VEROPARATIISIT, PANAMA-PAPERIT SEKÄ JOTAIN AJATUKSIA KRISTITYN TALOUDENHOIDOSTA

Panama-paperit nostivat keskusteluun veroparatiisit, veronkierron sekä rahanpesun, mutta myös suomalaisten eläkerahat. Veroparatiiseja voidaan käyttää laittomasti ja laillisesti. Monimutkaiset yritysjärjestelyt ja bulvaanien kautta tapahtuva sijoitustoiminta ei tietenkään herätä luottamusta, jos kerran ei ole mitään salattavaa.    Veroparatiiseja aiheuttavat moraalista paheksuntaa, koska niitä käytetään esimerkiksi rikolliseen veronkiertoon. Lainkuuliainen veronsa maksava kansalainen ajattelee tietysti aivan oikein, että eihän sellaista saa tehdä. Mutta vaikka ei hyväksyisi, on hyvä yrittää ymmärtää asioita pintaa syvemmältä. Kuten veronkierron vaikutuksista varoittava taloushistorioitsija Markku Kuisma totesi YLE:n verkkosivuilla (YLE, 12.4.2016), veroparatiisit syntyivät suurin piirtein samassa tahdissa kuin hyvinvointiyhteiskunnat. Kuisman mukaan: ”Hyvinvointivaltio – toisen mielestä 'paisunut', toisen mielestä kovalla työllä rakennettu – ja sen vaatimat verot ovat [...] veronkierron todellinen syy.” Tavallisetkin suomalaiset hyötyvät veroparatiiseista, kuten Merja Saarinen Talouselämä –lehdessä (11.4.2016) kirjoittaa otsikolla ”Tiesitkö tämän – Sinunkin rahasi ovat veroparatiisissa?”  Suomalaiset työeläkeyhtiöt ovat sijoittaneet kymmeniä miljardeja suomalaisten työeläkerahoja veroparatiiseihin. Eivät vältelläkseen tai kiertääkseen rikollisesti veroja, vaan saadakseen työeläkerahoillemme suurempaa tuottoa, jotta eläkemaksuja ei tarvitsisi korottaa ja tai eläke-etuuksia pienentää. Oli oikein tai väärin, mutta vapaassa markkinataloudessa tiukan pankkisalaisuuden veroparatiisit mahdollistavat itsenäisten maiden välisen verokilpailun, joka samalla luo paineita korkean verotuksen maille alentaa omaa verotustaan, jotta pääoma pysyisi omassa maassa, eikä tapahtuisi "verokarkailua". Valtiot joutuvat miettimään kuinka tehdä omasta maasta taloudellsiesti houkuttelevampi. Jotkut ekonomistit kyseenalaistavat ajatuksen maiden välisen verokilpailun estävästä, lonkeronsa kaikkialle tunkevasta globaalista ”Isoveli” –verokartellista. He katsovat sellaisen  loukkaavan liiaksi itsenäisten maiden ja hallintoalueiden taloudellista suvereniteettia. Sitäkin voi kristittynä miettiä haiskahtaako tällainen itsenäisten valtioiden taloudellisen päätäntävallan ylitse keskitetty globaali verovalvonta jopa pikkuisen antikristilliseltä ja pyrkimykseltä ilmestyskirjamaiseen yhteen maailmanhallitukseen. Panama-paperien on arveltu olevan vasta jäävuoren huippu. Odotellessamme mitä kaikkea pinnan alta vielä paljastuu, on hyvä muistuttaa itseään lyhyesti neljästä raamatullisesta periaatteesta verojen ja varojen suhteen. Ensiksi, kristityn tulee maksaa veronsa, eikä turvautua rikolliseen veronkiertoon (Room. 13:5-7). Tämä koskee sekä henkilökohtaista verosuunnittelua että yksityisyrittäjiä, ja luonnollisesti rikollisia veroparatiisijärjestelyitä. "Keisarille" se, mikä "keisarille" kuuluu. Mutta myös Jumalalle se, mikä Jumalalle kuuluu. Kahden maan kanslaisena - maallisen  ja taivaallisen - kristitty kantaa asiaan kuuluvasti vastuuta kahteen suuntaan: Hän harrastaa sekä sen kaupungin menestyksestä, jossa hän nyt elää (Jer. 29:7) että Jumalan taivaallisen kaupungin menestystä, joka on hänen ikuinen kotinsa. Kiristitty siis maksaa veronsa ja sen lisäksi tukee sydämestään varoillaan evankeliumin työtä. Jokainen kristitty ymmärtää, ettei  Jumalan valtakunnan työtä tehdä verovaroista. Toiseksi, keisarin – eli tässä tapauksessa valtion – on syytä muistaa, että "oikeudenmukainen kuningas pitää maan pystyssä, veroja kiskova hävittää sen" (Snl. 29:4). Valtiokaan ei saa varastaa (7. käsky) eikä himoita kenenkään lähimmäisen yksityistä omaisuutta (9. käsky), saatikka kajota siihen, mikä kuuluu Jumalalle. Poliittisilla päättäjillä ei ole kyseenalaistamatonta jumalallista oikeutta säätää alati uusia ja lisää veroja. Samalla kun veroparatiiseilta vaaditaan enemmän läpinäkyvyyttä valtioilta on vaadittava peiliin katsomista ja viisautta verotuksen suhteen. Olethan kuullut Laffierin käyrästä? Kolmanneksi, rikkaita Raamattu kehottaa antamaan omastaan anteliaasti ja tekemään hyvää, eikä panemaan toivoansa epävarmaan rikkauteen. Pikemminkin heidän tulee kerätä aarretta taivaaseen, Jumalan paratiisiin, ei maan päälle veroparatiiseihin (Matt. 6:19-21; 1 Tim. 6:17-19). Ahneus on syntiä (Ef. 5:5). ”Kavahtakaa kaikkea ahneutta, sillä ei ihmisen elämä riipu hänen omaisuudestaan, vaikka sitä ylenpalttisesti olisi,” sanoi Jeesus, kun häneltä pyydettiin kommenttia perinnönjakoon. Jeesus muistutti silloin rikkaasta miehestä, joka  kokosi aarteita itselleen, mutta jolla ei ollut rikkautta Jumalan luona, Jumalan paratiisissa (Luuk. 12:13-21). Neljänneksi, ahneus on syntiä, mutta niin on kateuskin (Gal. 5:21; Jaak. 3:14). Jos jollakin on enemmän maallista hyvää, kuin itsellämme, se ei automaattisesti merkitse, että sellainen olisi hankittu muiden kustannuksella, saatikka epärehellisin keinoin. Hyvinvoinnin kartuttaminen ei ole nollasummapeliä, jossa yhden menestys tapahtuu automaattisesti toisen menetyksen kustannuksella. Ei ole syytä oitis ajatella, että ulkonaisesti vauras henkilö on ahne, tai ettei hän maksa verojansa, tai käytä varojansa myös hyvän tekemiseen ja köyhien auttamiseen. Jumala tuntee meitä paremmin niin sydänten salaisuudet kuin pankkisalaisuudetkin. Lopuksi, maailman rikkain ihminen on ilman Jeesusta lopultakin köyhempi kuin kirkon rotta. Se, jolla on Kristus, on rikas vaikka olisi inhimillisesti ajatellen köyhä. Hänellä on aarre, jota ei kuolemassakaan voida häneltä riistää. Nyt kohistaan siitä kenen nimi löytyy Panama-papereista ja veroparatiiseista. Viimeisellä tuomiolla on kyse siitä kuka pääsee Jumalan paratiisiin ja löytyykö nimi Karitsan elämän kirjasta.