keskiviikko 3. syyskuuta 2008

Arkkipiispa Paarman sateenkaariargumentit eivät vakuuta

Arkkipiispa Paarma antoi Aamulehdessä 23.8. haastattelussaan vihiä siitä mihin suuntaan homokarille karahtanut kirkkolaiva on kallistunut. Voi olla, että arkkipiispan tulemista ulos kaapista mielipiteineen ei ole tarkoitettu tueksi Liisa Tuoviselle, joka Espoossa sooloili kirkkotiloissa ja vihki lesboparin. Tervetulleeksi tuenilmaisuksi se helposti voidaan silti joillakin tahoilla tulkita.

Melkoinen pettymys oli havaita miten pintavia ja ajastaan jäljessä ovat Paarman perustelut. Hän toistaa sateenkaariväen muodikasta hermeneutiikkaa kritiikittömästi.

Minulla on se käsitys, että useimmilla homoseksuaalisuus on annettu ominaisuus. Ihmiset eivät siten ole vastuussa seksuaalisesta suuntautumisesta. Kaikilla homoseksuaaleilla taipumus ei ole oman valinnan tulosta. On tärkeää ymmärtää tämä,” sanoo arkkipiispa Jukka Paarma Aamulehdessä.

Paarman mielestä ”tiedämme homoseksuaalisuudesta nyt paljon enemmän. Raamattu ei puhu sellaisesta homoseksuaalisuudesta, joka on kahden samaa sukupuolta olevan ihmisen rakkaussuhde ja johon kuuluu sitoutuminen toiseen. Raamatussa homoseksuaalisuus liitetään enemmän elosteluun tai irstailuun."

Paarma on yksinkertaisesti väärässä. Vain koska meillä on paremmat tutkimusvälineet, tarkastella perimää ja aivoja, ei tarkoita, että Jeesuksen ja Paavalin aikoihin ei osattu spekuloida biologisilla ja synnynnäisyyteen vetoavilla syillä, tai että ei olisi tunnettu rakkauteen ja sitoutumiseen perustuvia homosuhteita. Nämä oletukset ovat antiikin homosuhteita käsittelevän nykytutkimuksen valossa niin väärin kuin voi olla. Silti näitä myyttejä toistetaan yhä täysin kritiikittä ja Paavalia luetaan tämän oletetun tietämättömyyden valossa.

Kun lukuisista aihetta käsittelevistä tutkimuksista huolimatta meillä ei vieläkään ole kiistatonta ja yksiselitteistä näyttöä siitä, että homoseksuaalisuus olisi biologisesti annettua ja determinoitua, on sitäkin vaikeampaa ymmärtää mikä on se ”paljon enemmän”, joka meillä on, mutta Paavalilta puuttui.

Robert Gagnon on osoittanut perusteellisessa tutkimuksessaan ja lukuisissa aihetta käsittelevissä artikkeleissaan muun muassa sen, että niin orientaatio- kuin rakkausargumenttikin tunnettiin antiikin maailmassa. Kreikkalais-roomalaisissa teksteissä voidaan löytää teorioita (platoninen, aristotelinen, hippokratinen ja jopa astrologinen), joilla pyrittiin selittämään ainakin joitakin homoeroottisen kiintymyksen muotoja yhteyksillä ihmisen biologiaan. Osa näistä teorioista tulee varsin lähelle moderneja biologisia teorioita.

Gagnon viittaa tuotannossaan myös lukuisten muiden nykytutkijoiden tuloksiin. Yksi näistä on Teksasin yliopiston klassisisti Thomas K. Hubbard, joka on kirjoittanut merkkiteoksen kreikkalais-roomalaisista homoseksuaalisuutta käsittelevistä teksteistä. Hubbardin mukaan sekä Rooman valtakauden aikaisissa että myöhemmissä, toisen ja kolmannen vuosisadan teksteissä, on nähtävissä kuinka homoseksuaalisuutta oli alettu tarkastella jossain määrin kiinteänä ja muuttumattomana sukupuolisena suuntautuneisuutena.

Gagnon alleviivaa näiden tutkimustulosten merkitystä sanomalla, että “useat tällaisia näkemyksiä esittäneet kreikkalais-roomalaiset moralistit ja lääkärit kaikesta huolimatta vastustivat sellaistakin homoseksuaalista käyttäytymistä, joka perustui orientaatioon. Filon alexandrialaisen tavoin Paavali on todennäköisesti ollut tietoinen elinikäisestä homoeroottisesta suuntautuneisuudesta ainakin ’pehmeiden miesten’ (malakoi) parissa, jotka vielä aikuisiällään feminoivat ulkoisen olemuksensa herättääkseen kiinnostusta miespuolisissa seksikumppaneissa (1 Kor. 6:9). Lisäksi Paavali käsitti synnin sisäsyntyisenä ilmiönä, joka synnyttää ihmisen toiveista riippumattomia impulsseja, joista he usein toivovat pääsevänsä eroon (Room. 7:7–25).”

Louis Crompton, 500-sivuisen Homosexuality and Civilization tutkimuksen kirjoittanut tutkija (joka itse on homoseksuaali) toteaa Paavalista puhuttaessa: ”Erään tulkinnan mukaan, Paavalin sanoja ei ole suunnattu sitoutuneessa suhteessa eläville ’bona fide’ homoseksuaaleille. Mutta tällainen hyvää tarkoittava lukutapa vaikuttaa väkinäiseltä ja epähistorialliselta. Paavali, kuten kukaan muukaan tuon ajan juutalainen kirjoittaja, ei missään viittaa vähäisessäkään määrin hyväksyvänsä samaa sukupuolta olevien suhteita missään olosuhteissa. Ajatus, että homoseksuaalien keskinäinen kiintymys tekisi suhteesta hyväksyttävän, olisi ollut täysin vieras Paavalille ja kenelle tahansa juutalaiselle tai varhaiselle kristilliselle kirjoittajalle.”

Paavalille homosuhteiden arvottaminen irstailun tai rakkauden perusteella ei ollut merkityksellinen. Tällainen erottelu ei ollut olennainen siinä missä se ei sellaisenaan ollut merkittävä muillekaan antiikin kirjoittajille, jotka tuomitsivat homoseksuaalisuuden kaikissa sen muodoissaan (e.g. Filon, Josefus). Paavalille kysymys oli Roomalaiskirjeen 1 luvun mukaan samasta, kuin Jeesuksellekin: Jumala loi ihmisen alussa mieheksi ja naiseksi ja sanoi, että miehen tulee liittyä vaimoonsa ja nämä kaksi (mies ja nainen) tulevat yhdeksi. Tästä luomisjärjestyksestä poikkeaminen oli kaikissa olosuhteissa syntiä.

Paarman ajatus, että ihminen ei ole vastuussa suuntautuneisuudestaan, on kaikin puolin epäonnistunut. Monet lukenevat sen virheellisesti siten, että ihminen ei ole vastuussa käyttäytymisestään, jos hänellä vain on siihen suuntaan vaikuttava synnynnäinen taipumus. Suuntautuneisuus ja käyttäytyminen ovat kuitenkin eettisesti eri asioita. Ei jokin sisäsyntyisesti ”annettu” ominaisuus vapauta moraalisesta vastuusta oman käytöksensä suhteen. Kysymys vastuusta ja suuntautuneisuudesta eivät kuulu samaan kategoriaan, ja niiden sotkeminen samaan lauseeseen ohjaa argumentaatiota vain vikapoluille.

Kansainvälisesti arvostettu saksalainen luterilainen teologi Wofhart Pannenberg on oikeassa todetessaan, että kysymys ei ole mistään marginaalisesta asiasta, vaan sellaisesta, joka ”välittömästi koskettaa kristillisen ihmiskäsityksen perustaa ja Raamatun auktoriteettia kirkossa”. Siksi hän pitää homoseksuaalisten parisuhteiden hyväksymistä kirkossa luterilaista uskonpuhdistusta seuraavan kirkon loppuna. Eikö Suomen kirkolla tosiaan ole muuta tapaa osoittaa välittämistä ja sielunhoidollista vastuuta homoseksuaaleista lähimmäisistämme, kuin luopumalla Jumalan sanasta ja hyväksymällä heidän syntinsä?

Tämän kaiken päälle ei voi kuin pyöritellä päätään lukiessaan Suomen kirkon korkeimman johtajan pitävän Norjan kirkon jo omaksumaa, ja Suomessa vihreiden kansanedustaja Oras Tynkkysen ehdottamaa, kaikin tavoin typerää ajatusta sukupuolineutraalista avioliitosta ”kiinnostavana hyppäyksenä”. Norjan kirkko on hypännyt kuilun reunalta ja Suomen arkkipiispa pitää sitä lähinnä ”kiinnostavana hyppäyksenä”?

---------------------------------------------------
Aiheesta kotimaista ajankohtaista:

6 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Kiitos, Pasi, hyvin perustelluista ja kiihkoilusta vapaista argumenteista: tällä linjalla keskustelu olisi hedelmällistä. Valitettavasti ihmisiä eivät tunnu kiinnostavan asialliset perustelut ja faktat, vaan valtaosa suhtautuu kyseiseen aiheeseen yksinomaan mutu-pohjalta ja asenteella "ei kai sillä ole niin väliä" tai "eikö teillä kristityillä ole muuta tekemistä, kuin vahtia, mitä toisten makuuhuoneissa tapahtuu". Tästähän ei ole kyse. Mutta kai se on niin, että kun tiettyä asiaa toistaa riittävän kauan ja yhdeltä kantilta, siitä tulee yleisesti hyväksyttävää. Monet diktaattoritkin ovat tienneet toiston voiman ja sen, että hyvässä valheessa on aina hitusen totta mukana.

Mikko N. kirjoitti...

Jos haluaa pysyä ns. homomyönteisen teologian eräissä nykytrendeissä mukana, niin silloin kannattaa kirjanmerkitä seuraava blogi:
Kohtaamisia pihamaalla ja savanneilla
Se ei ole yhtä lailla katkeruuden ja vihan täyttämää kuin Jekkendahlin blogi, mutta propagandaa se on ja monin paikoin valehtelee häpeämättä.

Esimerkiksi sen uusin artikkeli väittää asenteiden muuttuneen Ruotsissa homomyönteisemmiksi myös kirkossa ja lisäksi, ettei Ruotsin kirkolla olisi asiasta ongelmia. Tosiasiassa Ruotsin kirkolla on suuria ongelmia, sen rippikoulukattavuus on alle 20% Suomen lähes 90%:aan verrattuna, lisäksi se on joutunut turvautumaan seurakuntien yhdistymiseen monin paikoin jäsenkadon seurauksena, niinikään epätoivoisena eleenä se hyväksyy jäsenikseen lapsia kastamatta ja aikuisia kastamatta ja rippikoulua käymättä.

Lisäksi Ruotsissa monet homoseksuaalisuutta kritisoivat on peloteltu hiljaisiksi, siellä nimittäin toimii seksuaalivähemmistöasiamies tai "valtakunnanhomo"
HomO
joka voi valtion varoilla viritellä isojakin rikos- ja vahingonkorvausjuttuja asioista, jotka etäisestikään voisivat muistuttaa seksuaalivähemmistöjen syrjintää. Se vaientaa maltillisesti kritisoivista suuren osan, mutta sen sijaan ääriradikaalit seksuaalivähemmistöihin kohdistuvat väkivallanteot ovat Ruotsissa huomattavasti tavallisempia kuin Suomessa.

Kokemukseni mukaan nyt mainittuun blogiin näyttää olevan turha lähettää asiallisiakaan kritisoivia kommentteja, kaikki sellaiset menevät siinä blogissa roskiin.

Nimetön kirjoitti...

Hei Pasi,

On hyvä, että meillä on homoseksuaalisuuden tieteelliseen tutkimukseen perehtyneitä apologeettoja - kiitos siitä!
Toivottavasti arkkipiispa lukee tekstisi!!(Tämänhän voisi julkaista myös Kotimaassa?)

Raamattu toki riittää uskomme perusteeksi, mutta kun Raamatun ilmoittamia asioita vastaan hyökätään ns. järki tai muilla evidenssi syillä, niin on "pakko" olla jotain millä vastata ja osoittaa ettei Raamattu ole pielessä.

Kaikkiahan ei tämä tai ylipäänsä ei-mikään vakuuta, mutta ne jotka kyselevät Jumalan tahtoa ja etsivät kestävää pohjaa uskolleen, elämälleen ja opetukselleen tämä on välttämätöntä. Oli kyseessä sitten kirkonrotta tai kirkonpiispa kaikki me olemme Jumalan sanan alapuolella. Luterilaisuuden ja kaiken todellisen kristillisyyden loppu on silloin kun näin ei ole.

Nimetön kirjoitti...

Kiitokset asiallisesta argumentoinnista. On todella virkistävää lukea tällaista asiatekstiä vaikka en itse asiasta ymmärräkään mitään. Onpahan niin monimutkainen kysymys, että pelkkä pitäytyminen "klassiseen teologiaan" tai mihin tahansa opilliseen kuvioon tuskin on kovin tyydyttävä ratkaisu. Omasta puolestani saattaisin joillakin edellytyksillä voida elää homoliittoja siunaavassa kirkossa, mutta toivoisin kaikilta - sekä vastustajilta että kannattajilta keskustelun laajentamista. Homot jatkavat elämäänsä kirkon ratkaisuista riippumatta, mutta meitä kaikkia koskettaa se, miten meidän pitäisi elämänkumppanimme ja perheemme kanssa elää. Miksi lapsia laiminlyödään ja hyväksikäytetään, miten opimme huomaan ja kunnioittamaan toisiamme arjessa jne. Monet konservatiivisesti orientoituneet, tuntuvat pitävän näitä todella vakavia ja lähimmäisiä kalvavia syntejä ja kirkossa rehottavaa avointa henkistä väkivaltaa jotenkin normaaleina ja vähemmän tärkeinä asioina kuin naispappeuden ja homoliittojen vastustaminen. Mitä suuri hiljainen ja tyhmä enemmistö, johon minä kuulun, saa tästä sapelinkalistelusta - ei mitään. On meillä kai sentään paljon sellaistakin yhteistä uskon perustaa, joka koskee yhtä lailla liberaalia kuin fundamentalistia, homoa kuin heteroa - vai eikö? Siitä olen kyllä samaa mieltä, että piispat ovat tällä hetkellä tehneet ala-arvoista työtä avatakseen näitä kysymyksiä kristillisen uskon pohjalta ja näkökulmasta.

Mikko N. kirjoitti...

Edelliseen anonyymiin kirjoitukseen, jos syytetään siitä, että käsiteltäisiin yksipuolisesti vain naispappeus- ja homouskysymystä, en tunnista sellaisesta luonnehdinnasta itseäni enkä tämän blogin pitäjää. Kun itse olen kirjoittanut seksuaalivähemmistöasioiden kritiikkiä, olen aina tuonut esille siihen kytkeytyviä yhteiskunnallisia ja lasten oikeuksia koskevia seikkoja. Otetaan esimerkiksi blogistani
Saman sukupuolen adoptio on huono ajatus

(lainaus alkaa)

- Adoption tarkoitus on tarjota vanhempansa menettäneelle lapselle vanhemmat, ei olla aikuisten lapsettomuudenhoitokeino.

On erittäin tärkeää, että taloudellisesti heikossa asemassa olevat tai tilapäisesti lapsensa hoidosta estyneet vanhemmat voisivat luottaa siihen, että he saavat ansaitsemansa tuen ja että tilanteen parannuttua he voisivat taas muodostaa omien lastensa kanssa eheän perheen. Tästä syystä huostaanottoja tulisi tehdä vain erittäin pakottavissa tilanteissa ja tällöinkin tapaamisoikeuksien ja sukulaissijoitusten avulla säilyttää lapsen kontaktit hänelle tärkeisiin ihmisiin. Käytännössä rahakysymykset ovat monesti niin Suomessa kuin maailmallakin moninaisin tavoin vaikuttaneet tämän periaatteen rikkomiseen.

(lainaus päättyy)

Homoadoptioiden suurin ongelma ei ole homous vaan lasten alistaminen statussymboleiksi ja kauppatavaraksi, samoin kuin lasten ja vanhempain välisten oikeuksien potentiaalinen vaarantuminen. Homojen siunaamisen tai vihkimisen suurin ongelma ei niinikään ole homous, vaan kirkon ilmeinen kristillisestä tunnustuksesta irtautuminen ja oikeiden tehtäviensä laiminlyöminen.

Mikko N. kirjoitti...

Kotimaa-lehden sivulle ilmestyi juuri artikkeli, jossa on kaksi olennaista asiaa. Positiivisena asiana voidaan pitää sitä, että Luther-säätiön kastamia lapsia voidaan ottaa kirkon jäsenyyteen, negatiivisena sitä, että arkkipiispa Paarma on nyt antanut kirkon papeille luvan solmia homoliittoja. Ks.

Piispainkokoukselta ohjeet Luther-säätiön kasteisiin