MORAALISESTA ENEMMISTÖSTÄ PROFEETALLISEKSI VÄHEMMISTÖKSI

Yhdysvaltojen etelävaltioiden baptistikirkon uskonnonvapaus- ja etiikkakomission (ERLC) johtaja Russell Moore kertoo kirjassaan Onwards - Engaging the Culture without Losing the Gospel (B&H Books, 2015) keskustelustaan nuoren amerikkalaisen ei-kristityn naisen kanssa kristinuskosta. Eipä aikaakaan, kun nainen halusi tiedustella Mooren kantaa kristillisen seksuaalietiikan kysymyksistä. Kristinuskon kanta seksiin tuntuu usein kovasti kiinnostavan ei-kristittyjä, vaikka aihe ei kuulukaan aivan evankeliumin ensimmäisiin ydinasioihin.

Kuvailtuaan naiselle hetken aikaa kristinuskon kantaa erilaisiin seksuaalieettisiin kysymyksiin (esim. seksi kuuluu miehen ja naisen väliseen avioliittoon jne.), nainen naurahti vilpittömän huvittuneena ja sanoi Moorelle: ”Ymmärrätkö miten merkilliseltä ja oudolta tuo kaikki kuulostaa nykyamerikkalaisen korvissa?”

Moore kertoo pysähtyneensä miettimään ja tajunneensa, että siltä se varmasti aidosti kuulostaa ”nykyamerikkalaisesta”. Oudolta ja merkilliseltä. Sitä se varmasti on myös nykysuomalaiselle, ajattelin kertomusta lukiessani.

Hetken mietittyään Moore myönsi ymmärtävänsä hyvin miten oudolta se kaikki kuulostaa: ”Mutta sinä et ole kuullut vielä puoliakaan", Moore sanoi naiselle. "Me kristityt uskomme paljon merkillisempiäkin asioita. Me uskomme, että Jumala tuli taivaasta ihmiseksi, kuoli ristillä syntiemme tähden, nousi kolmen päivän jälkeen ylös kuolleista, meni taivaaseen ja tulee eräänä päivänä valkoisen hevosen selässä sieltä takaisin maan päälle!”

KEEP CHRISTIANITY STRANGE! - "Pidä kristinusko merkillisenä!", julistaa Russell Moore kirjansa takakannessa. Hän sanoo ymmärtävänsä sen, että monet kokevat tällaisina aikoina houkutusta antaa periksi erilaisissa kristillisen etiikan kysymyksissä,  jotta eivät näyttäisi ja kuulostaisi niin oudoilta nykyihmisen silmissä ja korvissa. Mutta jos (jotta emme näyttisi kummallisilta nykyihmisen silmissä) emme nyt uskalla pitää kiinni niistä asioista kristinuskossa, jotka evankeliumin näkökulmasta ovat vähemmän keskeisiä, Moore kysyy lukijaltaan, kuinka sitten tulevaisuudessa luulemme uskaltavamme pitää kiinni niistä asioista, jotka ovat vieläkin kummallisempia nykyihmisen silmissä, mutta sitäkin keskeisempiä kristinuskolle?

MYÖS SUOMESSA KRISTINUSKON ASEMA on muuttunut. Kristillisen yhteniskulttuurin murtumisesta on puhuttu ja kirjoitettu paljon. Kristityt eivät ole erityisesti radikalisoituneet. Monet uskovat samoin kuin heille rippikoulussa tai seurakuntien nuorisoleireillä aikanaan opetettiin. Nykysuuomalaisen mielessä kristinusko arvoineen vaikuttaa silti kummalliselta ja oudoksuttavalta. Ajat ovat muuttuneet.

Vuosia sitten YLE:n Pressiklubi ohjelmassa Ruben Stillerin yhtenä vieraana ollut viestintäyrittäjä Riku Siivonen tiivisti hyvin tämän muutoksen. Siivosen arvion mukaan kristillisistä arvoista kiinni pitävät ovat kuin muinoin Sex Pistols -punkyhtye, joka aikanaan edusti enemmistön mielestä paheksuttavaa ja kauhisteltavaa alakulttuuria. Kuvatessaan suhtautumista ns ”kristillisten arvojen” edustajiin yhteiskunnassa Siivonen sanaili osuvasti. Kirjoitin hänen sanansa jälkeenpäin nauhalta ylös:

Kristilliset arvothan tarkoittaa nykyään kaikkia niitä kohtia kristillisistä arvoista, mistä joku isohko enemmistö on vähän eri mieltä, eli ne hyvin pienet asiat. …Te siis edustatte sellaista tapainturmelusta, jolta halutaan varjella, jolta iso vähän maallistunut, ei tiedä vaikka olis luterilainen, siis te edustatte tapainturmelusta yhden ison ja äänekkään porukan mielestä, joka on jo kauan sitten erkaantunut. Ja teiltä halutaan varjella myös lapsia, niin ku et ei tulis vahingossa, niin ku et uskonnosta on tullut vähän niinku punkkia, et se on vaan liian kovaa kamaa. Jos vaikka päiväkodissa mennään kirkkoon kerran vuodessa, niin nää ihmiset menee köyttämään itsensä sinne kirkon ovelle, että minun lapsiani ette kirkkoon vie!

ANNETAAN KRISTINUSKON OLLA merkillistä, Russell Moore rohkaisee. Tällä hän luonnollisesti tarkoittaa kristinuskoa ja evankeliumia, eikä sitä, että uskovien tulisi käyttäytyä omituisella ja sopimattomalla tavalla. Emme kuitenkaan voi teeskennellä olevamme enää moraalinen enemmistö. Ajat ovat muuttuneet. Tämän ei silti tarvitse olla mikään huono asia. Päin vastoin se voi olla kristityille hyvä uutinen. Se kutsuu meitä terävöittämään kutsumuksemme Kristuksen seurakuntana ja löytämään jälleen todellisen tehtävämme toimia tässä ajassa todistuksena toisenlaisesta yhteisöstä, joka ei ole tästä maailmasta. Meitä siis kutsutaan olemaan profeetallinen vähemmistö.

Moore tykittää:

Näinä muuttuvina aikoina ei pidä jähmettyä paikoilleen vallitsevan tilanteen keskelle eikä perääntyä eristyksiin. Sen sijaan tarvitaan seurakuntaa, joka yhteiskunnallisista ja poliittisista kysymyksistä puhuessaan pitää mielessään suuremman näyn: Jeesuksen Kristuksen evankeliumin. Kristinuskon näyttäessä kulttuurissamme entistä kummallisemmalta, jopa kumoukselliselta, meillä on tilaisuus kaapata takaisin evankeliumin outous, joka alunperinkin on ollut evankeliumin voimana. Me etsimme ennen kaikkea muuta Jumalan valtakuntaa. Me kytkemme valtakunnan agendan kaikkeen ympärillämme olevaan kulttuuriin. Näin tehdessämme pidämme mielessä sen, että tehtävämme on vastustaa demoneja eikä demonisoida vastustajia. Puolustaessamme ihmisarvoa, uskonnonvapautta ja perheiden asemaa, toimikaamme niin kuin ne, joilla on profeetallinen sana, joka kääntää kaiken ylösalaisin. Aikain merkit kaikkialla ympärillämme osoittavat meidän elävän ajassa, jollaista vanhempamme ja isovanhempamme eivät tunteneet. Mutta meidän ei siksi tarvitse joutua paniikkiin tai raivon valtaan. Jeesus on elossa. Toimitaan sen mukaisesti. Seuratkaamme Häntä eteenpäin kohti tulevaisuutta.

Ja kaikki kansa sanoi: Amen!

Eteenpäin.

Taasko uskovia syrjitään yhteiskunnallisessa keskustelussa?

”Tasa-arvo ja yksilön vapaus ovat koko yhteiskunnan arvoja, toisin kuin uskonnolliset näkemykset. Tasa-arvoista avioliittolakia ei pitäisi vastustaa Raamattuun vedoten.” kirjoitti Tampereen ylipiston valtiotieteen professori Kaisa Herne Helsingin Sanomien Vieraskynä -palstalla (Uskonto ei sovi poliittisten päätösten perusteeksi, HS 5.11.2014). Kirjoitus liittyy kuumana vellovaan keskusteluun sukupuolettomasta avioliittolaista, jota koskeva kansalaisaloite tullee eduskunnan käsittelyyn marraskuun aikana. Kirjoittajan mielestä tässäkään kysymyksessä uskonnosta nousevia perusteluita ei pitäisi sotkea yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Herne esittää, vaikutusvaltaista yhteiskuntafilosofi John Rawlsia mukaillen, että moniarvoisessa liberaalissa yhteiskunnassa tärkeät päätökset tulee perustella vetoamalla yhteisiin arvoihin siten ”että myös muut voivat ymmärtää ja hyväksyä perustelun”. Uskonto ei ole tällainen yhdistävä tekijä. Se kuuluu henkilökohtaisen elämän yksityiselle alueelle.

Herne kirjoittaa:

”Uskonnollinen perustelu ei ole julkinen perustelu liberaalissa moniarvoisessa yhteiskunnassa, jossa vallitsee uskonnonvapaus. Yhden uskonnon arvot eivät välttämättä kuulu toiseen uskontoon, eivätkä uskonnottomat toimi uskonnollisten arvojen perusteella.”

Kirjoittajan mielestä yhteisistä asioista päätettäessä ei saisi vedota Raamattuun eikä ylipäätään edes Jumalaan. Olisi pitäydyttävä perusteluissa, jotka nousevat kaikille yhteisistä arvoista. Rawlsia seuraten Herne haluaisi siten antaa ei-uskonnollisille perusteluille etuajo-oikeuden yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Tällainen edellytys julkiseen keskusteluun osallistumiselle ei kuitenkaan ole aivan ongelmaton. Varsinkaan Herneen mainitsemassa liberaalissa moniarvoisessa yhteiskunnassa, jossa vallitsee uskonnonvapaus. Eikö juuri sellaisessa yhteiskunnassa pitäisi olla sijaa myös uskonnoista nouseville perusteluille? Ovathan uskonnolliset ihmiset yhtälailla osa yhteiskuntaa.

Vaatimus syrjii uskonnollisia ihmisiä

Artikkelissani Kuiva kirjoitus uskonnon ja politiikan sotkemisesta keskenään (2.3.2012) viittaan tunnettuun filosofiin Nicholas Wolterstorffiin, joka pitää tällaisia ajatuksia  uskonnollisia ihmisiä syrjivänä. .

”[M]onet uskonnolliset ihmiset pitävät moraalisena velvollisuutenaan tehdä oikeudenmukaisuutta koskevat päätöksensä uskonnollisen vakaumustensa pohjalta eikä suinkaan niistä riippumatta. Poliittisen järjestelmän neutralismi asettaa myös uskonnolliset ihmiset eriarvoiseen asemaan. Uskonnollisia ihmisiä vaaditan etsimään uskonnollisen vakaumuksensa ja sekulaaristen mielipiteidensä välille sellainen tasapaino, jossa he kykenevät perustelemaan ja motivoimaan poliittiset päätöksensä uskonnosta riippumatta. Vastaavia vaatimuksia ei kuitenkaan esitetä uskonnottomille ihmisille, joten järjestelmä näyttää rajoittavan uskonnollisen ihmisten toimintaa muita enemmän”.

Wolterstorffin mukaan tasa-arvo ei siis suinkaan säily, vaan se heikkenee, jos uskonnollisilta ihmisiltä edellytetään uskonnollisen vakaumuksen jättämistä keskustelun ulkopuolelle.

Rohkaisen lukijaa myös tutustumaan siihen, mitä olen aiemmin kirjoittanut artikkelissani Kuka sanoo, ettei uskontoa saa sotkea politiikkaan (28.6.2013), jossa syvällisemmin arvioin pyrkimystä asettaa sekularismi poliittisen keskustelun ja päätöksenteon yksinvaltiaaksi. Sellainen rajoittaa perusteettomasti vapaata keskustelua asioista.

Sekularistinen vaatimus  on ongelmallinen siksikin, ettei se käytännössä tunnu rajoittuvan yksin esitettyihin perusteluihin, vaan ulottuu helposti vaatimuksiin sekulaareista motiiveista. Jos siis hyväksyisimmekin ajatuksen siitä, että sukupuoletonta avioliittolakia ei pitäisi vastustaa Raamattuun vetoamalla, niin kelpaavatko muutkaan järkisyyt, jos niiden esittäjän tiedetään olevan uskonnollisen vakaumuksen omaava henkilö? Sitäkin on nähty ja koettu kotimaisessa keskustelussa, että parhaatkin ei-uskonnolliset perustelut leimataan uskonnollisiksi, koska niiden esittäjällä arvellaan kuitenkin olevan (salakavala) uskonnollinen motiivi. Ei-uskonnollisuuden vaatimus karkaa siis helposti käsistä.

Viisaasti keskustellen

Tietysti raamatunjakeiden viskominen toisten keskustelijoiden silmille voi olla epäkunnoittavaa, kuten Herne huomauttaa. Se voi toisaalta myös olla tehotonta yhteiskunnallista vaikuttamista, koska huonoon tilannetajuun yhdistettynä se voi vieraannuttaa juuri ne keskustelijat, joihin yritetään vaikuttaa, mutta jotka eivät jaa samaa arvopohjaa. Lisäksi sellainen saattaa erehdyttää monia luulemaan, että  miehen ja naisen muodostaman oikean avioliiton puolesta ei ole esittää mitään muita perusteluita kuin uskonnollisia. Miehen ja naisen muodostama avioliitto on jopa Raamattua vanhempi instituutio. Avioliitto ei ole minkään vanhoillisen uskonnollisen ääriliikkeen keksintöä. Mutta ei Raamattuun vetoaminen ole rikollista eikä laitonta tai edes moraalitonta.

Mielenkiintoista on, että esimerkiksi apostoli Paavali puhuessaan Ateenan areiopagilla (Apt. 17) ei vedonnut Raamattuun, vaan ateenalaisten tuntemiin kreikkalaisiin runoilijoihin. Toisaalta Paavali viittaa ns. yleiseen ilmoitukseen ja siitä nousevaan luonnolliseen moraalilakiin, joka on kaikkien ymmärrettävissä siksi, että kaikki ihmiset ovat Jumalan luomia, myönsivätpä nämä sitä itse tai eivät. Jos siis haluaa tulla kuulluksi ja ymmärretyksi on viisasta esiintyä tavalla, joka kunnioittaa toisia ja perustella sanottavansa niin, että hekin voivat asian ymmärtää.

Kulttuurisen relativismin vaara

 Herneen tekstin äärellä herää väistämättä myös kysymys: Jos päätöksenteon tulee aina perustua ”koko yhteiskunnan arvoihin”, voidaanko mitään yhteiskunnallista muutosta koskaan saada aikaan. Eikö seurauksena ole kulttuurinen relativismi, jossa yhteiskunnassa kulloinkin vallitsevat arvot ovat määräävässä asemassa.

Miten yhteiskuntaa silloin voitaisiin uudistaa, koska sellainenhan edellyttää aina jollakin tavalla vastavirtaan uimista? Miten siis tulisi toimia sellaisissa yhteiskunnissa, jossa tasa-arvo ja yksilönvapaus eivät ole ”koko yhteiskunnan arvoja”? Enkö sellaisessakaan tilanteessa saisi puolustaa tasa-arvoa ja yksilönvapauksia vaikka Raamattuun vetoamalla?

Koira haudattuna?

Tämä johtaa minut seuraavaan huomioon: Vaatimukseen ei-uskonnollisista perusteluista on koira haudattuna. Kirjoittajan mielestä ”tasa-arvoista avioliittolakia ei pitäisi vastustaa Raamattuun vedoten”. Hänelle tuskin tulisi mieleen esittää, että vaikkapa lapsipornoa, ihmiskauppaa, rotusortoa tai perheväkivaltaa ei saisi vastustaa Raamattuun vedoten. Arvelen, että näissä asioissa Raamattuun ja uskontoon saisi vedota surutta.

Toisin sanoen, jos poliittinen näkemyksesi asioista poikkeaa ei-uskonnollisten ihmisten poliittisesta näkemyksestä on sinun, ei uskonnollisena ihmisenä, suotavaa ja toivottavaa luopua niistä perusteluista, joilla perustelet heidän näkemystensä kanssa vastakkaista poliittisia näkemystä. Kaikki tietysti tasa-arvon ja yksilönvapauden nimissä, siten kuin ne, luonnollisesti, ei-uskonnollisesti ymmärretään.

On kaiketi niinkin, että ne, jotka eivät osaa perustella kantaansa muutoin kuin vetoamalla Raamattuun tai uskonnollisiin näkemyksiin saattavat siitä huolimatta olla eettisesti ja yhteiskunnallisesti täysin oikealla asialla. Koko yhteiskunta ei-uskonnollisine perusteluineen saattaa olla väärässä. Miksi siis pitäisi vaatia uskonnollisten näkemysten jättämistä kokonaan julkisen keskustelun ja päätöksenteon ulkopuolelle. Raamatusta nousevilla uskonnollisillakin argumenteilla on annettavaa yhteiskunnalliseen arvokeskusteluun.

Joka tapauksessa kaikki yhteiskunnallisiin päätöksiin vaikuttavat arvot ja niiden perustelut ovat lähtökohtaisesti sidoksissa esittäjänsä maailmankatsomukseen. Kukaan keskustelija ei pääse täysin irti omasta maailmankatsomuksestaan, oli se sitten uskonnoton tai uskonnollinen. Ei ole perusteltua esittää, että vain yksi näkemys - uskonnoton - saa määrätä miten ja kuka yhteisistä asioista saa keskustella. Miksi kristityn pitisi jättää vakaumuksensa keskustelun ulkopuolelle, mutta uskonnottoman materialistin ei?

Mitä on avioliitto?

Professori Kaisa Herneen kirjoitus on ns ”tasa-arvoisen” avioliittolain puolustus. Hän tuntuu ajattelevan, että sen vastustaminen perustuu lähinnä uskonnollisiin näkemyksiin, vaikka, kuten hän sanoo, vastustajat eivät useinkaan vetoa suoraan Raamattuun julkisessa keskustelussa. Ainoan esimerkin mahdollisesta ei-uskonnollisesta perustelusta (”avioliitto on miehen ja naisen välinen instituutio”) Herne leimaa toteamalla yllättäen, että se ei oikeastaan edes ole perustelu! Yhtä hyvin voitaisiin sanoa, Herne esittää, että ”vaalit ovat instituutio, jossa miehet äänestävät”.

Herneen vaavlivertaus kuitenkin ontuu monella tavalla. Jokainen ymmärtää, että sukupuolella ei ole merkitystä äänestämisen kannalta. Sen sijaan avioliiton kannalta sukupuoli on merkityksellinen tekijä. Herne ei voi vain olettaa avioliiton olevan sukupuolesta täysin riippumaton instituutio ja sitten vedota itsestäänselvyytenä ”tasa-arvoon”. Sitä ennen hänen täytyisi myös perustalla julkisilla ja yhteisesti hyväksytyillä yhteiskunnallisilla järkisyillä miksi sukupuolella ei avioliiton kannalta ole mitään merkitystä.

Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että tasa-arvo on sinänsä hyvä ja tavoiteltava asia. Herne on siis oikeassa siinä, että tasa-arvo on yhteinen perustelu. Tiettyyn rajaan saakka. Kiistan ydin ei näet koske tasa-arvoa sinänsä (kukaan ei vastusta tasa-arvoa sinänsä), vaan avioliiton luonnetta. Samalla tavalla oikeudesta kohdunpoistoon ei voida puhua ikään kuin sillä ei olisi mitään tekemistä sukupuolen kanssa. Miehillä ei ole ”oikeutta” kohdunpoistoon, eikä sellaisia vaatimuksia voida asian luonteesta johtuen perustella tasa-arvolla.

Tällaisista näkökohdista irrotettuna keskustelu avioliitosta ja tasa-arvosta johtaa absurdeihin tilanteisiin: Eikö pelkästään tasa-arvon valossa avioliitto olisi vieläkin tasa-arvoisempi jos siitä poistettaisiin lukumäärärajoite? Miksi kaksi samaa sukupuolta olevaa saisi muodostaa ”avioliiton”, mutta ei kolme, neljä tai viisi? Miksi vain kaksi homoseksuaalia saisi oikeuden adoptoida lapsen, mutta ei kaksikymmentä homoseksuaalia yhdessä?

Tasa-arvo toteutuu nykyisenkin avioliittolain puitteissa täysin asiaankuuluvalla tavalla. Jokainen täysi-ikäinen mies ja nainen keskenään saa solmia avioliiton rakastamansa henkilön kanssa. Nykyinen laki ei myöskään rajoita homoseksuaalien mahdollisuutta rakastaa samaa sukupuolta olevaa kumppania ja asua yhdessä. Sellainen yhteiselämän muoto ei vain voi olla avioliitto. Avioliittolain ei tarvitse kohdella kaikkia kuviteltavissa olevia yhteiselämän muotoja täysin samalla tavalla ollakseen asianmukaisesti tasa-arvoinen.

On painavia julkisia, yhteiskunnallisia järkisyitä ja perusteluita sille miksi avioliitto tulee säilyttää, kuten tähänkin saakka, yhden miehen ja yhden naisen muodostamana liittona (kts. lyhyesti tästä, tästä ja vähän pidemmin tästä sekä tästä ). Kannattaa myös tutustua Juha Ahvion tuoreeseen bloggaukseen (9.11.2014).

Kuka sanoo ettei uskontoa saa sotkea politiikkaan?

Kun kristitty osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun, häntä syytetään aika ajoin uskonnon sotkemisesta politiikkaan. Uskontoon perustuvaa argumentaatiota pidetään jollakin tavoin pätemättömänä julkisessa keskustelussa. Taustaltaan uskonnolliseksi tiedetyn henkilön argumentaatiota moititaan ajoittain ”uskonnolliseksi”, vaikka hän ei olisi sanallakaan viitannut uskontoon tai minkään uskonnon pyhiin teksteihin. Riittääkö, se että argumentin esittäjän tiedetään olevan uskonnollinen / uskovainen henkilö tekemään hänen argumentaatiostaan kyseenalaisen uskonnollista? Vai onko ei-uskonnollisen argumentaation asettaminen etuoikeutettuun asemaan kenties itsessään kyseenalainen poliittis-ideologinen pyrkimys rajoittaa vapaata kansalaiskeskustelua? Onko ylipäätään perusteltua asettaa hyväksyttävän yhteiskunnallisen argumentaation ehdoksi sekularistisia lähtökohtia? 

Muistan kuinka vuonna 1998 isännöin eräässä Helsingin keskustan hotellin kabinetissa Kuvan ja Sanan uutuuskirjan julkistamistilaisuutta. Kyseessä oli kuuluisan lääkäri Bernard Nathansonin AntakaaMinun Elää (Kuva ja Sana, 1998), joka käsitteli aborttia. Läsnä olivat johdantosanat kirjoittanut lääkäri Pekka Reinikainen ja pari Elämän Puolesta –järjestön edustajaa, joista toinen ainakin oli abortin jälkeistä oireyhtymää naisilla tutkinut naiskätilö. Aihe oli siinä määrin ajankohtainen, että paikalla oli myös joukko median edustajia.

Jossain vaiheessa tilaisuutta MTV3:n naistoimittaja protestoi hyvin ystävällisesti jotenkin siihen tapaan, että abortin vastustaminen ”uskonnollisin argumentein” ei oikein sovi yhteiskunnalliseen keskusteluun abortista. ”Se, että osa perusteluista on uskonnollisia, ei tarkoita, että kaikki perustelut olisivat uskonnollisia,” huomautin. ”Se on tietysti totta”, toimittaja myönsi.

Siinä missä abortti ja eutanasiakin olivat 90-luvulla kenties korostetusti yhteiskunnallis-eettisen keskustelun aiheina ja uskonnolliseksi mielletyn argumentaation käyttämistä arvosteltiin siinä yhteydessä, on tätä nykyä tikunnokassa paljolti kysymys samaa sukupuolta olevien avioliitoista.

Tätä nykyä perinteisen avioliiton puolustaminen leimataan kovin helposti ”uskonnolliseksi” koskapa sen puolesta argumentoivat voimakkaasti ihmiset, joille avioliitto on edelleen äärimmäisen merkityksellinen, ja he ovat usein myös uskovia. Avioliitto on kuulemma siinä määrin maallisen yhteiskunnan asia, ettei avioliiton asemaa yhteiskunnassa voida eikä saisi perustella ”uskonnollisesti”.

Jopa sekulaarit, eli maalliset järkisyyt perinteisen avioliiton puolesta leimataan mielellään keskusteluun kelpaamattomiksi ”uskonnollisina” siksi, että ollaan kovasti tietävinään, että heillä kuitenkin loppupeleissä on uskonnollinen motivaatio perinteisen avioliiton säilyttämiseksi. Pelkkä pätevä järkeen ja todistusaineistoon vetoava argumentaatio ei ilmeisesti riitä jos sitä motivoi jokin oletettu ”väärä” asia, kuten uskonto. Uskovan pitäisi lisäksi olla pääasiassa noiden sekulaarien argumenttien motivoima.

Tällainen on tietysti peitelty yritys pyyhkiä uskonto pois, ei vain julkisesta tilasta, vaan myös syvästi yksityiseltä elämänalueelta pakottamalla uskova ihminen argumentoimaan ikään kuin Jumalaa ei olisi ja hänellä ei olisi mitään uskonnollista vakaumusta.

Koska siis ollaan kovasti tietävinään, että hänhän vain käyttää sekulaareja argumentteja uskonnosta kumpuavien motiivien verhona hänen argumenttinsa sysätään syrjään moittimalla niitä  ”uskonnollisiksi”. Tämä siitä riippumatta onko Jumalaa / jumalia, taikka pyhiä tekstejä mainittu sanallakaan.

Jos hän esiintyy oman alansa oikeutettuna asiantuntijana hänet voidaan silti dissata keskustelussa myös passiivis-agressiivisesti viittaamalla vaikka ohimennen hänen kirkkokunnalliseen tai hengelliseen järjestötaustaansa, tai tituleeraamalla häntä sopivassa kohtaa ”pastoriksi”. Tällainen kaikki taas ”tietävät”, että se mitä juuri kuultiin, olkoonkin, että se oli järkevältä kuulostavaa, olikin ”vain uskontoa” ja sen paheksuttavaa sotkemista politiikkaan.

Tällainen motiiviarvailu on kuitenkin itsessään lähinnä retorista peliä tv-kameroita varten.

Se lähinnä paljastaa, että henkilö ei tykkää uskonnosta silloin, kun siitä kumpuaa toisenlaisia yhteiskunnallisia tai eettisiä implikaatioita, kuin mitä hän itse poliittisesti kannattaa. Mitkä tahansa järkisyyt ja maalliset argumentit, olkoot ne muodollisesti kuinka päteviä ja loogisia hyvänsä, torjutaan ”uskonnollisina”, jos niistä ei seuraa sellaisia yhteiskunnallisia johtopäätöksiä, joita hän itse haluaa. 

Tämä retorinen peli paljastuu viimeistään siinä vaiheessa, kun uskonnolliseksi mielletyn henkilön sekulaareihin argumentteihin (hänen ”todelliset” motiivinsahan ”tiedetään”) yllättäen vastataan vetoamalla vaikkapa Raamattuun tai Jeesukseen:  ”Eikö Jeesuskin sanonut, että tärkeintä on rakkaus!” tai ”Eikö Raamatussakin sanota, ettei saa tuomita!”

Tässä kohtaa voisi kysyä uskooko henkilö itse oikeasti Jeesuksen arvovaltaan vai nouseeko kyseinen ilmeisen uskonnollinen argumentti viime kädessä sekularistisista motiiveista, jotka vain verhotaan uskonnollisen argumentaation kaapuun? Hän turvautuu Jeesukseen, saadakseen hänestä liittolaisen omalle sekularistiselle arvomaailmalleen. Voisi myös kysyä, olisiko sitä tällöin pidettävä itse asiassa sekulaarina argumenttina, jos nimittäin vedotaan uskonnolliseen lähteeseen, mutta se tapahtuukin ensi sijassa sekularistisista motiiveista?

Mielestäni motiiviarvailu puolin ja toisin on hyödytöntä ja tarpeetonta.

Ensiksi siksi, että se onko jokin esitetty yhteiskunnallinen argumentti hyvä, pätevä ja totta ei riipu sen esittäjän motiivista. Ihminen voi olla oikeassa vääristä motiiveista ja väärässä oikeista motiiveista.

Jos uskonnolliseksi mielletyn henkilön kaikki sekulaaritkin argumentit ovat suspekteja vain siksi, että hänellä arvellaan olevan uskonnollinen motiivi, eikö silloin sekularistin argumentteja yhtäläisesti tulisi pitää epäilyttävinä siksi, että niitä saattaa motivoida syvä viha ja inho uskontoa kohtaan?

Toiseksi, yhteiskunnallisessa keskustelussa jokainen osapuoli ajaa tärkeäksi kokemiaan arvoja ja pyrkii keskustellen vaikuttamaan toisiin saadakseen heidät vakuuttuneeksi omasta kannastaan. Tähän kuuluu luonnollisesti pyrkimys vaikuttaa myös argumenttien taustalla vaikuttaviin syvimpiin motiiveihin ja sitäkin kautta ihmisten käyttäytymiseen.

Jos siis sekularisti haluaa vedota Jeesukseen pyrkiessään vaikuttamaan minun äänestyskäyttäytymiseeni ja yhteiskunnalliseen ajatteluuni, se on täysin luvallista ja tervetullutta. Kunhan ymmärtää Jeesuksen opetuksesta edes sen verran, ettei tuollainen vetoaminen ole vain jokin tarkoitukseen sopiva asiayhteydestään irrotettu leikkaa&liimaa –lausahdus. Kristinuskosta on tiedettävä jotain jotta siitä osaa keskustella uskottavasti.

Yhtäläisesti en näe vikaa tai mitään epärehellistä siinä, että uskonnollisesti motivoitunut ihminen perustelee näkemyksiään sekulaarissa yhteiskunnallisessa keskustelussa yleisiin järkisyihin ja todistusaineistoon vedoten, eikä ensi sijassa Raamatun jakeita lainaten. Sellainen totuuteen pyrkiminen sitä paitsi nousee vallan luontevasti kristillisestä maailmankatsomuksesta, jonka mukaan järjellinen Jumala on luonut koko maailman lainalaisuuksineen, siitä kumpuavan todistusaineiston ja ihmiset järjellisiksi ja totuuteen pyrkiviksi, olennoiksi. Synnistä johtuvan itsepetostaipumuksen vuoksi tarvitaan avointa ja kriittistä poliittista ja yhteiskunnallista keskustelua, johon kaikki maailmankatsomukset saavat antaa panoksensa. Vain siten voidaan palvella yhteistä hyvää.

Miksi ylipäätään uskonnosta, meidän tapauksessamme erityisesti kristinuskosta, kumpuavilla argumenteilla ei saisi olla sijaa yhteiskunnallisessa keskustelussa? Mikään laki ei kiellä vetoamasta uskontoon. Sellainen ei siis ole vähäisessäkään määrin rikollisen tuomittavaa. On vaikea nähdä, että sellainen olisi erityisellä tavalla edes moraalisesti väärin. Pahennus siis piilee muualla.

Monet ajattelevat nykyään, että yhteiskunnan tulee olla sekularistinen – siis uskonnosta vapaata aluetta. Niin muodoin yhteiskunnallisista asioista käytävän keskustelun tulee yhtäläisesti lähtökohtaisesti olla sekulaaria, uskonnosta vapaata.

Mutta tässä kohden on oltava tarkkana. On tehtävä ero maailmankatsomuksen nimeltä sekularismi ja muuten sekulaarin, julkisella foorumilla tapahtuvan yleisiin järkisyihin ja todistusaineistoon vetoavan, argumentaatiotavan välillä. Jälkimmäinen ei välttämättä ole sidoksissa sekularistiseen maailmankatsomukseen, johon sisältyy ongelmia. Sekulaari argumentointi ei välttämättä tarkoita samaa kuin sekularistinen argumentointi, jossa keskustelun edellytyksenä (jopa uskovan ihmisen kohdalla) on käydä sitä ikään kuin Jumalaa ei olisi olemassa.

Jos taasen sekulaarilla argumentoinnilla ei tarkoiteta järkisyihin ja todistusaineistoon vetoavaa avointa pluralistista rationaalista keskustelua yleensä, vaan sekularistisen maailmankatsomuksen asettamista yhteiskunnallis-eettiseen ja poliittiseen keskusteluun osallistumisen oletusarvoiseksi ehdoksi, ollaan tekemisissä aivan eri asian kanssa.

Sekularistisen maailmankatsomuksen ennakko-oletusten asettamista yhteiskunnallisen keskustelun oletusarvoiseksi lähtökohdaksi on vaikea pitää itsestään selvänä ja kiistattoman oikeutettuna vaatimuksena.

Sekularismi itsessään on yksi kiistanalainen maailmankatsomus, jonka kaikkia uskomuksia ei voida pelkästään järkisyin ja todistusaineistoon vedoten todistamaan ehdottomalla varmuudella. Eräät sen perustavaa laatua olevat uskomukset joudutaan siksi omaksumaan enemmän tai vähemmän uskon varassa.

Filosofian professori Brendan Sweetman valaisee sekularismin maailmankatsomuksellisten uskomusten luonnetta kirjassaan Why Politics Need Religion (IVP Academic, 2006) muun muassa seuraavasti:

Sekularistin käsitys siitä, että kaikki mitä on olemassa on aineellista, perustuu osittain uskoon. Sitä ei voida lopullisesti todistaa rationaalisin argumentein taikka vetoamalla todistusaineistoon. Eritoten sekularisti ei ole kyennyt todistamaan, että ihmismieli (tietoisuus, ajatukset, ideat jne.) on pelkästään fysikaalinen. Hän voi tietysti uskoa, että se on fysikaalinen tai toivoa eräänä päivänä voivansa todistaa sen (toivo, jonka arvelen jäävän toiveeksi). Mutta juuri tällä hetkellä hän joutuu vain uskomaan, että niin on. Hän saattaa sanoa sen olevan rationaalinen uskomus, mutta niin tai näin, se on silti osin uskoon perustuva uskomus.

Mitä tulee etiikkaan, Sweetman kirjoittaa:

Jos sekularisti uskoo esiaviollisen seksin olevan moraalisesti hyväksyttävää, kyse on jälleen uskomuksesta, jota hän ei pysty todistamaan. Tietysti erilaisia perusteltuja järkisyitä tämän näkemyksen tueksi (aivan niin kuin sitä vastaan) voidaan esittää. Tätä ei kukaan kiellä. Mutta kyse ei ole siitä voidaanko esittää perusteluita, vaan voidaanko väite todistaa. Jos ei, silloin se perustuu jossain määrin uskoon, siinä missä perinteiset uskonnolliset uskomukset, ja tällöin sekularistin oman näkemyksen mukaan [”vain sellaisten uskomusten, joiden tiedetään varmuudella olevan tosia, tulee antaa vaikuttaa lainsäädäntöön”] kyse on puhtaasti henkilökohtaisesta mielipiteestä”.

Sweetman (samoin kuin filosofi Tapio Puolimatka laajassa tuotannossaan) osoittaa myös, että kristinuskon ydinuskomusten puolesta voidaan esittää hyviä, järkisyihin ja todistusaineistoon vetoavia perusteluita. Niihin uskominen on siksi rationaalisestikin perusteltua, eikä ”vain” uskoa.

Sekularistista oletusta siitä, että yhteiskunnallisen keskustelun tulee perustua yksin sekularistisiin (ei ainoastaan sekulaareihin) argumentteihin, koska uskonnollinen usko on irrationaalista ja sekularismi rationaalista, ei siksi voida pitää kovinkaan uskottavana. Molempiin kuuluu järkisyihin sekä uskoon perustuvia uskomuksia. Ja loppupeleissä kristinuskon voidaan osoittaa olevan sekularismia rationaalisempi maailmankatsomus.

Jokainen osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun maailmankatsomuksestaan kumpuavasta todellisuuskäsityksestä ja arvoista käsin. Tässä ei ole eroa syvästi sekularistisen tai syvästi uskonnollisen ihmisen välillä. Sekularistinen poliittinen toiminta ja argumentaatio eivät tosiasiallisesti kumpua maailmankatsomuksellisesti neutraalista maaperästä. Sekularistin näkemyksiä ehdollistavat maailmankatsomukselliset oletukset vain ovat usein tv-kameroilta piilossa. Kuitenkin: 

”Joka kerta arvostellessamme jotain asiaa moraalisesti, tai esittäessämme väitteen todellisuuden luonteesta, tai siitä millainen olento ihminen on, tai onko Jumalaa olemassa, tai mitä on hyvä elämä, tai mikä poliittinen järjestelmä on paras, tai pitäisikö tästä tai tuosta säätää jokin laki, me vetoamme maailmankatsomukseemme”, Sweetman kirjoittaa.

Sekularismi ei ole neutraali, objektiivinen näkemys. Ajatus sekularistisesta argumentaatiosta oletusarvoisesti yhteiskunnallisesti neutraalina tai objektiivisena on harhakuva ja myytti. Sen asettaminen yhteiskunnallisen keskustelun edellytykseksi rajaa perusteettomalla tavalla muista maailmankatsomuksista kumpuavien argumenttien mahdollisuutta osallistua tasavertaisesti keskusteluun. Siksi sekularistista pyrkimystä dominoida yhteiskunnallista keskustelua tulee pitää haitallisena vapaan ja kriittisen poliittisen keskustelun kannalta

Eikö keskustelulle pluralistisessa yhteiskunnassa tulisi pikemminkin olla leimallista se, että sitä käydään vapaasti monista erilaisista lähtökohdista, jotka myös saavat kriittisesti ottaa mittaa toisistaan julkisella areenalla? 

Vaikea on myöskään nähdä sen sekularistisen vaatimuksen kuin itsestään selvänä pidettyä oikeutusta, että uskonnolliset ihmiset eivät vapaassa yhteiskunnassa saisi pyrkiä ajamaan omia tärkeäksi kokemiaan arvoja osaksi yhteiskunnallista lainsäädäntöä vain koska ne perustuvat jossain määrin uskontoon?

Miten tällainen rajoitus tulisi toimeenpanna? Kieltämällä uskovaisia äänestämästä, koska heidän äänestyskäyttäytymisensä ”tiedetään” perustuvan uskontoon? Tai kenties rajaamalla uskonnollisten ihmisten mielipiteen ja ilmaisunvapautta? Pitäisikö pyrkiä rajaamaan heidän osallistumistaan yhteiskunnalliseen keskusteluun ”uskonnollisin” argumentein kenties?

”Toi on uskonnollinen argumentti!” Ongelma yhteiskunnallisen keskustelun kannalta ei siis suinkaan aina ole esitetyn perustelun väitetty ”uskonnollisuus”. Ei edes uskonto sellaisenaan. Tällaisessa paheksuvassa huutelussa on usein kyse retorisesta pelistä, jossa esitetyistä perusteluista seuraavat yhteiskunnalliset, erityisesti kaikkia ihmisiä koskettavat lainsäädännölliset johtopäätökset nähdään ”väärinä”, koska niistä eri mieltä oleva henkilö ei itse niitä kannata, vaan haluaisi yhteiskunnallisen lainsäädännön pikemminkin heijastelevan omia arvojaan.

Sekularisti ei halua, että uskonnosta kumpuava etiikka tulisi millään tavalla lainsäädännön kautta normatiiviseksi yhteiskunnassa. Kun sekularismi ei kuitenkaan kestä avointa ja kriittistä maailmankatsomuksellista tarkastelua, pyrkii sekularisti nostamaan oman sekularisminsa yhteiskunnallisen keskustelun ainoaksi hyväksytyksi lähtökohdaksi muilla tavoin, retorisen pelottelun avulla: Toi on Uskonnollinen argumentti! Uskonto on irrationaalista! Uskonto on vaarallista”. Uskovat haluavat kaikkien elävän teokratiassa!

Tämän sekularisti tekee, koska hän itse haluaisi kovasti yhteiskunnallisen lainsäädännön sitovan kaikki muut, myös uskovat, omiin sekularistisiin arvoihinsa ja päämääriinsä. Tervetuloa sekulokratiaan!

Kuiva kirjoitus uskonnon ja politiikan sotkemisesta keskenään

Kuinka kristitty voi osallistua yhteiskunnassa käytävään arvokeskusteluun ja tulla kuulluksi? Olen hiljattain lukenut dosentti Juha Sihvolan kirjan Maailmankansalaisen Uskonto (Otava 2011). Palaan teoksen herättämiin kriittisiin ajatuksiin uudemman kerran jossain toisessa postauksessa. Tässä yhteydessä mainitsen kuitenkin jotain siltä osin mikä kirjassa mielestäni oli positiivisella tavalla mielenkiintoista edellä esittämäni kysymyksen kannalta.

Sihvola käsittelee eräässä luvussa uskontoon vetoamista poliittisessa keskustelussa. Voisi kuvitella, että asia on yksiselitteisesti niin, että uskontoa ei pitäisi sotkea poliittiseen keskusteluun lainkaan. Tämä näkemys vastaa Robert Audin ajatusta, jonka mukaan "kun uskonnolliset ihmiset osallistuvat poliittiseen keskusteluun, heidän tulee sulkea keskustelun ulkopuolelle uskonnolliset vakaumuksensa ja motiivinsa ja pitäytyä sellaisiin sekulaarisiin perusteluihin, joiden pätevyyttä voidaan arvioida vakaumuksesta riippumatta" (Sihvola, 263)

Mutta asia ei ole nykyajattelijoiden mielestä aivan näin yksiselitteinen.

Esimerkiksi Nicholas Wolterstorff pitää tällaista asetelmaa uskonnollisia ihmisiä syrjivänä sillä "monet uskonnolliset ihmiset pitävät moraalisena velvollisuutenaan tehdä oikeudenmukaisuutta koskevat päätöksensä uskonnollisen vakaumustensa pohjalta eikä suinkaan niistä riippumatta. Poliittisen järjestelmän neutralismi asettaa myös uskonnolliset ihmiset eriarvoiseen asemaan. Uskonnollisia ihmisiä vaaditan etsimään uskonnollisen vakaumuksensa ja sekulaaristen mielipiteidensä välille sellainen tasapaino, jossa he kykenevät perustelemaan ja motivoimaan poliittiset päätöksensä uskonnosta riippumatta. Vastaavia vaatimuksia ei kuitenkaan esitetä uskonnottomille ihmisille, joten järjestelmä näyttää rajoittavan uskonnollisen ihmisten toimintaa muita enemmän" (Sihvola, 264)

Jürgen Habermas on tuoreissa kirjoituksissaan myös esittänyt, että "uskonnollisten ilmaisujen ehdoton rajaaminen pois poliittisesta keskustelusta ja julkisesta tilasta on uskonnollisia ihmisiä syrjivää." Habermasin mielestä uskontoon vetoavia näkökohtia voidaan tuoda poliittisiinkin keskusteluihin, "mutta päätöksenteossa hyväksyttäviä ovat vain sellaiset argumentit, jotka niiden esittäjä tai joku muu voi kääntää kaikkien eri uskontoja edustavien ja uskonnottomienkin kansalaisten hyväskyttävissä olevalle sekulaariselle kielelle".

Käänteisesti Habermasin mukaan "myös ei-uskonnollisilta ihmisiltä voidaan edellyttää suopean uteliasta asennetta uskonnollisiin ilmaisuihin. Heidän tulisi etsiä niistä totuuksia, jotka olisi mahdollista kääntää uskonnosta riippumattomalle kielelle." Tavoitteena on toinen toisiansa kunnioittava dialogi, jonka tuloksena "voidaan määrittää kaikkien rationaalisten toimijoiden hyväksyttävissä olevat poliittiset periaatteet." (Sihvola, 265).

Sihvolan kirjasta löytyviin ajatuksiin liitän jatkoksi muutaman oman huomioni kristittyjen osallistumisesta yhteiskunnalliseen arvokeskusteluun.

Raamattu on kristillisessä keskustelussa tärkeä ja luovuttamaton lähde. Sen rooli Jumalan arvovaltaisena sanana korostuu seurakunnan sisällä tapahtuvassa keskustelussa, jonka tulee perustua vastuullisesti tapahtuvaan Jumalan sanan tulkintaan muun ohella. Teologisilla perusteluilla ja viittauksilla Raamattuun on siis paikkansa erityisesti silloin kun käydään keskustelua teologisista ja eettisistä kysymyksistä, jotka koskettavat kristillistä seurakuntaa.

Jos kristittynä pyrkii sen sijaan osallistumaan seurakunnan ulkopuolella käytävään keskusteluun ei ilotulittelu raamatunjakeilla useinkaan johda hedelmälliseen vuorovaikutukseen. Kanssakeskustelijat laittavat nopeasti suojalasit päähän.

Osallistuminen yhteiskunnalliseen arvokeskusteluun vaatii siksi erityistä taitoa. Pelkkä into ja vakuuttuneisuus omasta asiastaan ei riitä. Silloin ollaan tekemisissä usein ihmisten kanssa, joille Raamattu ei ole sen enempää uskon kuin elämänkään auktoriteetti. Saatikka, että se olisi ylin auktoriteetti. Jos kristitty ei lähtökohtaisesti ymmärrä tätä hän ei ole oikea henkilö käymään arvokeskustelua yhteiskunnan suuntaan.

Yhteiskunnalliseen arvokeskusteluun on osallistuttava argumentaatiolla, joka on myös ei-uskonnolliselle ihmiselle ymmärrettävää. Pelkkä raamatunjakeiden siteeraaminen päin naamaa on epäkunnoittavaa, sillä se voi olla osoitus siitä, ettei kristitty keskustelukumppani oikeasti kuuntele, tai pahimmassa tapauksessa ole edes kiinnostunut kuuntelemaan, mitä toisella on sanottavaa ja mitkä ovat hänen todelliset huolenaiheensa. Vika ei ole Raamatussa, vaan tavassa käyttää sitä julkisessa keskustelussa. Raamattuun voidaan vedota silloin kun keskustelu sitä vaatii, mutta silloin on mielestäni osattava perustella miksi tilanne sitä edellyttää.

Asian toinen puoli on se, että sekulaarilla, ei-kristityllä keskustelijalla ei silti ole rationaalista oikeutusta edellyttää kristityn keskustelukumppanin astuvan tyystin kristillisen maailmankatsomuksensa ulkopuolelle argumentoimaan itselleen täysin vieraista lähtökohdista käsin. Kristityltä ei voi vaatia sellaista mikä ei näet periaatteessa ole mahdollista edes ei-kristitylle keskustelijalle!

Jokaisella, oli hän kristitty tai ei, on jokin maailmankatsomus täysin riippumatta siitä miten syvällisesti itse on siitä tietoinen ja onko se omaksuttu rationaalisen harkinnan vai emotionaalisten syiden tähden. Yhtä vähän kuin kristitty voi yhtäkkiä siirtyä kristillisyytensä ulkopuolelle keskustelussa—sellainen on psykologisestikin sula mahdottomuus—voi ei-kristitty astua ei-kristillisen maailmankatsomuksensa, joka hänellä kumminkin on, ulkopuolelle. Tällainen edellytys on siis täysin epärationaalinen ja johtaisi teeskentelyyn.

Vain koska sekulaari ihminen ei yhteiskunnallisessa keskustelussa perustele sanottavaansa siteeraamalla vaikkapa Kommunistista manifestia, Richard Dawkinsin, Hegelin tai gnostilaisten kirjoituksia, ei merkitse, että hän argumentoisi maailmankatsomuksellisesti neutraalilta pohjalta. Hänen ajatuksensa saattavat hyvinkin palautua tarkemmassa analyysissä ties miten yllättäviin metafyysisiin ja uskonnollisperäisiin taustaoletuksiin. Suomalaisten puolueiden puolueohjelmatkaan eivät ole maailmankatsomuksellisesti neutraaleja. Ne perustuvat tietynlaiseen ihmiskuvaan ja käsitykseen todellisuuden perimmäisestä luonteesta, jotka eivät ole uskonnollisesti neutraaleja.

Tämä merkitsee osaltaan sitä, että yhteiskunnallisessa keskustelussa on oma paikkansa myös uskonnollisille ja maailmankatsomuksellisille argumenteille ja sellainen tulee sallia. Sellaista ei voi täysin välttää. On silkkaa harhaa kuvitella, että arvokeskustelua voitaisiin käydä ilman laaja-alaisia oletuksia todellisuuden perimmäisestä luonteesta. Teeskentelemätön ja rehellisen avoin arvokeskustelu ottaa tämän huomioon ja antaa riittävästi tilaa myös uskonnolliselle argumentaatiolle yhteiskunnallisissa kysymyksissä.

Yhteiskunnalliset asiat ovat kaikille jäsenilleen yhteisiä. Siksi puhutaan yhteis-kunnasta. Keskusteluun ovat oikeutettuja osallistumaan omista lähtökohdistaan käsin kaikki, joita yhteiset asiat koskettavat. Ei-uskonnollisilla, maallistuneilla keskustelijoilla ei ole rationaalista oikeutta sulkea uskonnollisia näkemyksiä ehdottomasti keskustelun ulkopuolelle. Ainakaan niin kauan kuin uskonnollisillakin ihmisillä on oikeus äänestää vaaleissa. Yhteiskunnalliset asiat koskevat kaikkia yhteiskunnan jäseniä yhteisesti. Myös uskonnollisia ihmisiä. Siksi heillä on yhtäläinen oikeus osallistua keskusteluun siitä mikä on hyvää elämää ja kuinka yhteistä hyvää tulee jakaa yhteiskunnan parhaaksi. 

Lopputulema siis on, että mielestäni uskontoa ja politiikkaa tulee ja saa sotkea keskenään. Sopivassa suhteessa. Eikä niitä edes voida mielekkäällä tavalla erottaa tyystin toisistaan.

Tämä oli pitkä ja kuiva teksti. Jos jaksoit lukea tähän asti, kiitän mielenkiinnosta.

-------

YLE:n homoilta ja Päivi Räsäsen ajojahti mediassa

Päivi Räsäselle on tullut lunta tupaan, vaikka vielä ei ole edes talvi. Häneen on kilpistynyt YLE:n homoillan synnyttämä vihainen reaktio. Yli 20 000 on eronnut luterilaisesta kirkosta ja Suomi on päässyt kansainvälisiin uutisiin. Eroajat vievät veromarkat mennessään. Media toisensa jälkeen on monkunut Räsäseltä anteeksipyyntöä. Homoillasta on lehdissä kirjoiteltu paljon. Tässä joitakin poimintoja sieltä täältä henkilökohtaisin kommentein varustettuna.

Sanottakoon varuiksi: Nämä ovat omia huomioitani. Niissä ei kuulu "kirkon ääni". Edustan niissä vain itseäni. En kirkkoa tai edes Patmos Lähetyssäätiötä.

Lähdetään liikkeelle.

Korson seurakunnan kirkkoherra Kari Pekka Kinnunen sanoo olevansa ”pahoillansa monista homoseksuaalien ihmisarvoa loukkaavista puheenvuoroista, joita Yle TV2:n Homoilta-ohjelmassa esitettiin.” Hänen mielestään ohjelman seuraaminen oli ”tuskaista” kirkkoon syy västi sitoutuneelle papille. Monikollisesta ilmaisusta päätellen lähetyksessä loukattiin homoseksuaaleja ilmeisesti tämän tästä. Mutta tarkalleen ottaen miten ja missä? Sitä Kinnunen ei perustele. Loukattiin vaan, hän sanoo. Se riittää. En löydä itseäni enkä muita Kinnusen luonnehdinnasta.

Jos asiatasolla etsitään ihmisarvoa loukkaavia puheenvuoroja, kun niistä kerran ollaan huolissaan, niin suosittelen katsomaan keskustelun uudestaan ja panemaan merkille kuka vihjaili kenen suuntaan ja mitä. Perinteisen avioliittonäkemyksen kannalla olevat rinnastettiin keskustelussa ohimennen ja vaivihkaa jonkin sortin natseiksi, rasisteiksi, apartheidin kannattajiksi, noitavainojen lietsojiksi, (tietysti) homofobikoiksi (siitä oli niin hilpeä sarjakuvakin), syypäiksi homofobiaan, homonuorten itsemurhiin tai siihen, että jotkut uusnatsit käyvät pesäpallomailoin homojen kimppuun. Toden ja tarun erittely näistä mielikuva-argumenteista olisi yksin vaatinut kokonaisen teemaillan.

Sama meno on sittemmin jatkunut niiden toimesta, jotka tahtovat päästä osingoille keskustelun synnyttämästä julkisuudesta. Jari Tervo haukkui blogissaan keskusteluun osallistuneet konservatiivit ”ihmisvihaajiksi” ja rinnasti heitä surutta Iranin presidenttiin, joka on uhkaillut kansanmurhalla, juutalaisvaltion hävittämisellä maailmankartalta. Muutenkin Tervolta olivat estot hukassa hänen sivaltaessaan monille suomalaisille rakkaita uskonnollisia arvoja kaikille paljaille pinnoilla mitä ruumiista löytyy. Räsäsen perhettä on lehtitietojen mukaan viime aikoina uhkailtu yöllä. Että kuka lietsookaan vihaa ja ketä kohtaan? Kuten ohjelmassa totesin, suvaitsevaisuus alkaa hyvästä kotikasvatuksesta. Se on näemmä Tervolta jäänyt puolitiehen.

Monet haluavat nyt kilvan sanoutua irti lähetyksessä esiintyneistä ”homovastaisista kommenteista”. Kuten mistä? Hiukan konkretiaa keskusteluun kaipaisin tässä vaiheessa. Homoseksuaalinen ihmisoikeuksia tai ihmisarvoa ei kukaan studiossa olevista kieltänyt tai kyseenalaistanut. Päinvastoin sanottiin kaikkien ihmisten olevan Jumalan luomia ja loukkaamattoman ihmisarvon omaavia yksilöitä.

Päivi Räsänen korosti keskustelussa, mielestäni oikein, kristilliseen arvomaailmaan pohjalta tapahtuvaa homoseksuaalien tunteiden ja tekojen erottamista toisistaan. Raamatunkaan mukaan ihminen ei itse valitse omia tunteitaan. Kaikki ihmiset ovat Jumalan luomia, mutta Jumala ei silti ole vastuussa kaikesta mitä ihmiset tuntevat tai tekevät. Olivat nuo tunteet kokijan itsensä mielestä kuinka luonnollisen oloisia hyvänsä. Myös arvomaailmalla on merkitystä. Ei yksin tunteilla. Joskus voi tuntua hyvin luonnolliselta sanoa toiselle rumasti tai pitää rokulipäivä töistä. Tuon tunteen mukaan toimiminen ei välttämättä ole oikein. Jumala rakastaa kaikkia syntisiä, ja on meidät luonut, mutta Hän ei rakasta meidän syntejämme. Kirkon korkeat edustajat tietävät tämän evankeliumiin liittyvän jaon hyvin ja noudattavat sitä muussa sielunhoitotyössään jatkuvasti. Päivi Räsäselle suuttuminen tämän esilletuomisesta lähetyksessä tuntuu teeskentelyltä.

Piispa Kari Mäkinen, puolestaan sanoi Nelosen uutisille, että Päivi Räsänen puhui tv-keskustelussa ”omalla äänellään, joka ei edusta kirkon ääntä.” Kirkon pappisliiton puheenjohtajan mielestä kirkon ”moniäänisyys” ei tullut riittävällä tavalla esille lähetyksessä. Helsingin Kallion seurakunnan pastori Jaana Partin mielestä Räsäsen ”ja muutamien muidenkin” kommentit olivat ”todella syvältä”. Partin mielestä Räsänen ”voisi pitää suunsa kiinni”. Aika kovaa kieltä näköjään saa käyttää. Ainakin jotkut. Toisessa yhteydessä moitittiin, että ohjelmaan oli otettu mukaan ”vain äärikantojen edustajia”.  Helsingin piispaa ”surettaa, hävettää ja harmittaa” keskustelun yksipuolisuus. Kari Kuulan mukaan hänen seurakuntansa työntekijöistä tuntui, että ”väärät ihmiset” edustivat heitä televisio-ohjelmassa. Kuopion hiippakunnan notaari Marja-Sisko Aallon mielestä hän ”ja lukemattomat muut, jotka teemme työtä sateenkaariväen parissa, saimme taas lunta tupaan”.

Paikalla oli siis vääriä ihmisiä, joilla oli väärät mielipiteet. Moniäänisyys näyttää edellyttävän oikeilla mielipiteillä varustettuja oikeita ihmisiä. Ei ole vaikea aavistaa keitä he ovat ja mitä nuo oikeat mielipiteet ovat. Näin stalinistista keskustelua ei Suomessa ole pitkiin aikoihin käyty. Jos kirkon ääni ei joidenkin mielestä tullut keskustelussa riittävästi esille, niin eikö vastuu ole paikalla olleen Tampereen piispan, eikä Päivi Räsäsen? En ole juurikaan nähnyt kyseltävän sitä, miksi Piispa Repo ei antanut kaivatun ”kirkon äänen” kuulua lähetyksessä selkeämmin. Jos se kerran on eri kuin Raamatun ääni. Kaikki ovat Räsäsen kimpussa kuin herhiläiset.

Näissä julkisissa kommenteissa kummeksuttaa eräs toinenkin asia. Niiden perusteella voisi kuvitella, että YLE:n homoiltaan osallistui ainoastaan arvokonservatiivisia keskustelijoita! Kuitenkin studiokaukalon toisella laidalla oli puolet sateenkaariväkeä. He saivat yhtälailla sanoa sanottavansa. En havainnut heidän kommenteissaan asiatasolla minkäänlaista kumartelua meidän suuntaamme. Päinvastoin. Eräiden puheenvuoroissa meidät, kuten edellä kirjoitin, surutta rinnastettiin homofobikoihin ja uusnatseihin yms.. Oma ”sisäinen lapseni” ei osannut moisesta sen koomin loukkaantua, koska ymmärsin keskustelijoiden purkavan omaa pahaa oloaan, johon heillä sinänsä mahdollisten huonojen kokemusten valossa voi olla oikeutettua aihettakin. Jokaisella on oikeus tunteisiinsa. Jos kuitenkin itse olisin sortunut vastaaviin rinnastuksiin tai vihjailuihin olisimme varmasti saaneet kuulla siitä joka tuutista.

Julkisen keskustelun eräänlainen rimanalitus tuli Helsingin ja Espoon piispoilta. Helsingin Sanomien mukaan he ”irtautuvat jyrkästi Ylen Ajankohtaisen kakkosen Homoillassa esitetyistä väitteistä, joiden mukaan sateenkaariperheet olisivat kelvottomia kasvattajia.” Jotenkin jutun otsikosta sai sellaisen kuvan, että Helsingin piispan kokema suru ja suoranainen häpeä ohjelman äärellä kohdistui tällaisiin kommentteihin illassa. Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, mutta kenelläkään – edes piispoilla – ei ole oikeutta keksiä asioita omasta päästään. Osallistuin lähetykseen. Kukaan studiossa ei esittänyt, että sateenkaariperheet olisivat kelvottomia kasvattajia. Päinvastoin. Juuri tämän ajatuksen me selväsanaisesti torjuimme. Itse tartuin kysymykseen jämäkästi keskusteltaessa isän ja äidin merkityksestä lapselle. Meidän ei tieten tahtoen pidä luoda tilanteita, jossa lapsi joutuu kasvamaan ilman isää tai äitiä. Tutkimusten mukaan isä ja äiti ovat lapsen kasvulle tärkeitä. Tämä on kuitenkin aivan eri asia kuin väittää, että homoseksuaalit sen enempää kuin yksinhuoltajatkaan eivät olisi kelvollisia kasvattajia. Niinpä itse totesin ohjelmassa selväsanaisesti (tarkistakaa nauhalta arvon piispat), että kukaan ei kyseenalaista homoseksuaalien kykenevän kasvattamaan lapsistaan tasapainoisia ihmisiä siinä missä heterokin. Niinpä ei lähetyksessä pitäisi edes nostaa sellaista kysymystä, että kykenevätkö homot kasvattamaan tasapainoisia lapsia. Tietysti pystyvät. Tähän eivät sen enempää Räsänen kuin muutkaan meidän puoleltamme kaukaloa sanoneet poikkipuolista sanaa. Päinvastoin he ”komppasivat” sanomaani tässä kohden. Ei siksi ole lainkaan perusteltua väittää, että satteenkaariperheiden kelvollisuus kasvattajana olisi kyseenalaistettu ainakaan tässä lähetyksessä.

Julkisessa keskustelussa on muutenkin nähty kuinka asia helposti hukkuu ja vääristyy aivan muuksi kuin mitä puhuja on tarkoittanut. Piispojen tulee varjella myös Räsäsen ja meidän toisten keskustelijoiden ihmisarvoa ja oikeutta sanoa sanottavamme, eikä itse vääristellä ohjelmassa esiin tuotua. Tällainen vääristely heijastuu juuri sellaiseksi henkilöön kohdistuvaksi puolitotuuksien mediahysteriaksi, jota viime päivinä olemme saaneet seurata.

Vielä yksi asia lopuksi. Nyt olisi kaikkien vapaiden suuntien ja herätyskristillisten liikkeiden mielipidevaikuttajien, lehtien päätoimittajien, kirkkokuntajohtajien ja seurakuntien paimenten noustava Päivi Räsäsen rinnalle ilmaisemaan vastalauseensa hänen saamaansa sopiomattomaan julkiseen kohteluun. NUOTTA -lehti näyttää tässä ryhdikkäästi mallia. Samoin Uusi Tie. On rohkeasti seistävä Raamatun mukaisen avioliittonäkemyksen puolesta ja sanottava "Ei!" sukupuolineutraalille "avioliitolle". Näin tulisi nyt tehdä kaikilta paikoilta rohkeasti ja riippumatta puoluekannasta, seurakuntataustasta tai siitä voiko yhtyä joka ikiseen sanaan mitä Päivi on sanonut. Hiljaisuus tässä historiallisessa tilanteessa on hengellistä rintamakarkuruutta. Päivissä ei ehkä kuulu "kirkon ääni", mutta hänessä kuuluu Kristuksen ääni.

Päivi Räsänen on saanut tavallisista rivikristityistä valtavan määrän esirukoilijoita. Heidän tukensa ja rukouksensa saakoon kantaa häntä näiden vaikeiden aikojen läpi. Facebookiin on joku perustanut Päivi Räsänen Support Groupin. Olisi jännää nähdä, että sinne ilmaantuisi puoluekannasta riippumatta yhtä paljon "tykkääjiä" kuin kirkosta nyt on eronnut väkeä.

Mietteitä – Pensées III

En ehkä ole yhtä hyvä matematiikassa kuin Blaise Pascal, mutta kristinuskoa koskevien keskeneräisten mietelauseiden rustaamisessa aion vakavasti yrittää jälleen kilpailla hänen kanssaan. Jos en ajatusten syvällisyydessä niin vähintään keskeneräisyydessä.

Uskonto ja politiikka. Uskontoa ja politiikkaa ei saa, eikä edes voi, pitää erillään. Sehän olisi kuin letut ilman mansikkahilloa. Uskonto ja politiikka kuuluvat yhteen kuin hiiva ja taikina. Ne juuri on sotkettava keskenään. Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista yhteiseksi hyväksi. Uskonnolla on oma painava sanansa sanottavana siitä mikä on hyvää. Ilman uskontoa hyvä ja paha eivät ole filosofisesti edes ymmärrettäviä käsitteitä. Tärkeintä on pitää huono uskonto erillään hyvästä politiikasta ja huono politiikka hyvästä uskonnosta. Asialla on sitten tämä retorinenkin ulottuvuus. Uskonnon ja politiikan erottamista vaaditaan äänekkäästi kun halutaan marginalisoida toisenlaista poliittista näkemystä edustavan uskonnollisen henkilön poliittinen mielipide. Poliittisen vastustajan uskonnollisuus nähdään silloin suurena mainitsemisenarvoisena ongelmana. Omissa riveissä toimivan uskonnollisen henkilön poliittisissa mielipiteissä ei yleensä sitten nähdä mitään vaaraa uskonnon ja politiikan sotkeutumisessa. Riippuu siis siitä kuka uskontoa ja politiikkaa kulloinkin sotkee.

Perisynti. Ja käärme sanoi: "Mitä se kenellekään kuuluu mitä kaksi aikuista ihmistä keskenään tekevät kunhan ketään ei vahingoiteta?" Niin Eeva kysyi mieheltänsä: "Rakastatko minua?" Mies vastasi ja sanoi: "Tietysti ja totisesti, ketäpä muutakaan." Niin he, mies ja hänen vaimonsa, ottivat ja söivät siitä hedelmästä. Silloin heidän silmänsä aukenivat ja kaikkien heidän jälkeläistensä silmät sokeutuivat aina tähän päivään asti.

Aamurukous. "Herra, ole meille armollinen! Toivoen me katsomme sinuun. Ole joka aamu käsivarsiemme voima, hädän hetkenä pelasta meidät!" (Jes. 33:2)

Profeetallinen risti. Jeesus ei kuollut ristillä menneisyytemme, vaan tulevaisuutemme tähden. Kaikki syntimme olivat Golgatalla tulevaisuudessa. Sovitus merkitsee enemmän kuin vain mahdollisuutta saada menneet synnit anteeksi. Anteeksisaatuammekin joudumme usein vielä murehtimaan syntiemme seurauksia. Risti ei korjaa menneisyyttä. Se saadaan anteeksi. Risti korjaa tulevaisuuden. Sovitus ei luo uutta menneisyyttä, vaan uuden tulevaisuuden. Tehtyä ei saada tekemättömäksi. Jumalan kiitos, ei myöskään Golgatalla tehtyä. ”Valtaistuimella istuva lausui: ’Uudeksi minä teen kaiken’" (Ilm. 21:5).

--------
Aiemmat mietteet:

• Mietteitä - Pensées II
• Mietteitä - Pensées I

Keskustan vaalirahoitussotku ja yleinen moraalitaju

Mediassa on möyhitty keskustan vaalirahoitussotkua. On selvitelty kuka sanoi mitä, kuka kertoi totta, kuka valehteli. Vanhanen sitä, Forsius tätä, Korhonen siellä, Kakkonen täällä. Kuka lopulta tapasikaan ketä ja teki päätöksiä, jakoi ja sai rahoja, joilla harjoitettiin ”maksullista arvovalintavaikuttamista”. Paheksunta on päivän sana. Moralisointia on kuin siitepölyä, kaikkialla.

Tämä kohu osoittaa, että ihmisten mielestä edelleen on olemassa asioita, jotka ihan oikeasti ovat väärin. En tarkoita ensi sijassa sitä mikä oli kunkin toimijan tarkka rooli ja onko vaalirahoituksella ihan oikeasti ostettu poliitikkojen mielipiteitä ja tukea. Tämä kaikki selviää ajallaan. Möyhintä jatkuu. Kyse on pohjimmiltaan rehellisyydestä ja epärehellisyydestä. Kukaan ei kunnioita tai ihannoi epärehellisyyttä. Jos jää kiinni valheesta, sitä paheksutaan ja moralisoidaan. Mutta miksi? Siksi, että totuudessa pysyminen on kaikesta muodollisesta relativismista huolimatta jokaisen ihmisen mielestä ihan oikeasti oikein. Valehtelu ja epärehellisyys puolestaan ovat ihan ”aikuisten oikeesti” väärin. Moraalisesti siis. Objektiivisia moraalisia arvoja on olemassa.

Käynnissä oleva vaalirahoituskohu todistaa omalta osaltaan siitä mistä apostoli Paavali puhui roomalaisille kristityille kirjoittamassa kirjeessään. Hän sanoi niidenkin, joilla ei ole kirjoitettua Jumalan lakia ymmärtävän ”luonnostaan” mitä laki vaatii, ja osoittavan näin, että laki on heidän sydämissään (Room. 2:14–15). Ei tarvitse olla uskonnollinen ihminen ymmärtääkseen, että jotkut asiat vain ovat väärin ja jotkut asiat oikein. Ei tarvitse olla kristitty arvostaakseen totuudessa pysymistä ja paheksuakseen epärehellisyyttä. Käsitys oikeasta ja väärästä ei ole uskonnollisten ihmisten keksintöä. Jumala on kirjoittanut lakinsa ihmisen sydämeen. Kyse ei ole pelkästään kulttuurisidonnaisesta asiasta. On asioita, joita kaikki ihmiset kaikkialla pitävät aidosti oikeana ja vääränä, riippumatta siitä minkälaiseen aikaan tai olosuhteisiin ovat syntyneet. Kukaan ei missään ylistä hyveenä oman edun tavoittelua epärehellisin keinoin ja valehtelemalla. Totuudessa pysyminen on arvo sinänsä. Tämän tähden ei löydy yhtään ainoaa sanomalehteä maailmassa, jossa epärehellisyyttä ylistettäisiin moraalisena hyveenä. Eivätkä lehdet meilläkään revi moralisoivia ja paheksuvia lööppejä siitä, että joku poliitikko puhui totta! Pidetään itsestään selvänä, että poliitikon – ja kaikkien muidenkin – tulee itsearvoisesti pyrkiä totuuteen ja rehellisyyteen. Muussa tapauksessa nousee kohu.

Objektiivisia moraalisia arvoja siis on olemassa. Tapahtumien kulun tarkat yksityiskohdat ovat tässäkin tapauksessa sitten asia erikseen. Media pyrkii pääsemään niistä selville, jotta totuus selviäisi. Aika näyttää kuka teki ja sanoi mitä.

Loppuhuomio: Yksi asia tässä kohussa kuitenkin vaivaa minua. Kun on kyse rahasta ja sen väitetystä väärinkäytöstä, valtakunta menee mullin mallin. Samaan aikaan oikeusministeriö on antanut lakiehdotuksen homoparien adoptio-oikeudesta. Mammonan väärinkäytöksistä horjuvat hallitukset ja valtakunnan verikoirat vaativat poliitikkojen päitä vadeille. Avioliiton murentaminen tavalla, jollaista ei ole koettu milloinkaan koko ihmiskunnan koko historiassa, sen sijaan menee läpihuutojuttuna. Jonkun pitäisi vähän kaataa pöytiä jossain.