maanantai 24. marraskuuta 2014

VIDEO: Jeesus, kaanon ja teologia


http://www.dts.edu/media/play/jesus-canon-and-theology-darrell-l-bock-daniel-b-wallace-and-ben-witherington/
Dallasin teologisen seminaarin (DTS) verkkosivuilta löytyi mielenkiintoinen paneelikeskustelu liittyen Jeesukseen uuden testamentin kirjoituksissa, Ut:n kaanonin sekä myöhemmän kristillisen teologian kehittymiseen. Valitettavasti videossa ei ole suomenkielistä tekstitystä. 

Paneelissa keskustelevat teologian tohtorit. Darrell Bock, Dan Wallace sekä Ben Witherington Jeeuksen persoonan historiallisista ja raamatullisista perustuksista, uuden testamentin kaanonin muotoutumisesta ja teologian kehityksestä. Bock on eksegeetti, Witherington on Jeesus ja Paavali -tutkija, Wallace puolestaan tekstikriitikko, joka on perehtynyt erityisesti Uuden testamentin alkukielisten tekstifragemttien tutkimukseen. Tästä asiantuntemuksesta muodostuu todella jännittävä anti.

Mutta suosittelen lämpimästi jokaiselle, jota kristinuskon ja uuden testamentin tutkimus kiinnostaa. Kenties teen pientä yhteenvetoa suomeksi tuonnempana, kunhan ennätän katsoa keskustelun uudestaan. Mutta en malta olla postaamatta videota tänne jo nyt.

Videoon pääseen kuvaa tai alla olevaa linkkiä napauttamalla. Antoisia ja avartavia katselu ja kuunteluhetkiä. Nämä miehet eivät ole puustaveistettyjä, vaan heillä on näköjään ihan oikeasti hauskaakin.




lauantai 15. marraskuuta 2014

Taasko uskovia syrjitään yhteiskunnallisessa keskustelussa?

”Tasa-arvo ja yksilön vapaus ovat koko yhteiskunnan arvoja, toisin kuin uskonnolliset näkemykset. Tasa-arvoista avioliittolakia ei pitäisi vastustaa Raamattuun vedoten.” kirjoitti Tampereen ylipiston valtiotieteen professori Kaisa Herne Helsingin Sanomien Vieraskynä -palstalla (Uskonto ei sovi poliittisten päätösten perusteeksi, HS 5.11.2014). Kirjoitus liittyy kuumana vellovaan keskusteluun sukupuolettomasta avioliittolaista, jota koskeva kansalaisaloite tullee eduskunnan käsittelyyn marraskuun aikana. Kirjoittajan mielestä tässäkään kysymyksessä uskonnosta nousevia perusteluita ei pitäisi sotkea yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Herne esittää, vaikutusvaltaista yhteiskuntafilosofi John Rawlsia mukaillen, että moniarvoisessa liberaalissa yhteiskunnassa tärkeät päätökset tulee perustella vetoamalla yhteisiin arvoihin siten ”että myös muut voivat ymmärtää ja hyväksyä perustelun”. Uskonto ei ole tällainen yhdistävä tekijä. Se kuuluu henkilökohtaisen elämän yksityiselle alueelle.

Herne kirjoittaa:
”Uskonnollinen perustelu ei ole julkinen perustelu liberaalissa moniarvoisessa yhteiskunnassa, jossa vallitsee uskonnonvapaus. Yhden uskonnon arvot eivät välttämättä kuulu toiseen uskontoon, eivätkä uskonnottomat toimi uskonnollisten arvojen perusteella.”
Kirjoittajan mielestä yhteisistä asioista päätettäessä ei saisi vedota Raamattuun eikä ylipäätään edes Jumalaan. Olisi pitäydyttävä perusteluissa, jotka nousevat kaikille yhteisistä arvoista. Rawlsia seuraten Herne haluaisi siten antaa ei-uskonnollisille perusteluille etuajo-oikeuden yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Tällainen edellytys julkiseen keskusteluun osallistumiselle ei kuitenkaan ole aivan ongelmaton. Varsinkaan Herneen mainitsemassa liberaalissa moniarvoisessa yhteiskunnassa, jossa vallitsee uskonnonvapaus. Eikö juuri sellaisessa yhteiskunnassa pitäisi olla sijaa myös uskonnoista nouseville perusteluille? Ovathan uskonnolliset ihmiset yhtälailla osa yhteiskuntaa.

Vaatimus syrjii uskonnollisia ihmisiä

Artikkelissani Kuiva kirjoitus uskonnon ja politiikan sotkemisesta keskenään (2.3.2012) viittaan tunnettuun filosofiin Nicholas Wolterstorffiin, joka pitää tällaisia ajatuksia  uskonnollisia ihmisiä syrjivänä. .
”[M]onet uskonnolliset ihmiset pitävät moraalisena velvollisuutenaan tehdä oikeudenmukaisuutta koskevat päätöksensä uskonnollisen vakaumustensa pohjalta eikä suinkaan niistä riippumatta. Poliittisen järjestelmän neutralismi asettaa myös uskonnolliset ihmiset eriarvoiseen asemaan. Uskonnollisia ihmisiä vaaditan etsimään uskonnollisen vakaumuksensa ja sekulaaristen mielipiteidensä välille sellainen tasapaino, jossa he kykenevät perustelemaan ja motivoimaan poliittiset päätöksensä uskonnosta riippumatta. Vastaavia vaatimuksia ei kuitenkaan esitetä uskonnottomille ihmisille, joten järjestelmä näyttää rajoittavan uskonnollisen ihmisten toimintaa muita enemmän”.
Wolterstorffin mukaan tasa-arvo ei siis suinkaan säily, vaan se heikkenee, jos uskonnollisilta ihmisiltä edellytetään uskonnollisen vakaumuksen jättämistä keskustelun ulkopuolelle.

Rohkaisen lukijaa myös tutustumaan siihen, mitä olen aiemmin kirjoittanut artikkelissani Kuka sanoo, ettei uskontoa saa sotkea politiikkaan (28.6.2013), jossa syvällisemmin arvioin pyrkimystä asettaa sekularismi poliittisen keskustelun ja päätöksenteon yksinvaltiaaksi. Sellainen rajoittaa perusteettomasti vapaata keskustelua asioista.

Sekularistinen vaatimus  on ongelmallinen siksikin, ettei se käytännössä tunnu rajoittuvan yksin esitettyihin perusteluihin, vaan ulottuu helposti vaatimuksiin sekulaareista motiiveista. Jos siis hyväksyisimmekin ajatuksen siitä, että sukupuoletonta avioliittolakia ei pitäisi vastustaa Raamattuun vetoamalla, niin kelpaavatko muutkaan järkisyyt, jos niiden esittäjän tiedetään olevan uskonnollisen vakaumuksen omaava henkilö? Sitäkin on nähty ja koettu kotimaisessa keskustelussa, että parhaatkin ei-uskonnolliset perustelut leimataan uskonnollisiksi, koska niiden esittäjällä arvellaan kuitenkin olevan (salakavala) uskonnollinen motiivi. Ei-uskonnollisuuden vaatimus karkaa siis helposti käsistä.

Viisaasti keskustellen

Tietysti raamatunjakeiden viskominen toisten keskustelijoiden silmille voi olla epäkunnoittavaa, kuten Herne huomauttaa. Se voi toisaalta myös olla tehotonta yhteiskunnallista vaikuttamista, koska huonoon tilannetajuun yhdistettynä se voi vieraannuttaa juuri ne keskustelijat, joihin yritetään vaikuttaa, mutta jotka eivät jaa samaa arvopohjaa. Lisäksi sellainen saattaa erehdyttää monia luulemaan, että  miehen ja naisen muodostaman oikean avioliiton puolesta ei ole esittää mitään muita perusteluita kuin uskonnollisia. Miehen ja naisen muodostama avioliitto on jopa Raamattua vanhempi instituutio. Avioliitto ei ole minkään vanhoillisen uskonnollisen ääriliikkeen keksintöä. Mutta ei Raamattuun vetoaminen ole rikollista eikä laitonta tai edes moraalitonta.

Mielenkiintoista on, että esimerkiksi apostoli Paavali puhuessaan Ateenan areiopagilla (Apt. 17) ei vedonnut Raamattuun, vaan ateenalaisten tuntemiin kreikkalaisiin runoilijoihin. Toisaalta Paavali viittaa ns. yleiseen ilmoitukseen ja siitä nousevaan luonnolliseen moraalilakiin, joka on kaikkien ymmärrettävissä siksi, että kaikki ihmiset ovat Jumalan luomia, myönsivätpä nämä sitä itse tai eivät. Jos siis haluaa tulla kuulluksi ja ymmärretyksi on viisasta esiintyä tavalla, joka kunnioittaa toisia ja perustella sanottavansa niin, että hekin voivat asian ymmärtää.

Kulttuurisen relativismin vaara

 Herneen tekstin äärellä herää väistämättä myös kysymys: Jos päätöksenteon tulee aina perustua ”koko yhteiskunnan arvoihin”, voidaanko mitään yhteiskunnallista muutosta koskaan saada aikaan. Eikö seurauksena ole kulttuurinen relativismi, jossa yhteiskunnassa kulloinkin vallitsevat arvot ovat määräävässä asemassa.

Miten yhteiskuntaa silloin voitaisiin uudistaa, koska sellainenhan edellyttää aina jollakin tavalla vastavirtaan uimista? Miten siis tulisi toimia sellaisissa yhteiskunnissa, jossa tasa-arvo ja yksilönvapaus eivät ole ”koko yhteiskunnan arvoja”? Enkö sellaisessakaan tilanteessa saisi puolustaa tasa-arvoa ja yksilönvapauksia vaikka Raamattuun vetoamalla?

Koira haudattuna?

Tämä johtaa minut seuraavaan huomioon: Vaatimukseen ei-uskonnollisista perusteluista on koira haudattuna. Kirjoittajan mielestä ”tasa-arvoista avioliittolakia ei pitäisi vastustaa Raamattuun vedoten”. Hänelle tuskin tulisi mieleen esittää, että vaikkapa lapsipornoa, ihmiskauppaa, rotusortoa tai perheväkivaltaa ei saisi vastustaa Raamattuun vedoten. Arvelen, että näissä asioissa Raamattuun ja uskontoon saisi vedota surutta.

Toisin sanoen, jos poliittinen näkemyksesi asioista poikkeaa ei-uskonnollisten ihmisten poliittisesta näkemyksestä on sinun, ei uskonnollisena ihmisenä, suotavaa ja toivottavaa luopua niistä perusteluista, joilla perustelet heidän näkemystensä kanssa vastakkaista poliittisia näkemystä. Kaikki tietysti tasa-arvon ja yksilönvapauden nimissä, siten kuin ne, luonnollisesti, ei-uskonnollisesti ymmärretään.

On kaiketi niinkin, että ne, jotka eivät osaa perustella kantaansa muutoin kuin vetoamalla Raamattuun tai uskonnollisiin näkemyksiin saattavat siitä huolimatta olla eettisesti ja yhteiskunnallisesti täysin oikealla asialla. Koko yhteiskunta ei-uskonnollisine perusteluineen saattaa olla väärässä. Miksi siis pitäisi vaatia uskonnollisten näkemysten jättämistä kokonaan julkisen keskustelun ja päätöksenteon ulkopuolelle. Raamatusta nousevilla uskonnollisillakin argumenteilla on annettavaa yhteiskunnalliseen arvokeskusteluun.

Joka tapauksessa kaikki yhteiskunnallisiin päätöksiin vaikuttavat arvot ja niiden perustelut ovat lähtökohtaisesti sidoksissa esittäjänsä maailmankatsomukseen. Kukaan keskustelija ei pääse täysin irti omasta maailmankatsomuksestaan, oli se sitten uskonnoton tai uskonnollinen. Ei ole perusteltua esittää, että vain yksi näkemys - uskonnoton - saa määrätä miten ja kuka yhteisistä asioista saa keskustella. Miksi kristityn pitisi jättää vakaumuksensa keskustelun ulkopuolelle, mutta uskonnottoman materialistin ei?

Mitä on avioliitto?

Professori Kaisa Herneen kirjoitus on ns ”tasa-arvoisen” avioliittolain puolustus. Hän tuntuu ajattelevan, että sen vastustaminen perustuu lähinnä uskonnollisiin näkemyksiin, vaikka, kuten hän sanoo, vastustajat eivät useinkaan vetoa suoraan Raamattuun julkisessa keskustelussa. Ainoan esimerkin mahdollisesta ei-uskonnollisesta perustelusta (”avioliitto on miehen ja naisen välinen instituutio”) Herne leimaa toteamalla yllättäen, että se ei oikeastaan edes ole perustelu! Yhtä hyvin voitaisiin sanoa, Herne esittää, että ”vaalit ovat instituutio, jossa miehet äänestävät”.

Herneen vaavlivertaus kuitenkin ontuu monella tavalla. Jokainen ymmärtää, että sukupuolella ei ole merkitystä äänestämisen kannalta. Sen sijaan avioliiton kannalta sukupuoli on merkityksellinen tekijä. Herne ei voi vain olettaa avioliiton olevan sukupuolesta täysin riippumaton instituutio ja sitten vedota itsestäänselvyytenä ”tasa-arvoon”. Sitä ennen hänen täytyisi myös perustalla julkisilla ja yhteisesti hyväksytyillä yhteiskunnallisilla järkisyillä miksi sukupuolella ei avioliiton kannalta ole mitään merkitystä.

Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että tasa-arvo on sinänsä hyvä ja tavoiteltava asia. Herne on siis oikeassa siinä, että tasa-arvo on yhteinen perustelu. Tiettyyn rajaan saakka. Kiistan ydin ei näet koske tasa-arvoa sinänsä (kukaan ei vastusta tasa-arvoa sinänsä), vaan avioliiton luonnetta. Samalla tavalla oikeudesta kohdunpoistoon ei voida puhua ikään kuin sillä ei olisi mitään tekemistä sukupuolen kanssa. Miehillä ei ole ”oikeutta” kohdunpoistoon, eikä sellaisia vaatimuksia voida asian luonteesta johtuen perustella tasa-arvolla.

Tällaisista näkökohdista irrotettuna keskustelu avioliitosta ja tasa-arvosta johtaa absurdeihin tilanteisiin: Eikö pelkästään tasa-arvon valossa avioliitto olisi vieläkin tasa-arvoisempi jos siitä poistettaisiin lukumäärärajoite? Miksi kaksi samaa sukupuolta olevaa saisi muodostaa ”avioliiton”, mutta ei kolme, neljä tai viisi? Miksi vain kaksi homoseksuaalia saisi oikeuden adoptoida lapsen, mutta ei kaksikymmentä homoseksuaalia yhdessä?

Tasa-arvo toteutuu nykyisenkin avioliittolain puitteissa täysin asiaankuuluvalla tavalla. Jokainen täysi-ikäinen mies ja nainen keskenään saa solmia avioliiton rakastamansa henkilön kanssa. Nykyinen laki ei myöskään rajoita homoseksuaalien mahdollisuutta rakastaa samaa sukupuolta olevaa kumppania ja asua yhdessä. Sellainen yhteiselämän muoto ei vain voi olla avioliitto. Avioliittolain ei tarvitse kohdella kaikkia kuviteltavissa olevia yhteiselämän muotoja täysin samalla tavalla ollakseen asianmukaisesti tasa-arvoinen.

On painavia julkisia, yhteiskunnallisia järkisyitä ja perusteluita sille miksi avioliitto tulee säilyttää, kuten tähänkin saakka, yhden miehen ja yhden naisen muodostamana liittona (kts. lyhyesti tästä, tästä ja vähän pidemmin tästä sekä tästä ). Kannattaa myös tutustua Juha Ahvion tuoreeseen bloggaukseen (9.11.2014).