sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Jumala kuulee rukouksia ja johdattaa


"Huuda minua avuksi hädän päivänä!
Minä pelastan sinut, ja sinä kunnioitat minua"
(Psalmi 50:15 - Jumalan "puhelinnumero")

Aika ajoin näin keski-iän lähestyessä palautuu kauempaa nuoruudesta mieleen tapauksia, joissa Jumala on mieleenpainuvalla tavalla vastannut rukouksiin tarpeen hetkellä.  Muistojen mukana pintaan nousee myös syvä ja sanoinkuvaamaton kiitollisuus Jeesusta kohtaan, joka hyvyydessään ja armossaan on pitänyt huolta. Seuraava tapaus sattui 80-luvun puolivälissä lukion päättymisen aikoihin.
Olin 18-vuotias. Nykyisen vaimoni kanssa olimme menneet juuri kihloihin toukokuussa ja ryhtyneet suunnittelemaan naimisiin menoa syksyllä, jolloin oli tarkoitus muuttaa yhteen. Siihen saakka asuin kotona äidin luona Pursimiehenkadulla. Monta elämänmuutosta luonnollisesti oli edessäpäin juuri lukionsa päättäneen nuoren elämässä.
Lähi-idästä kotoisin oleva ihana maahanmuuttajavaimoni (Jumalalle kiitos maahanmuuttajista!), jonka kanssa olimme hänen uskoontulonsa myötä tutustuneet seurakunnassa, oli työtön. Sitäkin polttavampi oli siis kysymys omasta työllistymisestäni lukion päättyessä. Vastuu yhteisestä tulevaisuudesta alkoi hiljalleen tuntua harteilleni.  
Suomen Pipliaseuran raamattumyymälä sijaitsi noihin aikoihin seurakuntaamme vievän   kävelyreitin varrella Aabrahaminkadn ja Kalevankadun kulmassa. Meillä oli tilaisuuksia useasti viikossa, joten kuljin liikkeen ohi toistuvasti viikottain. Muistan miten  pariin otteeseen ohitse kulkiessa koin muutakin kuin vain mielenkiintoa ikkunassa olevia Raamattuja kohtaan.
Pariin kertaan myymälän ohi kulkiessani koko olemukseni ja sisimpäni valtasi – en löydä muita sanoja – vastaansanomattoman itsepintainen sisäinen ”tietoisuus” ja ”vaatimus” kysyä myymälästä töitä.

Sitä on vaikea selittää. Ne, jotka ovat näitä asioita kokeneet tietävät mistä puhun. Muiden voi olla vaikea ellei mahdotonta ymmärtää. Kyse ei ollut vain kaikille tutusta arkisesta ajatuksen päähän pälkähtämisestä. En voi, en aio, eikä minulla ole edest tarvetta, millään todistaa että siitä ei olisi ollut kyse. Minä vain tiedän, niin kuin vain minä voin tietää,  ettei ollut kyse "luonnollisesta" hetken mielijohteesta tai päähänpistosta siksi, että myymälä nyt sattui olemaan matkan varrella. 

Kumpaisellakin kerralla kävelin kuitenkin lopulta liikkeen ohitse. En tajua miksi arastelin astua ovesta sisään ja toimia niin kuin ”jokin” sisälläni minua kehotti tekemään. Ehkä en vielä tuossa vaiheessa ajatellut miten akuutiksi työnsaanti muodostuisi olosuhteiden kehittyessä. Ajan oloon koko asia unohtui eikä palautunut mieleeni edes kaupan ohi toistuvasti uudestaan kulkiessani. 
Eräänä aurinkoisena alkukesän iltapäivänä – en muista mikä päivä se oli, mutta muistan, että aurinko paistoi – olin tuttuun tapaan polvistunut rukoilemaan äitini ruskean kulmasohvan nurkkaan. Siinä tuntui jotenkin hyvältä aina rukoilla ja siihen polvistua. Ylistyksen ja kiitoksen ja pyyntöjen lomassa olin juuri rukoilemassa johdatusta työnsaantiin, kun puhelin soi. Harmittava häiriötekijä silloin kun haluaisi rukoilla. Se oli niitä vanhoja pöytäpuhelimia, joissa oli iso pyöritettävä numerovalintalevy ja joka soidessaan pirisi iloisesti vain yhdellä äänenvoimakkuudella. Lujaa. 
Vastasin. Soittaja oli Suomen Pipliaseuran raamattumyymälän työntekijä.
    – Ajattelimme ilmoittaa, että tilaamasi punakantinen englanninkielinen Raamattu on nyt tullut mikäli vielä kiinnostaa, sanoi naisääni luurin toisessa päässä.
Olin kokonaan unohtanut asian, koska tilauksesta oli kestänyt todella kauan, jonka johdosta olin jo ennättänyt hankkia vastaavan Raamatun mustakantisena.
    –  Kiitos vain, mutta en tarvitse enää. Olen jo ehättänyt hankkia sellaisen mustakantisena, totesin, kun yhtäkkiä kesken lauseen mielessäni välähti ne hetket jolloin olin kulkenut raamattumyymälän ohitse, vaikka sisälläni jokin vaati minua kyselemään töitä myymälästä.
    – Mutta voinko kysyä tarvitsetteko te työvoimaa? minä jatkoin lausetta katkaisematta suorastaan hätäisen ponnekkaasti. Pelkäsin, että soittaja sulkee puhelimen ennen kuin saan sanottua asiani loppuun. ”Tarvitsetteko te työvoimaa”? Tuntui omituiselta sanavalinnalta, mutta muutakaan ei sillä hetkellä tullut kiireessä mieleen.
Minua kehotettiin soittamaan Tuula Tapanaiselle, joka tuolloin toimi Pipliaseuran talouspäällikkönä. Soitin. Selitin lyhyesti miten olin saanut puhelun raamattumyymälästä ja esitin saman kysymyksen: Tarvitsetteko te työvoimaa? Muistan vastauksen hyvin.
    – Kuule, se on se mitä me juuri nyt tarvitsemme! Tapanainen vastasi ja kertoi lyhyesti heidän miettineen ja suunnitelleen jo jonkin aikaa puolipäiväisen myymäläapulaisen hankkimista.
Sovittiin tapaaminen ja työhaastattelu. Minusta tuli puolipäiväapulainen Suomen Pipliaseuran raamattumyymälässä. 
Työtä jatkui kesän ja aina syksyyn. Työ ja työtoverit oli vat mukavia. Hassuja asioitakin sattui, kuten omituinen lukkiutumiseni tuntikausiksi myymälän ulko- ja välioven väliseen tuulikaappiin, kun avaimet jäivät erään perjantai päivän päätyttyä kassan laskemisen jälkeen myymälän pöydälle. Miten siihen tilaan jouduin ja miten pääsin ulos on kokonaan oma tarinansa.
Syksyllä, muistaakseni hiukan ennen kuin minun ja vaimoni oli määrä mennä naimisiin ja aloittaa yhteinen elämä, Tapanainen pyysi minut juttusille ja kertoi heidän tulleensa siihen tulokseen, ettei myymälässä enää tarvita apulaista Elämäni toistaiseksi ensimmäinen ja ainoa kerta kun minut on irtisanottu töistä. Mutta erittäin kauniisti. Sikäli kun ymmärsin kyse ei ollut minusta, vaan siitä, että tilanne vain oli muuttunut.
Olen ehkä luonteeltani sellainen, että en osaa herkästi hätääntyä asioista. Tai sitten se oli Jumalan antamaa rauhallisuutta. Totesin tilanteen tyynesti ja kiitin menneistä kuukausista. Edessä oli vielä lakisääteinen viimeinen kuukausi töissä ennen kuin irtisanominen astuisi voimaan. Hiljaisesti toivoin, jostain löytyvän jotain sinä aikana.
Irtisanominen tuli  elämäntilannettamme ajatellen pahimpaan mahdolliseen saumaan. Vaimoni oli edelleen työtön ja yhteinen säännöllinen toimeentulomme minun varassani. Työttömäksi jääminen oli inhimillisesti ajatellen huonoin mahdollinen uutinen. Olimme, kuten edellä mainitsin, juuri avioitumassa ja muuttamassa yhteen. Vuokrat, ruuat, kaikki elämiseen tarvittava oli inhimillisesti minun varassani. Me olimme Jumalan varassa.
Tosin vasta nyt, asiasta näitten kaikkien vuosien jälkeen kirjoittaessani tulee mieleen, että puolipäiväapulaisen toimella ja palkalla tuskin perheestä muutenkaan olisi kovin pitkään pidetty huolta. Joten blessing in disguise, sanoisivat englantilaiset. Irtisanominen oli tässä tapauksessa kätketty siunaus.
Näissä tunnelmissa muistan tilanteen seuraavana päivänä, jossa jälleen polvistuin tutun kulmasohvan nurkkaan rukoilemaan apua Jumalalta.
    – Herra Jeesus, minä sanoin kiitoksen ja muun rukouksen lomassa. – Sinä näet, että minut on juuri irtisanottu töistä. Mutta olemme Parvinin kanssa menossa naimisiin ja Sinä ymmärrät, ettei minulla todellakaan ole varaa jäädä työttömäksi. Auta, Herra Jeesus meitä.
Puhelin soi.
Niin totta kuin Jumala elää ja niin totta kuin minä elän, puhelin soi! Juuri sillä hetkellä
Vastasin. Langan toisessa päässä oli seurakunnastamme tuttu ystäväni Harri. Hän oli postimies.
    – Terve Pasi, meillä on täällä Helsinki 53:n postipiirissä nyt juuri akuutti miesvajaus. Minä ajattelin, että et sinä kuitenkaan loppuelämääsi voi siellä raamattumyymälässä olla töissä, joten ajattelin soittaa ja kysellä kiinnostaisiko?
Irtisanomisestani en ollut kertonut vielä kenellekään. Siitähän oli muutenkin kulunut vasta vajaa vuorokausi.
    – No kyllä kiinnostaa, minä vastasin ja kerroin, että minut oli juuri irtisanottu Pipliaseurasta. Nauroimme Harrin kanssa iloisena tästä ihmeellisestä johdatuksesta. Hän kysyi, että milloinka voisin aloittaa sillä postipiiri Helsinki 53 Helsingin Hakaniemessä (joka tuolloin oli Suomen ja pääkaupunkiseudun toiseksi tai kolmanneksi suurin postipiiri) tarvitsi nopeasti ja kipeästi työntekijää.
Menin Harrin puhelun jälkeen seuraavan päivänä uudestaan Tapanaisen juttusille ja kerroin yllättäen tulleesta työtarjouksesta. En muista vuosien takaisia juridisia yksityiskohtia yhtä hyvin kuin näitä kahta puhelinsoittoa, mutta muistaakseni hyvässä yhteisymmärryksessä irtisanomisaika lyhentyi kuukaudesta kahteen viikkoon, eli kuten on tapauksissa, joissa työntekijä itse irtisanoo itsensä.
Postimiehenä työskentelin siihen saakka kunnes seuraavana vuonna tuli varusmiespalveluksen aika. Aseettoman palvelusjaksoni loppuvaiheessa muutimme vaimoni kanssa Vantaalle, jossa yhä asumme, ja työskentelin pienen aikaa postimiehenä Vantaalla, kunnes hakeuduin kauppaopistoon ulkomaankaupan linjalle. Sen päätyttyä tieni johdattui Paatmos Lähetyssäätiöön. Sekin on oma tarinansa johdatuksineen. Mutta se jääköön toiseen kertaan. 
Mitä tästä kaikesta voimme oppia. Ainakin sen, että puhelin kannattaa ottaa irti seinästä rukouksen ajaksi. Paitsi, jos pitää rukoilla itselleen työpaikkaa.



torstai 28. heinäkuuta 2011

Mitä on vihapuhe?

Norjan järkyttävän veriteon jälkeen mediassa on jälleen vaadittu tiukempaa puuttumista vihapuheeseen. Itse vastustan ihmisiin ja ihmisryhmiin kohdistuvaa vihapuhetta. En hyväksy sitä itseltäni, enkä toisilta. Mutta mitä vihapuhe tarkalleen ottaen on? Missä menee asiallisen kritiikin, kärkevänkin sellaisen, ja vihapuheen välinen raja? Toista mieltä olevien kriittisten mielipiteiden leimaaminen ”vihapuheeksi” voi myös olla verhottu yritys suojata omat mielipiteet kritiikiltä ja nostaa ne arvostelun yläpuolelle. Määrittelyä tarvitaan sekä aidon vihapuheen tunnistamiseksi ja torjumiseksi että keskusteluilmapiirin säilyttämiseksi aidosti avoimena.

Vaikutelmani on, että usein oletetaan kaikkien yksiselitteisesti ymmärtävän mistä on kyse kun joku paheksuvasti varoittaa ”vihapuheesta”.

Määrittelyongelmaa ei synny silloin kun joku selvästi kiihottaa tai kehottaa väkivaltaan ja vihaan jotain ihmistä tai ihmisryhmää kohtaan. Tällainen on yksiselitteisesti vihapuhetta ja tuomittavaa. Tätä voitaisiin kutsua vihapuheen kapeaksi määritelmäksi. Kunpa asia olisi näin yksinkertainen.

Julkisessa keskustelussa vihapuheesta näytetään varoitettavan sellaisissakin tapauksissa, missä suoranaista väkivaltaan kehottamista ei tapahdu jos tekstin sisällön tai sävyn voidaan olettaa jonkun mielestä ruokkivan joissakin ihmisissä tai ihmisryhmissä mahdollisesti vihaa ja pahimmassa tapauksessa väkivaltaisiakin reaktioita toisia kohtaan. Miten ilmaista suuttumusta sortumatta vihapuheeseen?

Tälle alueelle tultaessa ”vihapuhe” tuntuu minusta kaipaavan täsmällisempää määrittelyä. Puhuja tai kirjoittaja ei itse näet välttämättä ole tieten tahtoen tavoitellut tekstillään vihanlietsontaa tai ajatellut tekstinsä kriittisten huomioiden sisältävän vihapuhetta. Silti olen pannut merkille, että sinänsä asiallistakin tekstiä on syytetty vihapuheeksi.

Tämä voi johtua joko siitä, että kirjoittaja on itse sokea kirjoittamalleen. Hän ei kykene asettumaan lukijansa asemaan. Se voi johtua myös siitä, että lukija kokee itseensä kohdistuvan kritiikin vihamielisenä, vaikka se ei sitä ole. On mahdollista loukkaantua silloinkin kun ei ole aihetta loukkaantua. Riittääkö siis se, että henkilö ”kokee” häneen tai ajatuksiinsa kohdistuvan kirjoituksen vihapuheeksi? Miten vihapuhe eroaa muuten vain loukkaavasta tyylistä?

Joten ryhdyin miettimään asiaa sen kautta miten itse asian ymmärrän. Alla oleva määrittely-yritys perustuu osaksi kokemuksiini siitä miten ja millaisissa yhteyksissä vihapuheeseen on viitattu silloinkin, kun kyse ei ole ollut suoranaisesti väkivaltaan kiihottamisesta. Olisi kiinnostavaa nähdä keskustelua kommenttipuheenvuoroissa siitä miten lähelle tai kauas blogin lukijoiden ajatusmaailmaa tämä määrittely-yritys tulee ja millaiseksi lukijat itse ymmärtävät vihapuheen:
VIHAPUHE ON toisen henkilön persoonaa ja/tai hänen ihmisryhmäänsä kohdistuvaa ihmisarvoa halventavaa sekä loukkaavaa ja halventavan loukkaavaan taikka uhkaavaan sävyyn kirjoitettua tai puhuttua tekstiä, joka järkiperäisen kriittisen keskustelun sekä esitettyjen näkemysten arvioimisen sijaan herättää, tai peräti lietsoo, lukijoissa tai kuulijoissa halveksuntaa ja vihaa, tai vihaisia reaktioita, kohteena olevaa henkilöä, hänen persoonaansa, esittämiään mielipiteitä tai hänen edustamaansa ihmisryhmää tai sen  näkemyksiä tai arvomaailmaa kohtaan. 

Vihapuhe on halventavaa puhetta tai halveksuvaan sävyyn kirjoitettua tekstiä, jossa tarkoituksella ja tieten tahtoen, suoraan tai epäsuorasti halveksuvasti kyseenalaistetaan toisen henkilön ihmisarvoa, hänen ajatus- tai arvomaailmansa, esittämiään mielipiteitä ja siten yllytetään väkivaltaan, vihamielisiin mielenilmauksiin tai vihapuheisiin.
 

Vihapuhetta on tieten tahtoen tapahtuva suora tai epäsuora loukkaaminen ja vihamielinen ja halventava vähättely ja ihmisarvoa loukkaava nimittely, joka kyseenalaistaa henkilön oikeuden olla olemassa omana itsenään, tai kyseenalaistaa hänen oikeutensa omiin mielipiteisiinsä tai niiden esittämiseen osoittamalla niitä kohtaan halveksuntaa.
 

VIHAPUHETTA EI OLE henkilön tai ihmisryhmän esittämien ja edustamien aatteiden ja mielipiteiden ja niiden mahdollisten seuraamusten järkiperäinen ja eettinen ja maailmankatsomuksellinen tai poliittisyhteiskunnallinen arviointi tai sellainen kyseenalaistava kritiikki sinänsä. 
Erimielisyys ei itsessään ole vihapuhetta. 
Vihapuhetta ei ole ironia ja sarkasmi itsessään tyylikeinoina. Samoin paheksunta ei itsessään ole vihapuhetta. Ne voivat kuitenkin sisältää vihapuhetta, mikäli niiden keinoin tarkoituksellisesti loukataan, ja halventavasti vähätellään toisen ihmisen tai ihmisryhmän ihmisarvoa, mielipiteitä, oikeutta mielipiteisiin ja sillä tavoin lietsotaan vihaa, vihaisia reaktioita tai väkivaltaa ihmistä tai ihmisryhmää kohtaan. 
Nämä ovat siis omia alustavia ja yleisluontoisia linjauksia. Tämän suuntaisesti ymmärrän vihapuheen. Näihin lauseisiin sisältyy varmasti vielä paikoin sellaista minkä eri ihmiset tulkitsevat hiukan eri tavalla omista lähtökohdistaan. Mutta juuri siksi mielelläni näkisin täsmentävää ja kriittistä avartavaa keskustelua aiheesta kommenttipuheenvuoroissa.

Mitä vahvuuksia ja mitä heikkouksia yllä olevaan määrittely-yritykseen sisältyy? Mitä muuttaisitte, jättäisitte pois, sanoisitte toisin, lisäisitte? Mitä siis on vihapuhe?

Henkilökohtainen loppukaneetti

Kysymys vihapuheesta ja sen ymmärtämisestä on itselleni tärkeä. Työni (ja vapaa-aikanikin) sisältää julkista kirjoittelua ja puhumista. Olen vastuussa, ja otan vastuun, siitä mitä kirjoitan ja puhun. Jeesus sanoi vuorisaarnassaan, että toista ”vihaamalla” on Jumalan edessä yhtä syyllinen kuin murhaaja. Lisäksi joka sanoo lähimmäiselle: ”Sinä hullu!” (alkukielessä ”tyhjäpäinen”) on Jeesuksen mukaan ansainnut helvetin tulen. Ymmärrän tämän siten, että toisen ihmisarvoa halventava nimittely on Jumalan silmissä vakava ja tuomittava asia.

Näiden Jeesuksen sanojen pohjalta en suvaitse itseltäni vihanlietsomista ketään kohtaan ja siten vihapuhetta periaatteellisesta syystä. En suvaitse itseltäni toisia halventavaa nimittelyä. Jos sellaiseen sorrun julkisessa esiintymisessä olen pettänyt omat periaatteeni, Vapahtajani opetuksen sekä ansainnut siitä johtuvan kritiikin ja olen anteeksipyynnön velkaa.

Vihapuheisiin puuttuminen alkaa itsekriittisyydestä.

maanantai 25. heinäkuuta 2011

Oslon terroristi Anders Breivik ei ollut kristinuskon asialla!

Synkkä suru laskeutui Norjaan. Suru, jonka lohduttamiseksi tuntuu inhimillisesti mahdottomalta löytää sanoja. Uutisia katsellessa on vain itkettävä. Silmitön ja järjettömältä tuntuva veriteko vaati 22.7.2011 yli 90 ihmisen hengen. Pommi-isku Oslon keskustassa ja sitä seurannut kymmenien nuorten kylmäverinen ja harkittu ampuminen Utöyan saarella, ovat tekoina jotain niin sanoinkuvaamattoman järkyttävää, että sitä on vaikea edes käsittää. ”Tämä on meidän pitkäperjantaimme”, muotoili Norjan arkkipiispa kansallisen surun Oslon tuomiokirkon täpötäydessä muistojumalanpalveluksessa sunnuntaina.

Haluan ilmaista syvän osanottoni ja surunvalitteluni norjalaisille. Erityisesti perheille, jotka ovat menettäneet rakkaansa ja läheisensä. Tänään olemme kaikki norjalaisia. Teon tekijä, Anders Breivik, 32, on terroriteollaan ansainnut joka ikisen päivän vankilassa minkä Norjan laki tällaisesta rikoksesta maksimissaan voi antaa.

Tällaisissa tilanteissa on luonnollista etsiä syitä tapahtuneelle. Psykologit arvioivat jo alustavasti Breivikin mielenterveyttä. Teko tuntuu niin järjenvastaiselta, että sille ei tahdo löytyä selitystä muualta kuin henkisen tasapainon järkkymisestä. Siis sairastumisesta. Tätä arviota voisi täydentää näkökulmalla luterilaisista tunnustuskirjoista joissa muistutetaan perisynnin turmelleen ihmisyyden niin syvällä tavalla, että ”sitä ei voida käsittää järjen, vaan ainoastaan Jumalan sanan valossa”.

Varsinaisen syyn löytyminen voi kestää. Tässä tapauksessa on helpompaa osoittaa mikä se ei ainakaan ole.

Kansainvälinen media, myös meillä Suomessa, on ennättänyt pitää esillä Breivikiä milloin ”äärikristittynä”, ”fundamentalisti kristittynä” tai viimeksi ”vakaumuksellisena kristittynä” kuten tuoreen Iltalehden (25.7.2011) pääkirjoituksessa.

Soili Haverinen penää median vastuullisuutta tällaisissa luonnehdinnoissa ja huomauttaa osuvasti blogissaan Mihin äärikristillisyys johtaa?:
HS:n verkkosivujen mukaan tekijä ”kirjoitteli verkkosivuilla, jotka on yhdistetty kristillisiin ääriliikkeisiin”. Myös Ylen uutisten mukaan tekijä on kirjoitellut ”jyrkän kristillisillä verkkosivuilla” tästä Yle päätteli tämän olevan kristillinen uskonkiihkoilija. Niille lukijoille, joille kristillisyys on vierasta, uutisointi tarjoaa helpon selityksen tapahtuneelle: äärimmäinen kristillisyys saa tappamaan ihmisiä silmittömästi ja on siksi vaarallista. Psyykkinen tarve saa selityksen uppoamaan siitä huolimatta, että jokainen tietää, ettei verkkosivuilla kirjoittelu tee tekijästä kristittyä sen enempää kuin poliisin uniformun käyttäminen poliisia.
On vaikea ymmärtää miten ”vakaumuksellisena” ja edustavana sellaisen henkilön kristillisyyttä tulisi pitää, joka itse omin sanoin on todennut olevansa sitä vain kulttuurisesti, eikä lainkaan uskonnollisessa mielessä. Breivik julkaisi surmatyönsä edellä 1500-sivuisen kirjan, jossa hän esittelee ajatteluaan. Olen tutustunut julkaisuun ja sitä voisi analysoida pitkästikin monelta eri kantilta. Myös teologian tohtori Juha Ahvio luotaa Breivikin ajattelua näissä merkeissä tutustumisen arvoisessa blogissaan Oslon terroristi Anders Breivik – oikeistolainen äärikristitty?

Breivik muun muassa kirjoittaa sivulla 1307:
”Jos sinulla on henkilökohtainen suhde Jeesukseen Kristukseen ja Jumalaan, olet uskonnollinen kristitty. Minulla itselläni ja monella kaltaisellani ei välttämättä ole henkilökohtaista suhdetta Jeesukseen Kristukseen ja Jumalaan. Me uskomme kuitenkin kristillisyyteen kulttuurillisena ja sosiaalisena identiteettinä ja moraalisena ohjelmana. Tämä tekee meistä kristittyjä.”
Ja Sivulla 1344 hän toteaa vielä: ”En aio teeskennellä olevani kovin uskonnollinen ihminen, sillä se olisi valetta.”

Breivikin mukaan kristityksi määritteleminen ei edellytä, että on ”henkilökohtainen suhde Jumalaan ja Jeesukseen”. Siksi on mahdollista olla jopa ”kristitty ateisti” (s. 1361).

Breivik varmasti on kaikella tavalla mitattuna ”ääri-”, ”fundamentalisti” ja ”vakaumuksellinen”, mutta ei kristinuskon johdosta ja vuoksi, vaan siitä huolimatta. Hänen tekojensa motiivien liittäminen tällaisilla luonnehdinnoilla kristinuskoon on kovin päälle liimatun oloista. 

YouTubessa julkaistussa vastenmielisessä videomanifestista puolestaan käy lisäksi ilmi, että Breivikin mielestä valistuksen aikaa edeltävä kristinusko (tarkoittaen käytännössä ns. klassista historiallista kristinuskoa) on hänen syvästi halveksimiensa islamismin, natsismin ja kommunismin kaltainen viha-ideologia. Niiden tavoin kristinusko on syypää historian saatossa sattuneisiin hirvittäviin kansanmurhiin. Breivikiltä jää huomaamatta se tympeä ristiriita ja ulkokultaisuus, joka tällaisten syytösten ja hänen suorittamansa kylmäverisen joukkomurhan välillä vallitsee.

Videomanifestin ja kirjan valossa Breivikin ”kristillisyys” vaikuttaa olevan jokin omituinen sekoitus valistuksen ajan jälkeistä vapaamuurari- ja temppeliherra mytologiaa, joka kenties olisi naurettavaa ellei sillä olisi näin järkyttäviä seurauksia. Hänen (ääri)kristillisyydellään ei ole minkään sortin tekemistä klassisen kristinuskon opetusten kanssa. Sellaisen hän päinvastoin niputtaa vastustettavien ideologioiden joukkoon. Saatikka, että hänen kristillisyydellään olisi mitään suhdetta Jeesuksen opetuksiin. 

Jeesus torjui utopistiset ja väkivaltaiset radikaalit yhteiskunnalliset kumoushankkeet opettaessaan selvästi, ettei hänen asiaansa ajeta väkivalloin: ”Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta; jos minun kuninkuuteni olisi tästä maailmasta, niin minun palvelijani olisivat taistelleet … mutta nyt minun kuninkuuteni ei ole täältä” (Joh. 18:36).  Niinpä ”kaikki, jotka miekkaan tarttuvat miekkaan hukkuvat ” (Matt. 26:52). "Jos te pysytte minun sanassani, niin te totisesti olette minun opetuslapiani" (Joh. 8:31). Jeesus on tullut, että ihmisillä, jotka uskovat häneen ”olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys. ”Perkele sen sijaan on tullut vain ”varastamaan ja tappamaan ja tuhoamaan” (Joh. 10:10). Tämän valossa, jos haluamme uskonnollista selitystä etsiä, ei ole vaikea paikallistaa mistä Breivikin terrorismi viime kädessä oli lähtöisin. 

Jokainen kristinuskon perusasioista perillä oleva ymmärtää, että Breivikin, inhmillisesti ajatellen anteeksiantamattomalla verityöllä, ei ole mitään tekemistä Jeesuksen opetusten tai Jeesuksen seuraamisen kanssa. Norjalaiset itse tiedostavat tämän hyvin. Oslon tuomiokirkossa pidetty joukkosurman uhrien muistojumalanpalvelus oli tupaten täysi. Kirkko! Paikalla olleet ihmiset Norjan korkeinta poliittista johtoa ja kuningashuonetta myöten ymmärtävät, ettei Breivikin teolla ole mitään yhtymäkohtaa todellisen kristillisyyden kanssa. Päinvastoin. Kansakuntaa kohtaavan surun keskellä lohtua haetaan juuri kristinuskon todellisesta toivoa antavasta sanomasta.

Katsellessani järkyttäviä uutiskuvia Oslon pommi-iskun jäljistä mieleeni muistui vastaava tapaus Yhdysvalloista vuodelta 1995. Amerikkalainen Timothy McVeigh räjäytti liittovaltion virastorakennuksen edessä Oklahomassa autopommin, joka surmasi 168 ihmistä. Amerikkalaisten järkytystä lisäsi se, että tekijä oli niin sanotusti ”oma poika”. Pastori Billy Grahamia oli pyydetty puhumaan uhrien muistotilaisuuteen. Silloin, samoin kuin nyt, lohdutuksen sanoja on vaikea löytää selittämättömältä tuntuvan pahuuden kohdatessa. Puheessaan Graham totesi kuitenkin mielestäni hyvin sanoessaan tähän tapaan: ”Emme ehkä koskaan saa tässä ajassa vastausta siihen miksi Jumala sallii tällaista. Mutta on parempi kohdata tällaiset asiat yhdessä Jumalan kanssa, kuin ilman häntä.”

tiistai 19. heinäkuuta 2011

Kalevi Lehtinen: Ilosanoman valtuutettu julistaja pääsi iankaikkiseen iloon.


Tuskin ehdin palata kesälomilta kun sain heti maanantaiaamuna kuulla  uutisen evankelista Kalevi Lehtisen (75 v.) yllättävästä taivaskutsusta 17.7.2011. Hän menehtyi pari päivää sen jälkeen kun oli kaatunut juoksulenkillä kotiseudullaan Saksassa. Uutinen kosketti syvältä. Tuli haikea olo. Suomessa on nyt Kalevin kohdalla tyhjä aukko. Mutta myös kiitollinen olo Kalevi Lehtisen elämästä, työstä ja esimerkistä.
Kalevi Lehtinen oli Suomen tunnetuin evankelista. Itse hän määritteli itsensä evankelistana ”valtuutetuksi ilosanoman kertojaksi”. Sitä Kalevi Lehtinen teki loppuun asti. Vain pari viikkoa ennen yllättäen tapahtunutta poismenoaan hän oli Seinäjoella julistamassa rakastamaansa evankeliumia, jonka toivoa-antavan ja muuttavan voiman oli itse saanut nuorena kokea, ja myös nähnyt monen muun elämässä.
Ensimmäinen muistikuvani Kalevi Lehtisestä liittyy Billy Grahamin suurmissioon Helsingin urheilustadionilla kesällä 1987, jonne meidät varusmiespalvelusta suorittavat nuoret 2. Jk:n jääkärit kuskattiin Santahaminasta koruttomasti muistaakseni armeijan kuorma-autojen lavalla. Kalevi toimi Grahamin tulkkina. Molemmilla – Lehtisellä ja Grahamilla – oli muistaakseni samanlaiset vaaleat popliinitakit (oli sateinen päivä) ja tosi 80-lukulaiset silmälasit, joiden linssit olivat kuin tv-ruudut. Kuultiin ja kuunneltiin evankeliumia. Meidänkin yksiköstämme pari miestä taisi ”mennä eteen” viheriölle alttarikutsun kuultuaan kymmenien muiden tavoin vastaanottamaan Jeesuksen elämäänsä.
Monet tuntevat Kalevin paremmin kuin minä. Mutta ne kerrat jolloin sain häntä henkilökohtaisesti tavata ovat jättäneet minuun lähtemättömän vaikutuksen. Ensimmäisen kerran tapasin hänet 15-vuotiaana, juuri uskoon tulleena nuorukaisena STELK:in tilaisuudessa. Jonotin kärsimättömänä päästäkseni kysymään häneltä tiukan teologisen kysymyksen pelastuksen kestävyydestä ja pyhityksestä, joka oli herännyt lukiessani hänen hienoa Löytöretkellä –kirjaansa. Muistan vieläkin hänen vastauksensa, mutta ennen kaikkea tavan, jolla hän vastasi. Siinä oli aseistariisuva lämpö ja ystävällisyys.
Viimeisen kerran tapasin Kalevin muistaakseni viime vuotuisen, Patmos Lähetyssäätiön operaatio Joulun Lapsi kampanjan televisiokuvauksissa Kristillisessä mediakeskuksessa. Hän oli sairauksiensa vuoksi väsyneen oloinen. Mutta kun kamerat lähtivät käyntiin ja esitin ensimmäisen kysymyksen siitä miten evankeliumi kutsuu tekemään hyvää, Kalevin olemus sähköistyi ja terävöityi, tuntui kuin kaikki väsymys oli väistynyt. Vastaukset tulivat evankelistan innolla ja suurella sydämellä.
Mieleeni on erityisen hyvin jäänyt monen muuan muiston ohella myös eräs Kalevi Lehtisen nauhoitettu puhe, jossa hän esitteli itsensä aivan aluksi sanatarkasti näillä sanoilla: ”Mä olen ihan tavallinen mä.” Monien Venäjälle suuntautuneiden missioiden mies ja Suomen tunnetuin evankelista säilytti aina ihmisläheisyytensä ja tavallisuutensa. Hän oli aina oma itsensä. Hän tiesi, että evankeliumin mukaan kaikki pelastuvat vain ja yksin armosta – hänkin. Kalevi Lehtinen oli pelastettu yksin armosta kuten kaikki muutkin.
Kalevi Lehtinen ei elä ainoastaan muistoissamme, puheissaan ja kirjoissaan. Hän elää ihan oikeasti ja todellisesti nyt Jumalan taivaassa. Kalevi Lehtisen usko on vaihtunut näkemiseksi.  Hän jätti esimerkin meille kaikille, jota on hyvä seurata. Hänen intonsa julistaa ilosanomaa ei koskaan hellittänyt. Liekki paloi viimeiseen hetkeen saakka. Nyt on meidän aikamme tarttua soihtuun. Kalevi Lehtisen evankelioimisnäystä syntyi kansallinen E4-projekti ja siihen liittyvä laajapohjainen Suomen Evankelioimiskongressi, joka on pyrkinyt sytyttämään evankelioimisen tulta uudessa sukupolvessa. Se jatkaa tulevanakin syksynä Kalevin viitoittamalla tiellä. 
Kalevin puolisolle, Leenalle, toivon sitä taivaallista lohdutusta, jonka lohdutuksen Jumala on luvannut antaa (2 Kor. 1).
Kiitos Jeesus, että annoit meille Kalevi Lehtisen. Tiedämme, että hänellä on nyt luonasi hyvä olla. Hän on saanut astua siihen täydelliseen iloon, jota sai julistaa elämänsä aikana.