tiistai 24. huhtikuuta 2012

Rukousvastaus mallia 1985 – Kun Jumala antoi kenkää!

Oli talvi, oli kylmä ja maassa lunta. Muistaakseni vuosi oli 1985. Tai alkuvuosi 1986. Vaimoni kanssa olimme menneet naimisiin lokakuussa. Asuimme ensimmäistä yhteistä talvea Pursimiehenkadulla, Helsingissä, pienessä 11 m2:n vuokra-asunnossa. Se oli niin pieni, että kerran huomasin vasta ulkona kadulla unohtaneeni silmälasit kotiin. Mutta olimme rakastuneita ja pieni neliömäärä ei häirinnyt, ainoastaan lähensi meitä entisestään.
Yhteinen alkutaipaleemme sisältää paljon rakkaita muistoja. Myös paljon rukousvastauksia ja haastavassa elämäntilnateessa koettua Jumalan apua. Eräs kaikkein voimakkaimmin mieleen jääneistä tapauksista sijoittuu tuohon ensimmäiseen yhteiseen talveemme.

Reilu vuosi aikaisemmin vaimoni, Parvin, oli tullut Suomeen kotimaastaan Persianlahdelta lyhyelle – kuten hän silloin kuvitteli – turistimatkalle. Pari päivää maahan saapumisensa jälkeen hän löysi tiensä pieneen, Helsingin Säästöpankinrannassa kokoontuvaan vapaan suunnan seurakuntaamme. Siellä hän kohtasi Kristuksen. Ja minut. Tapasimme, tutustuimme, ihastuimme, rakastuimme,  menimme naimisiin ja muutimme yhteen. Tässä järjestyksessä.
Seurakunta, jossa kohtasimme sai uudet tilat Tunturikadulla sijaitsevasta entisestä elokuvateatteri Astrasta. Se oli tilana seurakuntamme väkimäärään nähden aivan liian iso, mutta silti pidetty kokoontumispaikka. Siellä kävimme yhdessä joka viikko ahkerasti. Joka kokouksessa. Ja niitä riitti. Ainakin 4-5 kokousta viikossa. Päälle erilaiset teetuvat, vastauskoontulleiden raamattupiiri ja myöhäisillan yörukouskokoukset.
Pursimiehenkadulta Tunturikadulle kuljettiin usein jalan. Bussilippuihin ei tuolloin aina ollut varaa. Niinpä kuljimme Koffin puiston läpi kohti Lapinrinnettä, siitä rakennusmontun kautta (nykyisen hotellin rakennustyöt synagogan eteen olivat vasta alkamassa) kohti Kampin asemaa ja loppumatkan Runebergin katua myöten Tunturikadulle. Ja illan loputtua samaa reittiä takaisin. Käsi kädessä. Huonojen talvikenkien vuoksi vaimoni jalkoja vain jatkuvasti paleli noilla reissulla. Lämpimän ilmanalan ihmiseltä kesti aikaa ymmärtää vuodenaikojen mukanaan tuoma ilmaston ja lämpötilan raju muutos ja sovittaa vaatetuksensa aina sen mukaisesti.
Erään kerran saavuimme jälleen normaalisti seurakuntamme kokoukseen. Tilaisuuden jälkeen salin perällä luoksemme tulee eräs uskonsisar, Helvi. Hän ojensi vaimoni käteen vaivihkaa nyrkkiin rutistetun setelitukun ja sanoi: ”Herra käski minua antamaan tämän teille.” Muistan vieläkin nuo sanat. Katsoimme vaimoni kanssa toisiamme vähän hämillämme. En muista miksi, mutta jostain syystä olimme hieman aikaisemmin päättäneet, että emme ota vastaan jos joku tarjoaa meille rahaa. Lisäksi emme mielestämme tarvinneet ylimääräistä rahaa mihinkään. Mutta kun Helvi sanoi, että ”Herra käski antaa”, niin ei auttanut kuin ottaa. Tilanteen oltua ohitse avasimme setelirutun ja vilkaisimme vaivihkaa minkälaisesta summasta oli kyse. Se oli tasan 200 markkaa. Nykyrahassa noin 33 euroa.
Lähdimme kohti kotia. Matkalla huomasin vaimoni hiljaa rukoilevan itsekseen. Kielilläkin. ”Mitä nyt?” kyselin. ”En, tiedä, mutta on sellainen olo, että pitää rukoilla”, hän vastasi.
Kotiin saavuttuamme  polvistuimme välittömästi yhdessä rukoilemaan. Hetken aikaa rukoiltuamme vaimoni meni aivan hiljaiseksi. Hän oli keskittynyt rukoukseen, mutta ei sanonut enää sanaakaan. Sitten hän avasi silmänsä ja katsoi minuun hiukan hämmentynyt ilme kasvoillaan. Kun kyselin syytä hämmennykseen hän kertoi varovasti nähneensä näyn.

Hän oli täysin valveilla. Kyse ei ollut jostain mielen tai ajatuksen kuvajaisesta tai mielikuvituksen tuotteesta. Yhtä selkeästi kuin hän näki minut avattuaan silmänsä hän oli rukouksessa ollessaan nähnyt toisen todellisuuden edessään silmät kiinni kuin olisi katsellut tv-ruudusta.
Näyssä vaimoani vastaan kadulla tuli sama uskonsisar, joka seurakunnassamme oli tyrkännyt kouraamme rahan. Sanomatta sanaakaan Helvi viittasi kädellään vieressään olevaan kaupan ikkunaan. Vaimoni katsoi lähemmin ja huomasi, että kyseessä oli kenkäkaupan ikkuna. Sen kulmauksessa oli sisäänkäynt oikealla. Hän kääntyi näyssä Helvin puoleen ja totesi: ”Niin, siinä on näyteikkuna. Mitä sitten?” Itsepintaisesti, edelleenkään täysin puhumattomana näyssä Helvi osoitti sormella kohti näyteikkunaa kuin sanoakseen, että katso tarkemmin. Vaimoni katsoi uudestaan ja huomasi näyteikkunassa parin mustia naisten nahkasaappaita. Hän tarkasteli niitä hyvin yksityiskohtaisesti. Niiden muoto, koron tyyli ja valkoinen lämmin karvavuori erottuivat selvästi. Samoin hintalappu: 180 markkaa. Siihen näky katosi hänen silmiensä edestä.
”Halleluja!”, minä totesin. ”Nyt sinä tiedät mihin se raha on tarkoitettu. Ja kun erotamme kymmenykset Herralle 200 markasta (20 mk) jäljelle jää tasan 180 markkaa”. Vaimoni pyöritteli päätään epäillen, ettei sellaisia mustia nahkaisia naisten talvisaappaita sillä hinnalla mistään saa. ”No, pidä se raha kuitenkin kaikenvaralta mukanasi kun liikut ulkona ja jos jotain tulee vastaan niin ostat,” minä totesin.
Noihin aikoihin vaimoni joutui passi- ja viisumiasioiden vuoksi käymään viikoittain ulkomaalaisviraston toimistossa, joka tuolloin sijaitsi Helsingin Kasarmikadulla, lähellä Savoy teatteria ja Esplanadin puistoa. Helsinki oli hänelle vielä varsin tuntematon kaupunki yksityiskohdiltaan, joten olin neuvonut hänelle selkeän reitin jalan Pursimiehenkadulta Kasarmikadulle ja takaisin.
Eräänä päivänä vaimoni rohkaistui paluumatkallaan poikkeamaan sovitulta reitiltä. Hän tuli Iso-Robertin kadulle. Lähestyessään Aleksanterinkatua ja katsellessaan kauppojen ikkunoita hän näki yhtäkkiä edessään jotain hyvin tuttua: Kenkäkaupan näyteikkunan, joka näytti samalta kuin minkä hän oli nähnyt rukouksessa ollessaan. Hän pysähtyi tarkastelemaan ikkunaa lähemmin ja huomasi näyteikkunassa täsmälleen samanlaiset mustat nahkaiset talvisaappaat, joissa oli samanlainen korkomalli ja valkoinen karvavuori , kuin näyssäkin. Ja hintalappu: 180 markkaa!
Vaimoni astui kauppaan ja pyysi saada sovittaa kyseisiä saappaita. Myyjän tuoma pari oli aivan liian isoa kokoa. Vaimoni on hyvin pienikokoinen. Hänen kengännumeronsakin on vain 36. Myyjä pyysi häntä odottamaan sillä aikaa kun hän tarkistaisi varastosta löytyisikö saappaita hänelle sopivassa koossa. Tuokion kuluttua myyjä palasi mukanaan juuri vaimolleni sopiva saapaspari. ”Teidän kannattaa ostaa nämä saappaat nyt, sillä tämä on viimeinen pari tätä kokoa”, myyjä sanoi ja jatkoi: ”Lisäksi tämä on viimeinen päivä, kun nämä nahkasaappaat ovat alennusmyynnissä hintaan 180 markkaa!”
Tarpeetonta sanoa, vaimoni osti kyseiset talvisaappaat. Ne palvelivat hyvin ja pitivät hänen suloiset jalkansa lämpimänä sinä talvena ja useampana talvena senkin jälkeen. Siihen saakka kunnes jouduimme ostamaan uudet talvisaappaat. 
”Ennenkuin he huutavat, minä vastaan, heidän vielä puhuessaan minä kuulen”  (Jes. 65:24)
”Katselkaa kukkia, kuinka ne kasvavat: eivät ne työtä tee eivätkä kehrää. Kuitenkin minä sanon teille: ei Salomo kaikessa loistossansa ollut niin vaatetettu kuin yksi niistä. Jos siis Jumala näin vaatettaa kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna uuniin heitetään, kuinka paljoa ennemmin teidät, te vähäuskoiset!” (Luuk. 12:27-28).
Kiitos Jeesus, että olet pitänyt minun kukkasestani niin hyvää huolta.


---------
Rukouksesta myös näissä artikkeleissa: 

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ihana kertomus, kiitos.

Menittekö tekin naimisiin lokakuussa 1986? Kuten me.

Anonyymi kirjoitti...

Ihana kertomus, kiitos.

Pasi Turunen kirjoitti...

1.10.1985

Anonyymi kirjoitti...

Fantastinen täsmä rukousvastaus! Kiitos Herralle. - Tilastokeskuksen laskurin mukaan nykyrahassa n. 60 €! KYllä Herra on hyvä!

Valtteri kirjoitti...

Jotenkin kovin samaistuttava kertomus. Kenties osin, koska käytit erittäin tuttuja ilmaisuja tapahtuneesta, osin johtuen omasta elämäntilanteestani. Tiedän siis hyvin mitä tarkoitit.

Seurauksena lukemisesta on jotenkin lämmin ja kutkuttava olo vielä tunteja lukemisen jälkeen.
Kiitos.

Pidin myös muista linkittämistäsi rukousartikkeleista.

Anonyymi kirjoitti...

Ihana suloinen kertomus. Rohkaisevaa lukea Jumalan huolenpidosta. Epäilysten ja alakulon hetkellä varsinkin nämä ja omassa elämässä koetut auttavat muistamaan, kenen varassa ja huolenpidon kohteena me todellakin olemme!
Kauniisti mainitsit myös lopuksi vaimostasi. Miehellä, jonka asenne vaimoa kohtaan on tuo ja tulee todeksi arjessa, on mahdollisuus suureen onneen vaimonsa kanssa.

Runsasta Taivaan Isän siunausta ja huolenpitoa edelleen teille molemmille!