Jälleensymtymisoppi ja Raamattu - sielunvaellus vai ruumiin ylösnousemus?

"Jeesus vastasi hänelle: 'Totisesti, totisesti: jos ihminen ei synny uudesti, ylhäältä, hän ei pääse näkemään Jumalan valtakuntaa.' Nikodemos kysyi: 'Miten joku voisi vanhana syntyä? Miten joku voisi mennä takaisin äitinsä kohtuun ja syntyä toisen kerran?'" (Joh. 3:3-4)

Kati Niemelän tutkimuksen (KTK) mukaan 15 prosenttia suomalaisista uskoo jälleensyntymiseen.  

Ajatus ihmisluonnon perimmäisestä hyvyydestä, mahdollisuus palata uudestaan ja uudestaan korjaamaan virheensä ja ansaita "pelastus" omilla teoilla selittänevät osaksi miksi tämä oppi kiehtoo ihmisiä. Varsinaisia syntejähän ei siinä ole. Kaikki teot – aviorikokset, valehtelu, ahdasmielisyys, julmuus – ovat korkeintaan virheitä ja oppimiskokemuksia, joiden kautta edetään kohti uusia parempia elämiä. Hymyillään kun tavataan. Seuraavassa elämässä.

Jostain syystä aika harva, jos kukaan, hypnoosissa kertoo olleensa Hitler tai Stalin tai Pol Pot aiemmassa elämässään. Kaikki tahtovat olla jotain suurmiehiä tai -naisia.

Aika ajoin kuulee väitettävän, että kirkko olisi jossain vaiheessa radikaalisti muuttanut oppejaan suhteessaan jälleensyntymiseen.

Kristikunnassa ei milloinkaan ole opetettu jälleensyntymistä. Sellainen ei ole missään vaiheessa kuulunut apostoliseen kristilliseen oppiin. Sitä ei löydy Raamatusta. Oppi oli sen sijaan yleinen kristinuskon ulkopuolella mm. manikealaisuudessa ja gnostilaisuudessa, jotka myöhemmin toisella vuosisadalla pyrkivät tunkeutumaan myös kristittyjenkin keskuuteen.

Apostolista oppia edustaneet varhaiskristilliset kirjoittajat kuitenkin torjuivat ajatuksen sieluvaelluksesta. 

Justinos Marttyyri torjuu jälleensyntymisopin Dialogi teoksessaan toisen vuosisadan puolivälin paikkeilla.

Kirkkoisä Irenaeus kirjoitti 100-luvun lopulla teoksessaan Harhaoppeja vastaan kokonaisen luvun aiheesta otsikolla "Sielujen jälleensyntymisopin mielettömyys".  

Origenes torjuu opin toisen vuosisadan lopulla Matteuksen evankeliumin kommentaarissaan. Käsitelleessään Johannes Kastajan ja Elian tapausta hän toteaa, että siinä kaikkein vähiten on kysymys jälleensyntymisopista, joka on "vieras Jumalan kirkolle, joka ei ole apostoleilta peritty eikä sitä esiinny missään Raamatussa." 

Origenes on usein virheellisesti liitetty jälleensyntymisoppiin, koska hän opetti platonistista sielujen pre-eksistenssiä, jonka mukaan sielut oli luotu valmiiksi jo maailman luomisen yhteydessä ja myöhemmin vasta siirtyneet ruumiiseen. Tämä on kuitenkin eri asia kuin jälleensyntymisoppi. Silti vuonna 553 Konstantinopolin kirkolliskokous hylkäsi Origeneen näkemyksen sielujen pre-eksistenssistä epäraamatullisena harhaoppina.

Eräitä raamatunkohtia on yritetty tulkita sielunvaellusopin tueksi.

Kun Johannes Kastajalta kysyttiin: "Oletko sinä Elias?", hän vastasi "En ole" (Joh. 1:21). Tästä huolimatta jotkut haluaisivat tulkita Jeesuksen sanat Matteuksen evankeliumissa viittauksena jälleensyntymiseen (Matt. 11:14; 16:14; 17:11-13).

Raamatun mukaan Elia ei kuollut (2 Kun. 2:1-12) eikä siksi voinut olla Johannes Kastaja. Jälleensyntymisoppi edellyttää kuolemaa, jonka jälkeen sielu siirtyy toiseen ruumiiseen. Sitä paitsi, kirkastusvuorella (Matt. 17:1-13) olisi pitänyt ilmestyä Mooses ja Johannes Kastaja, jos kerran hän oli Eliaan tuorein inkarnoituma.

"Rabbi, kuka teki syntiä, tämäkö vai hänen vanhempansa, että hänen piti sokeana syntymän." (Joh. 9:1-7). Kuinka voi tehdä syntiä ennen syntymäänsä? Onko tässä viite jälleensyntymiseen?

Asia selittyy juutalaisten uskomusten pohjalta ilman jälleensyntymisoppia. Jotkut näet uskoivat, että lapset joutuvat kantamaan vanhempiensa syntivelkaa (Hes.18:2) ja syntyvät siksi sairaina. Toiset taas, että lapsi itse voi tehdä syntiä jo äidin kohdussa (C.S. Keener: Bible Background Commentary, New Testament, s. 288). Jaakobin sanotaan pettäneen Eesaun jo äitinsä kohdussa (Hoos. 12:4).

Jeesus kuitenkin torjui molemmat ajatukset sokean miehen kohdalla vastatessaan opetuslapsilleen ja parantaessaan sokean.

Keskustelussaan Nikodemoksen kanssa Jeesus tähdentää "uudestisyntymisen" tärkeyttä (Joh. 3:3, 7). Asiayhteydestä käy kuitenkin kiistatta ilmi mistä on ja mistä ei ole kysymys.

Syntyä uudesti, ylhäältä ei merkitse luonnollista syntymää jälleen äidin kohdusta, vaan Jumalan Hengen työnä tapahtuvaa iankaikkisen elämän saamista (jj. 7, 8). Alkukielen sana, anoothen, voidaan kääntää sekä "uudestaan" että "ylhäältä".

Vastuksena Nikodemoksen kahteen "Miten" kysymykseen jakeissa 4 ja 9 Jeesus ei puhu sielun siirtymisestä kuoleman jälkeen uuteen ruumiiseen, vaan turvaamisesta uskossa Jumalan Poikaan, jonka Jumala on lähettänyt taivaasta, siis "ylhäältä".

Jeesuksen mukaan ratkaisevaa on syntyä "vedestä ja Hengestä" (j. 5). Kyse on hengellisestä syntymästä vastakohtana lihan vaikutuksesta tapahtuvasta luonnollisesta syntymästä, kuten jae 6 selvästi osoittaa. Ihmisen ongelma ei siis ratkea palaamalla toistuvasti takaisin äidin kohtuun ja syntymällä lihasta.

Maailmankuulu "pienoisevankeliumi", Joh. 3:16, on osa Jeesuksen vastausta Nikodemoksen kysymykseen siitä miten syntyminen uudestaan, ylhäältä voi tapahtua: "Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän."

Uusi syntyminen merkitsee siten iankaikkisen elämän saamista uskon kautta Jeesukseen, jonka Jumala on lähettänyt (jj. 15-18).

Uusi testamentti korostaa kerran tapahtuvan kuolemisen kertakaikkisuutta vailla jälleensyntymisen ja sielunvaelluksen toivoa: "Ja samoinkuin ihmisille on määrätty, että heidän kerran on kuoleminen, mutta sen jälkeen tulee tuomio..."  (Hebr. 9:27; Kr-38 mukaan).

Tässä torjutaan implisiittisesti myös sielunvaellus ja jälleensyntymä. Se näet edellyttäisi toistuvasti tapahtuvaa kuolemista, joka nimenomaisesti torjutaan edeltävissä jakeissa, kun sanotaan, että Kristuksen ei tarvitse syntien sovittamiseksi "kärsiä kuolema" monta kertaa (mikä edellyttäisi myös syntymistä toistuvasti). Syntiongelman ratkaisu ei siis edellytä toistuvasti kuolemista ja syntymistä.

Vaikka uudempi kirkkoraamattu (-92) on hiukan hämärtänyt asian jättämällä pois "samoinkuin" ilmauksen (j. 27), Hebr. 9:26-28 jakeissa Kristuksen kerran tapahtuva kuolema syntien sovittamiseksi rinnastetaan ihmisen kerran tapahtuvaan kuolemaan ja sitä seuraavaan tuomioon. Niin kuin Kristuksen ei syntien sovitamiseksi tarvitse kuolla (ja syntyä) useasti, niin ei ihminenkään kuole (ja synny) kuin kerran ja sen jälkeen kohtaa tuomionsa. Ja samoin kuin ihmiselle on määrätty, että hän kuolee (ja syntyy) yhden kerran, samoin Kristuskin kärsi ja kuoli (ja syntyi) vain kerran.

Sen ihmisen sielu, joka eläessään hylkää Jeesuksessa tarjotun Jumalan valmistaman pelastuksen, ja kuolee vailla Jeesusta ja syntien anteeksiantamusta siirtyy tuonelan kadotukseen (Luuk. 16:23-24) odottamaan ylösnousemusta ja viimeistä tuomiota tulikivijärveen (Ilm. 20:11-15).

Uskovan sielu siirtyy kuolemassa Herran luo (2 Kr. 5:8; Hebr. 12:23) odottamaan hetkeä, jolloin Herran toisessa tulemuksessa Kristuksessa kuolleet nousevat elämään sekä vielä elossa olevat uskovat yhdessä heidän kanssaan saavat uuden katoamattoman ylösnousemusruumiin (1 Kr. 15:21-58; 1 Tess. 4:13-18). Se on heidän oma ruumiinsa, ei jokin toinen ruumis. Identiteetti säilyy samana.

Raamatun mukaan ihminen ei kuoltuaan siirry toiseen ruumiiseen ja jälleensynny joksikin toiseksi  toisessa ruumiissa. Raamatun mukaan kuolleet nousevat kerran ruumiissa, joka on selvästi tunnistettavissa hänen omaksi ruumiikseen.


Kristuksen ylösnousemustapahtuma on tästä mallina (Fil. 3:21). Niin kuin Kristus nousi kuolleista omassa ruumiissaan, joka kuitenkin ylitti kuolevaisen alennustilan ruumiin rajoitukset, samoin häneen uskova tulee kerran nousemaan omassa, ei jossakin toisessa ruumiissa. Ja niin me saamme aina olla Herran kanssa. Kyse ei ole paluusta vanhan kaltaiseen ruumiillisuuteen, jota leimaa heikkous, sairaus ja kuolema. Mutta kyse on silti paluusta ruumiilliseen elämään, joka on riittävästi yhdistettävissä siihen ruumiiseen, joka oli omamme ennen kuolemaa. Nyt tuo ruumis vain on kirkastettu, vailla heikkoutta ja kuolevaisuutta. Aivan kuten Kristuksen ylösnousemusruumis oli.

Raamattu ja kristillinen kirkko eivät siis koskaan ole opettaneet sielunvaellusoppia, vaan torjuneet sen harhaoppina. Kristinuskolla on tarjota ihmiselle paljon parempaa, kuin loputon itsensäkehittämis- ja virheidentoistamisohjelma sielunvaelluksineen. Nimittäin syntien kertakaikkinen anteeksisaaminen  ja ikuinen elämä kuolleista Kristuksen tullessa takaisin.

Obama 1, Osama 0 — Onko oikein iloita terroristin kuolemasta?

”Obama 1, Osama 0” kirjoitti Time –lehti tuoreessa numerossaan, joka oli pyhitetty maailman etsityimmän terroristin, Osama bin Ladenin surman käsittelyyn. "Obama got Osama", lehti kynäili ottaen nimistä kaiken irti. Meillä samoin kuin maailmalla keskustelua on herättänyt niin amerikkalaisten ilakointi bin Ladenin surmaamisesta kuin keskustelu koston oikeutuksesta. ”Oikeus on tapahtunut”, totesi Barak Obama televisiopuheessaan amerikkalaisille. Onko oikein iloita bin Ladenin kuolemasta?

Harvinaisella tavalla kuulin itse bin Ladenin kohtalosta suoraan Obamalta sattuessani BBC:n uutiskanavalle juuri presidentin aloittaessa puhettaan kansalleen. Tietämättä mistä oli kyse jäin kuuntelemaan. Kaikki mikä tulee ”Live from Washington” täytyy olla tärkeää, ajattelin. Ja melkoinen uutinenhan sieltä tuli.

New Yorkin pormestarina syyskuun 11. Päivänä 2001 toiminut Rudy Giuliani summasi hyvin omatkin tuntemukseni, kun hän Time –lehden tuoreessa haastattelussa kuvaili omaa ensireaktiotaan bin Laden uutiseen yhdellä sanalla: ”Helpotus”.

Tätä kirjoittaessani kaivoin pöytälaatikostani jälleen esiin syyskuun iskuista kertovan TIME –lehden syyskuulta 2001. Muistan hyvin tuon päivän ja uutiset, joita seurasin herkeämättä. Muistan kauhun: Kuka voi tehdä tällaista? Muistan käynnin kaksoistorneissa lomamatkalla 1988. Katselen kuvia lentokoneiden iskeytymisestä kaksoistorneihin. Erityisesti katson koko aukeaman kuvaa kaksoistorneista liekkejä pakoon hyppäävistä ihmisistä: Mies ja nainen pitävät toisiaan kädestä pudotessaan varmaan kuolemaan. Tämä kuva ehkä enemmän kuin mikään muu kiteyttää minulle syyskuun 11. päivän inhimillisen kauheuden.

Kuunnellessani Obaman puhetta koin helpotusta ja tyytyväisyyttä. Olinko iloinen? En siinä mielessä, että olisin kokenut jotain tarvetta lähteä kadulle juhlimaan tai ryhtyä hihkumaan riemusta. Mutta yhdyn täysin Obaman sanoihin oikeuden tapahtumisesta. Paha oli saanut palkkansa. Helpotus. En kokenut suurta tarvetta lähteä kadulle juhlimaan, mutta en kokenut suurta tarvetta itkeäkään.

Seuraavien tuntien aikana uutiset keskittyivät näyttämään kaduilla riemuitsevia ja juhlivia amerikkalaisia. Kuvat ja tunnelmat herättivät minussa ristiriitaisia tunteita. Ensimmäisenä mieleeni palautuivat vastenmieliset kuvat ja uutiset Gazasta, jossa tuhannet palestiinalaiset Hamasin kannattajat juhlivat onnistunutta terrori-iskua Israelia vastaan.

Tästä pinnallisesta yhtäläisyydestä huolimatta amerikkalaisten juhlinnalla on kuitenkin ratkaiseva moraalinen ero: Nyt ei juhlittu terrorismin voittoa ja viattomien siviilien tappamista, vaan voittoa terroristista, joka oli syypää tuhansien viattomien siviilien tappamiseen. On aivan eri asia iloita pahuudesta ja vääryydestä, kuin iloita siitä, että paha on kukistunut. Rakkauden mukaista on iloita siitä, että totuus voittaa (1 Kor. 13:6). 

En iloitse bin Ladenin kuolemasta tai hänen tappamisestaan (jota tosin pidän täysin oikeutettuna sotatoimena), mutta ymmärrän miksi monet amerikkalaiset, varsinkin New Yorkissa, iloitsivat. Jokainen, joka ei ymmärrä tekee hyvin kaivaessaan vaikkapa YouTubesta esiin syyskuun 11. päivän iskusta kuvattuja videoita. Bin Laden oli paha. Ei siksi, että hän oli muslimi. Vaan siksi, että hän oli paha. Nyt hän on pois. Kiitos Jumalalle siitä.

Kotimaa –lehden päätoimittaja Mari Teinilä paheksuu hiljattaisessa pääkirjoituksessaan monien amerikkalaisten julkista riemua bin Ladenin kuolemasta ja pitää sellaista tunteenilmaisua sopimattomana. Eikä hän toki ole ainoa tässä kritiikissään. Teinilän paheksunta tuntuu kuitenkin paikoin kovin ajatelemattomalta ja keinotekoiselta.

Pääkirjoituksensa Teinilä on otsikoinut sanoin ”Tappamisesta iloitseminen on irvokasta” (Kotimaa 12.5.2011). Mitä Teinilä arvelee bin Ladenin ja hänen roistojensa tehneen Tora Boran luolissa kuultuaan lentokoneiden osumisesta kaksoistorneihin ja 3000 viattoman ihmisen tappamisesta? Itkikö bin Laden? Japanilaisten yllätysisku Pear Harbouriin toisessa maailmansodassa oli sentään isku sotilastukikohtaan ja sen myötä jollakin tavalla ymmärrettävissä. Mutta bin Laden riemuitsi tappaessaan tuhansittain siviilejä.

Teinilä pohtii pääkirjoituksessaan syyskuun iskussa poikansa menettäneen isän reaktioita: ”Ajattelin tätä isää, kun katsoin Osama bin Ladenin tappamisesta iloitsevia amerikkalaisia. Oliko hän New Yorkin kaduilla muiden riemuitsevien joukossa?” Teinilä kysyy tarkoituksenaan ilmeisesti opastaa meitä lukijoita tuntemaan ”oikein”. Vastakysymyksenä voisi heittää Teinilälle: Oliko Teinilä New Yorkin kaduilla kun terroristien lentämät koneet iskeytyivät kaksoitorneihin?

Teinilän teksti vilisee moralisoivia latteuksia: ”Osama bin Laden oli vastuussa hirvittävistä teoista, mutta hänen tappamisensa tuskin edistää paremman maailman syntymistä.” Ikään kuin maailma olisi ollut paremmassa turvassa bin Ladenin eläessä. Teinilä ei kerro mikä on se ”parempi maailma”, josta hän puhuu ja millä tavoin bin Laden olisi myötävaikuttanut sen syntymisen puolesta muutoin kuin tapattamalla surutta ja riemumielin tuhansia viattomia siviilejä.

”Väkivalta synnyttää useimmiten lisää väkivaltaa”, Teinilä jatkaa. Tämä on vähän sama kuin sanoisi, että naiset, jotka puolustautuvat raiskaajiaan vastaan synnyttävät lisää raiskauksia. Ikään kuin ei olisi mitään eroa väkivallan ja väkivallan välillä. Toisinaan väkivalta pysäytetään juuri vastaamalla siihen oikeutetulla väkivallalla. Kuten talvi- ja jatkosodassa kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen.

Mitä bin Ladeniin itseensä tulee hän ei synnytä enää yhtään väkivaltaa. Al-Qaeda ja muut terroristit tietysti käyttävät jokaisen käytettävissä olevan tekosyyn, myös bin Ladenin surmaamisen, hyväkseen toteuttaakseen murhanhimoista missiotaan. Terroristien murhanhimo ei kuitenkaan johdu siitä, että lännessä satutaan iloitsemaan yhden heidän johtajansa surmaamisesta. Eikä tuota murhanhimoa hillitä yhtymällä terroristien amerikkavastaisuuteen kirjoittelemalla nöyristelevästi kuinka me täällä kadumme ja paheksumme amerikkalaisten ilakointia, siitä, että tuhansia amerikkalaisia tapattanut terroristi sai surmansa. 

”Lisäksi bin Laden oli myös ihminen, jonka elämä on pyhä teoista riippumatta. Siksi kristityn ihmisen ilmaisema ilo hänen tappamisestaan on irvokasta”, Teinilä evästää. ”Joka miekkaan tarttuu se miekkaan hukkuu”, sanoi Jeesus. Bin Laden tarttui ja siihen hän myös ansaitusti hukkui.

Minusta on irvokasta, Teinilän termiä lainatakseni, osoittaa niin vähän ymmärtämystä New Yorkin iskuissa rakkaansa ja läheisensä menettäneiden ihmisten tunteille, olkoon miten ”vääriä” tunteita tahansa meidän mielestämme. Nämä tunteet voivat aikanansa tasoittua ja löytää "kristillisempiä” ja paremmin reflektoituja ilmaisumuotoja kuin kaduilla juhliminen. Bin Ladenin iskuissa menetettyjä tuhansia rakkaitaan amerikkalaiset eivät sen sijaan koskaan voi saada takaisin.

Kuten presidentti Obama sanoi: ”Justice has been done.” Annetaan amerikkalaisten iloita siitä. Edes tämän hetken.

-------

Missä ovat Lähi-idän rauhan jarrumiehet?

”Palestiinan kansaa ei ole olemassa. Palestiinalaisvaltion luominen on vain keino arabien yhdistämiseksi ja taistelun jatkamiseksi Israelia vastaan.” Zuheir Mohsein (1936-1979), PLO:n kokrkea- arvoinen virkailija.

Yhdysvaltalaisen Religions for Peace -järjestön konfliktinehkäisy- ja rauhantyön ohjelmien johtaja, Kirkon ulkomaanavun toiminnanjohtajana työskennellyt Antti Pentikäinen arvioi sinänsä ansiokkaassa kolumnissaan KOTIMAA –lehdessä (14.4.2011) nykypäivän rauhanvälityksen haasteita maailmalla. Lähi-idän kohdalla Pentikäinen toteaa: ”Palestiinan valtion esteenä näyttää olevan se, ettei Israel halua rauhaa vaan maata”. Tämä on minusta omituinen ja historiaton tulkinta Lähi-idän tilanteesta.

Vuonna 1937 brittiläisen lordi Peelin komissio ehdotti kansainväliselle yhteisölle brittiläsen mandaatin alueen jakamista arabien ja juutalaisten kesken. Arabit olisivat saaneet reilu 80 % jakoesityksen alueesta. Siionistit hyväksyivät jakoajatuksen sinänsä ollen valmiita neuvottelemaan yksityiskohdista. Arabit torjuivat koko jakoajatuksen ehdottomasti ja vastasivat siihen arabimellakoiden väkivaltaisuuksilla. Jerusalemin suurmufti al-Husseini sai taloudellista ja materiaalista tukea väkivaltaisuuksien lietsomiseen Hitlerin hallitukselta.

YK esitti 1947 jakosuunnitelman (181), jonka jälleen siionistit hyväksyivät  ja arabit hylkäsivät tyystin vastaten siihen kiihtyvällä väkivallalla. Toukokuussa 1948 viiden arabivaltion armeijat tunkeutuivat maahan pyrkimyksenään hävittää vastaperustettu juutalaisvaltio ja tehdä tyhjäksi jakosuunnitelma. Juutalaisille ei haluttu ”edes postimerkin kokoista aluetta”,  julisti Jerusalemin mufti.

Sodan päätyttyä aselepoon 1949 arabit ehdottomasti eivät suostuneet minkäänlaisiin rauhansopimuksiin. Jordania miehitti sodassa Länsirannan ja Egypti Gazan eivätkä  tehneet lähes 20 vuoteen elettäkään noilla alueilla valtion perustamiseksi palestiinalaisille. Eivätkä palestiinalaiset edes itse sellaisen valtion luomista noina vuosina vaatineet. Sen sijaan perustettiin PLO, jonka tarkoituksena oli, ei Palestiinan valtion luominen, vaan juutalaisvaltion hävittäminen. Tuolloin ei ollut siirtokuntia eikä Israelin miehitystä sen enempää Gazassa kuin Länsirannallakaan. Silti ei ollut rauhaa.

Kuuden päivän sodan hävittyään 1967 arabijohtajat ehdottomasti torjuivat Israelin kesäkuisen tarjouksen rauhasta ja puolustussodassa vallattujen alueiden palauttamisesta rauhansopimuksen vastineena. ”Ei rauhaa! Ei tunnustamista! Ei neuvotteluita!” vastattiin Nasserin johdolla Khartoumissa samana vuonna. Sodan jälkeen laadittu YK:n päätöslauselma 242 ei, vastoin yleistä uskomusta, edellytä Israelia vetäytymään kaikilta miehitetyiltä alueita. Päätöslauselman perusteella Israelilla on kansainvälisoikeudellinen peruste pitää ja hallinnoida puolustussodassa hyökkääjältä vallattuja alueita siihen saakka kunnes yhteisissä neuvotteluissa saadaan aikaan kestävä ja oikeudenmukainen rauha, sekä sopimus "turvallisista ja tunnustetuista" rajoista. Sen jälkeen tapahtuva vetäytyminen toteutuu noiden neuvoteltujen rajojen mukaisesti. Kiistanalaiset alueet eivät tulleet Israelin haltuun siksi, että Israelin halusi maata ja laajentua, vaan puolustussodassa Jordanian agressiota vastaan tämän liityttyä Israelin painokkaista vetoomuksista huolimatta Egyptin ja Syyrian rinnalle sotaan.

Vuonna 1979 Egypti ja Israel solmivat rauhan Camp Davidissa. Israel sai rauhan, vetäytyi Siinailta ja Ariel Sharonin johdolla Siinaille perustetut siirtokunnat evakuoitiin. Näin toteutui osaltaan päätöslauselman 242 periaate rauhasta ja tunnustetuista rajoista. Camp Davidin sopimukseen sisältyi myös Beginin oikeistohallituksen hyväksymä ehto pyrkimyksistä ryhtyä toimiin palestiinalaisten autonomisen itsehallinnon järjestämiseksi Gazassa ja Länsirannalla. Palestiinalaiset torjuivat tällaisen esityksen ja pyrkimyksen ehdottomasti. Esitys jäi toteuttamatta. Muutama vuosi rauhansopimuksen jälkeen Muslimiveljeskunnan kiihkoiljat surmasivat Sadatin sotilasparaatin yhteydessä.

Arafatille tarjottiin palestiinalaisvaltiota Barakin hallituksen aikana Bill Clintonin johdolla neuvotteluissa 2000-2001. Hän olisi saanut 97% Länsirannasta maavaihdoksin, 100% Gazasta ja Itä-Jerusalemin, sekä USD 35 mrd:n tukipaketin pakolaisten auttamiseksi. Arafat torjui historiallisen tarjouksen ja aloitti sodan, intifadan. ”Olet suurmies”, lohdutteli Arafat Clintonia kariutuneiden neuvotteluiden jälkeen. ”En ole suurmies. Minä olen luuseri ja sinä teit minusta sellaisen” vastasi Clinton. Arafatin neuvonantaja, Saudi-Arabian prinssi Bandar kutsui Arafatin käytöstä ”rikokseksi palestiinalaisia kohtaan”.

Israel vetäytyi Gazasta 2005 ja evakuoi kaikki Gazan juutalaiset antaakseen mahdollisuuden rauhalle. Ei tullut rauhaa. Tuli tuhansia raketteja Israelin siviilien niskaan. Alueen otti haltuunsa Hamas, joka vaalit voitettuaan kaappasi verisesti vallan ja ajoi kilpailevan Fatahin pakosalle Länsirannalle, samoin kansainäliset EU-tarkkailijat raja-asemilta. Peruskirjansa mukaisesti Hamas pyrkii juutalaisten hävittämiseen ja torjuu kaikki kansainväliset rauhanaloitteet palestiinalaisvaltiosta Israelin rinnalle.

Netanjahu teki pääministeriksi noustuaan mitä ei yksikään hallitus Israelissa, sen enempää oikeisto- kuin vasemmistolainenkaan, ole milloinkaan tehnyt: Pysäytti rakentamisen Länsirannan siirtokunnissa 10 kuukaudeksi saadakseen Abbasin palaamaan neuvottelupöytään. Yhdeksään kuukauteen Abbasia ei näkynyt eikä kuulunut. Yhdysvaltain painostuksesta viimein neuvotteluihin saatu Abbas käveli ulos ensimmäisen tilaisuuden saatuaan.

Israelin haluttomuus antautua palestiinalaishallinnon maksimalististen vaatimusten edessä ei merkitse haluttomuutta rauhaan. Israel on nimenomaan ollut valmis neuvotteluihin juuri rauhasta ilman ennakkoehtoja. Miksi Abbas sen sijaan ryhtyi vaatimaan siirtokuntien sisällä tapahtuvan rakentamisen täydellistä pysäyttämistä neuvotteluiden ehtona? Vaatimus, jollaista palestiinalaiset eivät koskaan aikaisemmin ole esittäneet. Rakentaminen ei ole aikaisemminkaan estänyt neuvottelemasta Israelin kanssa.

Nyt palestiinalaiset pyrkivät ohittamaan kaikki neuvottelut pyrkiessään syyskuussa saamaan valtiollisen tunnustuksen suoraan YK:n turvallisuusneuvostolta tai tarvittaessa yleiskokoukselta 2/3 enemmistöllä. Valtiolle, jonka Abbas on toistuvasti sanonut haluavansa tyhjentää joka ainoasta juutalaisesta. Miksi kukaan Suomessa ei arvostele tällaista Judenrein –hankketta?

YK:lta syyskuussa haettava yksipuolinen valtiollinen tunnustus on palestiinalaishallinnon keino sivuuttaa neuvottelut osapuolen kanssa, joka on sanonut olevansa valmis neuvotteluihin ja rauhaan. Mihin muuten unohtui sekin, että palestiinalaiset ovat tähän asti vakuutelleet, etteivät pyri yksipuolisiin ratkaisuihin? Sellaiset kun sotivat kaikkia tähän astisia olennaisia YK:n päätöslauselmia, rauhanaloitteita ja Oslon sopimusta vastaan.

Arvostettu historioitsija Benny Morris on todennut, että palestiinalaisten yksipuolinen YK-taktiikka johtaisi siihen, että syntyvällä palestiinalaisvaltiolla ei olisi mitään kansainvälisiä velvoitteita Israelia kohtaan. Palestiinalaiset saisivat valtion ilman, että heidän tarvitsisi antaa Israelille mitään. Jää nähtäväksi kuinka kansainvälinen yhteisö hankkeeseen suhtautuu.

Abbas ei halua neuvotella rauhasta Israelin kanssa. Sen sijaan hän oli valmis neuvottelemaan terroristijärjestö Hamasin päästämisestä yhteishallitukseen. Heti Kairossa tapahtuneen  ratkaisun jälkeen Hamas ilmoitti, ettei sopimus yhteishallituksesta merkitse missään olosuhteissa minkäänlaista Israelin tunnustamista tai rauhanneuvotteluita sen kanssa.

Pentikäisen häiritsevän epähistoriallinen tulkinta Israelin haluttomuudesta rauhaan johtaa hänet etsimään vastausta väärästä suunnasta, Israelin laajentumispyrkimyksistä (”Israel haluaa … maata”). Kuitenkin joka kerta alueen arabit ovat torjuneet maan jakamisen silloinkin kun siionistijohtajat ovat siihen suostuneet, kuten edellä olevasta katsauksesta käy ilmi. Kuten Abba Eban aikanaan totesi: Palestiinalaiset eivät milloinkaan ole jättäneet käyttämättä hyväkseen tilaisuutta jättää käyttämättä tilaisuutta hyväkseen.

Nykytilanteessa Israel luonnollisesti ei ole valmis luovuttamaan puolustussodassa laillisesti valtaamaansa Länsirantaa niin kauan kuin on olemassa mahdollisuus, että siitä tulee Gazan kaltainen terroristien sillanpääasema. Kuten historioitsija Benny Morris on todennut: ”Israelille kysymys turvallisuudesta on  historian valossa todellinen niin psykologisesti kuin objektiivisestikin, eikä sitä pidä väheksyä”.

Historia ei tue Pentikäisen Kotimaa -lehdessä esittämää tulkintaa. Päinvastoin: Palestiinalaiset, jotka tänä päivänä ovat kansa, eivät edelleenkään halua rauhaa, vaan maan. Miksi he muuten olisvat yksipuolisesti perustamassa valtiota neuvottelematta rauhasta Israelin kanssa? Palestiinalaisvaltion este ja rauhan todelliset jarrumiehet ovat muualla kuin Israelissa. Palestiinalaisten väkivaltaisessa poliittisessa kulttuurissa ja yltiömaksimalistisissa vaatimuksissa, johon mahtuu kaikki tai ei mitään.

Yhdysvaltalainen arvostettu juristi Alan Dershowitz on todennut Pentikäistä realistisemmin: Palestiinalaiset saavat oman valtion sinä päivänä kun he haluavat rauhaa Israelin kanssa enemmän kuin Israelin tuhoa.