maanantai 11. toukokuuta 2009

Homokeskustelu heiluttaa nyt herätysliikkeitä

Arvostettu kulttuurivaikuttaja, oopperalaulaja Jorma Hynninen, otti jokunen viikko sitten Kotimaa –lehdessä (30.4.2009, s. 9) kantaa herätysliikejohtajien vetoomukseen kirkon johdolle. He muun muassa vetosivat, ettei kirkko ryhtyisi edes rukoushetkien muodossa siunaamaan rekisteröityjä parisuhteita tai avaamaan kirkon virkoja rekisteröidyssä parisuhteessa eläville. Hynninen moittii herätysliikejohtajien asennetta tuomitsevaksi, rakkaudettomaksi ja peräti julmaksi. Esimerkkinä tällaisen asennoitumisen seurauksista Hynninen kertoo avoimesti muun muassa oman poikansa kokemuksista yli kaksikymmentä vuotta sitten. Päätettyään tulla ”ulos kaapista” herkkä nuorukainen taipumuksineen ajettiin ulos seurakuntanuorista ja tuomittiin peräti helvettiin. Tilanne johti pojan vuosien saatossa eroamaan lopulta kirkosta.

Hynninen on oikeassa kutsuessaan meitä suurempaan itsekriittisyyteen omien asenteidemme suhteen. Hynninen kirjoittaa, että Jumala on luonut homotkin. Siinä hän on oikeassa. Koska Jumala on luonut kaikki ihmiset kannamme itsessämme tuota jumalakuvaisuutta. Siksi jokaisen ihmisen ihmisarvo on loukkaamaton, olipa sitten kysymys homosta tai heterosta. Olemme kaikki syntisiä, Hynninen muistuttaa. Siinäkin hän on oikeassa. Imago Dei meissä on rikki. Ihmisyytemme ei ole eheää, vaan rikkinäisyys oireilee jokaisella meistä – heteroillakin elämän eri alueilla enemmän tai vähemmän. Tarvitsemme siksi Vapahtajan ihmisyyttä uudistavaa armoa – homot ja heterot. Voisiko tuo rikkinäisyys meidän jumalakuvaisuudessamme tulla joillakin ihmisillä esiin myös poikkeavana sukupuolikäyttäytymisenä? Apostoli Paavali näyttäisi ajattelevan tämän suuntaisesti Roomalaiskirjeensä 1. luvussa.

Mutta mahtaako Hynninen tosissaan olla sitä mieltä, niin kuin hän kirjoituksessaan esittää, että herätysliikejohtajat ovat vetoomuksellaan halunneet kyseenalaistaa homojen ihmisarvon Jumalan silmissä? Että he ovat unohtaneet homojenkin olevan Jumalan kuvaksi luotuja ihmisiä? Että he pitävät homoja ”alempiarvoisina ihmisinä” ja itseään moraalisesti ja hengellisesti niin erinomaisina, että vetoomuksellaan ovat tarkoittaneet sulkea homot täyden ihmisyyden ulkopuolelle. Minun on vaikea millään tavalla tunnistaa herätysliikejohtajien vetoomuksen eetosta tai syvintä intentiota näistä Hynnisen luonnehdinnoista. Kenties sellaiset heijastavat enemmän Hynnisen omia kirjoituksessaan valottamia kokemuksia, ja yrityksiä löytää balanssia rakkauden ja rajojen välillä.

Yhdyn periaatteessa Hynniseen siinäkin, että tuomitseminen ja hylkääminen on rakkaudettomuutta. Tällainen yleistys muodostuu kuitenkin helposti liian abstraktiksi jos unohdetaan kysyä kussakin tilanteessa mitä meitä pyydetään hyväksymään ja rakastamaan, sekä mitä tuomitsemisella ja rakkaudettomuudella itse asiassa tarkoitetaan. Kukaan ei hyväksy mitä tahansa. Tuomitseminen – silloin kun sillä tarkoitetaan eettistä arviointia oikean ja väärän, sopivan ja sopimattoman välillä – on luonnollinen osa jokaisen ihmisen päivittäistä arkielämää. Hynninenkin tuomitsee: Hän selvästi moittii herätysliikejohtajia kovaa ja korkealta, koska he toimivat hänen mielestään väärin, epäeettisesti ja vastoin evankeliumin sanomaa. Onko Hynnisen kirjoitus siis julma ja rakkaudeton?

Piispainkokous kutsui hiljattain julkaistussa mietinnössään kaikkia kirkon jäseniä (taas) mukaan yhteiseen pöytään keskustelemaan asiallisesti näistä kysymyksistä. Eikö herätysliikejohtajien vetoomus olisi ennemminkin tulkittava osaksi tätä keskustelua eikä pyrkimykseksi ”lyödä jo lyötyjä”. Jos herätysliikejohtajien vetoomus ei ollut asiallinen puheenvuoro, vaan ”homokammoinen”, rakkaudeton, tuomitseva ja peräti julma, mikä sitten on asiallinen tapa esittää kristillis-eettistä kritiikkiä homoseksuaalista käyttäytymistä kohtaan? Vai onko kriittisyys homoseksuaalista käyttäytymistä kohtaan lähtökohtaisesti rakkaudetonta, tuomitsevaa, ylimielistä ja julmaa? Niiden, jotka näin vakavaan sävyyn moittivat toisia ovat velvollisia vähintäänkin määrittelemään miten yleensä on mahdollista asiallisesti kritikoida kristillis-eettiseltä pohjalta homoseksuaalista käyttäytymistä olematta tuomitseva, rakkaudeton ja julma. Muussa tapauksessa on vedettävä se johtopäätös, että homoseksuaalinen käyttäytyminen on nostettu arvostelun yläpuolelle ja arvostelijat voidaan perustelematta leimata ja demonisoida. Piispojen toivoma asiallinen keskustelu on mahdotonta, jos ”asiallisuus” edellyttää homoseksuaalisuuden hyväksymistä kalkkiviikoilla.

Harri Raitis ei sanoja säästele.

Edellisen kriittiset kysymykset haluan aivan erityisesti kohdistaa Hynnisen kirjoituksesta intoutuneen Herättäjä-yhdistyksen Turun paikallisosaston puheenjohtaja Harri Raitiksen tuoreimmassa Kotimaa-lehdessä (7.5.2009, s. 13) julkaistuun mielipidekirjoitukseen.

Harvoin on saanut lehdissä lukea yhtä estotonta ja kritiikitöntä purkausta. Raitis ei vaivaudu argumentoimaan kantaansa, vaan nimittelee herätysliikejohtajia ”klaaniksi”, joka ”turmiollisilla mielipiteillään terrorisoi kristillisten lehtien mielipidepalstoja”, koska kuulemma saatana itse on istuttanut sellaisen vihan heidän mieliinsä, että nämä ovat ryhtyneet raatelemaan kirkkoäitiä. Heidän ajatuksensa perustuvat tietämättömyyteen ja nousevat Raitiksen mielestä enemmänkin joistakin ”sielun syvyyksiin painetuista peloista”, kuin Raamatusta. Mielipideterrorillaan he pyrkivät kuulemma antamaan sen käsityksen, että vain he ovat Raamatulle uskollisia ja enemmän kristittyjä kuin kaikki muut.

Kuka tässä keskustelussa sitten on Raamatulle uskollinen Raitiksen mielestä? Ilmeisesti hän itse, koska herätysliikejohtajat vetoomuksessaan sitä eivät ole ja heidän näkemyksensä on vain teologista tietämättömyyttä, tiedostomatonta pelkoa (mitä kohtaan?) ja peräti saatanallista vihaa. Toiset ovat terroristeja. Raitis käy sotaan terrorismia vastaan.

Tosiasia on, että kirjoituksessaan Raitis itse on rakkaudeton, tuomitseva ja julma ja kaikin puolin epäasiallinen. Mikäli hän itse tietää asioista ennakkoluulottomasti enemmän hän on velvoitettu osoittamaan sen teologisella, eettisellä, filosofisella ja tieteellisellä argumentaatiolla eikä vain halventavasti nimittelemällä ja demonisoimalla.

Mitä raamatullisuuteen tulee haluan huomauttaa Raitikselle, että mitkään kirkot tai kirkkokunnat (edes ns. hereettiset lahkot) eivät milloinkaan tai koskaan kristinuskon 2000 vuoden historian aikana ole esittäneet jotain niin uskaliasta, että Raamatun valossa Kristuksen kirkon tulisi siunata homoseksuaaleja avioliittoon ja pappeuteen. Ei ihme, sillä molemmat testamentit torjuvat homoseksuaalisen käyttäytymisen ehdottomasti ja johdonmukaisesti. Lisäksi kaikkialla missä Pyhät Kirjoitukset käsittelevät ihmisen seksuaalisuuden toteutumista Jumalan tahdon mukaisissa puitteissa puhutaan samalla ehdottomuudella ja johdonmukaisuudella vain miehen ja naisen muodostamasta aviosuhteesta. Raitis ei saa tukea näkemyksilleen sen enempää Moosekselta, Jeesukselta kuin Paavaliltakaan. Todistamisen taakka lepää raskaana hänen kaltaistensa revisionistiteologien päällä, jotka homomyönteisellä uustulkinnallaan yrittävät uida vesiputousta vastaan.

Vaatimukset siitä, että kirkko muuttaisi kantaansa ja alkaisi nyt siunaamaan homoja avioliittoon ja mahdollisesti pappisvirkaan ovat kirkkohistoriallisesti vallankumouksellisia. Arvioitsijasta riippuu onko tällainen kumous nähtävä myönteisenä vai kielteisenä. On silti älyllisesti epärehellistä esiintyä raamatullisuuden esitaistelijana ja julkisesti leimata toisia kirkon vastustajiksi ja saatanan yllyttämiksi terroristeiksi, joilla on aukko teologisessa sivistyksssä sekä mahdollisesti vikaa korvien välissä, ellei vähintään ole valmis myöntämään itse ajavansa aivan ennenkuulumattoman kumouksellista linjaa lävitse niin teologisesti kuin kirkkohistoriallisestikin.

Evankelisilla mainoslauseilla homouden puolesta.

Palaan Jorma Hynnisen tekstiin Kotimaa –lehdessä. Monien muiden tavoin hän tuntuu ajattelevan, että homoseksuaalien ihmisarvon kunnioittaminen, ja evankelisen armon ja rakkauden osoittaminen edellyttää homoseksuaalisen käyttäytymisen ehdotonta hyväksymistä Jumalan tahdon mukaisena myönteisenä ja positiivisena asiana. Mielestäni on täysin harhaanjohtavaa linkittää toisen ihmisarvon kunnioittaminen hänen käyttäytymisensä kritiikittömään hyväksymiseen. Emme tee niin monien muidenkaan paheiden kohdalla, suurempien tai pienempien.

”Homoja on aina ollut”, Hynninen vetoaa. ”Kahden ihmisen sitoutunut rakkaussuhde ei ole rikos minkään lain mukaan. Se ei vahingoita heitä itseään, eikä ulkopuolisia vaan on heidän oma asiansa,” hän toteaa. ”Rekisteröityminen tarkoittaa sitoutunutta yhdessä elämistä eikä siinä todellakaan ole kysymys Raamatun tarkoittamasta seksuaalisesta rietastelusta,” hän jatkaa. ”Jeesuksen tärkein opetus on kaiken kattava rakkauden käsky,” hän muistuttaa.

Näiden mainoslauseiden valitettava köykäisyys paljastuu, jos tarkastelun kohteeksi otetaan toinen Raamatussa mainittu tilanne: Paavali moitti korinttilaisia siitä, että ”eräskin pitää isänsä vaimoa” (1 Kor. 5:1-2). Korinttilaiset olivat paisuneet pöyhkeiksi sen sijaan, että olisivat murehtineet. Mitä me sanoisimme tänään, jos täysi-ikäinen poika ja hänen äitinsä rakastuvat ja nämä kaksi haluavat elää yhdessä sitoutuneessa parisuhteessa? Sellaista on aina ollut? Paavali puhui vain seksuaalisesta rietastelusta äidin ja pojan välillä? Paavali varoitti vain pöyhkeilyn synnistä? Me tiedämme tänä päivänä enemmän kuin Paavalin aikana äitien ja poikien suhteesta (re: Sigmund Freud)? Kahden ihmisen sitoutunut rakkaussuhde ei ole rikos, eikä vahingoita ketään, se on heidän oma asiansa? Rekisteröityminen tarkoittaa sitoutunutta yhdessä elämistä eikä siinä ole kysymys Raamatun tarkoittamasta seksuaalisesta rietastelusta? Jeesuksen tärkein opetus on kaiken kattava rakkauden käsky?

Evankelisista mainoslauseista ja rakkauteen vetoavasta minimalismista ei yksinkertaisesti löydy riittävän tukevia aineksia (kristillisen) sukupuolietiikan rakennustarpeiksi. Olen käsitellyt näitä homomyönteisiä iskulauseita lähemmin kirjoittamassani kirjasessa Homoseksualismi – rakkautta ja rajoja. Kirjanen on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan.

Hynninen on lisäksi väärässä esittäessään, että Raamatun torjuvan kannan taustalla on vain rietastelun pelko. Roomalaiskirjeen 1. luvussa Paavali määrittelee luonnollisen ja luonnonvastaisen sukupuolikäyttäytymisen luomiskertomuksen valossa. Tekstistä löytyy lähes kymmenen erilaista viittausta luomiskertomukseen niin sanastollisella kuin kronologisella tasolla. Paavalin ajan kreikkalais-roomalaisessa maailmassa tunnettiin ns. sitoutuneet ja rakkauteen perustuvat homosuhteet. Paavalin ei erikseen ole tarvinnut erotella tällaisia homosuhteita, koska lähtökohtaisesti nekin ovat poikkeamia Jumalan luomistarkoituksesta. Noihin aikoihin tunnettiin myös ajatus siitä, että jotkin homoseksuaalisuuden muodot ovat jollain tavoin biologiaan palautuvia. Mutta kysymys on epäolennainen eettisen arvioinnin kannalta. Kaikki taipumuksemme syntiin ovat uuden testamentin mukaan enemmän tai vähemmän synnynnäistä. Ihmisen sukupuolikäyttäytmisestä ei voida puhua ikään kuin arvovalinnoilla ei olisi mitään vaikutusta siihen miten sukupuolisuutta tulee ilmentää.

Erilaisten sukupuolitautien ja fysiologisten vahinkojen yhteys homoseksiin on yhtä kiistaton kuin keuhkosyövän yhteys tupakointiin. Siksi Hynnisen väite siitä, että homoseksuaalinen parisuhde ei voi olla vahingoksi kellekään ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Hynninen pitää liiallisena yksinkertaistuksena sitä, että kirkon tuki homopareille vaikuttaisi nuorten vasta vakiintumassa olevaan seksuaaliseen suuntautumiseen. Tämä saattaa pitää paikka kun puhutaan ns. suuntautumisesta. Mutta vaikutusta nuorten lisääntyviin homokokeiluihin ei voida vähätellä tilanteessa, jossa kirkkokin ryhtyisi Jumalan sanasta poiketen antamaan julkisesti hyväksyntänsä ja tukensa homoparisuhteille. Homokokeilujen myötä vastaan tulee niihin liittyvien vakavien terveysriskien vaara nuorten elämässä.

Lopuksi.

Kuten alussa mainitsin, oopperalaulaja Jorma Hynnisen kirjoitus on terve muistutus itsekriittiseen asenteiden tarkistamiseen. Asenteet ovat mennä vuosina olleet kovia ja seurakunnilta ja yhteisöiltä on puuttunut sielunhoidollista ymmärtämystä. Se mistä olen kuitenkin huolissani on tapa, jolla herätysliikejohtajien asiallinen osallistuminen kirkossa käytävään keskusteluun on tullut leimatuksi. Harri Raitiksen pidäkkeetön vihapurkaus järjestöveljiään kohtaan on osoitus siitä, että asenteet kytevät ja ovat nyt kovenemassa toisella puolella.

Hynninen lähtee mielestäni täysin perusteettomasti siitä oletuksesta, että ainoa oikea ja mahdollinen tapa osoittaa kirkossa kristillistä lähimmäisenrakkautta homoseksuaaleja kohtaan on hyväksyä heidän syntinsä. Monilla kristityillä –itseni mukaan lukien – on vilpitön halu ymmärtää ja kunnioittaa homoseksuaaleja Jumalan luomina ihmisinä ja loukkaamatonta kunnioitusta ansaitsevina lähimmäisinä. Rakkaudettomuus ja ylimielisyys eivät saisi kuulua kristityn keinovalikkoon.

Mutta nyt käytävässä keskustelussa vaaditaan jotain enemmän, jotain johon Kristuksen seuraajan on mahdoton taipua murtumatta kokonaan.Nyt vaaditaan homouden julistamista Jumalan hyväksymäksi ja siunauksen ansaitsevaksi seksuaalisen käyttäytymisen muodoksi. Enää ei vaadita vain hyväksymään ja kunnioittamaan homoseksuaaleja ihmisinä, vaan hyväksymään ja kunnioittamaan homoseksuaalista käyttäytymistä. Tässä ”suostuttelussa” on käytössä kaikki revisionistiset raamattutulkinnat, hermeneuttiset silmänkääntötemput ja retoriset keinot nimittelyineen.

Herätysliikkeille ja sen johtajille on tulossa vielä kuumat oltavat. Samoin monille muille, jotka yhä tahtovat pitäytyä Jeesuksen ja apostolien opetukseen.

----------
Lisälukemistoa:

2 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Hynnisen kirjoituksessa oli kyse suruissaan olevan isän purkauksesta. Hänen poikansa oli aikoinaan ollut kirkon toiminnassa aktiivisesti mukana, ja sitten tämä oli Hynnisen sanoin alkanut elää "holtitonta" elämää. Hynnistä lohdutti se, että poika oli ainakin jossain vaiheessa kirkosta eroamisensa jälkeen kuitenkin sanonut uskovansa Jumalaan.

Syyn seurakunnan toiminnasta pois jäämiseen Hynninen arveli olevan sen, että poika koki itsensä homoksi - ja että seurakuntanuoret ajoivat hänet sen takia joukostaan pois. Tekstistä jäi jäljelle paljon kysymyksiä, kun tilannetta alkoi tarkemmin miettiä. En muista itse koskaan seurakunnan toiminnassa kysytyn keneltäkään nuorelta, onko hän homo - enkä tiedä sellaista muissakaan seurakunnissa tehdyn 1900-luvulla. En tiedä, miten poika oli seurakunnassa toiminut, jotta asia oli noussut esiin. Aika tavalla asiaa on pitänyt varmaan nostaa esiin, jotta muut ovat sen edes huomanneet. Tekstistä sai sen käsityksen, että poika ei tuohon aikaan nimittäin ollut toteuttanut homoseksuaalisuutta käytännössä parisuhteena.

Tilannetta tuntematta tekstistä välittyi kuva siitä, että kertomus oli lapsen isän versio tapahtumista. Viittaus pojan elämän "holtittomuuteen" toi esiin muitakin tulkintavaihtoehtoja: välttämättä homo-aihe ei ole ollut ainoa syy eripuraisuuteen muiden seurakunnan nuorten kanssa. Myös henkilökemiat ovat tärkeitä nuorten keskuudessa. Hyvää kaveria ei tuomittane helvettiin teini-ikäisten seurakuntanuorten keskuudessa, vaikka tämä jossain asiassa eroaisikin. Todennäköisesti ongelmavyyhti on ollut varsin monitahoinen.

Itse tiedän useita tapauksia, joissa seurakuntanuorista on lennätetty ulos, mutta koskaan syy ei ole ollut seksuaalisuuteen liittyvä. Yleensä syy on ollut tosiasiassa se, että henkilökemiat eivät ole toimineet. Tai se, että joku on halunnut niin erilaista toimintaa kuin muut (oli suunta sitten mikä vaan) - tai se, että isoseksi pyrkiviä on niin paljon enemmän kuin pääseviä, jolloin käynnissä on pudotuspeli. Vanhempien näkökulmasta tilanne toki näyttää toisenlaiselta. Syyksi kuvitellaan jokin asiakysymys, tai jokin asia, jonka oma lapsi syyksi kertoo. Kukaan ei varmasti itse nimeä toiminnasta pois jättäytymisen syyksi sitä, ettei ole riittävän hauska muiden silmissä tms., vaan omaa toimintaa pyritään oikeuttamaan, ja syytä haetaan mitä erilaisimmista asioista - todennäköisesti nimeten syyksi vain jokin yksi asia (vaikka tilanne on oikeasti hyvinkin moniulotteinen). Seurakunnissa ollaan välillä julmia, etenkin nuorten keskuudessa, jotka eivät niin paljoa mieti sanojensa ja etenkin sanomattomien asioiden merkitystä. Paavalin opetuksilla seurakunnan toiminnasta olisi yhä käyttöä.

Nimetön kirjoitti...

Kannattaa katsoa myös aiheeseen liittyvä, oivalluksia tuova TV7:n ohjelma Cafe Raamattu, jakso nro 131. Suora linkki:

TV7:n Ohjelma-arkistoon