MORAALISESTA ENEMMISTÖSTÄ PROFEETALLISEKSI VÄHEMMISTÖKSI

Yhdysvaltojen etelävaltioiden baptistikirkon uskonnonvapaus- ja etiikkakomission (ERLC) johtaja Russell Moore kertoo kirjassaan Onwards - Engaging the Culture without Losing the Gospel (B&H Books, 2015) keskustelustaan nuoren amerikkalaisen ei-kristityn naisen kanssa kristinuskosta. Eipä aikaakaan, kun nainen halusi tiedustella Mooren kantaa kristillisen seksuaalietiikan kysymyksistä. Kristinuskon kanta seksiin tuntuu usein kovasti kiinnostavan ei-kristittyjä, vaikka aihe ei kuulukaan aivan evankeliumin ensimmäisiin ydinasioihin.

Kuvailtuaan naiselle hetken aikaa kristinuskon kantaa erilaisiin seksuaalieettisiin kysymyksiin (esim. seksi kuuluu miehen ja naisen väliseen avioliittoon jne.), nainen naurahti vilpittömän huvittuneena ja sanoi Moorelle: ”Ymmärrätkö miten merkilliseltä ja oudolta tuo kaikki kuulostaa nykyamerikkalaisen korvissa?”

Moore kertoo pysähtyneensä miettimään ja tajunneensa, että siltä se varmasti aidosti kuulostaa ”nykyamerikkalaisesta”. Oudolta ja merkilliseltä. Sitä se varmasti on myös nykysuomalaiselle, ajattelin kertomusta lukiessani.

Hetken mietittyään Moore myönsi ymmärtävänsä hyvin miten oudolta se kaikki kuulostaa: ”Mutta sinä et ole kuullut vielä puoliakaan", Moore sanoi naiselle. "Me kristityt uskomme paljon merkillisempiäkin asioita. Me uskomme, että Jumala tuli taivaasta ihmiseksi, kuoli ristillä syntiemme tähden, nousi kolmen päivän jälkeen ylös kuolleista, meni taivaaseen ja tulee eräänä päivänä valkoisen hevosen selässä sieltä takaisin maan päälle!”

KEEP CHRISTIANITY STRANGE! - "Pidä kristinusko merkillisenä!", julistaa Russell Moore kirjansa takakannessa. Hän sanoo ymmärtävänsä sen, että monet kokevat tällaisina aikoina houkutusta antaa periksi erilaisissa kristillisen etiikan kysymyksissä,  jotta eivät näyttäisi ja kuulostaisi niin oudoilta nykyihmisen silmissä ja korvissa. Mutta jos (jotta emme näyttisi kummallisilta nykyihmisen silmissä) emme nyt uskalla pitää kiinni niistä asioista kristinuskossa, jotka evankeliumin näkökulmasta ovat vähemmän keskeisiä, Moore kysyy lukijaltaan, kuinka sitten tulevaisuudessa luulemme uskaltavamme pitää kiinni niistä asioista, jotka ovat vieläkin kummallisempia nykyihmisen silmissä, mutta sitäkin keskeisempiä kristinuskolle?

MYÖS SUOMESSA KRISTINUSKON ASEMA on muuttunut. Kristillisen yhteniskulttuurin murtumisesta on puhuttu ja kirjoitettu paljon. Kristityt eivät ole erityisesti radikalisoituneet. Monet uskovat samoin kuin heille rippikoulussa tai seurakuntien nuorisoleireillä aikanaan opetettiin. Nykysuuomalaisen mielessä kristinusko arvoineen vaikuttaa silti kummalliselta ja oudoksuttavalta. Ajat ovat muuttuneet.

Vuosia sitten YLE:n Pressiklubi ohjelmassa Ruben Stillerin yhtenä vieraana ollut viestintäyrittäjä Riku Siivonen tiivisti hyvin tämän muutoksen. Siivosen arvion mukaan kristillisistä arvoista kiinni pitävät ovat kuin muinoin Sex Pistols -punkyhtye, joka aikanaan edusti enemmistön mielestä paheksuttavaa ja kauhisteltavaa alakulttuuria. Kuvatessaan suhtautumista ns ”kristillisten arvojen” edustajiin yhteiskunnassa Siivonen sanaili osuvasti. Kirjoitin hänen sanansa jälkeenpäin nauhalta ylös:

Kristilliset arvothan tarkoittaa nykyään kaikkia niitä kohtia kristillisistä arvoista, mistä joku isohko enemmistö on vähän eri mieltä, eli ne hyvin pienet asiat. …Te siis edustatte sellaista tapainturmelusta, jolta halutaan varjella, jolta iso vähän maallistunut, ei tiedä vaikka olis luterilainen, siis te edustatte tapainturmelusta yhden ison ja äänekkään porukan mielestä, joka on jo kauan sitten erkaantunut. Ja teiltä halutaan varjella myös lapsia, niin ku et ei tulis vahingossa, niin ku et uskonnosta on tullut vähän niinku punkkia, et se on vaan liian kovaa kamaa. Jos vaikka päiväkodissa mennään kirkkoon kerran vuodessa, niin nää ihmiset menee köyttämään itsensä sinne kirkon ovelle, että minun lapsiani ette kirkkoon vie!

ANNETAAN KRISTINUSKON OLLA merkillistä, Russell Moore rohkaisee. Tällä hän luonnollisesti tarkoittaa kristinuskoa ja evankeliumia, eikä sitä, että uskovien tulisi käyttäytyä omituisella ja sopimattomalla tavalla. Emme kuitenkaan voi teeskennellä olevamme enää moraalinen enemmistö. Ajat ovat muuttuneet. Tämän ei silti tarvitse olla mikään huono asia. Päin vastoin se voi olla kristityille hyvä uutinen. Se kutsuu meitä terävöittämään kutsumuksemme Kristuksen seurakuntana ja löytämään jälleen todellisen tehtävämme toimia tässä ajassa todistuksena toisenlaisesta yhteisöstä, joka ei ole tästä maailmasta. Meitä siis kutsutaan olemaan profeetallinen vähemmistö.

Moore tykittää:

Näinä muuttuvina aikoina ei pidä jähmettyä paikoilleen vallitsevan tilanteen keskelle eikä perääntyä eristyksiin. Sen sijaan tarvitaan seurakuntaa, joka yhteiskunnallisista ja poliittisista kysymyksistä puhuessaan pitää mielessään suuremman näyn: Jeesuksen Kristuksen evankeliumin. Kristinuskon näyttäessä kulttuurissamme entistä kummallisemmalta, jopa kumoukselliselta, meillä on tilaisuus kaapata takaisin evankeliumin outous, joka alunperinkin on ollut evankeliumin voimana. Me etsimme ennen kaikkea muuta Jumalan valtakuntaa. Me kytkemme valtakunnan agendan kaikkeen ympärillämme olevaan kulttuuriin. Näin tehdessämme pidämme mielessä sen, että tehtävämme on vastustaa demoneja eikä demonisoida vastustajia. Puolustaessamme ihmisarvoa, uskonnonvapautta ja perheiden asemaa, toimikaamme niin kuin ne, joilla on profeetallinen sana, joka kääntää kaiken ylösalaisin. Aikain merkit kaikkialla ympärillämme osoittavat meidän elävän ajassa, jollaista vanhempamme ja isovanhempamme eivät tunteneet. Mutta meidän ei siksi tarvitse joutua paniikkiin tai raivon valtaan. Jeesus on elossa. Toimitaan sen mukaisesti. Seuratkaamme Häntä eteenpäin kohti tulevaisuutta.

Ja kaikki kansa sanoi: Amen!

Eteenpäin.

Milloin viimeksi täytyit Pyhällä Hengellä?

Ensimmäisenä kristillisenä helluntaipäivänä Jeesus lähetti luvatun Pyhän Hengen seurakunnalleen. Silloin toteutuivat sekä Vanhan liiton profeettojen lupaukset Pyhän Hengen vuodatuksesta uuden liiton sinettinä (e.g. JES. 44:3; JOOEL 2:28; EF. 1:13) että Jeesuksen itse opetuslapsilleen antama Isän lupaus Pyhästä Hengestä (LUUK. 24:49; JOH 14:16), jonka toteutumista Jeesus käski heidän odottaa Jerusalemissa. Heidän piti saada voima korkeudesta voidakseen viedä sanoma Jeesuksesta maailman ääriin.

Olen joskus varovasti verrannut helluntaina tapahtunutta Hengen vuodatusta tilanteeseen, jossa matkallelähtijä lupaa lähettää postikortin matkakohteeseen saavuttuaan. Kun kortti tipahtaa postiluukusta, se kertoo ystävän saapuneen perille ja täyttäneen lupauksensa kortin lähettämisestä. Tämä on tietysti monella tavalla vajavainen vertaus ja kuvastaa vain yhtä puolta tapahtuneesta. Kolmiyhteisen Jumalan kolmas persoona, Pyhä Henki, on tietysti enemmän kuin vain ”postikortti taivaasta”. Mutta lukija ymmärtänee ilman rautalankaa mihin kuvauksellani pyrin.

Kun Pyhä Henki vuodatettiin yläsaliin kokoontuneiden opetuslasten päälle oli se samalla viesti siitä, että Jeesus oli ”saapunut perille” Isän oikealle puolelle hallitsemaan kuninkaana, jolla on kaikki valta. Hän oli käskenyt odottaa, kunnes luvattu lähetystyön lähtömerkki taivaasta annetaan.

Pyhä Henki vuodatettiin. Luvattu uusi aikakausi oli alkanut. Oli tullut aika lähteä suljettujen ovien takaa liikkeelle viemään evankeliumi ylösnousseesta Pelastajasta kaikialle maailmaan.

Vaan kun Pyhä Henki tulee teihin te saatte voiman, ja tulette olemaan minun todistajani sekä Jerusalemissa että koko Juudeassa ja Samariassa ja aina maan ääriin saakka. (APT. 1: 8)

Nyt jokaiselle uskovalle kuuluu tämä lupaus Pyhän Hengen voimasta.

Me tarvitsemme Pyhän Hengen voiman sekä elääksemme evankeliumin arvon mukaan Jeesusta kirkastaen (GAL. 5:22 25), palvellaksemme toinen toisiamme seurakunnassa rakkaudessa (1 KOR. 12-14 luvut) että toimiaksemme Jeesuksen todistajina niin lähipiirissämme kuin osana seurakunnan maailmanlaajuista lähetystehtävää (Apt. 1:8).

Pyhän Hengen sinetti - se sinulla on.

On tärkeää ymmärtää ero Pyhän Hengen sinetin ja Pyhällä Hengellä täyttymisen välillä. Jos nämä sekoitetaan, saattaa joku herkkä uskova erehtyä ajattelemaan, että hänellä ei ole Pyhää Henkeä, koska ei ole kokenut Hengellä täyttymistä.  Siksi seuraavassa valaisen lyhyesti mistä näissä kahdessa on kyse.

Kaikilla uudestisyntyneillä Jumalan lapsilla on profeettojen ja Jeesuksen lupaama Pyhä Henki. Jokainen Jeesukseen uskova sinetöidään uskoontulossa Pyhällä Hengellä.

Apostoli Paavali kirjoittaa siitä, että Pyhällä Hengellä sinetöinti tapahtuu uskoontulon myötä:
”Hänessä on teihinkin, sittenkuin olitte kuulleet totuuden sanan pelastuksenne evankeliumin, uskoviksi tultuanne pantu luvatun Pyhän Hengen sinetti” (EF. 1:13).

Tämä sinetöinti liittyy tulevaan ”lunastukseen”. Pyhä Henki on annettu ”sinetiksi lunastuksen päivään saakka” (EF. 4:30). Paavalin viittaus tulevasta lunastuksen päivästä ymmärretään yleensä viitteenä Jeesuksen paluusta.

Pyhän Hengen sinetti siis painetaan uskoontulossa, eikä uskovia Raamatussa kehoiteta etsimään uutta sinetöintiä, ikään kuin se kaipaisi toistuvaa varmistelua. Yksi ja sama sinetöinti on voimassa uskoontulosta Jeesuksen toiseen tulemukseen saakka.

Pyhällä Hengellä täyttyminen

Pyhällä Hengellä täyttyminen sen sijaan kuvataan Raamatussa asiana, joka toistui niidenkin elämässä, jotka kerran oli Hengellä sinetöity ja aiemminkin Hengellä täyttyneet. Kyse on Pyhän Hengen työn kahdesta eri aspektista uskovan kohdalla.

Uskoontulossa kristitty sinetöidään Kristuksen ja Jumalan omaksi. Pyhällä Hengellä täyttymisessä kristitty varustetaan voimalla ylhäältä toteuttamaan Kristuksen antamaa tehtävää toimia hänen todistajanaan maailmassa sekä palvelemaan seurakunnan rakentumiseksi.

Paavali rohkaisee uskoontulossa Pyhän Hengen sinetillä kertaalleen merkittyjä Efeson kristittyjä (EF. 1:13) silti myös täyttymään Pyhällä Hengellä (EF. 5:18). Paavali käyttää ilmaisua, joka voidaan ymmärtää viittauksena täyttymisen toistuvaan kokemiseen nykyhetkessä. Ei siis vain menneisyydessä kertaluontoisesti koettuna ainoalaatuisena tapahtumana, niin kuin on laita Pyhän Hengen sinetin suhteen.

Niinpä apostolitkin, jotka olivat yläsalissa rukoillen odottaneet ja täyttyneet Pyhällä Hengellä ensimmäisenä kristillisenä helluntaipäivänä (APT. 2), rukoilivat ja täyttyivät taas myöhemmin Hengellä uudestaan (APT. 4). Luukas kuvaa tapahtumia sanatasollakin hyvin samansisältöisesti.

”Ja he tulivat kaikki Pyhällä Hengellä täyteyiksi ja alkoivat puhua muilla kielillä, sen mukaan mitä Henki heille puhuttavaksi antoi” (APT. 2:2).

”Ja kun he olivat rukoilleet, vapisi se paikka, jossa he olivat koolla, ja he tulivat kaikki Pyhällä Hengellä täytetyiksi ja puhuivat Jumalan sanaa rohkeasti” (APT. 4:31).

Näistä jakeista myös huomataan, että Pyhä Henki varustaa seurakuntansa sekä armolahjoillaan että rohkeudella. Molempia tarvitaan. Molemmille on paikkansa. Toista ei voi korvata toisella.

Pyhä Henki voimana todistajan tehtävään

Helluntaita ja Pyhää Henkeä ei milloinkaan voida irrottaa meille kuuluvasta todistamistehtävästä viedä evankeliumi maailman ääriin. Pyhällä Hengellä täyttyminen tekee meistä Jeesuksen todistajia.

Ensimmäisen kristillisen helluntain kiistaton sanoma on ainakin siinä, että Pyhä Henki saa meidät lähtemään liikkeelle ja avaamaan suumme rohkeasti. Siksi minulle suuri todistus Pyhän Hengen aidosta toiminnasta löytyy usein maailmanlaajuisen vainotun seurakunnan elämästä. Siis sieltä, missä köyhät ja marginalisoidut kristityt pilkasta, vihamielisestä halveksunnasta ja suoranaisesta väkivaltaisesta vainosta huolimatta pitävät esillä todistusta Jeesuksesta jopa henkensä uhalla.
Meillä hyvin voivassa lännessä sen sijaan monien suurin huoli on se, mitä kaverit mahtavat kirjoittaa hänestä Facebookissa.

Tässä meille kaikille uutinen: Edessämme ei ole helpompia päiviä. Piittaamattomuus, tietämättömyys ja vihamielisyys kristinuskoa kohtaan ei suinkaan ole vähenemään päin. On aika totutella uusiin oloihin ja täyttyä Pyhällä Hengellä, joka antaa meille voiman ylhäältä ja valaa seurakuntaan rohkeutta.

Toimi siis niin kuin alkuseurakunnassa tehtiin: Rukoile, että saisit täyttyä Pyhällä Hengellä.

Israel itsenäinen 68 vuotta. Palestiinalaisilla ei vieläkään ole valtiota.

Otsikossa tiivistynee Lähi-idän konflikti sellaisena kuin monet läntiset poliitikot ja media sen ymmärtävät ja lausunnoissaan maalaavat. Toinen kansa juhlii jälleen kerran valtiollista itsenäisyyttä ja toinen on yhä ilman omaa valtiota. Asetelma näyttää teräväpiirtoisen selvältä kuin kuva HD televisiossa. Konfliktin ratkaisu on tämän valossa monien mielestä hyvin yksinkertainen: Jos vain palestiinalaiset saisivat oman valtion saadaan Lähi-itään aikaan rauha. Yksinkertaista? Liiankin yksinkertaista.

Lähestyn asiaa seuraavassa puhtaasti historiallisesta ja geopoliittisesta näkökulmasta ottamatta tässä yhteydessä kantaa siihen, mitä tuosta alueesta ja sen mahdollisesta jakamisesta tai jakamattomuudesta voidaan sanoa Raamatun valossa.

Pyytäisin ajattelemaan seuraavia historiallisia tosiasioita, jotka voidaan tarkistaa mistä tahansa asianmukaisen luotettavasta lähteestä:

VUONNA 1937 Iso-Britannian mandaattialueen arabiasukkaille tarjottiin ikiomaa valtiota Israelin valtion rinnalle (ns. Lordi Peelin komission jakoehdotus). Arabiasukkaiden kannalta tarjous ei voinut olla kiinni pinta-alasta, sillä heille tarjottiin käytännössä 80 prosenttia meren ja Jordanjoen välisestä alueesta. Juutalaiset olivat valmiit neuvottelemaan. Arabit kieltäytyivät kaikesta ja vastasivat väkivaltaisella verenvuodatuksella tarjoukseen. Jerusalemin mufti al-Hussein kannatti innokkaasti natsien sotaponnisteluita osallistuen viimein Berliinistä käsin arabiankielisen sotapropagandan levittämiseen, rohkaisten Pohjois-Afrikan muslimeita tappamaan juutalaiset ”ennen kuin he tappavat teidät”. Mufti unelmoi ajasta, jolloin Hitler olisi voittanut sodan ja juutalaisten tuhoamisleiri saataisiin rakennettua myös Nablusiin. Lopullinen ratkaisu voitaisiin näin toteuttaa myös ”Palestiinassa”. Saksa hävisi sodan. Al-Hussein pakeni sotaoikeudenkäyntejä Egyptiin.

VUONNA 1947 arabeille tarjottiin ikiomaa itsenäistä valtiota Israelin valtion rinnalle (ns. YK:n jakosuunnitelma). Juutalaiset hyväksyivät jakoehdotuksen. Arabit hylkäsivät ehdotuksen ehdottomasti ja vastasivat verenvuodatuksella ja aloittivat täysmittaisen sodan päivä sen jälkeen, kun Israel oli julistautunut itsenäiseksi toukokuussa 1948. Arabit hävisivät aloittamansa sodan, minkä päätyttyä Israel oli saanut haltuunsa hiukan enemmän alueita, kuin YK:n alkuperäisessä jakosuunnitelmassa. Egypti oli sodassa vallannut Gazan ja Jordania ns. Länsirannan.

VUONNA 1964 perustettiin PLO eli Palestiinan vapautusjärjestö, ja vuonna 1965 Fatah -puolue eli Palestiinan kansallinen vapautusliike. Mikä Palestiina niiden oli tarkoitus ”vapauttaa”? Gaza oli Egyptin valtaama ja Länsiranta Jordanian miehittämä. Ei Israelin. Niiden vajaan parinkymmenen vuoden aikana, jolloin vuodesta 1948 vuoteen 1967 Gaza ja Länsiranta eivät olleet Israelin hallinnassa, palestiinalaiset eivät valittaneet kansainväliselle yhteisölle siitä, että he elävät ”miehityksen alla”. Miksi? Palestiinalaiset eivät vaatineet itsenäistä valtiota noille alueille. Miksi? Miksi nämä vaatimukset alkoivat herätä vasta, kun Israel voitettuaan kuuden päivän sodan otti nuo alueet hallintaansa?

VUONNA 1967 Egypti, Jordania ja Syyria ryhtyivät jälleen sotaan Israelia vastaan. Arabit hävisivät tämänkin aloittamansa sodan. Egypti menetti Israelille Gazan lisäksi Siinain, Jordania menetti Länsirannan, Syyria Golanin. Israel ei suinkaan hyökännyt Länsirannalla sijainneen rauhanomaisen palestiinalaisvaltion kimppuun, koska sellaista ei edes ollut olemassa. Päin vastoin hyökkäävänä osapuolena oli Jordania. Israel oli kuitenkin valmis neuvottelemaan rauhasta ja alueluovutuksista YK:n päätöslauselman 242 hengessä. Arabit vastasivat tarjoukseen julistamalla Khartumissa, Sudanissa, kolme kuuluisaa ”Ei!” lauselmaa: ”Ei rauhaa Israelin kanssa! Ei mitään neuvotteluita! Ei Israelin valtion tunnustamista!” Länsiranta, Gaza ja Siinai (sekä Golan) jäivät Israelin hallintaan. Myöhemmin Israel liitti Golanin virallisesti valtioalueeseensa, samoin Itä-Jerusalemin.

Monet aktivistitoimittajat tarkastelevat konfliktia vuoden 1967 tapahtumia vasten. He esittävät sen ajankohtana, jolloin kaikki alkoi, kun Israel hyökkäsi ja valloitti palestiinalaisten valtion. Tämä näkemys ei vastaa historiallisia tosiasioita. Hyökkäävänä osapuolena ei ollut Israel, eikä Israel valloittanut Palestiinan valtiota, koska mitään valtiota nimeltä Palestiina ei ollut olemassa. Edes arabit tuolloin eivät väittäneet sellaista.

VUONNA 1973 Egypti aloitti sodan Israelin tuhoamiseksi tekemällä yllätyshyökkäyksen Yom Kippur juhlan aikaan. Unelmasta meinasi melkein tulla totta, kunnes Egyptin sotaonni kääntyi ja Israel voitti kuin voittikin.

VUONNA 1978 Egypti ja Israel solmivat historiallisen Camp Davidin rauhansopimuksen. Israel sai takuut rauhasta ja vetäytyi YK:n päätöslauselman 242 hengessä luovuttaen Siinain takaisin Egyptille. Ariel Sharonin johdolla Siinailta purettiin kaikki sinne rakennetut juutalaissiirtokunnat. Samaisen rauhansopimuksen merkeissä Israel tarjosi vuonna 1979 Gazan palauttamista Egyptille, mutta Egypti kieltäytyi ja esitti sen sijaan, että alueesta tulisi autonominen palestiinalainen hallintoalue. Israel oli tähän valmis, mutta palestiinalaiset itse torjuivat ajatuksen ehdottomasti ja boikotoivat autonomianeuvotteluita. He eivät siis halunneet valtiota.

VUONNA 1993 Israelin ja PLO:n välillä solmitun Oslon sopimuksen myötä luotiin terroristi Jasser Arafatin johtama palestiinalaishallinto (Palestinian Authority) edustamaan palestiinalaisten intressejä. Sopimusta pidettiin käänteentekevänä. Palestiinalaiset vaikuttivat viimein olevansa halukkailta valtiolliseen rinnakkaiseloon Israelin kanssa. Arafat sai mahdollisuuden osoittaa kykenevänsä muuntumaan terroristista valtiomieheksi. Arafat sai palata maanpakolaisuudesta Jerikoon.

Israel ei saanut rauhaa. Tilastojen mukaan terrorismi lisääntyi merkittävästi, kun Arafat ryhtyi organisoimaan Israelin vastaisia terrori-iskuja palestiinalaisalueilta käsin. Kansainväliset avustussummat palestiinalaishallinnon rakentamiseksi katosivat Arafatin ja hänen lähipiirinsä pohjattomiin taskuihin kansainvälisille pankkitileille. Kansa kurjistui ja syytti kaikesta Israelia, koska tietysti Arafatin syyttämisestä olisi saattanut joutua vankilaan.

VUONNA 2000 Israelin pääministeri Ehud Barak tarjosi palestiinalaisille omaa ehyttä valtioaluetta, johon olisi kuulunut 100 prosenttia Gazasta ja 95-97 prosenttia Länsirannasta (maavaihdokset mukaanlukien), sekä Itä-Jerusalem pääkaupungiksi.  Arafat kieltäytyi tarjouksesta ja aloitti verisen sodan, toisen intifadan. Jopa Saudi-Arabian prinssi Bandar, joka toimi Arafatin neuvonantajana piti Arafatin kieltäytymistä suoranaisena rikoksena palestiinalaisia kohtaan. Neuvotteluita luotsannut presidentti Bill Clinton teki hyvin selväksi julkisuudessa, että neuvottelujen epäonnistumisen syy oli Arafatissa.

Jälkipolvet ovat pohtineet kuumeisesti miksi ihmeessä Arafat kieltäytyi niin hyvästä tarjouksesta, joka olisi viimein antanut palestiinalaisille lähes kaiken, mitä he vaativat?  Vastaus on ilmeinen: Arafat ei voinut suostua siihen, että sopimus olisi merkinnyt konfliktin päättymistä. Hän ei halunnut solmia rauhaa.

VUONNA 2005 Israel vetäytyi Gazasta kokonaan, purki ja tyhjensi  siirtokunnat ja luovutti alueen kokonaan palestiinalaisten hallintaan. Gazan miehitys päättyi. Palestiinalaisilla oli nyt mahdollisuus näyttää millainen ikioma itsenäinen juutalaisista puhdistettu palestiinalaisvaltio olisi. Hamas kuitenkin kaappasi kesällä 2007 vaalien jälkeen verisesti vallan, ajoi Fatahin ja Abbasin pakosalle Gazasta (jossa Abbas ei sen jälkeen ole kertaakaan vieraillut) Länsirannalle ja aloitti tuhansien rakettien ja kranaattien ampumisen Israeliin sekä terroritunnelien kaivamisen rajan alitse. Kahdesta sodasta huolimatta Hamas ei ole suostunut neuvottelemaan rauhasta Israelin kanssa. Se merkitsisi loppua Hamasille, jonka perustamisasiakirjan julkilausuttuna poliittisena tavoitteena on juutalaisten kansanmurha ja Israelin valtion hävittäminen.

VUONNA 2008 pääministeri Ehud Olmert teki virkakautensa aivan lopulla Mahmoud Abbasille tarjouksen palestiinalaisvaltion alueesta, joka oli heidän kannaltaan jopa parempi, kuin Arafatille Camp Davidissa 2000 tehty tarjous. Se olisi tietysti edellyttänyt rauhan solmimista ja konfliktin loppumista. Abbas kieltäytyi.

VIIME VUOSIEN KEHITYKSELLE on ollut ominaista se, että palestiinalaiset ovat kieltäytyneet kaikesta neuvotteluyhteydestä Israelin kanssa. Sen sijaan he pyrkivät ohittamaan kahdenkeskiset rauhanneuvottelut vaatimalla kansainvälistä yhteisöä painostamaan Israelia. He ovat kyllä valmiita neuvottelemaan kolmansien osapuolten kanssa (USA, EU, YK) siitä kuinka voisivat saada haluamansa tarvitsematta neuvotella Israelin kanssa suoraan rauhasta.

Tuoreimpien tietojen mukaan palestiinalaisjohtajat ovat uhanneet katkaista kaiken turvallisuusyhteistyön ja muutkin siteet Israelin kanssa. Siis käytännössä irtisanoutua Oslon sopimuksesta kokonaan. Ei niin, etteivätkö palestiinalaisjohtajat olisi monta kertaa aikaisemminkin esittäneet samanlaisia uhkauksia pelotellakseen kansainvälistä yhteisöä painostamaan Israelia.

Osaksi tällaisissa uhkailuissa on kysymys palestiinalaisten sisäisestäkin valtataistelusta. Vanhan johdon on osoitettava olevansa radikaali verrattuna Israelin vankilassa viruvaan terroristi Marwan Barghoutiin, joka on ilmaissut haluavansa ikääntyvän Abbasin seuraajaksi. Oireellista ja kuvaavaa on, että nykyinen palestiinalaisjohto ei irtisanoudu jyrkästi Barghoutin terroristisesta linjasta, vaan pyrkii valtaansa pönkittääkseen itse esiintymään aiempaa radikaalimpana ja yhteistyöhaluttomampana Israelin suuntaan.

Tosiasiassa turvallisuusyhteistyö Israelin kanssa pitää palestiinalaishallinnon pystyssä. Yhteistyön lopettaminen romahduttaisi Abbasin hallinnon täysin. Hamas tai jokin muu ääriryhmä kaappaisi siinä tapauksessa pian vallan kuten Gazassa. Pian tilanne olisi yhtä tulehtunut ja tulenarka Länsirannan osalta kuin se on Gazan rajalla.

AINOA JOHTOPÄÄTÖS, joka historian valossa vaikuttaa perustellulta on, että palestiinalaiset eivät halua rauhaa Israelin kanssa, eivätkä edes valtiota, jos se edellyttää rauhaa ja suhteiden normalisointia Israelin kanssa. Molempia on palestiinalaisille Israelin taholta tarjottu lukuisia kertoja.

Ne, jotka ajattelevat, ettei Israel ole ollut valmis rauhaan tai antamaan palestiinalaisille valtiota, jos vain saavat vastineeksi rauhan, ovat yksinkertaisesti väärässä. Nykyisille palestiinalaisjohtajille ei ole kelvannut yksikään tarjous valtiosta ja suhteiden normalisoinnista Israelin kanssa. Sen sijaan he ovat kieltäytyneet neuvottelemaan rauhasta siihen saakka, kunnes Israel ensin suostuu kaikkiin palestiinalaisten maksimalistisiin vaatimuksiin. Israelin olisi siis ensin annettava palestiinalaisille kaikki mitä he vaativat ja vasta sitten palestiinalaiset ovat sanoneet olevansa valmiita harkitsemaan  mahdollisia neuvotteluita rauhasta.

Toki palestiinalaistenkin keskuudessa on tästä linjasta varmasti yksittäisiä poikkeuksia kansan parissa. Mutta he ovat poliittisesti täysin voimaton vähemmistö. Erityisesti 2000-luvulla myös palestiinalaisten kansalaisyhteiskunta on BDS-liikkeen vaikutuksesta radikalisoitunut ja vastustaa nykyään aktiivisesti kaikkia suhteiden ”normalisoimiseen” tähtääviä pyrkimyksiä. Harva palestiinalaisistakaan uskaltaa avoimesti ilmaista kannattavansa suhteiden normalisointia Israelin kanssa.

ISRAEIN KRIITIKOILTA HALUAN kysyä miksi he kuvittelevat, että Israelin pitäisi auttaa luomaan rajanaapurikseen vihamielinen valtio, joka jo ennen perustamista on käynyt veristä sotaa sitä vastaan,  joka syntyessään ilman rauhansopimusta olisi de facto sotatilassa Israelin kanssa, ja jonka johtajat eivät halua edes neuvotella kahdenvälisesti rauhasta?

Alan Dershowitz on todennut: ”Sinä päivänä, jona palestiinalaiset haluavat omaa valtiota enemmän kuin he haluavat juutalaisvaltion tuhoa, useimmat israelilaiset ovat valmiita toivottamaan tervetulleeksi rauhanomaisen Palestiinan valtion naapurikseen.”

Palestiinalaisten katastrofi on historian valossa itse aiheutettu vamma, joka paranee vasta, kun löytyy aito halu rauhaan. Sellaista ei vielä näytä olevan näköpiirissä.

68 VUODESSA ISRAEL on kaikesta huolimatta kyennyt rakentamaan taloudellisesti hyvin toimeentulevan, menestyvän ja vapaan demokratian. Se ei ole täydellinen tai moitteeton. Mutta se on silti aito, toimiva ja – mikä tärkeää muistaa – koko Lähi-idän ainoa demokratia.

----

Kirjoitus julkaistu alunperin Patmos Lähetyssäätiön blogilla 11.5.2016

EVANKELIUMIT SILMINNÄKIJÄTODISTUKSENA JEESUKSESTA

Oheisella lyhytvideolla valotan hyvin lyhyesti evankeliumien taustalla olevan silminnäkijätodistuksen luonnetta ja laatua. Videon päähuomio keskittyy siihen millä tavoin Jeesuksen seuraajien todistus silminnäkijöinä poikkeaa vaikkapa satunnaisen ohikulkijan silminnäkijätodistuksen laadusta. 

Pahoittelen videokuvan epätarkkuutta. Vasta jälkeenpäin huomasin, että fokus oli vähän huono. Kuvaan joskus uudestaan kun jaksan ja kerkeän.



Tässä en ota kantaa siihen keitä evankeliumien kirjoittajat olivat, ja että heidän täytyisi itse olla silminnäkijöitä. Sen sijaan evankeliumit perustuvat niiden silminnäkijäkertomuksiin, jotka tunsivat Jeesuksen henkilökohtaisesti. Se, keitä evankeliumien kirjoittajat olivat ei ole välittömästi mitään merkitystä videon näkökulman kanssa, vaikka onkin itsessään hyvinkin mielenkiintoinen jatkokysymys. Vastaus siihen, ei vaikuta tämän kysymyksen käsittelyyn.

Ne, joita kiinnostaa lisää evankeliumien luonne Jeesuksen seuraajiin palautuvina silminnäkijätodistuksina suosittelen tutustumista Richard Bauckhamin tärkeään teokseen: Jesus and the Eyewitnesses - The Gospels as Eyewitness Testimony (Eerdmans, 2006).

Kuulin juuri Bauckhamilta eräässä podcastissa, että kirjasta on tulossa uusi updeitattu painos.

"This momentous book argues that the four Gospels are closely based on the eyewitness testimony of those who personally knew Jesus. Noted New Testament scholar Richard Bauckham challenges the prevailing assumption that the accounts of Jesus circulated as 'anonymous community traditions,' asserting instead that they were transmitted in the names of the original eyewitnesses."

MIKSI USKOT JEESUKSEEN, JA ETTÄ JUURI KRISTINUSKO ON TOTTA?

Autossa syntyi tämmöinen lyhytvideo. Kuten videolla totean, tämä ei vastaa kaikkiin kysymyksiin ja varmasti herättää jatkokysymyksiäkin. Mutta lyhytvideon tarkoitus onkin vastata lyhyesti vain yhteen rajattuun kysymykseen rajallisen ajan puitteissa. Useinkaan ihmiset eivät jaksa kuunnella pitkiä vastauksia, jotka paisuvat luennoiksi. Niinpä tästä yhdestä tiiviistetystä näkökulmasta voi olla hyötyä, jos joudut vastaavanlaiseen tilanteeseen ystäviesi seurassa. Enjoy.