keskiviikko 19. elokuuta 2009

Israelilaissotilaat varastavat palestiinalaisten elimiä? - Että mitä?!

Nykyään on muodikasta suhtautua kritiikittömästi Israelia kohtaan. Mikä tahansa juttu kelpaa kansainväliseen levitykseen, kunhan siinä kerrotaan israelilaisten tekevän jotain kyseenalaista ja kauheaa. Jos viralliset israelilaislähteet (esimerkiksi hallitus ja puolustusvoimat) vielä sattuisivat väittämään tietoja perättömiksi on se vain entistä suurempi syy uskoa, että väitteet pitävät paikkaansa. Näin pelottavan poliittisesti korrektissa ilmapiirissä elämme.

Ruotsalainen Aftonbladet -lehti teki tässä suhteessa todellisen rimanalituksen (tai ylityksen) ja vei lehden kertaheitolla suoraan keskiajalle julkaistessaan kuluvalla viikolla Donald Boströmin jutun "Våra söner plundras på sina organ", jossa väitetään israelilaissotilaiden varastelevan yhteenotoissa surmansa saaneilta palestiinalaisnuorukaisilta sisäelimiä! Että tekevän mitä? Kyllä varmaan varastavat. Tekiväthän juutalaiset keskiajallakin matzaleipiä pakanalasten verestä ja myrkyttivät kaivoja, eikö?

"Pojiltamme ryöstetään sisäelimiä", otsikoi Aftonbladet. "Palestiinalaiset syyttävät Israelin armeijan varastavan ruumiinosia uhreiltaan". Palestiinalaiset syyttävät? Sen on siis oltava totta. Boström epäilee, että hänen kuulemassaan asiassa on perää, koska amerikassakin vangittiin hiljattain yksi rabbi osallisena kansainväliseen mustan pörssin kauppaan. Muutenkin kaikkea punnittuaan "Frågårna kvarstår", sanoo Boström.

Onko typerämpää ja vastenmielisempää journalismia nähty aikoihin?

Israelin ulkoministeriö reagoi juttuun voimakkaasti ja Ruotsin suurlähetystö julkaisi keskiviikkona lausunnon, jossa todetaan: "Ruotsalaisessa Aftonbladet lehdessä ilmestynyt artikkeli on järkyttävä ja kauhea esimerkki niin meille ruotsalaisille kuin Israelin kansalaisillekin. Me jaamme Israelin hallituksen edustjien, median ja yleisön edustajien tyrmistyksen. Lähetystö irtisanoutuu jutusta selvästi."

Israelin radio tavoitti Boströmin puhelimitse tämän ollessa matkalla hätäkokoukseen Aftonbladetin toimitukseen - arvatenkin juttunsa johdosta. Boström kertoi henkilökohtaisesti haastatelleensa palestiinalaistodistajaa, joka oli kertonut hänelle israelilaissotilaiden väitetysti vieneen yhteenotoissa kuolleen palestiinalaisen ruumiin. Muutamaa päivää myöhemmin ruumis palautettiin - väitetysti ilman joitakin sisäelimiä. "Olin paikalla haastattelun aikana tuona iltana ja olin todistajana. Minua asia huolestuttaa siinä määrin, että halusin, että se tutkitaan," Boström kertoi radiolle. "Mutta minulla ei ole mitään hajua tai ajatusta siitä onko se totta vai ei." Ei mitään hajua. I have no clue.

Ruotsalaislehti Sydvenskanin kolumnisti Mats Skogkär kommentoi Boströmin juttua otsikolla Antisemitbladet: "Kuiskauksia pimeässä. Nimettömiä lähteitä. Huhuja. Muuta ei tarvita. Me kaikkihan tiedämme, että millaisia he [juutalaiset] ovat, emmekö tiedäkin: epäinhimillisiä, kovia. Kykenevät vaikka mihin. Nyt ei puutu kuin selitys, joka on yhtä ennustettavissa: 'Antisemitismiä? Eihän toki, vaan kriittisyyttä Israelia kohtaan.'"

perjantai 14. elokuuta 2009

Vainajien tuhkasta tehdään timantteja?

"Tuhkasta nostit, timantiks teit" lauletaan eräässä ylistyslaulussa. Nyt se on totta enemmän kuin koskaan kun perinteiset arkku- ja polttohautaus ovat saamassa kilpailijakseen menetelmän, joka puristaa vainajan tuhkat timanteiksi.

Sveitsistä meillekin levinnyt ”timanttihautausmenetelmä” on herättänyt keskustelua. Toistaiseksi lähinnä siksi, että asiasta on Helsingin Sanomien tuoreen numeron (HS. 14.8.2009) mukaan puhjennut riita kirkon ja menetelmän Suomeen tuoneen heinolalaisyrittäjän välillä.

Kyse ei ole periaatteellisesta tai uskonnollisesta riidasta, vaan arkisemmin hautaustoimilaista. Pykälien mukaan vainajan tuhkaa ei näet saa luovuttaa, jos sitä ei haudata tai sirotella yhteen paikkaan, todetaan Hesarissa otsikon ”Vainajien tuhkatimanteista kiista kirkon ja yrittäjien välille” alla. Toisaalta laissa ei myöskään ole pykälää, joka kieltäisi timanttien teon. Oikeuskansleri lopulta ratkaisee.

Taitaa joka tapauksessa jäädä rikkaiden harrastukseksi tämä. Timantiksi puristaminen näet maksaa 3500-12500 euroa. Ensimmäinen asiakkaaksi ilmoittautunut onkin ollut Tuurin kyläkauppias Vesa Keskinen, joka aikoo testamentata itsensä 0,7 karaatin timantiksi (7 on Keskisen onnenluku). Eräs yhdysvaltalaisyritys on kuulemma ottanut Michael Jacksonin hiuskiehkuran ja aikoo siitä otetusta hiilestä puristaa timantin.

Esineellistääkö tämä teollisuudenala kuolemisen? Mahtaako näiden timanttien arvo (en tarkoita valmistuskustannuksia) määräytyä ajan myötä myös sen mukaan kenestä ne on tehty ja saako ilmaisu ”ihmisarvo” ihan uuden ulottuvuuden? Onko Michael Jacksonin ja Matti Möttösen huutokauppa-arvo eri? Milloin tehdäänkään ensimmäinen jalokiviryöstö, koska halutaan joku timantiksi ikuistettu kuuluisuus kokoelmiin tai pimeille markkinoille? Keräilijöitähän riittää.

Toisaalta, kuten eräs uutista pohdiskellut Hesarin keskustelupalstalla totesi: ”Onhan se tosi kiva kantaa isomummoa vasemmassa korvassa ja kummisetää oikeassa. Siis ihan oikeasti, kuka haluaa kuolleen ihmisen korukseen?... [Ja kuitenkin] Tässä pitää ehdottomasti noudattaa vainajan omaa toivomusta, jos joku haluaa timantiksi napakoruun niin mikäs siinä…”

Mutta lisää tilanteita on tiedossa. Timantit ovat ikuisia. Samoin perintöriidat: Kuka saa kesämökin, metsätontin ja "mummon". Tai odottakaapas näitä keskusteluita: "Ai Liisa miten ihana vihkisormus! Mistä noin ihanan timantin...". Don't ask.

Syvällisemmin: Mahtaako kuolemisen ajatuksesta tehdä jotenkin siedettävämmän jos tietää voivansa ikuistaa itsensä jalokiveksi? Timantithan ovat ikuisia, eikö? Ihmisillä, jotka eivät usko iankaikkiseen elämään kehittävät sille kuitenkin korvikkeita. Oli kyse kloonauksesta, kryoniikasta tai tuhkasta timantiksi menetelmästä, haluamme itsestämme jäävän jotain pysyvää. Kuolema on luonnotonta. Jollakin tavalla ihmiset sisimmässään tiedostavat tämän ja kaipaavat elämää.

Raamatunkin mukaan kuolema on jotain luonnotonta, se on tunkeilija Jumalan alun perin hyvässä luomakunnassa. Ylösnousemuksellaan Kristus kukisti kuoleman vallan esikoisena kuolemaan nukkuneista. Häneen turvaaville on syntien anteeksisaamisen lisäksi tarjolla jotain mistä uurnatuhkista puristetut timantit ovat vain kelmeä varjo: Tosi kuolemattomuus ja uusi ikuinen elämä uudessa ruumiissa.

Jeesuksen palatessa lupauksensa mukaan se mikä on kylvetty katoavaisuudessa, alhaisuudessa ja heikkoudessa nousee katoamattomuudessa, kirkkaudessa ja voimassa: ”…yhtäkkiä, silmänräpäyksessä, viimeisen pasuunan soidessa; sillä pasuuna soi, ja kuolleet nousevat katoamattomina, ja me muutumme. Sillä tämän katoavaisen pitää pukeutuman katoamattomuuteen, ja tämän kuolevaisen pitää pukeutuman kuolemattomuuteen. Mutta kun tämä katoavainen pukeutuu katoamattomuuteen ja tämä kuolevainen pukeutuu kuolemattomuuteen, silloin toteutuu se sana, joka on kirjoitettu: ’Kuolema on nielty ja voitto saatu’” (1 Kor. 15:42-43, 52-54).

Tämä on todellinen toteutuva toivo ja lohtu. Ei korvike.
------------

PS: Aiheesta lisää sunnuntaina 16.8. klo 21 Turunen -ohjelmassa Radio Deissä, jossa studiovieraiden kanssa pohdiskellaan lisää timanttihautauksen synnyttämiä ajatuksia. Vieraana mm. heinolalainen kultaseppä, joka tuona tämän jutun Suomeen.

lauantai 1. elokuuta 2009

"Nyt ei voi muuta kuin rukoilla..."

Billy Grahamin Hope for Each Day hartauskirjassa on tämän päivän, 1. elokuuta, kohdalla hyvä kirjoitus rukouksen merkityksestä ja voimasta. Johtolauseena on 1 Tessalonikalaiskirjeen 5:17 kehoitus: ”Rukoilkaa lakkaamatta”.

Graham kirjoittaa:
Kuinka usein olet kuullut sanottavan: ”Ei voi muuta kuin rukoilla”?

Ei voi muuta kuin rukoilla? Yhtä hyvin voisi sanoa nälkäiselle: ”Ei voi muuta kuin antaa sinulle ruokaa”. Tai sairaalle: ”Ei voi muuta kuin antaa sinulle tätä lääkettä, joka parantaa sinut”. Tai sanoa köyhälle lapselle: ”Ei voi muuta kuin ostaa sinulle syntymäpäivälahjaksi lelun, jota kaikkein eniten haluat.”

Rukous avaa taivaan ovet ja päästää Jumalan voiman valloilleen. Jaakob 4:2 sanoo: ”Teillä ei ole sen tähden ettette ano.” Raamattu sanoo: ”Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi” (Fil.4:6).

Tämä on totta sekä omien että toisten tarpeiden suhteen. Liian usein rukouksemme keskittyvät meihin itseemme. Mutta Jumala haluaa käyttää meitä ja koskettaa toisten elämää meidän rukoustemme kautta. Kenen puolesta sinun pitäisi tänään rukoilla?

Grahamin teksti tälle päivälle puhuttelee minua henkilökohtaisesti sillä 13 vuotta sitten juuri 1. elokuuta ajasta ikuisuuteen siirtynyt äitini sai kerran kokea meitä molempia syvästi koskettaneen rukousvastauksen.

Joskus 90-luvun puolivälin tuntumassa suomalaisen kristillisen televisiotyön pioneeri Markku Vuorinen Hyvä Sanoma Radiosta pyysi minua vieraaksi silloisessa HTV verkossa nähtävään tv-ohjelmaansa Tarjolla Elämä. Puhuimme rukouksesta ja Jumalan voimasta. Rohkaisimme katsojia luottamaan Jumalaan, joka kuulee rukouksia. Lähetyksen lopuksi Markku toi studioon ison korillisen katsojien lähettämiä postikortteja, jotka sisälsivät rukouspyyntöjä. Rukoilimme yhdessä. Siinä yhteydessä sanoin kohti kameraa: ”Jos olet sairas, laita käsi sairaan paikan päälle ja rukoillaan yhdessä, että Jumala parantaa”. Sitten rukoiltiin.

Nauhoituksen päätyttyä poistuimme HSR:n studiosta. Astuessamme lämpiön puolelle muistan kysyneeni Markulta vähän skeptisesti: ”Mitä luulet, mahtoiko kukaan sairas saada tästä mitään? Enhän minä ole mikään parantajaevankelista.” Vuorinen vastasi viisaasti jotain sen suuntaista, että Jumalastahan se on kiinni, eikä meistä.

Elettiin aikaa ennen TV7:ää ja Radio Deitä, eikä äitini muutenkaan seurannut HTV:n kristillistä tarjontaa, jota Vuorisen ohjelman lisäksi ei tainnut olla juurikaan. Eikä ätini ollut silloin uskossa. Koska olin kuitenkin ollut jo jonkun aikaa Patmos Lähetyssäätiössä kristillisessä radiotyössä olin aika ajoittain antanut äidilleni nauhatallenteita tekemistäni radio-ohjelmista. Hän kuunteli niitä, koska radiotyö oli tavallaan ”sukuvika”. Hän työskenteli yli 30 vuotta Yleisradion tuotantosihteerinä. Ja nuoruusvuosinaan 50-luvun lopulla hakenut jopa kuuluttajaksi televisioon. Ura aukeni kuitenkin radion puolella. Media oli tuttu. ”Sinä olet lähetystyöntekijä”, vitsaili äitini lämpimästi viitaten siihen, että tein kristillisiä radiolähetyksiä.

Saatuani aikanaan Markku Vuoriselta VHS kopion Tarjolla Elämä jaksostani (se on yhä tallessa) annoin sen myöhemmin äidilleni katsottavaksi. En ajatellut sen syvemmin mihin se voisi johtaa. Äitini otti nauhan vastaan, mutta ei sen koomin kommentoinut asiaa mitenkään. Enkä kysellyt perään.

Kului viikkoja. Ehkä kuukausia. En tarkkaan enää muista. Mutta sitten tuli joulukuu 1995. Muistan elävästi sen päivän, jolloin työpuhelimeni patmostalolla soi. Vastasin kuin mihin tahansa puheluun. Langan toisessa päässä oli äitini, joka itki aivan kontrolloimaittomasti. ”Minä tein niin kuin sinä sanoit,” hän sopersi itkunsa seasta. Tunnistin äitini äänen. ”Teit mitä?”, minä kysyin ihmeissäni ja samalla huolissani siitä miksi äitini itki. ”No se mitä sinä sanoit siinä ohjelmassa, minä tein mitä sinä sanoit ja mitään ei löytynyt! Tämä on merkki, tämä on merkki,” äitini sopersi puhelimeen. Yhtäkkiä tajusin, että hän puhui Tarjolla Elämä ohjelman jaksosta, jonka olin hänelle antanut. Kun minulle valkeni tilannealoin en voinut itsekään olla itkemättä. Oikein hartiavoimin. ”Kyllä joku tuolla ylhäällä välittää jopa minusta,” äitini sanoi. ”Kiitos Jumalalle, kyllä välittää äiti,” minä sain sanottua yhteisen itkun ja jaetun ilon keskeltä kyyneleitä pyyhkiessäni.

Äidilläni oli aiemmin samana vuonna diagnosoitu maksasyöpä. Tai sellaista ainakin vahvasti epäiltiin. Tutkimuksissa oli röntgenkuvissa näet löytynyt maksasta suurehko tummentuma. Lääkärin antama mahdollinen maksasyöpädiagnoosi sai äitini suunniltaan pelosta. Mummoni, äitini äiti, oli menehtynyt maksasyöpään.

Kodin yksinäisyydessä äitini oli katsonut antamani videotallenteen, kuullut rukoukseen rohkaisevan juttelumme Markku Vuorisen kanssa, laittanut kehotuksen mukaan kätensä sairaan paikan (tässä tapauksessa maksan) päälle ja rukoillut lyhyen rukouksen perässäni ohjelman ohjeita seuraten. Jatkotutkimuksissa lääkärit eivät yllättäen sitten löytäneetkään maksasta enää mitään ”tummentumaa”. Silloin äitini soitti minulle ja kertoi kaiken mitä oli tapahtunut. Itkimme molemmat hillittömästi. Ilosta. Se oli elämäni kummallisin puhelu. Ja ihanin.

Jossain äitini jäämistössä on epikriisi ja lääkärinlausunnot ”ennen” ja ”jälkeen”. Pitää joskus taas kaivaa ne esiin. En laisinkaan teeskentele ymmärtäväni mistä lääketieteellisesti viime kädessä oli kysymys. Äidilleni - Tuula Talvikki Turuselle - hänen kokemansa rukousvastaus oli mitä totisinta totta. ”Tämä on merkki! Kyllä joku tuolla ylhäällä välittää jopa minustakin”. Muistan äitini itkun keskeltä sopertamat sanat kuin eilisen päivän. Noihin muistoihin palaaminen koskettaa minua aina syvästi. Osaksi juuri tämä kokemus sai äitini sittemmin turvaamaan Kristukseen Vapahtajanaan elämänsä lopulla.

Näitä mietin tänään, 1. elokuuta, 13 vuotta äitini taivaskutsun jälkeen Grahamin kirjan hartaussanan palauttaessani nuo vaiheet taas elävästi mieleeni. ”Ei voi muuta kuin rukoilla? Yhtä hyvin voisi sanoa nälkäiselle: Ei voi muuta kuin antaa sinulle ruokaa,” kirjoitti Graham tänään. Rukous on hädässä olevalle lähimmäiselle samaa kuin ruoka nälkäiselle. Siksi rukousta ei pidä aliarvioida. Jumalalle on kaikki mahdollista.