Oli talvi, oli kylmä ja maassa lunta. Muistaakseni vuosi oli
1985. Tai alkuvuosi 1986. Vaimoni kanssa olimme menneet naimisiin lokakuussa.
Asuimme ensimmäistä yhteistä talvea Pursimiehenkadulla, Helsingissä, pienessä 11
m2:n vuokra-asunnossa. Se oli niin pieni, että kerran huomasin vasta ulkona
kadulla unohtaneeni silmälasit kotiin. Mutta olimme rakastuneita ja pieni
neliömäärä ei häirinnyt, ainoastaan lähensi meitä entisestään.
Yhteinen
alkutaipaleemme sisältää paljon rakkaita muistoja. Myös paljon
rukousvastauksia ja haastavassa elämäntilnateessa koettua Jumalan apua.
Eräs kaikkein voimakkaimmin mieleen jääneistä tapauksista sijoittuu
tuohon ensimmäiseen yhteiseen talveemme.
Reilu vuosi aikaisemmin vaimoni, Parvin, oli tullut Suomeen kotimaastaan Persianlahdelta lyhyelle – kuten hän silloin kuvitteli – turistimatkalle. Pari päivää maahan saapumisensa jälkeen hän löysi tiensä pieneen, Helsingin Säästöpankinrannassa kokoontuvaan vapaan suunnan seurakuntaamme. Siellä hän kohtasi Kristuksen. Ja minut. Tapasimme, tutustuimme, ihastuimme, rakastuimme, menimme naimisiin ja muutimme yhteen. Tässä järjestyksessä.
Reilu vuosi aikaisemmin vaimoni, Parvin, oli tullut Suomeen kotimaastaan Persianlahdelta lyhyelle – kuten hän silloin kuvitteli – turistimatkalle. Pari päivää maahan saapumisensa jälkeen hän löysi tiensä pieneen, Helsingin Säästöpankinrannassa kokoontuvaan vapaan suunnan seurakuntaamme. Siellä hän kohtasi Kristuksen. Ja minut. Tapasimme, tutustuimme, ihastuimme, rakastuimme, menimme naimisiin ja muutimme yhteen. Tässä järjestyksessä.
Seurakunta, jossa kohtasimme sai uudet tilat Tunturikadulla
sijaitsevasta entisestä elokuvateatteri Astrasta. Se oli tilana seurakuntamme
väkimäärään nähden aivan liian iso, mutta silti pidetty kokoontumispaikka. Siellä
kävimme yhdessä joka viikko ahkerasti. Joka kokouksessa. Ja niitä riitti. Ainakin
4-5 kokousta viikossa. Päälle erilaiset teetuvat, vastauskoontulleiden
raamattupiiri ja myöhäisillan yörukouskokoukset.
Pursimiehenkadulta Tunturikadulle kuljettiin usein jalan. Bussilippuihin ei tuolloin aina ollut
varaa. Niinpä kuljimme Koffin puiston läpi kohti Lapinrinnettä, siitä
rakennusmontun kautta (nykyisen hotellin rakennustyöt synagogan eteen
olivat vasta alkamassa) kohti Kampin asemaa ja loppumatkan Runebergin katua
myöten Tunturikadulle. Ja illan loputtua samaa reittiä takaisin. Käsi kädessä. Huonojen
talvikenkien vuoksi vaimoni jalkoja vain jatkuvasti paleli noilla reissulla. Lämpimän
ilmanalan ihmiseltä kesti aikaa ymmärtää vuodenaikojen mukanaan tuoma ilmaston
ja lämpötilan raju muutos ja sovittaa vaatetuksensa aina sen mukaisesti.
Erään kerran saavuimme
jälleen normaalisti seurakuntamme kokoukseen. Tilaisuuden jälkeen salin
perällä luoksemme tulee eräs uskonsisar, Helvi. Hän ojensi vaimoni käteen
vaivihkaa nyrkkiin rutistetun setelitukun ja sanoi: ”Herra käski minua antamaan
tämän teille.” Muistan vieläkin nuo sanat. Katsoimme vaimoni kanssa toisiamme
vähän hämillämme. En muista miksi, mutta jostain syystä olimme hieman
aikaisemmin päättäneet, että emme ota vastaan jos joku tarjoaa meille rahaa. Lisäksi
emme mielestämme tarvinneet ylimääräistä rahaa mihinkään. Mutta kun Helvi
sanoi, että ”Herra käski antaa”, niin ei auttanut kuin ottaa. Tilanteen oltua
ohitse avasimme setelirutun ja vilkaisimme vaivihkaa minkälaisesta summasta oli
kyse. Se oli tasan 200 markkaa. Nykyrahassa noin 33 euroa.
Lähdimme kohti kotia. Matkalla huomasin vaimoni hiljaa
rukoilevan itsekseen. Kielilläkin. ”Mitä nyt?” kyselin. ”En, tiedä, mutta on sellainen
olo, että pitää rukoilla”, hän vastasi.
Kotiin saavuttuamme
polvistuimme välittömästi yhdessä rukoilemaan. Hetken aikaa rukoiltuamme
vaimoni meni aivan hiljaiseksi. Hän oli keskittynyt rukoukseen, mutta ei
sanonut enää sanaakaan. Sitten hän avasi silmänsä ja katsoi minuun hiukan
hämmentynyt ilme kasvoillaan. Kun kyselin syytä hämmennykseen hän kertoi
varovasti nähneensä näyn.
Hän oli täysin valveilla. Kyse ei ollut jostain mielen tai ajatuksen kuvajaisesta tai mielikuvituksen tuotteesta. Yhtä selkeästi kuin hän näki minut avattuaan silmänsä hän oli rukouksessa ollessaan nähnyt toisen todellisuuden edessään silmät kiinni kuin olisi katsellut tv-ruudusta.
Hän oli täysin valveilla. Kyse ei ollut jostain mielen tai ajatuksen kuvajaisesta tai mielikuvituksen tuotteesta. Yhtä selkeästi kuin hän näki minut avattuaan silmänsä hän oli rukouksessa ollessaan nähnyt toisen todellisuuden edessään silmät kiinni kuin olisi katsellut tv-ruudusta.
Näyssä vaimoani vastaan
kadulla tuli sama uskonsisar, joka seurakunnassamme oli tyrkännyt kouraamme
rahan. Sanomatta sanaakaan Helvi viittasi kädellään vieressään olevaan kaupan
ikkunaan. Vaimoni katsoi lähemmin ja huomasi, että kyseessä oli kenkäkaupan
ikkuna. Sen kulmauksessa oli sisäänkäynt oikealla. Hän kääntyi näyssä Helvin puoleen ja
totesi: ”Niin, siinä on näyteikkuna. Mitä sitten?” Itsepintaisesti,
edelleenkään täysin puhumattomana näyssä Helvi osoitti sormella kohti
näyteikkunaa kuin sanoakseen, että katso tarkemmin. Vaimoni katsoi uudestaan ja
huomasi näyteikkunassa parin mustia naisten nahkasaappaita. Hän tarkasteli niitä hyvin
yksityiskohtaisesti. Niiden muoto, koron tyyli ja valkoinen lämmin karvavuori erottuivat selvästi.
Samoin hintalappu: 180 markkaa. Siihen näky katosi hänen silmiensä edestä.
”Halleluja!”, minä totesin. ”Nyt sinä tiedät mihin se raha
on tarkoitettu. Ja kun erotamme kymmenykset Herralle 200 markasta (20 mk)
jäljelle jää tasan 180 markkaa”. Vaimoni pyöritteli päätään epäillen, ettei
sellaisia mustia nahkaisia naisten talvisaappaita sillä hinnalla mistään saa.
”No, pidä se raha kuitenkin kaikenvaralta mukanasi kun liikut ulkona ja jos
jotain tulee vastaan niin ostat,” minä totesin.
Noihin aikoihin
vaimoni joutui passi- ja viisumiasioiden vuoksi käymään viikoittain ulkomaalaisviraston
toimistossa, joka tuolloin sijaitsi Helsingin Kasarmikadulla, lähellä Savoy
teatteria ja Esplanadin puistoa. Helsinki oli hänelle vielä varsin tuntematon
kaupunki yksityiskohdiltaan, joten olin neuvonut hänelle selkeän reitin jalan
Pursimiehenkadulta Kasarmikadulle ja takaisin.
Eräänä päivänä vaimoni rohkaistui paluumatkallaan
poikkeamaan sovitulta reitiltä. Hän tuli Iso-Robertin kadulle. Lähestyessään
Aleksanterinkatua ja katsellessaan kauppojen ikkunoita hän näki yhtäkkiä
edessään jotain hyvin tuttua: Kenkäkaupan näyteikkunan, joka näytti samalta
kuin minkä hän oli nähnyt rukouksessa ollessaan. Hän pysähtyi tarkastelemaan
ikkunaa lähemmin ja huomasi näyteikkunassa täsmälleen samanlaiset mustat
nahkaiset talvisaappaat, joissa oli samanlainen korkomalli ja valkoinen karvavuori , kuin näyssäkin. Ja hintalappu: 180
markkaa!
Vaimoni astui kauppaan ja pyysi saada sovittaa kyseisiä
saappaita. Myyjän tuoma pari oli aivan liian isoa kokoa. Vaimoni on hyvin
pienikokoinen. Hänen kengännumeronsakin on vain 36. Myyjä pyysi häntä
odottamaan sillä aikaa kun hän tarkistaisi varastosta löytyisikö saappaita
hänelle sopivassa koossa. Tuokion kuluttua myyjä palasi mukanaan juuri
vaimolleni sopiva saapaspari. ”Teidän kannattaa ostaa nämä saappaat nyt, sillä
tämä on viimeinen pari tätä kokoa”, myyjä sanoi ja jatkoi: ”Lisäksi tämä on
viimeinen päivä, kun nämä nahkasaappaat ovat alennusmyynnissä hintaan 180
markkaa!”
Tarpeetonta sanoa, vaimoni osti kyseiset talvisaappaat. Ne
palvelivat hyvin ja pitivät hänen suloiset jalkansa lämpimänä sinä talvena ja
useampana talvena senkin jälkeen. Siihen saakka kunnes jouduimme ostamaan uudet
talvisaappaat.
”Ennenkuin
he huutavat, minä vastaan, heidän vielä puhuessaan minä kuulen” (Jes. 65:24)
”Katselkaa kukkia, kuinka ne kasvavat: eivät ne työtä tee
eivätkä kehrää. Kuitenkin minä sanon teille: ei Salomo kaikessa loistossansa
ollut niin vaatetettu kuin yksi niistä. Jos siis Jumala näin vaatettaa kedon
ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna uuniin heitetään, kuinka paljoa ennemmin
teidät, te vähäuskoiset!” (Luuk. 12:27-28).
Kiitos Jeesus, että olet pitänyt minun
kukkasestani niin hyvää huolta.
---------
Rukouksesta myös näissä artikkeleissa:
---------
Rukouksesta myös näissä artikkeleissa:
6 kommenttia:
Ihana kertomus, kiitos.
Menittekö tekin naimisiin lokakuussa 1986? Kuten me.
Ihana kertomus, kiitos.
1.10.1985
Fantastinen täsmä rukousvastaus! Kiitos Herralle. - Tilastokeskuksen laskurin mukaan nykyrahassa n. 60 €! KYllä Herra on hyvä!
Jotenkin kovin samaistuttava kertomus. Kenties osin, koska käytit erittäin tuttuja ilmaisuja tapahtuneesta, osin johtuen omasta elämäntilanteestani. Tiedän siis hyvin mitä tarkoitit.
Seurauksena lukemisesta on jotenkin lämmin ja kutkuttava olo vielä tunteja lukemisen jälkeen.
Kiitos.
Pidin myös muista linkittämistäsi rukousartikkeleista.
Ihana suloinen kertomus. Rohkaisevaa lukea Jumalan huolenpidosta. Epäilysten ja alakulon hetkellä varsinkin nämä ja omassa elämässä koetut auttavat muistamaan, kenen varassa ja huolenpidon kohteena me todellakin olemme!
Kauniisti mainitsit myös lopuksi vaimostasi. Miehellä, jonka asenne vaimoa kohtaan on tuo ja tulee todeksi arjessa, on mahdollisuus suureen onneen vaimonsa kanssa.
Runsasta Taivaan Isän siunausta ja huolenpitoa edelleen teille molemmille!
Lähetä kommentti