torstai 30. elokuuta 2007

Onko uskonnollisuus geneettisesti perinnöllistä?

Kirkko ja Kaupunki -lehti tuoreessa numerossaan (22.8.2007) haastatteli uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäistä ja pyysi häntä arvioimaan kahden uskontokriitikon, Richard Dawkinsin ja Daniel C. Dennetin hiljattain suomeksikin ilmestyneitä kirjoja. Juttu oli otsikoitu kiinnostavasti: "Jos usko onkin vain humpuukia".
Kirja-arvio on luku sinänsä. Oma huomioni kiinnittyi Pyysiäisen vastaukseen ihmisen jumalakokemuksen luonnontieteellisestä tutkimisesta. Miten sellaista voidan tutkia?
- Voidaan tutkia, esiintyykö tällaisiin kokemuksiin taipuvaisilla jokin tietty geeni tai sen muoto (alleeli). Voidaan tutkia, että onko uskonnollisuus geneettisesti perinnöllistä (arviot vaihtelevat 50 prosentin kahden puolen). Voidaan tutkia, miten erilaiset hermoston vauriot vaikuttavat uskonnollisuuden ilmenemiseen, Pyysiäinen kommentoi vastaten pikemminkin kysymykseen yleensä kuin esittäen tällaista välttämättä juuri omana näkemyksenään. Tosin hän myöhemmin esittää ainoana "älyllisesti kestävänä" vaihtoehtona luonnontieteellistä kuvaa maailmasta.
Minua hiukan hymyillyttää se miten ongelmattoman oloisesti jotkut esittävät tällaisia materialistisia selityksiä ihmisten uskomuksille. Jos usko Jumalaan on geneettisesti määräytyvää emme koskaan voisi tietää - edes periaatteessa - onko se mihin uskomme totta vai ei. Geenit eivät ole kiinnostuneita totuudesta. Uskon selittäminen materialismin valossa johtaa lisäksi totaaliseen determinismiin: Ihminen uskoo, koska ei voi asialle sen enempää kuin silmiensä värille. Sama pätee myös siihen, että toiset eivät usko Jumalaan! Sekin on uskoa - uskoa siihen, että Jumalaa ei ole. Miksi tämä uskomus olisi materialistisessa katsantokannassa tiedollisesti eri asemassa kuin usko Jumalaan? Se, että ihminen ei usko, ei johdu siitä, että hän "tietäisi" totuuden tavalla, joka ei ole uskovalle mahdollista. Toiset ovat alttiimpia uskomaan, että Jumalaa ei ole, koska heillä on sellaiset geenit. Tai jokin hermovaurio peräti! Kenties heillä voisi olla kokemuksia Jumalasta, jos heidän hermonsa vain toimisivat normaalisti.
Miksi yleensäkään uskovien kokemuksia Jumalasta pitäisi selittää perintötekijöillä? Jos Jumala on olemassa, ei liene yllättävää, että löytyy ihmisiä, jotka sanovat omaavansa kokemuksia Jumalasta.
Arviot uskomusten geneettisestä perinnöllisyydestä vaihtelevat 50 prosentin molemmin puolin, sanoo Pyysiäinen. Ilmeisesti loppu määräytyy ympäristön ja muiden vastaavien tekijöiden summana. Tämä on laiha lohtu materialistiselle maailmankuvalle. Se missä määrin uskomukset viime kädessä ovat geneettisesti perinnöllisiä ja missä määrin muiden puhtaasti materialististen seikkojen varassa ei ratkaise syvintä ongelmaa, joka koskee uskomusten totuusarvoa ja tiedon edellytyksiä yleensä. Uskommeko jotain (että Jumala on tai että häntä ei ole), koska olemme vakuuttuneita, että uskomamme asia on totta? Vai uskommeko, koska emme geeniemme, hermostomme ja ympäristömme yhteissummana muuta voi? Viime kädessä uskomusten todenperäisyydellä ja niiden periytyvyydellä ei ole juurikaan tekemistä toistensa kanssa.
By the way, onko olemassa eri geenit ateismille, hindulaisuudelle, islamilaisuudelle, juutalaisuudelle, kristinuskolle, new agelle, animismille, shintolaisuudelle, taolaisuudelle, konfutselaisuudelle, ruusuristiläisyydelle, vapaamuurariudelle, davincikoodille...

lauantai 25. elokuuta 2007

Jumala sovitti!

Evankeliumi Jeesuksesta on riemastuttava asia. Lukiessani ties kuinka monetta kertaa Paavalin 2 Kor. 5:18 jaetta oivalsin vanhan totuuden kuin olisin törmännyt siihen ensimmäistä kertaa:


"Mutta kaikki on Jumalasta, joka on sovittanut meidät itsensä kanssa Kristuksen kautta" (RK -38).


Kaikki on Jumalasta
Kristinuskon - niin sanotaan - erottaa muista uskonnoista se seikka, että siinä Jumala lähestyy ihmistä. Jumala tavoittaa ihmisen. Suunta on ylhäältä alas. Muut uskonnot sen sijaan ovat ihmisen yrityksiä tavoittaa Jumala. Suunta on alhaalta ylös. Evankeliumi on jumalakeskeinen - teosentrinen. Ei ihmiskeskeinen - antroposentrinen. Evankeliumi perustuu siihen, mitä Jumala tekee. Ei siihen, mitä ihminen tekee. Ihminen, joka etsii omantunnonrauhaa ei voi sitä löytää katsomalla itseensä ja omiin tekoihinsa.
Jumala on sovittanut meidät itsensä kanssa
Oli pakko hieraista silmiä. Luin tämän alkutekstistä. Edellinen kirkkoraamattu (-38) kääntää jakeen erinomaisen hyvin.* Kyse on Jumalasta, joka on sovittanut meidät itsensä kanssa.

Filosofoidaanpa hiukan taustaksi. Eikö olekin niin, että rikkoneen osapuolen tehtävä on suorittaa sovitus rikkomuksestaan? Jos olen varastanut, on velvollisuuteni palauttaa ja/tai korvata varastamani tavara sille, jolta olen sen varastanut. Rikkomuksen myötä osapuolten välille syntyy - ja näin se on jos vähänkin asiaa ajattelee - eräänlainen "velkasuhde", jossa "velkojalla", joka on se osapuoli, jota vastaan on rikottu, on luonnollinen oikeus vaatia vahingonkorvaus suhteen normalisoimisen edellytyksenä. Sitä vaatiessaan hän ei tee mitään väärää. Se on hänen luonnollinen oikeutensa. Hän voi halutessaan antaa anteeksi ja katsoa velan kuitatuksi, jos joku toinen vaikkapa suorittaa vaaditun maksun velallisen puolesta. Mutta periaatteessa hänellä ei ole mitään velvollisuutta antaa anteeksi, eikä hän tee mitään väärää jos päättää vaatia hyvitystä (nyt emme puhu siitä mitä evankeliumi muuten opettaa anteeksiantamuksesta kristittyjen kesken). "Velallisella", joka on se osapuoli, joka toiminnallaan on rikkonut toista vastaan, on puolestaan velvollisuus suorittaa asianmukainen vahingonkorvaus suhteen normalisoimiseksi. Koska hänellä tällainen velvollisuus on, ei ole mitenkään hämärää tai paheksuttavaa sinänsä vaatia sellaista korvausta häneltä. Jos vahingonkorausta ei tapahdu, osapuolten välinen suhde on vahingoittunut ja poikki. Näin se yhä menee suomalaisessa oikeuskäytännössäkin. Rikos sovitetaan, joko maksamalla sakkoa tai vankeudella, jolloin rikkomuksen tekijän "velka" yhteiskunnalle tai rikoksen kohteeksi joutuneelle on kuitattu maksetuksi. Hän voi jälleen palata normaaliin kanssakäymiseen muitten kanssa yhteisön täysivaltaisena jäsenenä.

Mitä haluan tähdentää on, että velvollisuudet ja oikeudet ovat vaatimuksiin nähden rikkomuksen osapuolilla luonnostaan erilaiset. Rikkoneen osapuolen velvollisuus on suorittaa sovitus sovinnon edellytyksenä. Hänellä ei ole mitään moraalista oikeutta vaatia rikkomuksensa painamista villaisella. Rikotulla osapuolella (huono ilmaus, myönnän) sen sijaan on luonnollinen moraalinen oikeus vaatia korvausta, sovitusta, sovinnon edellytyksenä. Tässä vaatimuksessa ei sinänsä ole mitään moitittavaa tai kummallista. Hänellä ei ole mitään velvollisuutta painaa rikkomusta villaisella, eikä sellaiseen velvollisuuteen siksi voida vedota, vaikkapa moraalisesti paheksumalla korvausvaatimuksia sinänsä (olettaen, että vaadittu korvaus on suhteessa tapahtuneeseen rikkomukseen - eli vanha Lex Talionis periaate, joka on kaiken oikeudenkäytännön perustana). Rikkomuksen tapahduttua voidaan teoriassa kyseenalaistaa vaaditun sovituksen kohtuullisuus, muttei itse sovituksen vaatimusta.

Näin oli myös vanhan liiton aikaan. Näille lähtökohdille perustui sovituskäytäntö Raamatussa.

Lyhyesti: Ihmisen tuli suorittaa Jumalalle sovitus synneistään: "Jokainen heistä suorittakoon [--] hengestään sovitusmaksun Herralle" (2 Moos. 30:12). "[K]unnes hän [--] on toimittanut itsellensä ja perheellensä ja koko Israelin seurakunnalle sovituksen" (3 Moos. 16:17). Piinehaan radikaali toiminta sai aikaan sovituksen syntiin langenneelle Israelille (4 Moos. 25:1-13). Vanhan liiton uhrikäytäntö perustui läpeensä sille ajatukselle, että rikkoneen osapuolen, eli ihmisen, oli sovitettava itsensä Jumalan kanssa. Ihminen rikkoi Jumalaa vastaan synneillään. Jumala edellytti sovitusta. Ihminen antoi Jumalan vaatiman korvauksen (uhrin, sovitusrahan tms.) ja suoritti näin sovituksen itsestään ja rikkomuksistaan Jumalalle.

Mutta miten ihmeessä voimme sovittaa itsemme Jumalalle, kun rikkomuksemme on rikkomus maailmankaikkeuden Luojan ja Herran mittaamatonta valtasuuruutta vastaan? Meidän syntimme eivät ole suuria ensi sijassa siksi, että ne ovat suuria syntejä. Niin sanotut pienetkin synnit ovat mittaamattoman suuria, koska Hän, ketä vastaan niillä rikotaan on mittaamattoman suuri Majesteetti. Mistä löydämme sovituksen, jonka arvo riittää sovittamaan ja poistamaan mittaamattoman suuret rikokset? Tämä oli vanhan liiton uhrien ongelma. Uhrien toistuva antaminen oli osoitus siitä, että jollakin tasolla ihmisen toimittama sovitus ei sittenkään ollut riittävä (Hebr. 10:1-4).

Kristuksen kautta

Evankeliumin riemullinen vastaus ihmisen katastrofaaliseen tilanteeseen on kahtalainen:

Ensiksi, Jumala itse suorittaa sovituksen meidän puolestamme. Me emme pysty sovittamaan itseämme Jumalan kanssa. Hän sovittaa meidät itsensä kanssa. Roomalaiskirjeessä Paavali sanoo Pyhässä Hengessä saman toisin sanoin: "Sillä mikä laille oli mahdotonta, koska se oli lihan kautta heikoksi tullut, sen Jumala teki, lähettämällä oman Poikansa..." (Room. 8:3). Sen Jumala teki. Mikä ihana totuus!

Toiseksi, Jumalan ratkaisu on Kristus, Jumalan Poika. Siinä on mittamattoman arvokas sovitusmaksu rikkomuksista Jumalan mittaamatonta herrautta vastaan. Kristus riittää, koska Jumala itse antoi Hänet meidän rikkomuksistamme. Näin Jumala on sovittanut meidät itsensä kanssa Kristuksen kautta. Kuten edellä jo viittasin Aabrahamin sanoihin vanhassa liitossa: "Jumala on katsova itselleen lampaan polttouhriksi". "Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!" sanoi Johannes Kastaja Jeesuksesta (Joh. 1:29).

Ajatus Jumalasta, joka on sovittanut meidät itsensä kanssa on tajuttoman radikaali. Meidän luonnollinen velvollisuutemme olisi ollut sovittaa itsemme Jumalan kanssa. Hän otti itse huolehtiakseen siitä, että Hänen oikeudenmukaisuutensa vaatima sovitus tulee täysin suoritettua. Niin kuin Aabraham sanoi Iisakille: "Jumala [itse] on katsova itselleen lampaan polttouhriksi, poikani." (1 Moos. 22:8).

Huomioi tarkkaan, että Paavali EI sano: Jumala sovitti itsensä meidän kanssamme. Jumala ei ole rikkonut osapuoli, eikä Hänen tarvitse sovittaa itseään meidän kanssamme. Asetelma on toisinpäin. Jumalalla ei tästä johtuen myöskään ole mitään velvollisuutta sovittaa meitä. Hänellä on täysi oikeus vaatia sovitusmaksua meidän synneistämme meiltä itseltämme. Me emme rikkoneina ole se osapuoli, joka voisi esittää Jumalalle vaatimuksia, aivan kuin Hän olisi tehnyt jotain väärää meitä vastaan ja olisi siksi meihin nähden velassa. Mikä ihana, siunattu tosiasia, että Jumala sovitti meidät itsensä kanssa! Hän, jota vastaan olemme rikkoneet itse suoritti vaatimansa sovituksen meidän edestämme. Kaiken takana on täytynyt olla Jumalan mittaamaton rakkaus, koska Hän teki meidän hyväksemme sellaista mitä Häneltä ei voida vaatia tai edellyttää.

Tämä ei ole vain abstraktia teologiaa. Kun ties kuinka monetta kertaa luin jälleen Paavalin sanat jakeessa 2 Kor. 5:18 ja oivalsin mitä Jumala oli tehnyt Kristuksessa, selittämätön rauha ja ilo tulvi sisälleni. Tämä totuus ei koske vain sitä hetkeä, jota monet kutsuvat "uskoontuloksi". Tämän turviin saa paeta kipeällä omallatunnolla silloinkin, kun huomaa kilvoittelunsa ontuvan, kun synnit ja perkele ahdistavat omaatuntoa. Jumala sovitti minut itsensä kansa Kristuksen kautta. Sen mitä Hän minulta vaati Hän itse kokonaan maksoi Golgatalla! Rangaistus oli jo Kristuksen päällä. Me saamme nauttia rauhasta Jumalan kanssa ja omassatunnossa (Jes. 53:5). Kristus riittää Jumalalle. Kristus riittää myös kristityn omalletunnolle. Kristus on asetettava perkelettä ja syyttävää omaatuntoa vastaan.

Ylistetty olkoon Jumala, Isä, joka on sovittanut meidät itsensä kanssa Kristuksen, Poikansa, meidän Herramme kautta!

-----

*Kriittinen kommentti ja jälkikirjoitus:

Olin jälleen kerran pettynyt vuoden -92 raamatunkäänöksen ratkaisuun, joka ilmaisee 2 Kor. 5:17 jakeen sanoin: "Kaiken on saanut aikaan Jumala [so far so good], joka Kristuksen välityksellä on tehnyt meidän kanssamme sovinnon..." Tämä latistaa alkukielen ilmauksen. Tuntuu kuin ottaisi lämpimästä kaapista siellä kauan seisoneen Coca Cola pullon - avatessa kuuluu vain laiska sihahdus. Sovitukseen sisältyy toki ajatus sovinnosta. Vuoden 92 käännöksestä välittyy helposti kuitenkin toisenlainen kuva, kuin alkukielestä ja sitä hyvin seuraavan vuoden -38 käännöksen sanoista. Paavali ei vain sano Jumalan tehneen sovinnon meidän kanssamme Kristuksen välityksellä. Ikään kuin Kristus toimisi kahden moraalisesti tasavertaisen osapuolen välisenä sovittelijana kuin Martti Ahtisaari Kosovon rauhanneuvotteluissa konsanaan. Kysymys ei ole vain Kristuksesta kahden osapuolen välittäjänä, vaan sovituksena, jota toisen osapuolen rikkomus välttämättä edellyttää, ja jota Jumalan oikeudenmukaisuus vaatii. Vuoden -92 raamatunkäännös hämärtää alkukielen datiivi-ilmauksessa selvästi esiintulevan sovituksen suunnan: Jumala sovitti meidät itsensä kanssa. Jumala tekee omalta kannaltaan katsottuna jotain erinomaista, johon Hänellä ei sellaisenaan ole moraalista velvollisuutta. Kristus ei ole kahden tasavertaisen osapuolen välittäjä, vaan sovitus, jonka Jumala itse antaa ihmisen puolesta, jolla ei muutoin ole mitään mahdollisuutta sovittaa rikkomuksiaan, saattaakseen ihmisen näin oman Poikansa välityksellä sovintoon itsensä kanssa. Tämä suunta korostuu jakeessa 19, jossa sanotaan, että "Jumala sovitti maailman itsensä kanssa". Jälleen suunta on selvä. Mutta senkin vuoden 92 käännös on pilannut ja latistanut: "Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa..." Voi että miten minua harmittaa tuo vuoden -92 lattea käännösratkaisu. Ei Jumalan tarvitse mitään sovintoa tehdä kenenkään kanssa. Ihmisen on tehtävä sovinto Jumalan kanssa! Eikä kysymys ole primaarisesti "sovinnosta" vaan siitä miten rikkomukset Jumalaa vastaan sovitetaan. Sovituksesta seuraa sovinto. Mutta mitään sovintoa ei ole ilman sovitusta. Mitä menettääkään se sukupolvi raamatunlukijoita, jotka ovat pelkästään vuoden -92 käännöksen varassa.

torstai 9. elokuuta 2007

Usko, tiede ja moraali.

Tuoreimmassa TIME -lehdessä (13.8.2007) oli kolumni Matters of Morality, jonka oli kirjoittanut Richard Brookhiser. Jutussaan hän käsittelee uskon ja tieteen historiallista suhdetta, joka aikakaudesta riippuen on ollut enemmän tai vähemmän ongelmallinen.
Tiede on usein kokenut uskon rajoittavan toimintavapauttaan. Brookhiser antaa varovasti ymmärtää, että on aikoja, jolloin tieteen olisi kannattanut kuunnella mitä sanottavaa uskonnolla on. Juttunsa lomassa Brookhiser tekee mielenkiintoisen heiton evoluutiokeskustelun suuntaan mainitsemalla kuuluisan Scopesin "apinaoikeudenkäynnin" vuonna 1925. Tuolloin John T. Scopes, lukio-opettaja Daytonista, hävisi ja raamatullinen luomisusko saatettiin naurunalaiseksi.
Sensaatiomaisen oikeudenkäynnin lomassa nostettiin esiin myös evoluutioteorian moralliset seuraukset, kun luomisuskoa puolustanut William Jennings Bryan muistutti kahdesta Chicagolaisesta nuorukaisesta, Nathan Leopoldista ja Richard Loebista. Nämä nuorukaiset olivat vuosi ennen Scopes-oikeudenkäyntiä murhanneet raa'asti nuoren pojan todistaakseen olevansa Nietzschen filosofian mukaisia superihmisiä, jotka kykenevät tunteettomasti täydelliseen rikokseen. Heidän puolustusasianajajanaan toimi Clarence Darrow, joka Scopes oikeudenkäynnissä vastusti luomisuskoa. Darrow pelasti murhaajat kuolemantuomiolta vierittäessään vastuun murhista Nietzschen ja hänen filosofiaansa opettavien yliopistojen niskaan. Ne olivat vastuussa poikien tekosista.
Brookhiserin kolumni on hyvä muistutus siitä, että ihmisten uskomuksilla on seurauksia heidän käyttäytymiseensä. Siksi uskon ja tieteen konflikti herättää suuria tunteita.
Brookhiser jättää tosin sanomatta sen, että tiede ei voi toimia moraalin perustana. Uskolla sen sijaan on nimenomaan annettavaa eettiseen keskusteluun. Tiede, joka redusoi ja hävittää uskon tyystin tieteen tekemisen ulkopuolelle samalla hävittää moraalin. Siitä miten asiat ovat ei näet voida päätellä miten asioiden tulisi olla. Tieteen tehtävä on vain kuvata asioita sellaisena kuin ne ovat. Uskon ja maailmankatsomuksen tehtävä on sitten informoida eettisiä valintoja kertomalla miten asioiden pitäisi olla. Tiede tarvitsee siksi aina uskon ja maailmankatsomuksen työtoverikseen. Kysymys kuuluu millainen maailmankatsomus sillä on seuranaan?
Sillä mitä ihmiset uskovat on viime kädessä valtavasti merkitystä.