Lähetysseuran luopumus syvenee - kuvamanipulointia neuvostotyyliin...

”Lähetysseura lopetti lähettiensä perhekuvien julkaisemisen” kerrottiin Kotimaa –lehdessä viime viikolla (10.10.2013). Mainitun otsikon alla juttu alkoi puolilihavalla yhden virkkeen ingressillä ”Oikeusoppineen mielestä laki ei estä perhekuvien käyttöä”.

Lähetysseuran muodollinen selitys ja syy uudelle linjaukselleen oli vetoaminen ”yksityisyyden suojaan”, jonka mukaan ”työnantaja saa käsitellä vain välittömästi työsuhteen kannalta tarpeellisia tietoja”. Lähetysseuran mukaan työntekijän perhesuhteet eivät sellaisia ole.

Tähän saakka eri lähetysjärjestöt ovat varsin yleisesti ja luontevasti julkaisseet lähettiensä perhekuvia, koska lähetystyön luonteeseen on kuulunut koko perheen siunaaminen.

Poikkeuksen ovat muodostaneet maat ja alueet, joilla toimivien lähettien nimiä ja kuvia ei turvallisuussyistä (esim. työ islamilaisissa maissa) julkaista lainkaan.

Vaikka lakia yksityisyyden suojasta työelämässä tulkitaan nykyään tiukemmin kuin ennen, mikään laki ei eksplisiittisesti estä julkaisemasta lähettien perhekuvia, kunhan se ei tapahdu vastoin lähettien toiveita. Siinä ei ole mitään rikollista. Mikään laki ei myöskään vaadi julkaisemaan lähettien perhekuvia. Tai ylipäätään mitään kuvia.

Eri lähetysjärjestöt ovat tähänkin asti onnistuneet toimimaan terveen harkinnan mukaan ja tilanteesta riippuen asianmukaisella varovaisuudella.

Tuntuukin siltä, että lain tiukkaan tulkintaan vetoamisen takana on jotain muuta.

Todellinen syy Lähetysseuran uuteen linjaukseen juuri nyt on se, että viime kesänä Lähetysseura siunasi lähetystyöhön rekisteröidyssä parisuhteessa elävän samaa sukupuolta olevan parin. Kotimaa -lehdessä asiaa kommentoi Lähetysseuran viestintäjohtaja näin: 

”Lähetysseuran viestintäjohtajan Eeva Kemppi-revon mukaan muutokseen vaikutti välillisesti se, että järjestö lähetti työhön parisuhteensa rekisteröineen parin.

- Jouduimme tarkistamaan työntekijöiden yksityisyyden suojaan liittyviä asioita ja perehtymään lakiin perusteellisemmin.

Kemppi-repo korostaa, että henkilötietolaki kieltää työnantajaa käsittelemästä tai julkaisemasta arkaluonteisia tietoja.

- Niihin lukeutuu myös seksuaalinen suuntautuneisuus.”

Lähetysseura olisi voinut halutessaan aivan hyvin julkaista rekisteröidyssä suhteessa elävien miesten kuvat erikseen ottamatta mitään kantaa heidän arkaluontoiseksi koettuun seksuaaliseen suuntautuneisuuteensa. Tai jättää kokonaan julkaisematta.

Sen sijaan Lähetysseura päätti tehdä jotain aivan muuta ja poistaa Jumalan sanan mukaista perhemallia edustavien lähettiensä kuvat käytöstä.

Tässä nähdään hyvin, miten sukupuolineutraali agenda tekee perinteisestä perhemallista poliittisesti epäkorrektia tavaraa. Sellaista ei saa näkyä kuvissa, koska se saattaisi epäsuorasti ottaa kantaa ja korostaa homoseksuaalisessa parisuhteessa elävien lähettien Jumalan tahdon vastaista elämänmallia.

Miesparin takia otetaankin nyt sitten perhekuvat pois käytöstä koska niiden heteroseksuaalinen kuvasto – mies, vaimo ja lapset – saatetaan kokea kiusalliseksi ja kenties poliittisesti epäkorrektiksi.

Perinteinen perhe on Lähetysseurassa joutunut epäsuosioon. Ainakin valokuvissa.

Uutisen luettuani mieleeni palautui väkisinkin entisessä Neuvostoliitossa harjoitettu kuvamanipulointi. Milloin Leninin milloin Stalinin ympäriltä, yksi jos toinenkin poliittiseen epäsuosioon ajautunut henkilö vaivihkaa katosi valokuvista pois. Kuvat oli muutettava vastaamaan vallitsevaa vallankumouksellis-poliittista todellisuutta. Kuvien piti olla poliittisesti korrekteja.

Vaikuttaa siltä, että Lähetysseura on viime kesäisen jälkeen aivan polvillaan, ei suinkaan Jumalan, vaan sateenkaariagendan edessä.

Valokuva-gate on, paitsi jonkinlainen ummehtunut tuulahdus menneisydestä,  hätkähdyttävä symbolinen esimerkki siitä miten sukupuolineutraali agendan omaksuminen vahingoittaa perinteisen, oikean perheen ja avioliittojen asemaa. Se vaikuttaa, siltä näyttää, jopa perhevalokuviin.

Sellaista saa aikaa sukupuolineutraali suomettuminen.

Onko kirkon johtajilta pallo ihan hukassa?

Viime viikonvaihteen tapahtumat Helsingin lähetysjuhlilla ovat herättäneet laajalti kummeksuntaa niin kirkon sisällä kuin sen ulkopuolellakin. Rekisteröidyssä homoseksuaalisessa parisuhteessa elävän miesparin siunaaminen lähetystyöhön, ja heistä toisen vihkiminen papiksi samassa tilaisuudessa, ei osoittautunutkaan pelkäksi läpihuutojutuksi. Tuskin kukaan naivisti sellaista siitä edes odotti. Lähetysseuran vuosikokouksessa toteutettu äänestys paljasti asian aiheuttaman rajun sisäisen repeämän. Miesparin lähetystyöhön lähettämistä vastaan äänesti 205 ja 222 puolesta. Tyhjää äänesti 32. Timo Junkkaala perusteli esitystään äänestyksen suorittamisesta muun muassa asian jakavuudella, minkä seikan äänestystulos ainakin selvästi osoitti.

Alkuviikosta alkoi sitten tapahtua. Utsjoen seurakunnan kirkkoneuvosto ilmoitti varsin yksimielisestä päätöksestään sanoa irti sopimuksen Lähetysseuran kanssa ensi vuoden alusta lähtien. Ja paikallinen kirkko Kambodzhassa ilmoitti, etteivät he ota heille tarjottua homosuhteessa elävää miesparia vastaan työyhteyteensä. Eroakirkosta.fi palvelu ilmoitti myös pienestä eropiikistä. Kun tavallisesti palvelun kautta kirkosta tähän vuodenaikaan eroaa noin 50 ihmistä  erosi siitä viikonlopun jälkeen parissa päivässä nelinkertainen määrä, noin parisataa henkeä. Moni ilmoitti syyksi sen, että kirkko on luopunut Raamatusta. Vanhoillisten eroaminen on sivuston mukaan muutenkin lisääntynyt viimeaikoina.

Eri nettipalstojen lukuisissa kommenteissa, joita silmiini on sattunut, moni tavallinen seurakuntalainen onkin suuresti hämmästellyt sitä, eikö kirkon johdossa osata enää lukea Raamattua lainkaan? Mikä voisi olla selvemmin sanottu Raamatussa kuin se, että homoseksuaalinen käyttäytyminen on syntiä?

On tietysti sinänsä johdonmukaista, että siunataan rekisteröidyssä parisuhteessa elävä miespari lähetystyöhön tai sellaisessa suhteessa elävä henkilö papiksi jos kerran homoseksuaalisessa parisuhteessa ei ole mitään Jumalan tahdon mukaista moraalista pahennusta.

Jotta tällaiseen johtopäätökseen päästäisiin on kuitenkin Raamatun tekstejä tarkasteltava aivan erityisten silmälasien läpi. Tällöin on mitä ilmeisimmin täytynyt omaksua kaikkein radikaalein homoteologinen tulkinta Raamatun teksteistä.

Mielenkiintoista sinänsä on se, että ei ole lainkaan kiistanalainen väite teologisessa tutkimuksessa todeta, että  Raamattu ehdottomasti ja johdonmukaisesti yksikantaa torjuu homoseksuaalisen käyttäytymisen syntinä. Tämän tunnustavat kaikki.

Mutta kyseiset jakeet eivät enää koske meitä – sanovat liberaaliteologit.Miksi ei? Koska – vastaa homoteologinen argumentaatio – ”me tiedämme tänään enemmän” kuin Raamatun päivinä.

Mitä tämä ”enemmän” on? Väitetysti muun muassa se, ettei Paavalin päivinä tunnettu tasavertaiseen rakkauteen perustuvia homoseksuaalisia suhteita ja niinpä Paavali puhui vain hyväksikäytöstä ja rietastelusta. Toisin kuin tänään, tuolloin ei väitetysti myöskään tunnettu homoseksuaalisuutta ihmisen identiteettiin kuuluvana seksuaalisena suuntautuneisuutena. Näin ollen Raamatun kirpeä moraalinen kritiikki ei lainkaan koske henkilöitä, jotka kokevat omaavansa synnynnäisen homoseksuaalisen identiteetin.Ylipäätään homoseksuaalisuuden arvellaan olleen ratkaisevalla tavalla jotain muuta kuin homoseksuaalisuus tänä päivänä. Keskiaikaisessa kirkossakin – niin väitetään –siunattiin homopareja avioliittoon. Tässä pähkinänkuoressa olennaisimmat.

Homoteologinen argumentaatio, jolla Raamatun selkeä teksti yritetään vesittää, voidaan olennaisilta osin osoittaa virheelliseksi. Antiikin aikana, Paavalin päivinä, tunnettiin niin rakkauteen kuin orientaatioonkin vetoavat argumentit. Todistettavasti tuolloin jo tunnettiin tasavertaiseen kumppanuuteen perustuvia aikuisten välisiä homoeroottisia suhteita, eikä siksi ole perusteltua olettaa Paavalin olleen niistä tietämätön. Lisäksi tunnettiin syntyteorioita, joiden mukaan eräät homoseksuaalisen kiintymyksen muodot saattoivat ainakin joidenkin henkilöiden kohdalla olla jossain määrin sisäsyntyisiä ja biologisperäistä.

Apostoli Paavali ei kuitenkaan perustanut Roomalaiskirjeen 1 luvun huomionarvoista kritiikkiään homoseksuaalisen hyväksikäytön, irstailun tai epäjumalanpalveluksen varaan, vaan Jumalan tahtoon, jota ilmentää luomakunnassa ihmisen sukupuolisuus miehenä ja naisena. Tiede ei tähän päivään mennessä ole löytänyt mitään biologisesti determinoituvaa homouden ydintä, ja siksi puhe homoseksuaalisuuden synnynnäisyydestä on enemmänkin myytti kuin tieteellinen fakta. Eikä keskiaikainen kirkko koskaan ole vihkinyt samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon.

Homoteologisen argumentaatio voidaan akateemisen pätevästi osoittaa vääräksi jokaisen, Raamatun tekstin oikean tulkinnan kannalta keskeisen homoteologisen olettaman osalta. Tällaiseen kritiikkiin voi tutustua esimerkiksi teologian tohtori Robert A. J. Gagnonin monen sadan sivun laaja-alaisessa eksegeettisessä tutkimuksessa Bible and Homosexual Practice tai hänen nettisivuiltaan löytyvistä artikkeleista. Itse olen käsitellyt kriittisesti näitä homoteologisia tulkintoja suomeksi omalla Uskon Puolesta -blogillani (täällä, täällä, täällä ja täällä), samoin kirjassani Homoseksualismi – Rakkautta ja Rajoja (Kuva ja Sana, 2002). Tutustumisen arvoinen on myös teolgian maisteri Ari Puonnin kirja Suhteesta siunaukseen (Uusi Tie, 2010).

Kun nyt julkisuuteen vakuutellaan, ettei luterilaisen kirkon avioliittonäkemys viime viikonlopun tiimellyksessä kaikesta huolimatta ole muuttunut on se, vaikkakin muodollisesti totta, laiha lohtu. Virkakielellä tämä näet tarkoittaa vain sitä, ettei kirkolliskokouksessa ole tehty kirkkojärjestyksen mukaan asiasta virallista päätöstä.

Toiminnallaan kirkko kuitenkin osoittaa pitävänsä samaa sukupuolta olevien parisuhteita kirkon toiminnan ja teologian kannalta eettisesti ongelmattomana kysymyksenä, johon voidaan, ja tulisi, ottaa myönteisen siunaava kanta. Miten tästä lähtökohdasta kirkossa on ajateltu jatkossa pitää periaatteessa kiinni siitä, että vain mies ja nainen voitaisiin siunata avioliittoon?

Ne, jotka viime viikonloppuna osallistuivat siunaamaan rekisteröidyssä parisuhteessa elävän miesparin lähetystyöhön ja papiksi, ovat Raamatun valossa vakavassa teologisessa eksymyksessä. Miten tuohon toimitukseen sopii se periaate, että seurakunnan kaitsijan (papin) tulee olla ”yhden vaimon mies” (1Timoteus 3:2). Kaitsijan edellytyksenä vähintään siis on, että hän – sikäli kun on naimisissa – elää yksiavioisessa heteroseksuaalisessa parisuhteessa. Eikö juuri tähän sovellu Timoteuskirjeen varoitus siitä, että virkaanasettamisessa tapahtuvaa kätten päällepanemista tulee harkita tarkoin, jotta ei niin tehdessään tulisi osallisiksi toisten synteihin? (1 Tim. 5:22)

Viikonlopun siunaustoimitukseen lähetysjuhlassa hyväksyen osallistuneet eivät voi tekeytyä tietämättömiksi ainakaan siitä tosiasiasta, että kyseinen toimitus on ilmeisessä ristiriidassa Raamatun sekä kirkon parituhatvuotisen raamatunselitysperinteen ja sen kanssa linjassa olevan kirkon historian kanssa.

Raamattu ei kenenkään kohdalla ole asettanut synnitöntä täydellisyyttä edellytykseksi palvella Kristusta seurakunnassa. Mikään orientaatio sinänsä ei myöskään ole Kristuksen palvelemisen esteenä. Meillä kaikilla on enemmän vai vähemmän taipumusta erilaisiin synteihin, jonka vuoksi puhutaankin kristillisestä kilvoittelusta. Mutta Hänen seurakunnassaan palvelemisen edellytyksenä on olla seurakunnan Herran kanssa samaa mieltä siitä mikä on syntiä ja mikä ei, niin kuin Herra on sen pyhässä sanassaan ilmaissut. Synnistä on tehtävä parannus. Sitä ei tule pyhittää hengellisillä toimituksilla.

Summa summarum.

Luterilainen kirkko Suomessa on syvässä hämmennyksen tilassa, koska sen johtajilta näyttää olevan pallo aivan hukassa. Suunta sen sijaan vaikuttaa varsin selvältä. Vai mitä olisi ajateltava viime viikonvaihteen vanavedessä siitä, että arkkipiispa Kari Mäkinen on kirjoittanut kolumnin SETA:n tämän kesän Helsinki Pride -tapahtuman lehteen, jossa hän luonnehtii homoseksuaalisuutta muun muassa "elämän rikkaudeksi"?  Mäkinen kirjoittaa homoparaatin lehdessä: "Ajattelen Jumalan edessä hyvillä mielin ja mielessäni rohkaisten Pride-tapahtumaan osallistuvia monenlaisia ihmisiä, sekä niitä jotka eivät lähteneet liikkeelle."

Voi pyhä yksinkertaisuus!

-----
Muuta aiheeseen liittyvää tällä blogilla: 

• Sukupuolineutraali avioliitto - Kyllä vai ei? 
• Myytti homouden synnynnäisyydestä - mitä tiede sanoo?
• Miesparien siunaaminen - Onko kirkko keskiajalla siunannut homopareja?
• Kristitty pariskunta, joka ei hyväksy homoseksuaalisuutta ei saa toimia sijaisvanhempina
• Mitä eroa on sukupuolella, rodulla ja sukupuolisella suuntautuneisuudella?  
• RKP:n sukupuolneutraali silmänkääntötemppu 
• Jos kaksi rakastaa toistaan...  Entä jos kolme?
• Seppo Simola ja luterilaisen kirkon loppu
• Älä alistu! -kampanja osoitti, ketkä Suomessa eivät suvaitse erilaisuutta
• Arkkipiispa Paarman sateenkaariargumentit eivät vakuuta
• Nissisen homoteologiset argumentit eivät kestä 
• Iltalehti: Suomen miehille oikeus synnyttää?
• YLEn homoilta aiheutti ennätyksellisen erovyöryn kirkosta - ja muuta palautetta
• YLEn homoilta ja Päivi Räsäsen ajojahti mediassa
• Kirkon sisällissota - Vantaan Sanomista poimittua
• Kiirettä pitää - homokeskustelu jatkuu 
• Kristittyjen rinnastaminen natseihin on loukkaavaa
• Homokeskustelu heiluttaa nyt herätysliikkeitä
• Ihmisen ja koiran avioliitto - Keskustelu homoadpitosta kiihdytti mieliä eduskunnassa

Where the rubber meets the road – On tärkeämpää julistaa Jeesusta kuin jakaa kondomeja

”Joskus on tärkeämpää jakaa kondomeja kuin Jeesusta”. Näin räväkästi aloitti Oulun seurakunnan tiedottaja Rebekka Naatus kolumninsa Kotimaa –lehdessä taannoin (4.1.2013). Ja sai aikaan toivomaansa keskustelua. Kenties enemmänkin kuin oli toivonut. Naatuksen mielestä perinteinen evankelioiva lähetystyö pitäisi kokonaan lopettaa ja korvata se diakoniatyöllä. Itse asiassa evankelioiva lähetystyö on Naatuksen mukaan syntiä.  

Keskustelu on käynyt vilkkaana kirkollisessa mediassa. 

Naatuksen kolumnin hyvä puoli oli siinä, että se on pakottanut ihmiset ulos koloistaan ottamaan kantaa evankeliumin julistamisen tärkeyteen.

Laitan nyt oman lusikkani tähän soppaan. Mutta eri kattilaan. En ota kantaa kirkon sisäiseen keskusteluun lähetysvarojen oikeasta allokoimisesta.

Mutta jotain ajatuksia lähetystyöstä Naatuksen nuhde on herättänyt. Lähetystyö ei ole vain luterilaisen kirkon sisäinen, vaan koko kristikunnan asia.

Olisiko minun hävettävä sitä, että julistamme lähetyskentillä ihmisille sanomaa Jeesuksesta?

Olisiko koettava huonoa omaatuntoa ja häpeää siksi, että kristittyinä teemme perinteistä lähetystyötä ja julistamme Jeesusta?

Vaikea välttyä tältä johtopäätökseltä Naatuksen kolumnin äärellä, koska hän nuhtelee tällaisesta ”synnistä”.

Kuitenkin.

”Sillä minä en häpeä evankeliumia; sillä se on Jumalan voima, itse kullekin uskovalle pelastukseksi, juutalaiselle ensin, sitten myös kreikkalaisille” (Room. 1:16)

”Mutta enkeli sanoi heille: ’Älkää peljätkö; sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle: teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Daavidin kaupungissa.’” (Luuk. 2:10-11)

Kuinka harkitsematonta onkaan leimata ”synniksi”, jonkinlaiseksi kartettavaksi pahaksi, sen evankeliumin levittäminen, joka Jumalan oman sanan mukaan on ”Jumalan voima” pelastukseksi?

Olivatko Jumalan enkelit väärässä julistaessaan taivaasta, että Jeesuksen syntymä on suuri iloinen asia? Unohtuiko heiltä mainita, että tämän kertominen maailman ääriin muille on itse asiassa syntiä?

Evankeliumin julistamisen ja Jeesuksen nimeen tapahtuvan hyväntekemisen, diakoniatyön, vastakkainasettelu on keinotekoista. Nämä kulkevat käsikädessä.

Nykylähetystyössä osataan olla huomaavaisia, eikä ajallisen avun vastaanottamista koskaan ehdollisteta evankeliumin vastaanottamiseen. Ainakaan Patmos Lähetysäsätiön työssä.

Esimerkiksi Kairon jätteidenkerääjä yhteiskunnan keskelle rakennettu patmossairaala on suomalaisten kristittyjen varoilla rakennettu todistus Jeesuksen rakkaudesta, joka palvelee  kaikkia alueen köyhiä, niin paikallisia kristittyjä kuin muslimeitakin. Ihmisiltä ei kysytä heidän suhdettaan Jeesukseen ennen kuin heitä autetaan. Jos tämä auttamistyö avaa muslimien sydämet myös kuulemaan evankeliumia emme häpeä kertoa heille heitä rakastavasta Vapahtajasta.

Onneksi ei tarvitse, mutta jos kuitenkin olisi pakko valita vain toinen, niin valitsen evankeliumin julistamisen. Diakoniatyö ei pelasta ihmistä iankaikkiselta kadotukselta. Diakoniatyö ei ole Jumalan voima ihmisen pelastukseksi. Sosiaalinen evankeliumi ei ole voima ihmisten pelastukseksi. 

Tehtyään ihmeen viidellä leivällä ja kahdella kalalla, ruokittuaan ihmisten ajalliset tarpeet, Herra Jeesus itse muistutti asioiden tärkeysjärjestyksestä: ”… ette te minua sentähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan sentähden, että saitte syödä niitä leipiä ja tulitte ravituiksi. Älkää hankkiko sitä ruokaa, joka katoaa, vaan sitä ruokaa, joka pysyy hamaan iankaikkiseen elämään ja jonka Ihmisen Poika on teille antava: sillä häneen on Isä, Jumala itse, sinettinsä painanut” (Joh. 6:26-27).

Jeesus itse käski mennä kaikkeen maailmaan ja julistaa evankeliumia Hänestä (Matt. 28:18-20; Mark. 16:15-16).

Kuten sanottu, Jeesuksesta julistamista ja hädänalaisten auttamistyötä on aivan turhaa laittaa vastakkain.

Mutta suorastaan jumalatonta on mollata evankeliumin julistamista ja esittää, että se olisi tyystin korvattava, tai edes korvattavissa, diakoniatyöllä!

Muistakaamme, että Kiinassa on kenties maailman nopeimmin kasvava maanalainen kotikirkkoliike, johon joidenkin optimististen arvioiden mukaan kuuluu peräti 100 miljoonaa kristittyä. Se on kasvanut ilman massiivista diakoniatyön perustamista. Se on kasvanut, koska uskovat julistavat Jeesusta ja kokevat evankeliumia seuraavan ihmeet ja tunnusteot.

Sen sijaan läntisessä maailmassa, Euroopassa, jossa perinteisen evankeliumin julistuksen korvaamista ”sosiaalisella evankeliumilla” kaikkein äänekkäimmin vaaditaan, kirkot tyhjentyvät, niiden jäsenmäärät hupenevat ja kristinuskon merkitys ihmisten elämässä ohenee.

On oikein muistuttaa hienotunteisuudesta. On varmasti niitä, jotka ovat joskus sortuneet ihmisten ”ahdisteluun” evankeliumilla. On yritetty tyrkyttää Jeesusta, vaikka Jumalan aika henkilön elämässä ei ole kypsä ja hän ei ole ollut valmis kuulemaan. Tämä on enemmän kenties ollut leimallista henkilökohtaiselle todistamiselle kuin varsinaisesti lähetystyölle.

Asiaa ei kuitenkaan korjata lopettamalla evankeliumin julistaminen tykkänään ja vain tekemällä auttamistyötä. Asia korjataan käyttäytymällä kussakin tilanteessa oikein, hienotunteisesti ja asiaankuuluvalla tavalla ja huomioimaan ihmiset ihmisinä, Jumalalle rakkaina, eikä vain käännytystyön kohteina. 

”Tuleehan ystävän olla laupias nääntyvälle, vaikka tämä olisikin hyljännyt Kaikkivaltiaan pelon”, sanotaan Jobin kirjassa (Job. 6:14). 

Evankeliumin julistaminen on kuitenkin luovuttamaton osa kristillistä lähetystyötä yleensä. 

Se missä tilanteessa on soveliasta julistaa evankeliumia, vai onko ensin autettava ajallisesti, riippuu tilanteesta. Mutta lähetystyön typistäminen yleisluontoiseksi auttamistyöksi olisi virhe ja vastoin Jeesuksen opetusta. 

Viime kädessä evankeliumin julistaminen riippuu siitä kuka Jeesus on.  

Uskonnonfilosofi John Hick on todennut: ”Jos Jeesus oli lihaksi tullut Jumala, silloin kristinusko on ainoa uskonto, jonka Jumala itse on perustanut”.

Hick oivalsi mistä on kyse. Hän oivalsi niin hyvin, että pyrki itse erityisesti taistelemaan inkarnaatio-oppia vastaan.

Lieneekö niin, että Jeesuksesta julistavan lähetystyön lakkauttamista vaativien äänien takana on hiljalleen hämärtynyt käsitys siitä kuka Jeesus oikeasti on?

”Alussa oli Sana, Sana oli Jumalan tykönä ja Sana oli Jumala … Ja Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme, ja me katselimme hänen kirkkauttansa, sen kaltaista kirkkautta, kuin ainokaisella Pojalla on Isältä; ja hän oli täynnä armoa ja totuutta.” (Joh. 1:1, 18)

Jos Jeesus todella on meidän kaikkien pelastukseksi lihaan tullut Jumala tämän ilosanoman kertominen kaikille on tietysti suurin mahdollinen velvollisuus, ilo ja etuoikeus. Samoin Hänen antamansa käsky nimenomaan evankeliuimin julistamisesta maan ääriin on Jumalan itsensä antama käsky, jota ei kenenkään tarvitse hävetä.

Jokainen tekee virheitä. Myös lähetystyössä. Mutta suurin virhe olisi olla tekemättä mitään. 

Ja sitä suurempi virhe olisi olla tottelematon Jumalan käskylle ja lakata julistamasta Jeesusta maailman ääriin.

On siis tärkeämpää julistaa Jeesusta kuin jakaa kondomeja. Jeesus itse käski viedä kaikkeen maailmaan ensimmäistä. Jäkimmäisestä hän ei puhunut mitään.

Miksi ihmeessä Sakari Häkkinen on vieläkin pappi?

Piispanvaalien edellä ja joulun alla Kuopion hiippakunnan dekaani, teologian tohtori, Sakari Häkkinen sai aikaan keskustelua toteamalla, että hän ei usko Jeesuksen neitseelliseen sikiämiseen. Tästä ja uskontunnustuksen sisällöstä vaihdoimme tuolloin Häkkisen kanssa lyhyesti Facebookissakin ajatuksia hyvässä hengessä. Uuden verkkosivuston, Kirkonkellari.fi, ensimmäisessä artikkelissaan "Rakennemuutoksesta asennemuutokseen" Häkkinen kirjoittaa nyt, että Raamattu ei ole Jumalan sanaa missään mielessä. Teksti herättää monia ajatuksia, mutta tässä lyhyesti vain päällimmäiset.

Raamatulla on Häkkisen mukaan paljon annettavaa vaikka selvästi irtisanouduttaisiinkin ajatuksesta Raamatusta Jumalan sanana ja sitä pidettäisiin alusta loppuun ihmisen sanana. Hän visioi tekstissään ”progressiivista” (edistyksellistä) kirkkoa, missä yhtäältä Raamatun maailmankuva on jätetty jo taakse, mutta samalla otetaan todesta ”Jeesuksen julistama valtakunta”, ja missä ”Jumalan tahtoa noudatetaan”.

Mikä Jumalan tahto? Mistä voidaan tietää mikä on Jumalan tahto, jos meillä ei ole Jumalan sanaa? 

Mistä voimme tietää Kristuksen olevan, niin kuin Häkkinen sanoo, Jumalan erityinen ilmoitus ja pelastus? Hän joutuu lukemaan sen juuri siitä Raamatusta, jota hän ei pidä minkään valtakunnan Jumalan sanana, ja jonka pohjalta tapahtuvia määrittely-yrityksiä Jumalasta hän kuitenkin pitää ”absurdeina”. ”Meidän aikanamme yhä harvempi uskoo sellaiseen Jumalaan, joka on jokin olento”, Häkkinen kirjoittaa.

Enemmistön mielipidekö siis on nyt se Jumalan ilmoitus, jolla Raamattu voidaan korvata?

Häkkinen kaavailee artikkelissaan myös kirkkoa, joka on ”inklusiivinen”. Sellainen joka ei ”lähtökohtaisesti sulje pois ketään ulkopuolelle”, vaan sen sijaan ”opettaa hyväksymään erilaisuutta”. Paitsi tietysti ”naispappeuden vastustajia”, joiden osalta Häkkinen ihmettelee: "Miksi ihmeessä naispappeuden vastustajien annetaan vieläkin kieltäytyä yhteistyöstä tai järjestää omia, ”klassisen kristinuskon” mukaisia messujaan?” 

Häkkisen Uusi Uljas Kirkko näyttäisi rakentuvan ”pehmeän despotismin” varaan, jossa kaikki ovat tasavertaisia, mutta toiset ovat tasavertaisempia kuin toiset. Inklusivistisessa kirkossa on oltava tilaa kaikille niille ”tiedostaville”, jotka yksikantaan kieltävät tai torjuvat sen mitä Raamattu opettaa, mutta ei niille ”taantumuksellisille”, jotka pitävät Raamatusta kiinni Jumalan ilmoituksena.

Pahaa pelkään, että ”inklusivistiselle ja progressiiviselle” kirkolle Jeesus on enää vain jonkinlainen myyttinen ”vahanenä”, joka voidaan laittaa minkä tahansa nykyihmisen edistyksellisenä pitämän poliittisesti korrektin agendan nokkamieheksi, jotta homma saadaan näyttämään jotensakin ”kristilliseltä”. 

Kuten Häkkinen eri yhteyksissä on antanut ymmärtää ei ole mitään klassista kristinuskoa, Jeesus ei ole Jumala, ei siinnyt neitseestä niin kuin Raamatussa ja uskontunnustuksessa sanotaan, ei tehnyt ihmeitä, ei herännyt ruumiillisesti kuolleista, eikä noussut minnekään taivaaseen. Irtisanoutuessaan julkisesti nyt Raamatusta Jumalan sanana ei irtiotto kristinuskosta voisi enää olla täydellisempi.

En voi olla ihmettelemättä miksi Häkkinen haluaa vieläkin olla pappi?

Sukupuolineutraali aviolitto - kyllä vai ei?

(Alustukseni Lappeenranta salissa 29.4.2012. Tilaisuus kokonaisuudessaan on katsottavissa YouTubessa: http://www.youtube.com/watch?v=NW2WPC8m1pU)

Tämän iltapäivän tilaisuuden otsikkoon Sukupuolineutraali avioliittolaki – Kyllä vai ei? vastaan omassa puheenvuorossani, että ”ei”.

Avioliitto on vanhastaan ollut olemassa liittääkseen yhteen toisiaan rakastavan miehen ja naisen, jotta lapsilla olisi rakastavat biologiset vanhemmat, oma isä ja äiti. Avioliiton olemukseen kuuluu vastakkaisten sukupuolten luonnollinen periaatteellinen yhteys jälkeläisiin. Avioliiton kannalta sukupuolella on siten olennaisella tavalla merkitystä.

Koska avioliitolla on oma olemuksensa, se ei ole pelkkä henkilökohtainen vakaumus tai pelkkä yhteiskunnallinen, sopimuksenvarainen rakennelma, kuten oikean puoleinen liikenne. Avioliittolaki ei voi olla sukupuolineutraali, koska avioliitto ei sitä ole.  Niinpä samaa sukupuolta olevien parisuhteista ei edes lainsäädännöllä tule avioliittoja niin kuin ei palloista tule kuutioita vain koska voisimme käyttää niistä innovatiivista termiä ”kulmaneutraali ympyrä”, tai vaatimalla edistyksellisen tasa-arvon nimissä kaikkia geometrisia kuvioita käsiteltävän ikään kuin niiden keskinäisillä eroilla ei olisikaan mitään merkitystä geometrialle.

Ovatko lapsettomat avioparit edellisen valossa sitten lainkaan avioliittoja? Miehen tai naisen hedelmättömyydestä tai ikääntymisestä johtuva lapsettomuus ei katkaise avioliiton olemuksen mukaista luonnollista periaatteellista yhteyttä jälkeläisiin. Eihän sairaudesta tai ikääntymisestä johtuvasta näön heikkenemisestäkään voida päätellä, ettei silmillä ole mitään luonnollista periaatteellista yhteyttä näkemisen kanssa. Mies-nais parin tapauksessa lapsettomuus on poikkeus – jota lisäksi joissain tapauksissa on mahdollista hoitaa ja joissain tapauksissa se ajan myötä korjaantuu itsestään. Lapsettomuus samaa sukupuolta olevien parien kohdalla on periaatteellisella biologisella tasolla sääntö vailla ainuttakaan poikkeuksia. Avioliiton perustana oleva luonnollinen realiteetti on ohittamaton.

Nykyistä avioliittolakia on - esimerkiksi hiljattaisessa eduskuntakeskustelussa -  poleemisesti verrattu Etelä-Afrikan rotuerotteluun. Miltä tuntuisi jos meillä olisi erilaiset avioliittolait ihonväriltään erilaisille ihmisille? Luonnollisesti se ei ainoastaan tuntuisi väärältä. Se olisi, ja on väärin. Tunteisiin vetoava retoriikka johtaa kuitenkin harhaan sotkemalla keskusteluun tekijöitä, jotka ovat avioliiton kannalta tosiasiassa epäolennaisia, tässä tapauksessa ihonväri, sellaisten kanssa, jotka tosiasiassa ovat olennaisia, kuten sukupuoli. Ihonvärillä ei ole merkitystä. Sukupuolella on. Niin ikään ”parisuhdeapartheidin” tunnusmerkistöä ei täyttäisi se, että miehiltä puuttuu tasavertainen oikeus kohdunpoistoon.

Retorisilla apartheid-rinnastuksilla on toinenkin fataali heikkous: Homoseksuaalisuus ei ole ihonvärin tavoin geneettisesti määräytyvä perinnöllinen ja  muuttumaton synnynnäinen biologinen ominaisuus.  ”Seksuaalinen suuntautuminen voi myös muuttua tai painottua ajan kuluessa”, toteaa dosentti Markku Hyyppä. Samaa ei voida sanoa ihonväristä ja etnisyydestä. Vaikka media on aika ajoin julistanut tieteen paikallistaneen homouden alkuperän milloin geeneihin tai aivoihin, eivät tällaiset biologisoivat alkuperätutkimukset ole kestäneet lähempää tieteellistä tarkastelua. Äsken mainittu, homoseksuaalisuuteen sinänsä myönteisesti suhtautuva neurologian dosentti Markku Hyyppä kritisoi kirkollisen homomyönteisen Yhteysliikkeen julkaisemassa kirjassa Synti vai Siunaus (Kirjapaja 2003) sellaista ”luonnontieteellä höystettyä essentialismia”, joka on pyrkinyt etsimään homouden ydintä biologiasta. Hyyppä toteaa tekstissään muun muassa: ”Kylmästi on todettava, että homoseksuaalisuutta biologisoivat tutkimukset ovat yllättävän usein väärennöksiä. Periytyvyyteen uskovien päättelyketjussa on suuria teoreettisia aukkoja. Mahdollisuuksia on niin paljon, että homogeenistä puhuminen on pelkkää tieteisuskoa.” Myös valtiotieteen tohtori, SETA:n perustajajäsen, Olli Stålström väitöskirjassaan Homoseksualismin sairausleiman loppu (Gaudeamus 1997), on kritisoinut erilaisten biologisoivien alkuperätutkimusten tieteellisiä heikkouksia. Viitaten Bynen yhteenvetoon hän toteaa, että ”ei ole vakuuttavaa näyttöä minkään hormonaalisen tai geneettisen tekijän vaikutuksesta homoseksuaalisuuden syntyyn”.

Vaikka tästä ei voida yksinkertaistaen johtaa samaan sukupuoleen kohdistuvan kiinnostuksen pelkistyvän tahdonalaiseksi päätökseksi ja ratkaisuksi – vaikka toisenlaisiakin ääniä löytyy, kuten lesboaktivisti Akuliina Saarikoski, joka puhuu avoimesti ”seksuaalikäännyttämisestä” – voidaan silti sanoa, että yleiselle virheelliselle uskomukselle homouden synnynnäisyydestä ei löydy tieteellistä perustaa.

Koska homoseksuaalisuus ei ole ihonvärin tavoin synnynnäinen, geneettisesti periytyvä, muuttumaton biologinen ominaisuus on epäasiallista ja loogisesti kestämätöntä pelata minkään sortin retorisella apartheid-syrjintäkortilla ja siten arvostella avioliiton rajaamista miehen ja naisen välille nykylainsäädännössä. Homoseksuaalit eivät muodosta mitään etnistä kansanryhmää.

Avioliiton rajaaminen miehen ja naisen väliseksi ei ole uskonnollinen näkemys. Nykyinen avioliittolainsäädäntö ei siis perustu johonkin arkaaiseen muka uskonnolliseen käsitykseen, joka olisi jo korkea aika ajantasaistaa ja putsata yhteiskunnallisesta lainsäädännöstä pelkästään kirkkojen seinien, tai vielä paremmin, uskovien korvien väliin. Tätä heijasteli ministeri Alexander Stubbin puhe eduskunnassa, kun hän korosti jätetyn lakiesityksen koskevan avioliittoa vain yhteiskunnallisena instituutiona. ”Kirkot voivat jatkossakin itse päättää omista edellytyksistään”, Stubb totesi.  

Uskonto merkitsee sitä, että olet luterilainen, helluntailainen, vapaakirkollinen, roomalaiskatolinen, muslimi tai juutalainen tai vastaavaa. Uskontoa ei ole se, että olet naimisissa. Lainsäädännössämme esiintyviä asioita voidaan myös perustella uskonnollisesti, mutta kyseiset lait eivät silti aja mitään uskonnollista agendaa. Raamatussa sanotaan: ”Älä varasta”. Varastamista vastustavat lait eivät silti ole jotain uskonnollista tuputtamista. Varastaminen ei ole väärin vain koska Raamattu niin sanoo. Pikemminkin, koska varastaminen on väärin Raamattu sanoo, että se on väärin. Avioliiton rajaaminen miehen ja naisen välille ei ensi sijassa perustu siihen, että Raamattu niin sanoo, ja ole siten uskonnollinen kysymys. Raamattu sanoo niin, koska avioliitto ON miehen ja naisen muodostama yleisinhimillinen instituutio. Se, että tämä näkemys on yhteneväinen myös uskonnon kanssa, ei tee nykyisen avioliittolain ”yksi mies / yksi nainen” periaatteesta uskonnollista.

Se, että Jumalan kuvaksi luodut ihmiset ovat miehiä ja naisia, ei johdu siitä, että Raamattu sanoo heidän olevan miehiä ja naisia. Raamattu sanoo niin, koska on yleisinhimillinen tosiasia, että ihmiset ovat miehiä ja naisia. Tämän on nähty heijastelevan Jumalan luomaa ja säätämä todellisuutta.

Tämä johtaa minut muutamalla ajatuksella koskettelemaan kysymystä avioliitosta myös kristillisen raamattuselitysperinteen ja kirkkohistorian valossa. Asia on akuutti, koska kysymys sukupuolineutraalista avioliittolaista koskettaa myös kirkossa käytävää keskustelua. Otan lyhyesti kantaa kahteen eri kysymykseen: Ensiksi, oliko Paavali, kuten usein kuulee väitettävän, tietämätön rakkauteen ja sitoutumiseen perustuvista samaa sukupuolta olevien suhteista ja tuomitsiko hän ainoastaan hyväksikäytön ja alistamisen, koska saattoi tuntea vain sellaiset homoseksuaaliset suhteet? Tämän ajatuksen teki 1980-luvulla tunnetuksi Yalen yliopiston edesmennyt historioitsija professori John Boswell ja se tulee vastaan yhä vieläkin suomalaisessa keskustelussa. Viimeksi Juha Sihvolan, vuoden 2011 kristilliseksi kirjaksi valitussa teoksessa Maailmankansalaisen Uskonto. Toiseksi, väite (ja tämäkin palautuu alunperin Boswelliin), että kirkko keskiajalla olisi siunannut samaa sukupuolta olevia avioliittoihin ja myöhemmin jyrkentänyt kantaansa.

Mihin apostoli Paavalin homoseksuaalisen käyttäytymisen torjuva kanta Roomalaiskirjeen 1 luvussa (1:19-28) siis perustuu? Raamattu niin vanhan kuin uudenkin testamentin osalta suhtautuu poikkeuksetta ja johdonmukaisesti torjuvasti homoseksuaaliseen käyttäytymiseen. Yhtä johdonmukaisesti Jumalan tahdon mukainen sukupuolielämä sijoitetaan aina poikkeuksetta miehen ja naisen muodostamaan avioliitoon. Taustalla on luomiskertomus, jonka Jeesus vahvisti Matteuksen evankeliumin 19 luvussa sanoessaan: ”Ettekö ole lukeneet, että Jumala jo alussa loi heidät mieheksi ja naiseksi. Sen tähden mies luopukoon isästään ja äidistään ja liittyköön vaimoonsa… minkä Jumala on yhdistänyt sitä älköön ihminen erottako. ” Myös apostoli Paavalin teksti palautuu kiistattomasti tähän luomiskertomukseen.

Teologian tohtori Robert Gagnon Pittsburghin teologisesta seminaarista on perusteellisessa tutkimuksessaan The Bible and Homosexual Practice – Text and Hermeneutics, sekä lukuisissa aihetta käsittelevissä artikkeleissaan osoittanut kiistattomasti kuinka Paavalin Roomalaiskirjeen teksti linkittyy lukuisten terminologisten ja rakenteellisten yhtymäkohtien kautta juuri 1 Mooseksen kirjan luomiskertomukseen (LXX). Paavali käyttää samoja ilmaisuja, seuraa luomiskertomuksen rakennetta ja puhuu korostetusti alkukielen mukaan miessukupuolesta ja naissukupuolesta. Paavalille kyse ei ollut vain hyväksikäytöstä tai alistamisesta, mikä edellisen lisäksi näkyy hänen tavastaan puhua naisten homoseksuaalisesta käyttäytymisestä. Osapuolten keskinäinen kiintymys ja kunnioitus eivät olleet ratkaisevia kysymyksiä. Ei niin, ettei Paavali olisi sellaisista ollut tietoinen. Gagnon sekä  useat toiset tutkijat ovat kiistattomasti osoittaneet, että antiikin aikana tunnettiin keskinäiseen kiintymykseen perustuvat aikuisten väliset homosuhteet. Platon kirjoittaa teoksessaan Pidot jopa eliniän kestävästä syvästä kiintymyksestä samaa sukupuolta olevien aikuisten miesten välillä. Ateenan torilla oli Paavalin päivinä kahden samaa sukupuolta olevan aikuisen miehen, Harmodiuksin ja Aristogeitoksen, keskinäistä rakkautta ylistävä patsas. Platonin, Aristoteleen ja Hippokrateen perinteissä pohdiskeltiin lisäksi josko ainakin jonkin sortin kiinnostus samaan sukupuoleen saattaisi olla jossain määrin biologisperäistäkin, siis synnynnäistä! Väite jonka mukaan tiedämme tänään ratkaisevasti enemmän kuin mitä uuden testamentin aikana on voitu tietää ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Olkoonkin, että tätä myyttiä toistellaan meillä jatkuvasti jopa piispallisilta tahoilta. Rakkaus-, orientaatio- ja synnynnäisyysargumentit tunnettiin Paavalin päivinä. Niinpä, kuten Luis Crompton, itsekin homoseksuaali, toteaa 500-sivuisessa tutkimuksessaan Homosexuality and Civilization: ”Ajatus, että homoseksuaalien keskinäinen kiintymys tekisi suhteesta hyväksyttävän, olisi ollut täysin vieras Paavalille ja kenelle tahansa juutalaiselle tai varhaiselle kristilliselle kirjoittajalle.” Luomiskertomuksen valossa Paavali siis torjui absoluuttisesti kaikenlaiset homoeroottiset suhteet Jumalan luomisjärjestyksen, jota mieheyteen ja naiseuteen kuuluva ruumiillisuus heijastaa, vastaisena.

Entä sitten kysymys miesparien siunaamisesta keskiaikaisessa kirkossa? Sekä idän että lännen kirkoissa tunnettiin keskiajalta periytyvä ns. veljeksi tekemisen (kreik. adelfopoiesis) riitti, jossa pappi lukee erityisen siunausrukouksen ja liittää siten kaksi ystävää hengellisesti toinen toisiinsa.  Näihin teksteihin kiinnitti huomiota historioitsija John Boswell 1994 ilmestyneessä tutkimuksessaan ja antoi ymmärtää, että kirkko olisi siunannut samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon Näitä siunaustekstejä löytyy suomeksi käännettynä professori Jukka Korpelan kirjasta ”Miesparin Siunaaminen”.

Boswellin revisionsitinen tulkinta on kuitenkin saanut täystyrmäyksen  historiantutkijoiden toimesta. Mainittakoon vaikkapa Boswellin siteeraama bysanttilaisen avioliittoteologian ja kanonisen lain asiantuntija Patrick Viscuso, joka kritisoi Boswellin tulkintaa ”Epäonnistuneeksi yritykseksi kirjoittaa historia uudelleen”. Viscuson mukaan adelfopoiesis riitin ja avioliiton solmimisen välillä oli ratkaisevia eroja. Avioliiton solmiminen keskiaikaisessa kirkossa oli useampivaiheinen prosessi, jossa vanhemmat ja sukulaiset osallistuivat kiinteästi avioliiton solmimisen jokaiseen vaiheeseen. Adelfopoiesis sisälsi vain siunausvaiheen elementit ja oli ainoastaan kahden henkilön, useimmiten miesten, keskinäinen siunaushetki. Tällainen ystävyyden siunaaminen synnytti osapuolten välille ”hengellisen veljeyden" (pneumatikous adelfous), jonka ”ei-lihallista” luonnetta korostettiin varoituksilla olla aiheuttamatta pahennusta. Siinä missä avioliiton purkamisesta oli runsaasti säädöksiä, ei hengellisen ”ystävyysliiton” purkamisesta ollut minkäänlaisia säädöksiä. ”Mitä tahansa nämä tekstit ovat, ne eivät ole avioliittoseremonioita koskevia tekstejä,” toteaa myös historioitsija Brewnt D. Shaw (Lethbride University) omassa arviossaan. Hän moittii Boswellia tekstien harhaanjohtavista käännöksistä sekä tulkinnoista, jotka menevät ylitse todistusaineiston. Kristinuskon historiaan erikoistunut apulaisprofessori Robin Darling Young, joka itse matkallaan Lähi-idässä sai Syyrian kirkossa naispuolisen tutkijakollegansa kanssa adelfopoiesis siunauksen pitää Boswellin teesiä kestämättömänä ja epäonnistuneena: ”… kirjoittajan kivuliaan väkinäinen pyrkimys valjastaa kirkkohistoria suosimansa homoseksuaalisen asian tueksi epäonnistuu suorastaan nololla tavalla", Young summaa.  Kun pyysin professori Youngilta radiohaastattelua hän vastasi sähköpostilla: ”Minä vastustan huonoa historiantutkimusta, en homoliittoja. En ole käytettävissä haastatteluanne varten.”

Keskiaikainen kirkko ei siis ole siunannut samaa sukupuolta olevien avioliittoja, eikä kirkkohistoriasta siten löydy nykyiseen kirkolliseen keskusteluun relevanttia tukea tällaiselle revisionistiselle uustulkinnalle.

Lopuksi mainitsen kaksi asiaa. Ensiksi, homoseksuaaleilla tulee miehinä ja naisina olla yhteiskunnassa yleisesti ottaen samat oikeudet ja velvollisuudet, kuin muillakin miehillä ja naisilla. Nämä heillä eittämättä suomalaisessa yhteiskunnassa jo on. Heille myös kuuluu kanssaihmisinä sama arvonanto ja henkilökohtainen loukkaamattomuus kuin kenelle tahansa. Homoseksuaalisuus ei kuulu rikoslakiin. Mutta sen paikka ei ole myöskään avioliittolaissa. Avioliittolain ei tarvitse kohdella täysin samalla tavalla kaikkia kuviteltavissa olevia yhteiselämän muotoja ollakseen tasa-arvoinen. Asianmukaisesti oikeudenmukaisen avioliittolain tulee heijastaa avioliiton omaa olemusta. Nykyinen avioliittolaki kohtelee kaikkia miehiä ja naisia samalla tavalla, eikä rajoita kenenkään mahdollisuuksia avioitua sen enempää kuin avioliiton solmimisen kannalta, ja avioliiton oman olemuksen huomioon ottaen yhteiskunnallisesti on välttämätöntä.

Ja aivan vihoviimeiseksi lopuksi. Toisin kuin Beatles –yhtye aikanaan lauloi rakkaus ei ole kaikki mitä tarvitaan. Hyvä yhteiskunta pitää aina heikoimpien jäsentensä puolta. Hyvä yhteiskunta ei milloinkaan tarkoituksella pyri luomaan isättömiä tai äidittömiä perheitä. Kuitenkin juuri näin käy jos nykyinen avioliittolaki muutetaan sukupuolineutraaliksi. Ei ole mitään rakkaudellista tai oikeudenmukaista siinä, että lasten luonnollinen oikeus omiin biologisiin vanhempiinsa lähtökohtaisesti riistetään. Yksikään tieteellinen teoria lapsen kehityksestä ei sano, että lapset tarvitsevat samaa sukupuolta olevat vanhemmat - olivat nämä miten rakastavia tahansa -, vaan että lapset tarvitsevat äidin ja isän. Kaksi maailman rakastavinta äitiä maailmassa eivät voi olla isä pienelle lapselle. Rakkaus sellaisenaan ei varusta äitejä opettamaan lapsiaan, kuinka olla mies. Samoin kaksi mitä rakastavinta miestä eivät voi olla lapselle äiti. Voitteko kuvitella kahta miestä opastamassa nuorta tyttöä, joka saa ensimmäiset kuukautisensa tai auttamassa häntä valikoimaan itselleen ensimmäiset rintaliivit? Sellainen tilanne sopisi television perhekomedioihin hyvin, mutta huonosti nuoren tytön todelliseen elämään. Kuinka kaksi rakastavaa homoseksuaalia miestä voi opettaa poikaa rakastamaan naista ja välittämään hänestä puolisona? Kuinka poika voi nähdä esimerkin tästä kotona, jossa sellaista esimerkkiä ei ole olemassa? Mitä kaksi rakastavaa äitiä esimerkillään opettaisi pienelle tytölle miehistä? Kuinka tasapainoinen hänen saamansa kuva on? Eikö samaa sukupuolta olevien suhteista lähtökohtaisesti puutu monia sellaisia tärkeitä asioita, joita lapset tarvitsevat, koska niistä puuttuu toinen lapsen luonnollisista vanhemmista ja siten yksi olennainen osa hänen ihmisyyttään?

Kuten avauksessani totesin: Avioliitto on sitä varten, että se liittää yhteen toisiaan rakastavan miehen ja naisen, jotta lapsilla olisi rakastavat biologiset vanhemmat, oma isä ja äiti. Avioliitto miehen ja naisen muodostamana instituutiona on yhtä vanha ilmiö kuin hengittäminen. Kummastakaan ei voida luopua ilman seurauksia.

-----
Aiheen liittyvää tällä blogilla: 

• Myytti homouden synnynnäisyydestä - mitä tiede sanoo? 
• Mitä eroa on sukupuolella, rodulla ja sukupuolisella suuntautuneisuudella? 
  
• Jos kaksi rakastaa toistaan...  Entä jos kolme? 
• Arkkipiispa Paarman sateenkaariargumentit eivät vakuuta
• Nissisen homoteologiset argumentit eivät kestä 
• Miesparien siunaaminen - Onko kirkko keskiajalla siunannut homopareja? 
• Iltalehti: Suomen miehille oikeus synnyttää?
• YLEn homoilta aiheutti ennätyksellisen erovyöryn kirkosta - ja muuta palautetta
• YLEn homoilta ja Päivi Räsäsen ajojahti mediassa
• Kirkon sisällissota - Vantaan Sanomista poimittua
• Kiirettä pitää - homokeskustelu jatkuu 
• Kristittyjen rinnastaminen natseihin on loukkaavaa
• Homokeskustelu heiluttaa nyt herätysliikkeitä
• Ihmisen ja koiran avioliitto - Keskustelu homoadpitosta kiihdytti mieliä eduskunnassa

Seppo Simola ja luterilaisen kirkon loppu

Nyt se on tapahtunut. Sudet ovat kaapanneet vallan kirkossa ja ajavat lampaita teuraaksi. Helsingin ja Vantaan kirkkojen päätös viedä lähetysjärjestöiltä tuki on poikkeuksellisen brutaali hyökkäys perinteisiä kristillisiä arvoja edustavia lähetysjärjestöjä kohtaan.  Taustalla hiertää näiden järjestöjen suhtautuminen homoseksuaaliseen käyttäytymiseen.  Tuoreen Kirkko ja Kaupunki -lehden pääkirjoituksessa Seppo Simola puolustaa tätä toimenpidettä toivoen sen lähettävän nyt selkeän viestin joka suuntaan siitä minkälaisten arvojen takana kirkko Helsingissä ja Vantaalla seisoo.

”Koko kirkossa pitäisi vihdoin tajuta, että ihmisten syrjimistä ei saa hyväksyä minkään syyn nojalla. Syrjintä on paitsi rikos myös synti”, Simola sivaltaa. Ihanko totta? Ei minkään syyn nojalla? Tämä johtaisi siihen, että nyt pitäisi ryhtyä myös opettamaan, että sekään ei ole syntiä jos joku pitää ”isänsä vaimoa” (1 Kor. 5).  Eikö tämäkin rakkaus ansaitse kirkon siunauksen? Miksi kirkko yhä syrjii parisuhteessa eläviä aikuisia sisaruksia? Kirkkojen pitäisi myös palkata palvelukseensa muslimeja ja hinduja. Koska ketään ihmistä ei saa Simolan mukaan syrjiä ”minkään syyn nojalla”.

Ilmeisesti sellaista kuitenkin saa syrjiä mikä on syntiä. Ja tässä juuri on villakoiran ydin. Muutoin Simolan moralisoinnilta putoaa kokonaan pohja. Lähetysjärjestöt tekevät Simolan mielestä syntiä pitäessään homosuhteita syntinä ja sellaista ei ilmeisesti tarvitse suvaita mikä on syntiä. Syntiä saa syrjiä. Vaikkapa ottamalla lähetyskannatuksen pois. Tältä osin Simolan teksti tuo mieleen kivuliaan spagaatin. Hän ei itsekään pysty olemaan niin absolutisti kuin mitä konservatiiveilta edellyttää. Ihmisten syrjintää ei saa hyväksyä, mutta hän itse avoimesti ja estoitta syrjii konservatiivisella kannalla olevia ihmisiä. Ja tekee sen pääkirjoituksessaan, etten sanoisi, varsin ylimieliseen sävyyn.

Simolan mielestä homosuhteessa eläminen ei tietenkään ole syntiä. Tätä näkemystä on mahdotonta kuitenkaan perustella Raamatulla. Mutta Simolan mukaan Raamattu-korttia on turha vetää esille, koska ”helsinkiläisetkin kirkon päättäjät ovat Raamattunsa lukeneet ja löytäneet sieltä Vapahtajan, joka ei hylkinyt ketään, ei publikaania, porttoa eikä spitaalista.” Ihanko totta? Pitäisikö tämä ymmärtää siten, että Jeesukselta saataisiin nyt siunaus vaikkapa prostituution laillistamiselle? Hänhän ei hyljeksinyt porttoja mikä Simolan logiikassa merkitsee sitä, että Jeesus hyväksyi heidän ammatinvalintansakin. Mihin unohtui ”Mene, äläkä tästedes enää syntiä tee”? Sellaista ei ilmeisesti helsinkiläispäättäjien Raamatuissa ole. Heidän Raamatuissaan Jeesus ei pelasta kansaansa heidän synneistään, vaan heidän synneissään.

Tosiasiassa helsinkiläiset ja vantaalaiset kirkon päättäjät eivät taida piitata Raamatusta. Kunhan vain käyttävät sitä soveltuvin osin silloin kun se heidän tarkoitusperiinsä sopii. Se on eräänlaista Raamatulla kuittailua, jonka merkitys on lähinnä toimia moraalisena sormenheristelynä konservatiivien suuntaan, jotka vielä, toisin kuin kirkon päättäjät Helsingissä ja Vantaalla, arvostavat Raamattua Jumalan sanana. Siksi konservatiiveja vedetään Raamatullakin päähän muun ohella.

Suhtautumisesta homoseksuaaliseen käyttäytymiseen on nopeasti tullut kirkon radikaaleille  liberaaliuudistajille ”puhdasoppisuuden” uusi mittari. Sitä tentataan nyt joka käänteessä kuin inkvisitiossa konsanaan. Lähetetään selvityspyyntöjä ja kaivellaan. Seuraavaksi ryhdytään kaivelemaan varmasti myös kentillä toimivien lähettien ja muiden yksittäisten työntekijöiden ”kantoja”. Jos saatu vastaus on ”väärä” tai ”oikea näkemys” ei saa, kuten Simola sanoo, ”varauksetonta” tukea seurauksena on kirkon vastaisku. Niin kuin on nyt käynyt lähetysjärjestöjen kohdalla.

Kristillinen näkemys synnistä on usein jännitteinen ajan vallitsevien näkemysten ja poliittisen korrektiuden kanssa. Helsingin sanomien hiljattain tekemä moraaligallup on tästä osaltaan hyvä esimerkki. Mutta Kristuksen seurakuntaa ei ohjailla gallupeilla, vaan Jumalan sanalla. Ne, jotka etsivät enemmän ihmisten suosiota ollakseen heille mieliksi lakkaavat olemasta Kristuksen palveljijoita (Gal. 1:10).  Pastori Timo Keskitalo kiteytti kirkon haasteen hyvin kirjoittaessaan reilu kymmenen vuotta sitten Uusi Tie -lehdessä (20.7.2000): "Jos kristillinen kirkko ei kykene parantamaan valtakulttuuria, valtakulttuuri luhistuu, mutta kirkko jää. Jos kirkko on naimisissa valtakulttuurin kanssa, kirkko kaatuu sen mukana. Mutta jos kirkko on uskollinen Herralleen, kirkon tehtävä jatkuu, vaikka kuninkaat vaihtuvat. Kristittyjen tulee elää rohkeasti omaa vaihtoehtokulttuuriaan tämän yhteiskunnan keskellä." 

Kristillinen kirkko ei ole vain armoyhteisö vaan myös arvoyhteisö. Tästä johtuen kaikki elämäntavat ja käyttäytymismuodot eivät saa siunausta kristillisen kirkon arvoperustasta. Niin kauan kuin kirkolla on jonkinlainen näkemys kristillisestä etiikasta ja teologiasta se tulee aina eettisesti ja teologisesti suhtautumaan joihinkin elämänmalleihin ja uskonnollisiin näkemyksiin torjuvasti, vaikka samalla toivottaa kaikki katuvat syntiset tervetulleeksi evankeliumin osallisuuteen. Tämä ei ole syrjintää missään juridisesti tai moraalisesti asianmukaisessa merkityksessä.

Minusta on jonkinlaista teologista "väkisinmakaamista" vaatia juridisilla tai taloudellisilla seuraamuksilla uhaten kristillisiä yhteisöjä toimimaan vastoin arvoperustaansa. Yhtä hyvin voisi syyttää Apple yhtiötä "syrjinnästä", ja uhata viedä siltä tuotekehitykseen varatut rahat, koska Apple ei suostu palkkaamaan palvelukseensa henkilöitä, jotka eivät usko sen tuotteisiin ja haluaisivat siksi pikemminkin valjastaa yhtiön varat Nokian puhelimien kehittämiseen.

Simola toivoo pääkirjoituksensa lopuksi, että kirkon työskentelyssä lähetystyön uudelleen organisoimisen parissa otettaisiin huomioon "pääkaupunkiseudun kirkollisilta päättäjiltä lähtenyt selkeä viesti.” Minä puoleltani toivon jälleen kerran, että Kristuksen lampaat ottaisivat huomioon Euroopan johtavan, nyt jo eläkkeellä olevan luterilaisen teologin, Wolfhart Pannenbergin yhtä selkeän viestin: ”Kysymys homoseksuaalisuudesta välittömästi koskettaa kristillisen ihmiskäsityksen perustaa ja Raamatun arvovaltaa kirkossa. Jos homosuhteet hyväksytään kirkossa se olisi uskonpuhdistusta seuraavan luterilaisen kirkon loppu”.

Pannenbergin ennakoima loppu on lähellä. Ainakin Helsingissä ja Vantaalla. Mutta ei pidä kuvitella, että konservatiiveihin kohdistuva ajojahti olisi loppu. Se on toden teolla vasta alkamassa. Kuten William Golding kuuluisassa kirjassaan Kärpästen herra kirjoitti: Seiväs on jo teroitettu molemmista päistä.

-----------
Muuta aiheeseen liittyvää:

• YLE:n homoilta - Vuosi erovyöryn jälkeen
• Miesparien siunaaminen - Onko kirkko keskiajalla siunannut hompareja 
• Myytti homouden synnynnäisyydestä - mitä tiede sanoo? 
• Jos kaksi rakastaa toistaan...  Entä jos kolme?
• Mitä eroa on sukupuolella, rodulla ja sukupuolisella suuntautuneisuudella? 
  
• Arkkipiispa Paarman sateenkaariargumentit eivät vakuuta
• Nissisen homoteologiset argumentit eivät kestä 
• YLEn homoilta aiheutti ennätyksellisen erovyöryn kirkosta - ja muuta palautetta
• YLEn homoilta ja Päivi Räsäsen ajojahti mediassa
• Kirkon sisällissota - Vantaan Sanomista poimittua
• Kiirettä pitää - homokeskustelu jatkuu 
• Homokeskustelu heiluttaa nyt herätysliikkeitä
• Ihmisen ja koiran avioliitto - Keskustelu homoadpitosta kiihdytti mieliä eduskunnassa
• Kristittyjen rinnastaminen natseihin on loukkaavaa

Miesparien siunaaminen - Onko kirkko keskiajalla siunannut homopareja?

Toisinaan vaikkapa netin keskustelupalstoilla voi lukea väitteen, että kristillinen kirkko on keskiajalla siunannut samaa sukupuolta olevia miespareja, kunnes suhtautuminen myöhemmin 1000-luvulla jyrkkeni. Tässä yhteydessä viitataan usein keskiaikaisiin kirkollisiin rukousteksteihin, joiden oletetaan viittaavan tällaisen käytännön olemassaoloon. Onko kirkko siis joskus suhtautunut suvaitsevasti homosuhteisiin, peräti siunannut sellaisia? Tämä olisi todellinen uutinen. Tosiasiat puhuvat kuitenkin toista.

Olin jo alkanut kirjoittaa aiheesta blogilleni, kun asia nousi tuoreella tavalla ajankohtaiseksi Helsingin Sanomissa ilmestyneen artikkelin myötä, joka oli otsikoitu sanoin ”Miespareja on siunattu liittoon jo keskiajalla” (HS verkkolehti 4.8.2011). Jutussa kerrotaan Itä-Suomen yliopiston historian professori Jukka Korpelan tuoreesta kirjasta Miesparin siunaaminen, johon on koottu muinaisserbiaksi ja Bysantin kreikaksi kirjoitettuja rukouksia 900-luvulta 1300-luvulle. Hesarin jutulla on jo ainakin 4000 Facebook tykkääjää. Asia aivan ilmeisesti kiinnostaa monia.

On sinänsä arvokasta ja hyödyllistä, että suomalainenkin lukija pääsee tutustumaan omalla kielellään vanhaan kirkolliseen rukousperinteeseen. Siitä ei voi olla mitään vahinkoa. Eri asia on kestävätkö teksteistä esitetyt tulkinnat kriittistä tarkastelua vai ovatko ne vain nykyihmisen omien toiveiden ja kaipausten heijastamista ajassa taaksepäin vanhoihin teksteihin.

Korpelan esille nostamissa rukousteksteissä ei näet ole mitään uutta tai ihmeellistä. Uusi ei myöskään ole tulkinta, jonka mukaan nämä tekstit paljastaisivat kirkon suhtautuneen myötämielisesti homojen siunaamiseen keskiajalla.

Hesarin jutusta saa sellaisen käsityksen, että Korpelalla itsellään ei ole mitään missiota eikä hän itse ota kantaa siihen miten tekstit tulisi ymmärtää. Hän vain haluaa osoittaa, että tämmöistäkin on historiassa ollut. Johtopäätöksien teko jää toisille. Tämä väite olisi uskottavampi jos jutun edellisillä riveillä ei olisi kerrottu idean kirjasta syntyneen syksyllä, jolloin homokeskustelu oli kuumimmillaan ja jos kirjan otsikko olisi joku muu kuin johdatteleva ”Miesparien siunaaminen”.

Epäilyttävää

Vanhojen rukoustekstien homoteologinen tulkinta ei kuitenkaan kestä historiallista tarkastelua. Pikemminkin se herättää epäilyksen heti kättelyssä:

Miksi ihmeessä keskiaikainen bysanttilainen kirkko olisi siunannut samaa sukupuolta olevia homoseksuaaleja pareja avioliittoon samaan aikaan jolloin bysanttilainen kirkkolaki tuomitsi homoseksuaalisesta käyttäytymisestä usean vuoden mittaiseen katumusrangaistukseen?

It makes no sense.
 
Mutta ymmärtääksemme mistä on ja mistä taas ei ole kysymys on syytä astua yksi askel taaksepäin ja selvittää mistä keskiaikaisten rukoustekstien homoteologinen tulkinta on peräisin ja mistä teksteissä on kyse.

John Boswell ja epäonnistunut yritys kirjoittaa historiaa uudestaan

Sekä idän että lännen kirkoissa tunnettiin keskiajalta periytyvä ns. veljeksi tekemisen (kreik. adelfopoiesis) riitti, jossa pappi lukee erityisen siunausrukouksen ja liittää siten kaksi (mies)ystävää hengellisesti toinen toisiinsa.

Näihin teksteihin kiinnitti huomiota Yalen yliopiston professori ja historioitsija John Boswell viimeiseksi jääneessä kirjassaan (1994) Same-sex Unions in Premodern Europe. Hän esitti tällaisista kirkkojen hyvin tuntemista ystävyysliitoista revisionistisen tulkinnan, joka vähintään epäsuorasti antoi ymmärtää, että kirkko oli niissä siunannut homoliittoja ja homosuhteita.

Boswellin tulkinta on kuitenkin tyrmätty historiantutkijoiden toimesta väkinäisenä ja epähistoriallisena.

Mainittakoon vaikkapa bysanttilaisen avioliittoteologian ja kanonisen lain asiantuntija (jota Boswell siteeraa kirjassaan kolmasti) Patrick Viscuso. Hän kritisoi Boswellin tulkintaa terävästi otsikoidussa artikkelissaan Epäonnistunut yritys kirjoittaa historia uudelleen (Failed Attempt To Rewrite History, New Oxford Book Review).

Viscuso osoittaa Boswellin tulkinnan historiallisesti kestämättömäksi. Ystävyysliitoilla ei ollut mitään tekemistä "miesten välisten liittojen" kanssa millään nykykeskustelun kannalta relevantilla tavalla. Boswell, jopa kääntää tekstejä paikoin väärin saadakseen ne sopimaan agendaansa. Viscuso korostaa muun muassa, että adelfopoiesis riitin ja avioliiton solmimisen välillä oli merkittäviä eroja. Avioliiton solmiminen keskiaikaisessa kirkossa oli useampivaiheinen prosessi (kihlaus, avioliittosopimuksen laatiminen, vihkiminen kruunauksineen). Vanhemmat ja sukulaiset osallistuivat kiinteästi avioliiton solmimisen jokaiseen vaiheeseen. Adelfopoiesis sen sijaan sisälsi vain siunausvaiheen elementit ja oli ainoastaan kahden henkilön, useimmiten miesten, keskinäinen siunaushetki. Tällainen veljeksitekeminen synnytti heidän välilleen ”hengellisen veljeyden" (pneumatikous adelfous).

Viscuso tähdentää myös ystävyysliittoja käsittelevien tekstien asiayhteyttä bysanttilaisissa teksteissä. Vastoin Boswellin väitteitä ystävyysliittoja käsitellään usein adoptiota - ei avioliittoa – käsittelevien tekstien yhteydessä. ”Veljeksi ottaminen / adoptointi” synnytti siten suhteen, joka poikkesi avioliitosta. Toisissa yhteyksissä se rinnastetaan kummin ja kastettavan väliseen hengelliseen suhteeseen. Viscuso pitää lisäksi merkillisenä sitä, että, mikäli Boswellin tulkinta pitäisi paikkansa ja kyse olisi ollut avioliittoon rinnastettavasta vihkimisestä ja liitosta, kirkolla ei kuitenkaan ollut minkäänlaisia säädöksiä ystävyysliiton purkamisesta niin kuin sillä oli säädöksiä avioliittojen purkamisesta. Tämä entisestään korostaa sitä, ettei kyse lainkaan ollut avioliittoon rinnastettavasta riitistä.

”Boswellin yritys todistaa bysanttilainen adelfopoiesis eräänlaiseksi avioliiton muodoksi epäonnistuu siksi, että hänen tutkimuksensa esittää historiallisia tosiasioita ja tapahtumia irrotettuna asiayhteydestä”, Viscuso kritisoi. ”On totta, että adelfopoiesis tavallaan liitti kaksi henkilöä toisiinsa, mutta tämän instituution rinnastaminen avioliittoon edellyttää sellaista näkökulmaa ja asiayhteyttä, joka oli vieras bysanttilaiselle kirkolle”.

Huonoa historiantutkimusta

”Mitä tahansa nämä tekstit ovat, ne eivät ole avioliittoseremonioita koskevia tekstejä,” toteaa myös historioitsija Brewnt D. Shaw (Lethbride University) omassa arviossaan A Groom of One’s Own. Hänkin moittii Boswellia adelfopoiesis tekstien tendenssimäisen harhaanjohtavista käännöksistä sekä tulkinnoista, jotka menevät ylitse todistusaineiston.

Näissä liturgisissa teksteissä korostetaan, että siunauksen osapuolet liittyvät toisiinsa ”ei luonnon vaan uskon ja hengen sitein”. Heille rukoillaan ”puhtautta kaikesta liasta ja epäpuhtaudesta” sekä voimaa rakastaa toisiansa aiheuttamatta ”pahennusta”. Itse teksteissä, joita Boswell käsittelee ei Shawn mukaan ole mitään sellaista viittausta, jonka perusteella tuon ajan ihmiset olisivat nähneet niiden rinnastuvan avioliittoon. Eikä niistä löydy rinnastuskohtaa edes nykyiseen avioliittoon.

Tähän yhteyteen voidaan vielä mainita kristinuskon historiaan erikoistunut teologian apulaisprofessori Robin Darling Young Amerikan katolisesta yliopistosta. Artikkelissaan Homoavioliitto: Kirkkohistorian uudelleen kuvittaminen (Gay-Marriage: Reimaging Church History). Young aloittaa artikkelinsa kuvauksella, jossa hän itse eräällä Lähi-idän matkallaan sai Syyrian kirkossa naispuolisen tutkijakollegansa kanssa adelfopoiesis siunauksen. Pelkästään kokemuksensa valossa Young pitää riitin homoteologista tulkintaa merkillisenä.

Boswellin markkinoiman teorian historiallisia ansioita Young pitää kuitenkin erityisen epäonnistuneina ja toteaa analyysinsä lopuksi: "Kaiken kaikkiaan [Boswellin] kirja ei onnistu saavuttamaan tavoitettaan … Pikemminkin kirjoittajan kivuliaan väkinäinen pyrkimys valjastaa kirkkohistoria suosimansa homoseksuaalisen asian tueksi epäonnistuu suorastaan nololla tavalla."

Otin yhteyttä sähköpostitse professori Youngiin viime vuonna. Pyysin häneltä haastattelua artikkelin tiimoilta. Hän kieltäytyi kohteliaasti todeten 17.10.2010 päivätyssä sähköpostissa (joka on tallella): "Minä vastustan huonoa historiantutkimusta, en homoavioliittoja. En ole tästä aiheesta käytettävissä haastattelua varten.  R. D. Young.“ (”I am opposed to bad history, not gay marriage. I would not be available for interview on this subject.”).

Riippuu mitä ”miespari” tarkoittaa

On siis totta, että keskiajan kirkossa oli olemassa käytäntö ja siunauskaava ”miesparien” ”liitoille”. Nämä sanat on kuitenkin syytä laittaa lainausmerkkeihin. Adelfopoiesis siunauksessa ei siunattu homoseksuaaleja pareja, eikä siunauksen osapuolia sen kautta ymmärretty liitettävän avioliitonomaiseen homosuhteeseen. Veljeysliiton synnyttämä suhde oli hengellinen, ei seksuaalinen tai aviollinen.

Pikemminkin kyseinen siunaus on mahdollista tulkita aivan päinvastoin kuin Boswell ehdottaa: Kirkon siunaus kahden toisilleen tärkeän ystävän kohdalla oli (muun ohella) tarkoitettu hälventämään vääränlaisia epäluuloja heidän suhteensa luonteesta. Tämä käy ilmi tekstien sanavalinnoista, joissa korostetaan, ettei kyse ole liittymisestä toisiin ”luonnon sitein”, vaan hengellisesti ja Pyhän Hengen välityksellä, sekä korostamalla yhteisen rakkauden (agape) puhtautta sekä kehottamalla karttamaan "pahennusta". Keskiaikaiset kirkonmiehet eivät olisi adelfopoiesis rukouksia lukiessaan ymmärtäneet siunaavansa homoseksuaalisessa suhteissa eläviä miespareja ja heidän yhteiselämäänsä, jonka kirkko tuohon aikaan selvästi tuomitsi kirkkolaissa.

Teksteille annettu homoeroottinen tulkinta on siten nykykeskustelun heijastamista sellaisiin teksteihin, joilla ei omassa historiallisessa asiayhteydessään ollut mitään tekemistä homoseksuaalisten suhteiden tai samaa sukupuolta olevien homoparien avioliittoon vihkimisen kanssa.

Paljon melua tyhjästä

Vuonna 1994 AIDSiin kuolleen John Boswellin revisionistinen tulkinta keskiaikaisista ystävyysliitoista jäi elämään liberaalissa homoteologisessa argumentoinnissa. Siihen törmää toisinaan vähän eri muodoissa eri yhteyksissä (kuten keskustelupalstoilla Wikipediasta poimittuina kuin yleisesti tunnettuna itsestäänselvyytenä). 

Samaa sukupuolta olevien parien siunaamisesta käytävän keskustelun ollessa kuumimmillaan Korpelan kirja löytää otollisen ja kiinnostuneen lukijakunnan, kuten tuhansiin noussut ”tykkääjien” määräkin osoittaa. Kirja herättää huomiota kuitenkin lähinnä vain siksi, että adelfopoiesis rukoukset tulevat nyt Korpelan kirjan myötä ensimmäistä kertaa - sikäli kun tiedän - myös suomenkielisen lukijan ulottuville. Niiden saaminen suomeksi on toki itsessään arvokasta ja hyödyllistä, kuten alussa totesin.

Nykyisessä vahvasti esiladatussa keskusteluilmapiirissä tekstit eittämättä tekevät vaikutuksen ensikertalaisiin lukijoihin, jolta puuttuu tarvittava ymmärrys tekstien asianmukaisesta historiallisesta asiayhteydestä ja asianmukaisesta tulkinnasta. Niissä esiintyvät sanat "siunaus", "liitto" ja viittaus mies pareihin tulevat tulkituksi nykykeskustelusta käsin tavalla, joka oli niiden alkuperäisessä historiallisessa tilanteessa täysin vieras.

Korpelalta olisi historioitsijana tässä suhteessa kenties voinut odottaa tekstien selkeämpää asettamista historiallisiin kehyksiinsä eikä vain niiden ilmeisen tarkoitushakuista pudottamista keskelle kuuminta seksuaalipoliittista keskustelua. Johdattelevasti otsikoitu kirja ei näet kaikesta huolimatta tuo mitään uusia tutkimuslöytöjä pintaan ja onnistuu siten ainoastaan lämmittämään uudelleen suomalaiseen populaarikulutukseen Boswellin täystyrmäyksen saaneen tulkinnan.

Kirkko ei ole keskiajalla, eikä muulloinkaan, siunannut samaa sukupuolta olevia homoseksuaaleja pareja avioliittoon taikka avioliitonomaisiin suhteisiin. Kirkko on johdonmukaisesti torjunut tällaiset suhteet sen itseymmärryksen ja teologian valossa Jumalan tahdon vastaisiksi.

------------------

Aiemmin aiheeseen liittyvää tällä blogilla: 

• Sukupuolineutraali avioliitto - Miksi ei?
• YLEn homoilta aiheutti ennätyksellisen erovyöryn kirkosta - ja muuta palautetta
• YLEn homoilta ja Päivi Räsäsen ajojahti mediassa
• Kirkon sisällissota - Vantaan Sanomista poimittua
• Kiirettä pitää - homokeskustelu jatkuu 
• Myytti homouden synnynnäisyydestä - mitä tiede sanoo? 
• Jos kaksi rakastaa toistaan...  Entä jos kolme?
• Arkkipiispa Paarman sateenkaariargumentit eivät vakuuta
• Nissisen homoteologiset argumentit eivät kestä 
• Homoseksuaalisuus - luonnollista, luonnon vastaista?  
  
• Homokeskustelu heiluttaa nyt herätysliikkeitä
• Mitä eroa on sukupuolella, rodulla ja sukupuolisella suuntautuneisuudella?
• Ihmisen ja koiran avioliitto - Keskustelu homoadpitosta kiihdytti mieliä eduskunnassa
• Kristittyjen rinnastaminen natseihin on loukkaavaa

Piispainkokouksen rukouspäätös – teatteri jatkuu

Piispainkokokus julkaisi viime viikolla (9.2.) pastoraalisen ohjeen vapaamuotoisesta rukouksesta parisuhteensa rekisteröineiden kanssa ja heidän puolestaan.  Piispainkokouksen ohje on outo ja kummallinen monella tapaa. Se on sekä käytännössä ja periaatteessa epäonnistunut tekele.

En tiedä mistä aloittaisin.

Jokainen hengellisen työn tekijä ymmärtää erikseen ohjeistamattakin, että homoseksuaalien puolesta voi rukoilla. Minäkin olen rukoillut heidän puolestaan ja kanssaan. Kyse on siitä mitä rukoillaan. Päätoimittaja Leif Nummela toteaa tuoreessa Uusi Tie –lehden pääkirjoituksessaan hyvin: ”Jos parisuhteensa rekisteröinyt pyytää esirukousta hänen puolestaan voi tietenkin rukoilla, mutta rukouksen on silloinkin – niin kuin aina – oltava Jumalan Raamatussa ilmaiseman tahdon mukainen”.

Piispainkokuksen ohjeistus käsittelee rekisteröityjä homoparisuhteita ikään kuin Jumalan Raamatussa ilmaiseman tahdon mukaisena. Näin ei kuitenkaan Jumalan sanan valossa ole. Nummela jatkaa: ”Jos Raamatun synniksi nimeämiä asioita aletaan pitää hyväksyttävinä ja opettaa, että niiden harjoittajien puolesta voidaan rukoilla tähtäämättä parannuksen tekemiseen ja elämän uudistumiseen, Raamatun opetus käytännössä turhennetaan. Silloin mikä tahansa synti, jonka Raamattu kieltää, mutta nyky-yhteiskunta hyväksyy, voitaisiin siunata kirkossa”.

Kun tarkastellaan ohjetta lähemmin joudutaankin kysymään mitä tarkoittaa, että ”Rukouksessa kiitetään yhdessä Jumalaa elämän lahjoista (homosuhteesta?) ja pyydetään Jumalan huolenpitoa (homosuhteelle?) ja johdatusta (homoparin yhteiselämässä?). Samalla pyydetään voimaa kunnioittaa toista ja etsiä Jumalan tahtoa. Rukouksen yhteydessä voidaan lukea Jumalan sanaa (Room 1?)”. 

Esko Murto toteaa osuvasti seurakuntalaine.fi sivulla blogissaan Mitä keskiviikkona oikein tapahtui?: ”Kun kyse on homoseksuaalisen parisuhteensa rekisteröineiden ihmisten puolesta rukoilemisesta, ohjeen muotoilut saavat tuon tilaisuuden myötä oman merkityksensä. Kyse on homoseksuaalisesta rakkaudesta kiittämisestä, kyse on johdatuksen ja huolenpidon pyytämisestä homoseksuaalisen pariskunnan yhteiselämään.”

Vaikka muuta väitettäisiin kyseessä on selkeä liikahdus homosuhteiden kirkollisen siunaamisen suuntaan niin mielikuvissa kuin käytännössä. Vaikka puhutaan pastoraalisista ohjeista vapaamuotoiselle rukoukselle on mahdotonta välttyä siltä vaikutelmalta, että on luotu ohje siitä miten homosuhteita ja niissä eläviä voidaan siunata. Koskeehan ohjeistus nimenomaan ”parisuhteensa rekisteröineitä”. Piispat luovat näin käytäntöä homosuhteiden siunaamiselle, vaikka pyrkivätkin tekemään sen kevyin pensselinvedoin.

Esko Murto on siksi oikeilla jäljillä blogissaan, kun hän toteaa piispainkokouksen ohjeistuksen olevan askel parisuhteen rekisteröineiden siunauskaavan suuntaan: ”Kun rukoushetkiä ryhdytään pitämään, syntyy vähitellen vakiintuvia sanamuotoja, rukouksia, liturgisia tapoja ja muita sen sellaisia, joiden myötä ajan kanssa muodostuu jonkinlainen homohäiden tapakulttuuri”, Murto kirjoittaa. On siis vain ajan kysymys ”milloin suosituimmat muodot löytävät lopulta tiensä kirkkokäsikirjaan.”

On tietysti hyvää, asianmukaista ja tärkeää korostaa, että ”rukoukseen ei saa sisältyä avioliiton vihkimiseen tai siunaamiseen liittyviä osioita, kuten esimerkiksi sormusten vaihtoa, kysymyksiä, lupauksia, puolisoksi julistamista tai liiton siunaamista”. Tätä sinänsä tärkeää muodollista erottelua on kuitenkin syytä pitää pelkkänä piispallisena politikointina, jolla rukousohje Jumalan sanan vastaisten parisuhteiden puolesta yritetään myydä läpi. Piispojen ohjeistuksen valossa homosuhteita voidaan siunata ja samalla selitellä, että niitä ei olla siunattu.

Vaikka vapaamuotoista rukoushetkeä ei muodollisesti haluta sekoittaa avioliittoon siunaamiseen käytännössä raja hämärtyy, koska kyse on erityisestä rukouksesta rekisteröidyssa parisuhteessa elävien puolesta. Yhtenä esimerkkinä Kirkko ja Kaupunki lehden uutinen aiheesta otsikolla ”Pappi saa rukoilla rekisteröidyn parisuhteen puolesta”. Kotimaa24.fi sivulla piispainkokouksen sihteeri Jari Jolkkonen harmitteleekin, että saa nyt jo oikoa julkisuudessa olevia vääriä tietoja siitä mistä päätöksessä on todella kyse.

Olen Murton kanssa samaa mieltä myös siitä, että arkkipiispa Mäkisen puhe ”yhteisen tien” löytymisestä on pelkkää haihattelua Sellainen on puhetta, joka on tarkoitettu massoille. Pikemminkin on tultu tienristeykseen, johon on pysähdyttävä kysymään mihin todella ollaan menossa. Suomen kirkko on ottanut selkeän askeleen ja suunta on selvä. Ei pidä ihmetellä, jos kaikki eivät tahdo kulkea samaan suuntaan. Piispoilta itseltään on suunta pahasti hukassa ja he ovat tässä kysymyksessä hyljänneet Jumalan selvän tahdon Raamatussa.

Muistutan jälleen kerran aikamme merkittävimmän luterilaisen teologin, saksalaisen professori Wolfhart Pannenbergin sanoista: Kirkko, joka ryhtyy siunaamaan samaa sukupuolta olevien parisuhteita lakkaa olemasta uskonpuhdistusta seuraava pyhä, apostolinen ja yhteinen kirkko. Suomen luterilainen kirkko on hyvän matkaa tällä tiellä.

--------
Muuta aiheesta tällä blogilla: 

• Kiirettä pitää - homokeskustelu jatkuu 
• Nissisen homoteologiset argumentit eivät kestä
• Arkkipiispa Paarman sateenkaariargumentit eivät vakuuta