevan ainoastaan hyväksikäyttöön ja alistamiseen perustuvat homoseksuaaliset suhteet (pederastian tai miesprostituution), mutta tällaisen tueksi ei ole lainkaan vakuuttavaa näyttöä. Parhaat homosuhteita kannattavat tutkijatkin tiedostavat, että homoseksuaalista käyttäytymistä koskeva raamatullinen kielto on muotoiltu absoluuttisesti.”
Huomionarvoista on, että Paavali puhuu molemminpuolisesta halusta ”[toinen] toisiaan kohtaan” (
eis alleeloon; Rm. 1:27), mikä ei erityisemmin viittaa hyväksikäyttöön tai alistamiseen. Pikemminkin molemminpuoliseen kiinnostukseen. Samansuuntaisesti Paavali Roomalaiskirjeessä mainitsee erikseen naispuolisen homoseksuaalisen käyttäytymisen (Rm. 1:26). Siihen yleisesti ei katsottu liittyvän hyväksikäyttöä tai alistamista.
Nissisen tulkinta ontuu muutenkin. Hän pyrkii kytkemään Paavalin tekstin (Rm 1:22-26) Vanhan testamentin eräisiin teksteihin, joissa eittämättä on kyse myös alistamisesta ja hyväksikäytöstä. Tämä yhdistelmä ei kuitenkaan toimi. Alkukieli paljastaa useiden sanastollisten ja rakenteellisten yhtymäkohtien kautta kiistattomasti, että Paavalin roomalaiskirjeen katkelman taustalla on luomiskertomus (1 Ms. 1-2). Ei ajatus hyväksikäytöstä tai alistamisesta tai sukupuoliroolien vaihtamisesta tietentahtoisesti. Paavalin näkemyksen mukaan homoseksi on tuomittavaa sen kaikissa muodoissaan, koska se sotii Jumalan luomisjärjestystä vastaan.
Nissisen on puoliksi oikeassa todetessaan, että Raamattu ”ei sano sanaakaan samaa sukupuolta olevien ihmisten välisestä rakkaudesta eikä siihen perustuvista parisuhteista.”
Mutta se puuttuva puoli on koko asian avain. Sen perusteella, mistä Raamattu hänen mukaansa ”ei sano” mitään hän sivuuttaa tarkoitushakuisesti tyystin sen mitä Raamattu sanoo. Nimittäin, alusta loppuun saakka Jumalan siunaamana ja Hänen tahtonsa mukaisen seksuaalisen käyttäytymisen viitekehyksenä pidetään miehen ja naisen avioliittoa. Tämä ulottuu syvälle jopa kristillisen symboliikan ytimiin. Kristuksen ja seurakunnan suhdetta verrataan miehen ja vaimon suhteeseen (Ef. 5:31-32). Kristus on sulhanen ja seurakunta on morsian. Maailman lopulla taivaasta alas laskeutuva uusi Jerusalem on kuin miehelleen kaunistettu morsian, kuvailee Ilmestyskirja.
Genesiksestä Ilmestyskirjaan, kaikkialla ja joka käänteessä, missä vain Raamattu yleensä sanoo yhtään mitään Jumalan tahdon mukaisista seksuaalisuudesta, Raamattu poikkeuksetta puhuu miehen ja naisen muodostamasta aviosuhteesta.
Raamatulla ei ole mitään positiivista sanomaa homosuhteista missään olosuhteissa. Raamattu suhtautuu positiivisesti ja myönteisesti rakkauteen ja seksuaalisuuteen. Mutta
Raamatun positiivinen sanoma rakkaudesta seksuaalisessa asiayhteydessä on läpeensä heteronormatiivinen. Tämän johdonmukaisesti Raamatussa vastaan tulevan seikan sivuuttaminen homoteologisessa argumentaatiossa, ja sille asiaankuuluvan hermeneuttisen painoarvon antamatta jättäminen, on yksinkertaisesti älyllistä epärehellisyyttä.
Se miksi Raamattu ”ei sano sanaakaan samaa sukupuolta olevien ihmisten välisestä rakkaudesta” ei ilmeisestikään merkitse sitä mitä Nissinen antaa ymmärtää, vaan juuri päinvastaista. Raamattu ei sano mitään samaa sukupuolta olevien rakkaussuhteista, koska Raamatun todistus Jumalan tahdon mukaisesta seksuaalisesta rakkaudesta liitetään johdonmukaisesti, yksin ja ainoastaan, miehen ja naisen muodostamaan aviolliseen viitekehykseen. Tämä ei tarkoita, että alistaminen ja hyväksikäyttö (fyysinen tai sanallinen) olisivat Raamatun mukaan avioliitossa sallittuja miehen ja naisen välillä. Ei myöskään, että keskinäinen kiintymys, turva, hellyys ja toinen toisesta saatava ilo nähtäisiin yhdentekevinä, kunhan suhteessa vain on mies ja nainen. Jumalan sanan valossa sukupuolella on kuitenkin luovuttamaton merkitys avioliitolle.
Keskusteltaessa Raamatun valossa siitä minkälainen suhde on Jumalan siunaama ja mikä ei, pelkkä rakkaus ei riitä. Niin tärkeä ja toivottava kuin se onkin kaikissa parisuhteissa. Osapuolten välinen rakkaus ei pyhitä sen enempää homosuhdetta, kuin aikuisten välistä insestistäkään suhdetta vaikkapa äidin ja hänen aikuisen poikansa kohdalla. Samoin rakkaus ei Raamatun mukaan pyhitä esiaviollista tai avioliiton ulkopuolista heterosuhdetta. Ei myöskään avosuhdetta.
Robert Gagnon kiteyttää hyvin todetessaan, että homodebatissa on viime kädessä kyse etiikasta yleensä: Tulisiko sisäsyntyisten, biologisten halujen, vaiko Jeesuksen olla elämämme Herra ja valtias. Ihminen, joka ei seuraa Kristusta rakentaa etiikkansa luonnollisesti jollekin muulle perustukselle kuin Jumalan ilmoitukselle Raamatussa. Kristitylle sen sijaan Jeesuksen seuraaminen merkitsee kuuliaisuutta Hänelle ja Hänen apostoleilleen. Jumalan sana kehottaa Kristuksen seuraamiseen, jossa ”vanha minä kaikkine tekoineen” riisutaan pois ja pukeudutaan ”uuteen”, joka uudistuu ”oppiakseen yhä paremmin tuntemaan Luojansa ja tullakseen hänen kaltaisekseen” (Kol. 3:9-10).
Kristuksen seuraajan identiteettiä ei määrittele yksin hänen seksuaalinen orientaationsa ja siitä nousevat halut. Hänen identiteettinsä ytimessä tulee olla Herra Jeesus Kristus, jonka opetuslapsena eläminen muodostaa jokaiselle suuntautuneisuudesta riippumatta elämänmittaisen haasteen. Ilman Pyhän Hengen vaikuttamaa uudestisyntymistä ihminen ei koskaan voi ymmärtää, että tällainen elämä ylipäätään on mahdollinen, ja että sellainen elämä voisi tuoda ilon ja rauhan.
-----
Lisälukemistoa
-----------
Aiheesta aiemmin tällä blogilla: