perjantai 23. heinäkuuta 2010

Tyttö valokuvassa - Jumalan rakkaus on napalmia väkevämpi.

”Pommien liekit polttivat ruumiini, lääkärien taito korjasi ihoni, mutta vasta Jumalan rakkaus paransi sydämeni” – Kim Phuc -

Koskettava kertomus vietnamilaisesta Kim Phucista sattui silmiini hiljattain työmatkalla Israelissa, kun katselin hotellihuoneesa yhdysvaltalaisen uutiskanavan reportaasia.

Kim Phuc oli 9-vuotias etelävietnamilainen tyttö, josta tuli maailmankuulu, kun kesäkuun 8. 1972 Etelä-Vietnamin lentokoneet pudottivat hänen kyläänsä tuhoisan napalm-pommin.

Silmänräpäyksesä Phucin elämä muuttui painajaiseksi. Tulimeri ympäröi hänet, poltti vaatteet päältä ja ihonkin. Hän menetti iskussa kotinsa, kaikkensa.

Juostessaan kauhuissaan, alastomana ja itkien pitkin Phnom Penhiin johtavaa tietä uutisyhtiö AP:lle työskentelevä vietnamilainen valokuvaaja, lempinimeltään Nick Ut, ikuisti tytön kuvaan, joka teki hänestä hetkessä kautta maailman ja Vietnamin sodan kuuluisimman uhrin aina tähän päivään asti.

”Olin 9-vuotias, mutta muistan yhä mitä ajattelin sillä hetkellä: Minusta tulisi ruma ja kaikki kohtelisivat minua eri tavalla,” Kim Phuc muistelee ajatelleensa hetkeä ennen tajuntansa menettämistä.

Seuraavat 14 kuukautta Kim vietti sairaalassa, jossa hänelle tehtiin 17 leikkausta. Hän kärsi jatkuvista kivuista, kutinasta ja päänsäryistä. Hän itki, ja kun ei enää jaksanut itkeä menetti kivun tähden tajuntansa. Viha ja katkeruus sisällä kasvoivat.

”Sisälläni oleva viha oli vuoren korkuinen. Vihasin elämääni. Vihasin kaikkia normaaleja ihmisiä, koska minä en ollut normaali. Monta kertaa todella halusin kuolla”, Kim Phuc muistelee. 

Eräänä päivänä tapahtui jotain ihmeellistä.

”Vietin päivät kirjastossa lukien paljon uskonnollisia kirjoja löytääkseni elämälleni tarkoituksen. Yksi lukemistani kirjoista oli Pyhä Raamattu. Jouluna 1982 otin Jeesuksen Kristuksen vastaan henkilökohtaisena pelastajani,” Kim Phuc kertoo.

Tuosta hetkestä hänen elämänsä sai käänteen. Jumala opetti antamaan anteeksi. Se oli vaikeaa, mutta Jumalan avulla Kim löysi vapauden.

”Ei se tapahtunut yhdessä yössä tai ollut helppoa. Mutta lopulta löysin sen. Anteeksiantamus vapautti minut vihasta. Ruumiissani on yhä paljon arpia ja kärsin useimpina päivinä ankarasta kivusta, mutta sydämeni on puhdas,” sanoo 45-vuotias Kim, joka elää tätä nykyä Torontossa, Kanadassa ja kiertää ympäri maailmaa kertomassa anteeksiantamisen voimasta ja tärkeydestä.

Kim kutsuu myös kuulijoitaan kokemaan Jumalan rakkauden muuttavan voiman.

”Napalm on erittäin voimakasta, mutta usko, anteeksiantamus ja rakkaus ovat sitäkin voimakkaampia. Meillä ei olisi lainkaan sotaa jos kaikki oppisivat elämään aidosti rakastaen, toivoen ja antaen anteeksi. Jos tämä pieni tyttö valokuvassa kykeni siihen kysy itseltäsi: Pystyisitkö sinäkin?” kysyy Kim Phuc. Tyttö valokuvassa.

Kim Phucin tarina on julkaistu kirjassa The Girl in the Picture: The Story of Kim Phuc, The Photograph, and the Vietnam War (2001).

---------

Katsele Patmos Lähetyssääätiön blogilta Kim Phucin haastattelu.

lauantai 17. heinäkuuta 2010

Evankeliumien kirjoittajat - keitä he olivat?

Evankeliumien tarkkaavainen lukija voi huomata, että niiden kirjoittaja ei missään kohden esittele tekstissä itseään. Tässä mielessä ne kirjoitettiin alun perin nimettöminä, kuten tuon aikakauden kreikkalais-roomalaisessa bios -kirjallisuudessa, elämäkerrallisissa henkilöhistorioissa, oli tapana.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että evankeliumien kirjoittajat eivät olisi olleet tiedossa alusta alkaen. Evankelistat eivät tekstissä identifioi itseään nimeltä, mutta puhuvat tapahtumista ensimmäisessä persoonassa tai muutoin tavalla, joka selvästi edellyttää alkuperästen lukijoiden olleen tietoinen siitä kuka nimettömänä pysyttelevä kirjoittaja oli.

Luukas on tästä hyvä esimerkki. Hän osoittaa evankeliuminsa henkilökohtaisesti ”Teofilos” nimiselle henkilölle. Olisi omituista, jos Teofilos ei olisi tiennyt kuka hänelle kirjoittaa. Johanneksen evankeliumin lopussa puolestaan puhutaan Jeesukselle rakkaasta opetuslapsesta tavalla, joka selvästi viittaa siihen, että alkuperäinen lukijakunta on ollut hyvin tietoinen kuka tämä salaperäinen Jeesuksen elämästä todistava kirjoittaja oli.

Kreikkalais-roomalaisen käytännön mukaan tieto nimettömänä pysyttelevästä elämäkertakirjoittajasta liitettiin mukaan kun alkuperäisestä tekstistä valmistettiin kopioita muita lukijoita varten, vaikkapa kirjastoihin, jolloin nimi ja lyhyt otsikko kirjoitettiin kirjakäärön ulkopuolelle tai sitä tarkoitusta varten kääröön liitettyyn lappuun, tai kirjamuotoisen tekstin alkuun.

Huomionarvoinen seikka on se, että meille säilyneissä alkukielisissä käsikirjoituksissa ja evankeliumifragmenteissa – niin monta kuin niitä on sellaisia, joissa papyrus tai vastaava materiaali on säilynyt eheänä teoksen alussa – nämä neljä uuden testamentin kanonista evankeliumia liitetään varhaisesta alkaen yksimielisesti ja johdonmukaisesti aina Matteus, Markus, Luukas ja Johannes nimisiin henkilöihin. Tämä yksimielisyys on huomionarvoinen peruste pitää näitä nimiä aitoperäisinä. Sama yksimielisyys vallitsee myös evankeliumin ulkopuolisten varhaiskristillisten kirjoittajien teksteissä, ensimmäisten vuosisatojen kirkkoisissä ja vastaavissa. Kukaan ei missään vaiheessa kiistänyt evankeliumeihin liitettyjen nimien aitoperäisyyttä.

Keitä nämä evankeliumien laatijat sitten olivat? Matteus ja Johannes olivat Jeesuksen opetuslapsia ja hänen elämäänsä liittyvien tapahtumien silminnäkijöitä. Markus ja apostoli Paavalin matkatoveri lääkäri Luukas eivät itse olleet Jeesuksen välittömiä opetuslapsia, mutta heidän evankeliuminsa perustuvat Jeesuksen apostolien ja muiden tapahtumia lähellä olleiden todistukseen.

Jossain 100 luvun alkupuolella kirjoittanut Hierapolis nimisen kaupungin piispana toiminut Papias kirjoitti: ”Matteus kokosi Jeesuksen lauselmat (= Logia), aramen kielestä ja jokainen käänsi ne niin hyvin kuin taisi.” Matteuksen sanastollisista yhtäläisyyksistä voidaan päätellä, että hänellä on myös mahdollisesti ollut käytössään Markuksen evankeliumi. Markuksen evankeliumiin liittyen Papias toteaa, että "Markus, joka oli Pietarin tulkki, kirjoitti tarkkaan, mitä muisti, ei kuitenkaan järjestyksessä…Hän ei näet ollut kuunnellut Herraa eikä seurannut häntä, mutta myöhemmin …hän seurasi Pietaria. Tämä esitti opetuksiaan tarpeen mukaan eikä tehdäkseen Herran lausuntojen kokoelmaa. Markus ei siksi tehnyt väärin kirjoittaessaan niistä… sen, mitä muisti. Hänen päämääränään oli yksi asia, se, ettei jättäisi mainitsematta mitään kuulemastaan eikä esittäisi siitä mitään väärin.” Markuksen evankeliumi perustuu siis Pietarilta peräisin olevaan silminnäkijätodistukseen.

Luukkaan nimi on varhaisesta lähtien liitetty Uuden testamenttimme kolmanteen evankeliumiin, samoin kuin Apostolien tekoihin. Häntä on pidetty juuri lääkäri Luukkaana, joka oli Paavalin matkakumppani. Evankeliuminsa johdantosanoissa, jossa Luukas tyylittelee oman aikansa kreikkalais-roomalaista historiankirjoituksen tapaa, hän nimenomaisesti sanoo keränneensä aineistoa evankeliumiinsa niiltä, ”jotka alusta alkaen olivat silminnäkijöitä”. Luukkaalla on ollut tällaiseen tutkimiseen aikaa opetuslasten keskuudessa mahdollisesti Kesareassa pari vuotta silloin, kun hän Apostolien tekojen lukujen 21–24 mukaan saapui Paavalin matkassa Jerusalemiin, jossa syntyy mellakka, jonka seurauksena Paavali joutui kahdeksi vuodeksi vankeuteen Kesareaan. Paavalin vankeus päättyi maaherra Festuksen lähettäessä hänet meritse Roomaan väljässä kotiarestissa odottamaan keisarin edessä tapahtuvaa oikeudenkäyntiä. Tuohon tilanteeseen päättyykin Apostolien tekojen kerronta (Apt. 28:30-31).

Neljännen evankeliumin kirjoittajaksi ei varhaisesta saakka myöskään ole milloinkaan esitetty ketään muuta kuin Johannes nimistä Jeesuksen opetuslasta. Toisen vuosisadan lopulla kirjoittanut kirkkoisä Irenaeus oli Smyrnan kaupungin seurakunnan johtajana toimineen Polykarpoksen opetuslapsi. Polykarpos puolestaan oli apostoli Johanneksen opetuslapsi. Polykarpokselta Irenaeus kertoo saaneensa tiedon siitä, että Johannes aikanaan ryhtyi kirjoittamaan neljättä evankeliumia, kun häneltä pyydettiin nimenomaan ”hengellistä evankeliumia”, jossa päähuomio olisi Herran hengellisessä opetuksessa. Jotkin epäsuorat viitteet kirkkoisiltä ovat saaneet eräät tutkijat pitämään mahdollisena sitä, että Johannes olisi kenties ollut joku muu Jeesuksen läheinen opetuslapsi, kuin juuri apostoli Johannes. Mutta asialla ei ole järin ratkaisevaa merkitystä siinä mielessä, että joka tapauksessa kyseessä on aivan selvästi ollut Jeesukselle hyvin läheinen opetuslapsi ja evankeliumissa kerrottujen tapahtumien silminnäkijä.

Tiedot kirjoittajista perustuvat siis erittäin vahvaan ja yksimieliseen perimätietoon evankeliumien laatijoista. Niin pitkälle, kuin voimme tietää ei kanonisten evankeliumien kirjoittajiksi varhaisesta lähtien koskaan ole esitetty ketään muita kuin Matteusta, Markusta, Luukasta ja Johannesta. He olivat joko itse Jeesuksen opetuslapsia ja kuvaamiensa tapahtumien silminnäkijöitä, tai sitten läheisesti tekemisissä silminnäkijöinä toimineiden opetuslasten kanssa.

Aivan tuorein kirjallisuuskriittinen evankeliumitutkimus on muutenkin tarjonnut vahvaa lisätukea evankeliumien silminnäkijäluonteelle. Varhaista perimätietoa niiden sisältämän aineiston palautumisesta Jeesuksen seuraajiin ei siksikään ole syytä epäillä. Rabbien ja heidän oppilaittensa tiedetään lisäksi käyttäneen muistivälineinä henkilökohtaisia muistilehtiöitä (membrana). Kirjoitettuja muistiinpanoja Jeesuksen puheista ja toiminnasta on tästä johtuen hyvin voinut liikkua kristittyjen parissa jo ennen evankeliumien lopullista kokoamista.

Niinpä "vaikka Jeesuksesta kertovat evankeliumit on kirjoitettu uskon näkökulmasta, ne ovat silti luotettavia. Usko ja historiallinen totuudenmukaisuus eivät ole väistämättä vastakkaisia," toteaa kansainvälisesti arvostettu Uuden testamentin tutkija Craig A. Evans. Teologisista syistä monet kristityt suhtautuvat evankeliumeihin historiallisesti täysin erheettöminä. Mutta historiantutkimuksen näkökulmasta katsottuna, Evans toteaa, vaikka niitä ei pidettäisikään ehdottoman erheettöminä sellaiset "väitteet, joiden mukaan evankeliumit ovat epäluotettavia, täynnä myyttejä ja legendoja, ja niin puolueellisia, ettei Jeesuksen todellisia sanoja ja tekoja niistä voida löytää, ovat sekä yliampuvia että perusteettomia."

----------------
Lisälukemistoa:
  • Richard Bauckham: Jesus and the Eyewitnesses - The Gospels as Eyewitness Testimony (Eerdmans Publishing Company, 2006).
  • Richard Bauckham: The Testimony of the Beloved Disciple: Narrative, History, and Theology in the Gospel of John (Baker Academic, 2007).
  • Richard Burridge & Graham Stanton: What are the Gospels? A Comparison with Graeco-Roman Biography (Eerdmans Publishing Company, 2004).
  • Craig A. Evans: Fabricating JESUS - How Modern Scholars Distort the Gospels (InterVarsity Press, 2006).
  • Martin Hengel: Johannine Question (SCM Press, 1990).

lauantai 3. heinäkuuta 2010

Jos kaksi rakastaa toistaan... Entä jos kolme?

Kesään kuuluu hengellisten juhlien lisäksi Gay Pride tapahtuma. Ulkoministeri Alexander Stubb avasi tämän vuoden pride-tapahtuman ja vaati puheessaan homopareille täyttä adoptio-oikeutta sekä lisäksi sukupuolineutraalia avioliittoa. "On aivan käsittämätöntä, etteivät kaksi toisiaan rakastavaa ihmistä voi adoptoida lasta vain seksuaalisen suuntautumisen vuoksi", Stubb sanoi.

Kaksi toisiaan rakastavaa? Miksi ei saman tien kolme tai neljä?

Kesäkampanjaan kuului myös oikeusministeri Tuija Braxin ulostulo ja ilmoitus, että oikeusministeriö ryhtyy syksyllä selvittämään miten Suomeenkin saataisiin pohjoismaisessa hengessä toteutettu sukupuolineutraali avioliitto. Sellainen voi olla todellisuutta jo 2012.

Tähän liitettyä lupausta siitä, että kirkolliseen vihkimiseen sukupuolineutraalilla avioliitolla ei olisi vaikutusta, sillä kirkko päättää itse, keitä vihkii kristilliseen avioliittoon, on pidettävä poliittisena bluffina.

Näinhän meille lupailtiin hartaasti nykyistä parisuhdelakia valmisteltaessa – jos nyt joku vielä muistaa edes reilu kymmenkunta vuota taaksepäin - ettei se vaikuta kirkkoon, ja ettei mitään homojen adoptiolakia valmistella. Kun alettiin valmistella adoptiolakia vakuuteltiin, ettei se suinkaan ole mikään askel kohti sukupuolineutraalia avioliittolakia. Bluffi meni täydestä ja sillä saatiin ns. ”epävarmat päättäjät” lain taakse. Samoin kuin sinisilmäiset kristityt, jotka haluaisivat kovasti, että kaikki vain rakastaisivat toisiaan.

Braxin lupauksella ei ole mitään todellista katetta siksikään, että päättäjät tietävät kirkon johdossa olevien tahojen kääntäneen aikaa sitten selkänsä Jumalan sanalle sekä kristillisen kirkon historialliselle avioliittonäkemykselle ja olevan yhteiskunnallisen kehityksen talutusnuorassa. Helsingin piispaksi valittu Irja Askola kannatti ensi töikseen samaa sukupuolta olevien parien kirkollista siunaamista. Sinä päivänä kun kirkko tähän ryhtyy lupaan laittaa blogini Top 10 linkkilistaan kolmeksi kuukaudeksi suoran linkin Vapaa-ajattelijoiden eroakirkosta.fi sivulle.

Jo tässä vaiheessa yhdyn täysin Uusi Tie –lehden päätoimittaja Leif Nummelan ajatuksiin siitä, että Raamatun arvovaltaan sitoutuvien kristittyjen on ”kirkon nykyisessä hengellisessä tilanteessa lakattava kokonaan käyttämästä harhaopettajien hengellisiä palveluja”.

Mutta palaan hetkeksi Stubbin ajatuksiin. Argumentit eivät näköjään ole vuosien saatossa lainkaan muuttuneet. Vain ”tyhjään tilaan” laitettu perusteltava asia on muuttunut: ”On käsittämätöntä, että kaksi toisiaan rakastavaa ihmistä eivät voi _____________ vain seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi.” Tyhjän viivan päällä on lukenut milloin ”rekisteröidä parisuhdettaan”, ”mennä keskenään naimisiin”, ”saada kirkolta siunausta”, ”adoptoida lapsia” ynnä muuta. Retorisesti rakkausargumentti on kätevä, koska sillä voidaan perustella lähes mitä vain ja se sopii minkä tahansa homopoliittisen päämäärän ajamiseen.

Rakkausargumentti on kuitenkin yhteiskunnallisesti absurdi ja moraalifilosofisesti heikko. Kuten alussa kysyin, jos on käsittämätöntä, että kaksi toisiaan rakastavaa eivät saa adoptoida lapsia vain seksuaalisen suuntautumisen vuoksi, eikö ole yhtälailla käsittämätöntä, että kolme tai neljä toisiaan rakastavaa eivät saa oman suuntautumisensa vuoksi adoptoida lasta tai mennä kolmistaan ja nelistään naimisiin, jos kerran kaksi toisiaan rakastavaa saa? Ja miksi yhteiskunta estää kahta tai kolmea toisiaan rakastavaa sukulaismiestä tai naista ”avioitumasta” ja adoptoimasta?

Eikä tähän ole mikään vastaus sanoa, että kukaan ei nyt suinkaan pyri toteuttamaan mitään noin älytöntä. Ei ole kauaakaan kuin monet pitivät samaa sukupuolta olevien parisuhdelakia – puhumattakaan homoadoptioista – täysin älyttömänä. Ajat muuttuvat. Rakkaus pysyy.

Haluan kysyä Stubbilta millä perusteella hän pyydettäessä kieltäisi kolmelta tai neljältä samaa sukupuolta olevalta mieheltä oikeuden rekisteröidä suhteensa, saada yhteisen sukunimen ja adoptoida lapsen, jos he kerran rakastavat toisiaan? Siis, jos yhteiskunnassa vahvistuvat äänet, jotka tahtovat venyttää avioliittolakia edelleen polyamorian, polygamian ynnä muihin, nyt käsittämättömiltä tuntuviin suuntiin, millä perusteella Stubb ja Brax rajoittaisivat näiden toisiaan rakastavien oikeutta siihen, mihin he samoilla rakkausperusteilla ovat valmiita antamaan oikeuden vain kahdelle? Ellei sitten ole niin, että todellisuudessa pyrkimyksenä onkin paljon pidemmälle menevää yhteiskunnallinen vallankumous, kuin mitä rohjetaan vielä ääneen lausua ja tämä on vain yksi askel siihen suuntaan.

Stubb siis käyttää rakkausargumenttia täysin absurdilla tavalla olosuhteisiin, joihin se ei lainkaan ole tarkoitettu. Se, että rakkausargumentilla voidaan perustella tällaisia yhteiskunnallisesti täysin anarkistisia ratkaisuja osoittaa, että sillä ei voida perustella avioliiton ja adoptio-oikeuden laajentamista miehen ja naisen välisen parisuhteen ulkopuolelle. Rakkausargumentti soveltuu korkeintaan hyvin suppeasti yksilöeettisiin perusteluihin siitä mitä joku omassa yksityisyydessään haluaa tehdä: ”Mitä se kenellekään kuuluu mitä kaksi aikuista ihmistä keskenään tekevät ja sopivat”.

Tällaisenaankin minimalistinen rakkausperustelu on eettisesti kiistanalainen. Mutta perustelun soveltamisala pysyy sentään siellä minne se asianmukaisesti edes jollakin tavalla kuuluu: yksilöeettisiin ratkaisuihin yksilöiden välisessä yksityisessä kanssakäymisessä. Yhteiskunnallisten ratkaisujen perusteluna rakkausargumentti johtaa kaaokseen. Yhteiskunnan tehtävä ei ole tehdä mahdolliseksi kaikki mitä ihmiset keskinäisestä rakkaudesta vain sattuvat saamaan päähänsä. Ja tällaiselle kaaokselle Stubb ja muut vaikuttajat ovat avanneet ovet.

Uutisten mukaan kaikki suurpuolueet ovat sukupuolineutraalin avioliiton kannalla. Tämä, samoin kuin Stubbin ja Braxin lausunto, on syytä pitää mielessä. Vaaliuurnilla tavataan.


----------