perjantai 28. kesäkuuta 2013

Kuka sanoo ettei uskontoa saa sotkea politiikkaan?

Kun kristitty osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun, häntä syytetään aika ajoin uskonnon sotkemisesta politiikkaan. Uskontoon perustuvaa argumentaatiota pidetään jollakin tavoin pätemättömänä julkisessa keskustelussa. Taustaltaan uskonnolliseksi tiedetyn henkilön argumentaatiota moititaan ajoittain ”uskonnolliseksi”, vaikka hän ei olisi sanallakaan viitannut uskontoon tai minkään uskonnon pyhiin teksteihin. Riittääkö, se että argumentin esittäjän tiedetään olevan uskonnollinen / uskovainen henkilö tekemään hänen argumentaatiostaan kyseenalaisen uskonnollista? Vai onko ei-uskonnollisen argumentaation asettaminen etuoikeutettuun asemaan kenties itsessään kyseenalainen poliittis-ideologinen pyrkimys rajoittaa vapaata kansalaiskeskustelua? Onko ylipäätään perusteltua asettaa hyväksyttävän yhteiskunnallisen argumentaation ehdoksi sekularistisia lähtökohtia? 
Muistan kuinka vuonna 1998 isännöin eräässä Helsingin keskustan hotellin kabinetissa Kuvan ja Sanan uutuuskirjan julkistamistilaisuutta. Kyseessä oli kuuluisan lääkäri Bernard Nathansonin AntakaaMinun Elää (Kuva ja Sana, 1998), joka käsitteli aborttia. Läsnä olivat johdantosanat kirjoittanut lääkäri Pekka Reinikainen ja pari Elämän Puolesta –järjestön edustajaa, joista toinen ainakin oli abortin jälkeistä oireyhtymää naisilla tutkinut naiskätilö. Aihe oli siinä määrin ajankohtainen, että paikalla oli myös joukko median edustajia.
Jossain vaiheessa tilaisuutta MTV3:n naistoimittaja protestoi hyvin ystävällisesti jotenkin siihen tapaan, että abortin vastustaminen ”uskonnollisin argumentein” ei oikein sovi yhteiskunnalliseen keskusteluun abortista. ”Se, että osa perusteluista on uskonnollisia, ei tarkoita, että kaikki perustelut olisivat uskonnollisia,” huomautin. ”Se on tietysti totta”, toimittaja myönsi.
Siinä missä abortti ja eutanasiakin olivat 90-luvulla kenties korostetusti yhteiskunnallis-eettisen keskustelun aiheina ja uskonnolliseksi mielletyn argumentaation käyttämistä arvosteltiin siinä yhteydessä, on tätä nykyä tikunnokassa paljolti kysymys samaa sukupuolta olevien avioliitoista.
Tätä nykyä perinteisen avioliiton puolustaminen leimataan kovin helposti ”uskonnolliseksi” koskapa sen puolesta argumentoivat voimakkaasti ihmiset, joille avioliitto on edelleen äärimmäisen merkityksellinen, ja he ovat usein myös uskovia. Avioliitto on kuulemma siinä määrin maallisen yhteiskunnan asia, ettei avioliiton asemaa yhteiskunnassa voida eikä saisi perustella ”uskonnollisesti”.
Jopa sekulaarit, eli maalliset järkisyyt perinteisen avioliiton puolesta leimataan mielellään keskusteluun kelpaamattomiksi ”uskonnollisina” siksi, että ollaan kovasti tietävinään, että heillä kuitenkin loppupeleissä on uskonnollinen motivaatio perinteisen avioliiton säilyttämiseksi. Pelkkä pätevä järkeen ja todistusaineistoon vetoava argumentaatio ei ilmeisesti riitä jos sitä motivoi jokin oletettu ”väärä” asia, kuten uskonto. Uskovan pitäisi lisäksi olla pääasiassa noiden sekulaarien argumenttien motivoima.
Tällainen on tietysti peitelty yritys pyyhkiä uskonto pois, ei vain julkisesta tilasta, vaan myös syvästi yksityiseltä elämänalueelta pakottamalla uskova ihminen argumentoimaan ikään kuin Jumalaa ei olisi ja hänellä ei olisi mitään uskonnollista vakaumusta.
Koska siis ollaan kovasti tietävinään, että hänhän vain käyttää sekulaareja argumentteja uskonnosta kumpuavien motiivien verhona hänen argumenttinsa sysätään syrjään moittimalla niitä  ”uskonnollisiksi”. Tämä siitä riippumatta onko Jumalaa / jumalia, taikka pyhiä tekstejä mainittu sanallakaan.
Jos hän esiintyy oman alansa oikeutettuna asiantuntijana hänet voidaan silti dissata keskustelussa myös passiivis-agressiivisesti viittaamalla vaikka ohimennen hänen kirkkokunnalliseen tai hengelliseen järjestötaustaansa, tai tituleeraamalla häntä sopivassa kohtaa ”pastoriksi”. Tällainen kaikki taas ”tietävät”, että se mitä juuri kuultiin, olkoonkin, että se oli järkevältä kuulostavaa, olikin ”vain uskontoa” ja sen paheksuttavaa sotkemista politiikkaan.
Tällainen motiiviarvailu on kuitenkin itsessään lähinnä retorista peliä tv-kameroita varten.
Se lähinnä paljastaa, että henkilö ei tykkää uskonnosta silloin, kun siitä kumpuaa toisenlaisia yhteiskunnallisia tai eettisiä implikaatioita, kuin mitä hän itse poliittisesti kannattaa. Mitkä tahansa järkisyyt ja maalliset argumentit, olkoot ne muodollisesti kuinka päteviä ja loogisia hyvänsä, torjutaan ”uskonnollisina”, jos niistä ei seuraa sellaisia yhteiskunnallisia johtopäätöksiä, joita hän itse haluaa. 
Tämä retorinen peli paljastuu viimeistään siinä vaiheessa, kun uskonnolliseksi mielletyn henkilön sekulaareihin argumentteihin (hänen ”todelliset” motiivinsahan ”tiedetään”) yllättäen vastataan vetoamalla vaikkapa Raamattuun tai Jeesukseen:  ”Eikö Jeesuskin sanonut, että tärkeintä on rakkaus!” tai ”Eikö Raamatussakin sanota, ettei saa tuomita!”
Tässä kohtaa voisi kysyä uskooko henkilö itse oikeasti Jeesuksen arvovaltaan vai nouseeko kyseinen ilmeisen uskonnollinen argumentti viime kädessä sekularistisista motiiveista, jotka vain verhotaan uskonnollisen argumentaation kaapuun? Hän turvautuu Jeesukseen, saadakseen hänestä liittolaisen omalle sekularistiselle arvomaailmalleen. Voisi myös kysyä, olisiko sitä tällöin pidettävä itse asiassa sekulaarina argumenttina, jos nimittäin vedotaan uskonnolliseen lähteeseen, mutta se tapahtuukin ensi sijassa sekularistisista motiiveista?
Mielestäni motiiviarvailu puolin ja toisin on hyödytöntä ja tarpeetonta.
Ensiksi siksi, että se onko jokin esitetty yhteiskunnallinen argumentti hyvä, pätevä ja totta ei riipu sen esittäjän motiivista. Ihminen voi olla oikeassa vääristä motiiveista ja väärässä oikeista motiiveista.
Jos uskonnolliseksi mielletyn henkilön kaikki sekulaaritkin argumentit ovat suspekteja vain siksi, että hänellä arvellaan olevan uskonnollinen motiivi, eikö silloin sekularistin argumentteja yhtäläisesti tulisi pitää epäilyttävinä siksi, että niitä saattaa motivoida syvä viha ja inho uskontoa kohtaan?
Toiseksi, yhteiskunnallisessa keskustelussa jokainen osapuoli ajaa tärkeäksi kokemiaan arvoja ja pyrkii keskustellen vaikuttamaan toisiin saadakseen heidät vakuuttuneeksi omasta kannastaan. Tähän kuuluu luonnollisesti pyrkimys vaikuttaa myös argumenttien taustalla vaikuttaviin syvimpiin motiiveihin ja sitäkin kautta ihmisten käyttäytymiseen.
Jos siis sekularisti haluaa vedota Jeesukseen pyrkiessään vaikuttamaan minun äänestyskäyttäytymiseeni ja yhteiskunnalliseen ajatteluuni, se on täysin luvallista ja tervetullutta. Kunhan ymmärtää Jeesuksen opetuksesta edes sen verran, ettei tuollainen vetoaminen ole vain jokin tarkoitukseen sopiva asiayhteydestään irrotettu leikkaa&liimaa –lausahdus. Kristinuskosta on tiedettävä jotain jotta siitä osaa keskustella uskottavasti.
Yhtäläisesti en näe vikaa tai mitään epärehellistä siinä, että uskonnollisesti motivoitunut ihminen perustelee näkemyksiään sekulaarissa yhteiskunnallisessa keskustelussa yleisiin järkisyihin ja todistusaineistoon vedoten, eikä ensi sijassa Raamatun jakeita lainaten. Sellainen totuuteen pyrkiminen sitä paitsi nousee vallan luontevasti kristillisestä maailmankatsomuksesta, jonka mukaan järjellinen Jumala on luonut koko maailman lainalaisuuksineen, siitä kumpuavan todistusaineiston ja ihmiset järjellisiksi ja totuuteen pyrkiviksi, olennoiksi. Synnistä johtuvan itsepetostaipumuksen vuoksi tarvitaan avointa ja kriittistä poliittista ja yhteiskunnallista keskustelua, johon kaikki maailmankatsomukset saavat antaa panoksensa. Vain siten voidaan palvella yhteistä hyvää.
Miksi ylipäätään uskonnosta, meidän tapauksessamme erityisesti kristinuskosta, kumpuavilla argumenteilla ei saisi olla sijaa yhteiskunnallisessa keskustelussa? Mikään laki ei kiellä vetoamasta uskontoon. Sellainen ei siis ole vähäisessäkään määrin rikollisen tuomittavaa. On vaikea nähdä, että sellainen olisi erityisellä tavalla edes moraalisesti väärin. Pahennus siis piilee muualla.
Monet ajattelevat nykyään, että yhteiskunnan tulee olla sekularistinen – siis uskonnosta vapaata aluetta. Niin muodoin yhteiskunnallisista asioista käytävän keskustelun tulee yhtäläisesti lähtökohtaisesti olla sekulaaria, uskonnosta vapaata.
Mutta tässä kohden on oltava tarkkana. On tehtävä ero maailmankatsomuksen nimeltä sekularismi ja muuten sekulaarin, julkisella foorumilla tapahtuvan yleisiin järkisyihin ja todistusaineistoon vetoavan, argumentaatiotavan välillä. Jälkimmäinen ei välttämättä ole sidoksissa sekularistiseen maailmankatsomukseen, johon sisältyy ongelmia. Sekulaari argumentointi ei välttämättä tarkoita samaa kuin sekularistinen argumentointi, jossa keskustelun edellytyksenä (jopa uskovan ihmisen kohdalla) on käydä sitä ikään kuin Jumalaa ei olisi olemassa.
Jos taasen sekulaarilla argumentoinnilla ei tarkoiteta järkisyihin ja todistusaineistoon vetoavaa avointa pluralistista rationaalista keskustelua yleensä, vaan sekularistisen maailmankatsomuksen asettamista yhteiskunnallis-eettiseen ja poliittiseen keskusteluun osallistumisen oletusarvoiseksi ehdoksi, ollaan tekemisissä aivan eri asian kanssa.
Sekularistisen maailmankatsomuksen ennakko-oletusten asettamista yhteiskunnallisen keskustelun oletusarvoiseksi lähtökohdaksi on vaikea pitää itsestään selvänä ja kiistattoman oikeutettuna vaatimuksena.
Sekularismi itsessään on yksi kiistanalainen maailmankatsomus, jonka kaikkia uskomuksia ei voida pelkästään järkisyin ja todistusaineistoon vedoten todistamaan ehdottomalla varmuudella. Eräät sen perustavaa laatua olevat uskomukset joudutaan siksi omaksumaan enemmän tai vähemmän uskon varassa.
Filosofian professori Brendan Sweetman valaisee sekularismin maailmankatsomuksellisten uskomusten luonnetta kirjassaan Why Politics Need Religion (IVP Academic, 2006) muun muassa seuraavasti:
Sekularistin käsitys siitä, että kaikki mitä on olemassa on aineellista, perustuu osittain uskoon. Sitä ei voida lopullisesti todistaa rationaalisin argumentein taikka vetoamalla todistusaineistoon. Eritoten sekularisti ei ole kyennyt todistamaan, että ihmismieli (tietoisuus, ajatukset, ideat jne.) on pelkästään fysikaalinen. Hän voi tietysti uskoa, että se on fysikaalinen tai toivoa eräänä päivänä voivansa todistaa sen (toivo, jonka arvelen jäävän toiveeksi). Mutta juuri tällä hetkellä hän joutuu vain uskomaan, että niin on. Hän saattaa sanoa sen olevan rationaalinen uskomus, mutta niin tai näin, se on silti osin uskoon perustuva uskomus.
Mitä tulee etiikkaan, Sweetman kirjoittaa:
Jos sekularisti uskoo esiaviollisen seksin olevan moraalisesti hyväksyttävää, kyse on jälleen uskomuksesta, jota hän ei pysty todistamaan. Tietysti erilaisia perusteltuja järkisyitä tämän näkemyksen tueksi (aivan niin kuin sitä vastaan) voidaan esittää. Tätä ei kukaan kiellä. Mutta kyse ei ole siitä voidaanko esittää perusteluita, vaan voidaanko väite todistaa. Jos ei, silloin se perustuu jossain määrin uskoon, siinä missä perinteiset uskonnolliset uskomukset, ja tällöin sekularistin oman näkemyksen mukaan [”vain sellaisten uskomusten, joiden tiedetään varmuudella olevan tosia, tulee antaa vaikuttaa lainsäädäntöön”] kyse on puhtaasti henkilökohtaisesta mielipiteestä”.
Sweetman (samoin kuin filosofi Tapio Puolimatka laajassa tuotannossaan) osoittaa myös, että kristinuskon ydinuskomusten puolesta voidaan esittää hyviä, järkisyihin ja todistusaineistoon vetoavia perusteluita. Niihin uskominen on siksi rationaalisestikin perusteltua, eikä ”vain” uskoa.
Sekularistista oletusta siitä, että yhteiskunnallisen keskustelun tulee perustua yksin sekularistisiin (ei ainoastaan sekulaareihin) argumentteihin, koska uskonnollinen usko on irrationaalista ja sekularismi rationaalista, ei siksi voida pitää kovinkaan uskottavana. Molempiin kuuluu järkisyihin sekä uskoon perustuvia uskomuksia. Ja loppupeleissä kristinuskon voidaan osoittaa olevan sekularismia rationaalisempi maailmankatsomus.
Jokainen osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun maailmankatsomuksestaan kumpuavasta todellisuuskäsityksestä ja arvoista käsin. Tässä ei ole eroa syvästi sekularistisen tai syvästi uskonnollisen ihmisen välillä. Sekularistinen poliittinen toiminta ja argumentaatio eivät tosiasiallisesti kumpua maailmankatsomuksellisesti neutraalista maaperästä. Sekularistin näkemyksiä ehdollistavat maailmankatsomukselliset oletukset vain ovat usein tv-kameroilta piilossa. Kuitenkin: 
”Joka kerta arvostellessamme jotain asiaa moraalisesti, tai esittäessämme väitteen todellisuuden luonteesta, tai siitä millainen olento ihminen on, tai onko Jumalaa olemassa, tai mitä on hyvä elämä, tai mikä poliittinen järjestelmä on paras, tai pitäisikö tästä tai tuosta säätää jokin laki, me vetoamme maailmankatsomukseemme”, Sweetman kirjoittaa.
Sekularismi ei ole neutraali, objektiivinen näkemys. Ajatus sekularistisesta argumentaatiosta oletusarvoisesti yhteiskunnallisesti neutraalina tai objektiivisena on harhakuva ja myytti. Sen asettaminen yhteiskunnallisen keskustelun edellytykseksi rajaa perusteettomalla tavalla muista maailmankatsomuksista kumpuavien argumenttien mahdollisuutta osallistua tasavertaisesti keskusteluun. Siksi sekularistista pyrkimystä dominoida yhteiskunnallista keskustelua tulee pitää haitallisena vapaan ja kriittisen poliittisen keskustelun kannalta
Eikö keskustelulle pluralistisessa yhteiskunnassa tulisi pikemminkin olla leimallista se, että sitä käydään vapaasti monista erilaisista lähtökohdista, jotka myös saavat kriittisesti ottaa mittaa toisistaan julkisella areenalla? 
Vaikea on myöskään nähdä sen sekularistisen vaatimuksen kuin itsestään selvänä pidettyä oikeutusta, että uskonnolliset ihmiset eivät vapaassa yhteiskunnassa saisi pyrkiä ajamaan omia tärkeäksi kokemiaan arvoja osaksi yhteiskunnallista lainsäädäntöä vain koska ne perustuvat jossain määrin uskontoon?
Miten tällainen rajoitus tulisi toimeenpanna? Kieltämällä uskovaisia äänestämästä, koska heidän äänestyskäyttäytymisensä ”tiedetään” perustuvan uskontoon? Tai kenties rajaamalla uskonnollisten ihmisten mielipiteen ja ilmaisunvapautta? Pitäisikö pyrkiä rajaamaan heidän osallistumistaan yhteiskunnalliseen keskusteluun ”uskonnollisin” argumentein kenties?
”Toi on uskonnollinen argumentti!” Ongelma yhteiskunnallisen keskustelun kannalta ei siis suinkaan aina ole esitetyn perustelun väitetty ”uskonnollisuus”. Ei edes uskonto sellaisenaan. Tällaisessa paheksuvassa huutelussa on usein kyse retorisesta pelistä, jossa esitetyistä perusteluista seuraavat yhteiskunnalliset, erityisesti kaikkia ihmisiä koskettavat lainsäädännölliset johtopäätökset nähdään ”väärinä”, koska niistä eri mieltä oleva henkilö ei itse niitä kannata, vaan haluaisi yhteiskunnallisen lainsäädännön pikemminkin heijastelevan omia arvojaan.
Sekularisti ei halua, että uskonnosta kumpuava etiikka tulisi millään tavalla lainsäädännön kautta normatiiviseksi yhteiskunnassa. Kun sekularismi ei kuitenkaan kestä avointa ja kriittistä maailmankatsomuksellista tarkastelua, pyrkii sekularisti nostamaan oman sekularisminsa yhteiskunnallisen keskustelun ainoaksi hyväksytyksi lähtökohdaksi muilla tavoin, retorisen pelottelun avulla: Toi on Uskonnollinen argumentti! Uskonto on irrationaalista! Uskonto on vaarallista”. Uskovat haluavat kaikkien elävän teokratiassa!
Tämän sekularisti tekee, koska hän itse haluaisi kovasti yhteiskunnallisen lainsäädännön sitovan kaikki muut, myös uskovat, omiin sekularistisiin arvoihinsa ja päämääriinsä. Tervetuloa sekulokratiaan!

7 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

En nyt oikein osaa nähdä asiaa niin, että uskonnollisia perusteluja ei SAISI ajaa lainsäädännössä. Niitä kyllä yritetään käyttää, mutta ne ovat jääneet tässä viimeisten vuosikymmenten ja oikeastaan satojen vuosien aikana tappiolle. Tämä on ollut etenevän pluralismin aikaa, ja juuri sen aikana tietyt uskonnolliset argumentit ovat hävinneet kerta toisensa jälkeen. Kukaan ei ole kieltänyt niiden käyttöä, mistä on tämä sinunkin blogisi todisteena. Sanokoon "sekularisti" mitä tahansa, niin ei hän kuitenkaan pysty estämään uskonnon sekoittamista politiikkaan.

Tekstissäsi kiihtyvä retoriikka ja siirtymä puhekieliseen (”toi on…”) repertuaariin lopussa paljastaa kenties oman turhautumisesi, eikä niinkään sitä, mikä tilanne oikeasti on ja mitä ”vastapuoli” oikeasti ajattelee. Kysyt raflaavasti, että aiotaanko uskovilta viedä äänioikeus ja rajoittaa sananvapautta. Liioittelet, yrität tehdä toisesta osapuolesta naurettavan ja syyllistyt pitkälti samaan pelotteluun, josta syytät toista osapuolta. Tältä osin tekstisi paatos taitaa puhutella vain niitä, jotka ovat jo valmiiksi samaa mieltä ja uskovat tuollaisiin uhkakuviin.

Asiapuolella on paljon hyvääkin, kuten aina teksteissäsi. Epäuskottavien uhkakuvien maalailu kuitenkin heikentää tekstin vakuuttavuutta laajemman yleisön silmissä.

Lisään vielä, että tappiolle jääminen ei välttämättä ole todiste siitä, että uskovien mielipiteitä ei kuunnella tai että heitä jotenkin sorretaan. Se todistaa vain, että pienempi osa yleisöstä vakuuttuu argumenteista. Tältä osin minkäänlaista syytä uhriutumiseen ei ole. Joskus toinen osapuoli vain pakosti häviää siinä mielessä, että päätöksiä on tehtävä ja lakia säädettävä. Esimerkin mainitakseni: abortin vastustajat ovat toistaiseksi tappiolla. Asian suhteen kaikilla on tiedossa uskonnolliset argumentit ja niitä saa aivan vapaasti levittää. Ne mittelivät ”julkisella areenalla”, vapaassa keskustelussa vapaassa yhteiskunnassa, mutta hävisivät ”maallisille” mielipiteille. Sama tullee käymään homoliittojen kanssa.
Meillä demokratiassa kuitenkin asiat voi nostaa uudestaan käsittelyyn, joten yksi tappio ei tarkoita lopullista tappiota. Mitä itse aiot tehdä sen jälkeen, jos vuosikausia kehittelemäsi argumentit homoliittoja vastaan häviävät?

Kalle kirjoitti...

Anonyymi sanoi: "En nyt oikein osaa nähdä asiaa niin, että uskonnollisia perusteluja ei SAISI ajaa lainsäädännössä."

Mielestäni puhut hieman eriasiasta kuin Pasi. Pasi kirjoitti yhteiskunnallisesta keskustelusta yleensä sivuten lainsäädäntöä ja sinä erityisesti lainsäädännöstä, joka on politiikan yksi osa-alue. Mutta tosiasia on, että aika ajoin yhteiskunnallisessa keskustelussa esitetään vaatimus, ettei uskontoa saisi sekoittaa politiikkaan.

Anonyymi sanoi: "Niitä kyllä yritetään käyttää, mutta ne ovat jääneet tässä viimeisten vuosikymmenten ja oikeastaan satojen vuosien aikana tappiolle."

Tämä nyt ei ihan pidä paikkaansa. Esimerkiksi maininta Jumalan pilkasta lakikirjassa säilytettiin.

Anonyymi sanoi: "Tekstissäsi kiihtyvä retoriikka ja siirtymä puhekieliseen (”toi on…”) repertuaariin lopussa paljastaa kenties oman turhautumisesi, eikä niinkään sitä, mikä tilanne oikeasti on ja mitä ”vastapuoli” oikeasti ajattelee."

Oletko todella sitä mieltä, ettei sellaisia väittelyitä ole Suomessa nähty, jossa on pyritty leimaamaan vastapuolen näkemykset vain uskonnollisiksi?

Anonyymi sanoi: "Liioittelet, yrität tehdä toisesta osapuolesta naurettavan ja syyllistyt pitkälti samaan pelotteluun, josta syytät toista osapuolta."

Pasin kärjistys nimenomaan osoittaa, että miten järjen vastainen sekularismin vaatimus on, kun se viedään loogiseen loppuun asti. Eikä kärjistys ole täysin tuulesta temmattu, kun katsoo viimeaikaista yhteiskunnallista keskustelua esim. Suomen lähetysseuran taannoisesta äänestyksestä, siinä tietyn näkökannan äänestäminen olisi ollut laitonta. Toinen esimerkki Ruotsista, jossa kriittinen uskonnollinen kanta homoseksuaalisuuteen oli viedä taannoin Åke Greenin ja Ulf Ekmannin telkien taa.

Anonyymi sanoi:"Lisään vielä, että tappiolle jääminen ei välttämättä ole todiste siitä, että uskovien mielipiteitä ei kuunnella tai että heitä jotenkin sorretaan."

Kirjoituksen keskeinen teema (sikäli kun ymmärsin) oli siinä, että keskustelija saatetaan teilata vain siksi, että hänellä tiedetään (tai oletetaan tiedettävän) olevan tiettyjä motiiveja. Ei siinä, jos häviää keskustelun esittämällä huonoja argumentteja.

Anonyymi kirjoitti...

Kallelle: Jumalanpilkka toki on osa uskonrauhaa koskevaa lakia. Joskus satoja vuosia sitten siitä sai kuolemanrangaistuksen. Nythän ei ole enää vuosikymmeniin ketään pilkasta tuomittu. Näin se maailma vaan muuttuu, ja jotenkin on kuitenkin selvitty. Ennen kuolemanrangaistuksen arvoisesta teosta ei saa enää oikein sakkojakaan vaikka kuinka yrittäisi. Aikamoinen muutos, eikö vaan. Rajoja on siirretty aika tavalla moraalin alueella. Varmaan se näyttää 1700-luvun näkökulmasta järkyttävänä moraalisena rappiona ja uhkana koko kansakunnan tulevaisuudelle. Vähän niin kuin homojen oikeuksien parantaminen nykyään?

No, leikki leikkinä. Tietysti meidän kulttuuriperinnön takia lait ovat pääasiassa sopusoinnussa kristitynkin moraalin kanssa, mutta joissakin keskeisissä kiistakohdissa (abortti ehkä tärkein) laki kyllä poikkeaakin siitä. Suunta on kyllä se, että mikäli ristiriitoja on niin ensisijaisesti uskontoon perustuvat lait häviävät.
Edelleen, mielestäni tekstissä maalaillut uhkakuvat olivat liioiteltuja ja ”pelottelevia”. Toki usein sanotaan ”uskontoa ei saa sekoittaa politiikkaan” mutta ei niiden sekoittamista mitenkään pystytä estämään tai edes haluta lainsäädännön tietä estää. ”Saada” merkitsee meillä suositusta tai toivetta, ja sitä kautta ilmaisee meidän suomalaisten yhteisön normeja (siis maallinen ennemmin kuin uskonnollinen politiikassa). Kieltoa tai pakottamista yhteisö ei kannata, uskallan näin väittää, ja jos joku alkaisi tuollaisia pakkoja ajamaan, niin niillä ei olisi tässä yhteisössä mitään mahdollisuuksia mennä läpi. Joten argumentaatiolle on tilaa ja mahdollisuuksia edelleen, mutta aina ei voi voittaa. Monissa asioissa kuitenkin yhteisymmärrys löytyy, ja sekin on hyvä pitää mielessä ennen aivan karmeiden ja kaikenkattavien uhkakuvien maalailua.


”Oletko todella sitä mieltä, ettei sellaisia väittelyitä ole Suomessa nähty, jossa on pyritty leimaamaan vastapuolen näkemykset vain uskonnollisiksi?”

Annatko pari esimerkkiä. Eikä irrallisia oman elämän anekdootteja, vaan esim. eduskunnasta, valtuustoista, tv-ohjelmista, lehdistä ynnä muualta. Miten keskustelu on edennyt, onko leimaamisen jälkeen vastapuoli vaiennettu? Eli en lähde yleistämään, vaan haluaisin nähdä keskusteluita. Niitä on monenlaisia. Joskus se on leimaamista ”turpa kiinni” asenteella, joskus leima on ihan oikea ja vastapuolenkin hyväksymä. Sanoinkin nimenomaan että tappio ei VÄLTTÄMÄTTÄ ole todiste siitä, että uskovien mielipiteitä ei kuunnella. Joskus se voi siitä todistaakin, mutta pitäisi selvittää, että onko oikeasti niin käynyt.

Mainitsemissasi Ruotsin esimerkeissä on kyse sananvapauden rajoista, ei sinänsä siitä, että puhuja on kristitty. Ei nyt mennä ”vihapuheeseen” kun se on niin oma aiheensa. Lähetysseuran päätöksen laittomuus/laillisuus on spekulaatiota. Et kai nyt kuitenkaan väitä, että yli puolet äänesti omaa vakaumustaan vastaan?

Kalle kirjoitti...

Anonyymi sanoi: ”Annatko pari esimerkkiä. ... eduskunnasta, valtuustoista, tv-ohjelmista, lehdistä ynnä muualta.”

Arhinmäen bloggaus voisi käydä yhdestä esimerkistä. Jossa hän kritisoi uskonnon tuomista politiikkaan. Varsinkin sen eutanasiaa koskeva jälkimmäinen osa, jonka hän summaa ilman, että on käsitellyt vastapuolen ainuttakaan argumenttia näin: ”Valitettavasti myös tässä asiassa uskonto ja politiikka on sekoitettu vahvasti yhteen. Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soinin ja kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsäsen uskonnollissävytteiset julkiset hyökkäykset eutanasian kannattajia kohtaan eivät täytä miltään osin perusteellisen arvokeskustelun tunnusmerkkejä.” www.paavoarhinmaki.fi/blogi/2012/uskonto-ja-politiikka-eivat-kuulu-yhteen/
Aiemmin hän oli sitä mieltä, ettei kristitty saa toimia omalta arvopohjaltaan: ”Tätä perusperiaatetta kunnioitetaan parhaiten sillä, että politiikkaan tai hallintoon ei sekoiteta uskontoa” vaikka ” Suomalaisen yhteiskunnan yksi peruspilareista on, että jokaisella on oikeus uskonnolliseen vakaumukseensa tai uskonnottomuuteensa”. Heti perään hän kuitenkin lausuu: ” Vaikka pitäisi politiikan ja uskonnon tiukasti erillään, joutuu yhteiskunnallisessa päätöksenteossa joskus ottamaan kantaa myös ihmisenä olemisen perimmäisiin kysymyksiin.”

En oikein osannut tehdä tästä muuta johtopäätöstä, kuin sen, että Arhinmäen mukaan on uskonnonvapauttaan voi toteuttaa yhteiskunnallinen vaikuttaja vain olemalla hiljaa. Tähän ei auta se vaikka olisi lääkäri ja näin ollen muodollisesti pätevä arvioimaan miten hoitohenkilökunta kokee heille mahdollisesti annettavan velvoitteen tai arviomaan muodollisesti pätevä arviomaan sitä onko saattohoito kehittynyt tai onko turvallisuudesta vastaava ministeri oikeutettu ajattelemaan ääneen esim. ”älä tapa” –käskyn opettamisen olevan yksi ennaltaehkäisevä lääke väkivaltaa vastaan.

Toinen hienovaraisempi esimerkki aikanaan blogisti osallistui keskusteluun radiossa Suoraa puhetta –ohjelmassa. http://yle.fi/radio1/asia/suoraa_puhetta/tarvitseeko_maailma_selittamiseen_jumalia_27296.html.
Keskustelu oli sinänsä laadukas molemmin puolin, mutta siinä oli erikoinen piirre. Tomi Kankkonen esiteltiin toistuvasti tieteellisten ansioidensa perusteella, mutta Pasin akateemista arvoa ei mainittu kertaakaan, toistuvasti toimittaja korosti raamatunopettaja - titteliä. Kuitenkin tilanne oli se, että molemmat keskustelijat olivat tuossa vaiheessa maistereita. Näin syntyi tarkoitushakuinen tiede vastaan uskonto -tilanne, vaikka keskustelijat kunnioittivat toisiaan toimittajalla oli oma päämäärä.

Anonyymi sanoi: ” Mainitsemissasi Ruotsin esimerkeissä on kyse sananvapauden rajoista, ei sinänsä siitä, että puhuja on kristitty. Ei nyt mennä ”vihapuheeseen” kun se on niin oma aiheensa. Lähetysseuran päätöksen laittomuus/laillisuus on spekulaatiota. Et kai nyt kuitenkaan väitä, että yli puolet äänesti omaa vakaumustaan vastaan?”

Nimenomaan sananvapauden rajoittamisesta oli kysymys siihen Pasin kärjistyskin viittasi ”ilmaisunvapauden rajoittamisella”. Sama tilanne oli lähetysseuralla. Ennen äänestystä äänestäjiin vaikutettiin ”Lähetysseuran hallituksen lainopillinen asiantuntija, asianajaja Arto Palsala muistutti kokouksessa ennen äänestystä, että parisuhteensa rekisteröineet torjuva päätös olisi laiton” www.kotimaa24.fi . Joku on saattanut äänestää vastoin mielipidettään, mutta tuskin moni. Sen sijaan äänestyksestä pidättäytyminen on toinen juttu. Pointtina on kuitenkin molemmissa tapauksissa, että kriittinen kanta homoseksuaalisuuteen voi tuoda tuomion.

PS. pahoittelut pituudesta ja jos voisit identifioida anonyymiuttasi jollakin nimimerkillä olisi mukavaa.

Anonyymi kirjoitti...

kallelle:
En nyt ehdi käydä tuota radiohaastattelua käydä läpi, mutta jos se oli laadukas keskustelu niin hyvä. Tuo saattaa kyllä olla yleistä, että kirkon tai muiden uskonnollisten yhteisöjen edustajat esitellään nimenomaan uskovina ihmisinä ja toiset sitten taas tieteilijöinä. Sinänsä hyvä kritiikki sinulta, ja tuon asian suhteen on hyvä pysyä tarkkana ja vaikka pistää siitä palautetta toimittajille. Toimittajat tosin hakevat aina tietyn vastakkainasettelun, ja uskonto/tiede on helppo valinta.

Arhinmäen bloggaus: Toki häneltä voi tuollaista odottaakin, ja ehkä olisin toivonut esimerkiksi jotain hieman yllättävämpää. Tässä on kuitenkin alussa selkeästi kohdistettu se kritiikki tiettyihin Räsäsen lausuntoihin jotka on annettu ministerin asemasta. Aika kärkevää tekstiä kyllä, mutta ymmärrettävistä syistä tunteet olivat tuolloin pinnassa itse kullakin. ”Blanket statement” ekan jakson lopussa on epämääräinen. Hän antaa siinä tietyn periaatteen, ja kutsuu sen rikkomista ”epämiellyttäväksi”. En nyt oikein koe tuota lausuntoa kauhean uhkaavaksi. Jos siinä lukisi että ”rikollista” tai ”vaadin ministeriä eroamaan”, niin sitten kokisin.

En ole Arhiksen enkä Räsäsen suuri fani, mutta kyllähän molemmat edelleen uraansa jatkavat omalla tyylillään politiikan huipulla. Siinä mielessä asiat ovat ainakin hyvin, että kumpaakaan ei ole hiljennetty ja meillä monilla tavoin erilaisia arvomaailmoja edustavat henkilöt kuitenkin kohtaavat politiikassa(kin). Mutta joo, toki Arhiksella on aika tiukka suhtautuminen tähän asiaan, mutta voidaanko tämän pienen puolueen puheenjohtajan bloggaukset yleistää ja miten laajalle.

Eutanasiasta: tämä on kai se kolmas suuri kiistakysymys tällä hetkellä. Arhis siinä hyökkää kahta kilpailevaa puoluejohtajaa vastaan. Ei kai siinä sen kummempaa, politiikkaa tuo on, retoriikkaa ja ”omille” puhumista. Ei se mitään hyvää keskustelua ole.

Räsäsessä tietysti yhdistyy lääkärin ja lainsäätäjän rooli. Hänellähän on oikeus ajatella ääneen ja antaa arvioitaan. Eikö paremminkin Räsänen ole saanut hyvin laajalti näkemyksiään esiin? Arhis voi kiukutella, mutta ei sillä nähtävästi mitään vaikutusta ole ollut. Toisaalta tietysti pitää olla varuillaan uskonnon ja lääkärinä toimimisen yhdistämisessä. Siinä on kuitenkin kaikille parasta, että laki ja ammattikunnan oma etiikka menee henkilökohtaisten uskonnollisten vakaumusten yli.

Voidaan myös kysyä Räsäsen pätevyyttä lausuntojen antajana. Onko hänellä kokemusta saattohoidosta? Käsittääkseni hän on toiminut lääkärinä viimeksi lähes 20 vuotta sitten ja viimeiset vuodet työterveyslääkärinä. Olettaisin Suomesta löytyvän paljon pätevämpiä ja kokeneempia lääkäreitä asiantuntijoiksi tähän kysymykseen.

Lähetysseurasta taas sen verran, että me emme varmasti tiedä mitä se kielteinen päätös olisi tarkoittanut. Ja mielipiteethän siinä jakaantuivat, ja se on seuran oma sisäinen keskustelu, eikä minulla oikeastaan ole isommin halua ottaa kantaa siihen. Jätän tämän asian heidän keskenään päätettäväksi ja keskusteltavaksi. Kenties seura olisi voinut joutua vaikeuksiin, en osaa sanoa. Ja yksityishenkilön sananvapaus on kuitenkin eri asia kuin järjestön tai yrityksen ”sananvapaus”. Ja edelleen huomautan, että lait suojaavat myös kristittyjä syrjinnältä.

En muuten pidä tässä yhteydessä ilmaisustasi ”kriittinen kanta homoseksuaalisuuteen voisi tuoda tuomion”. Miksi tällainen kiertoilmaisu? Suora puhe on parempi kuin poliittisesti korrektit kiertoilmaisut. Tässä tapauksessa puhutaan siis siitä, että eräät kristityt haluavat syrjiä ihmisiä seksuaalisen suuntautumisen perusteella. Toki voidaan ajatella, että valtion lakien ei haluta koskevan kristillisiä järjestöjä, mutta se on taas oma kysymyksensä sekin.

Terv. Ilpo

Björn J. kirjoitti...

Tänään saimme nähdä, miten Pasi osui oikeaan. Päivi Räsäsen joutuminen taas ajojahdin kohteeksi todistaa sen. Tuntui kuin olisi joutunut nälkäisten piraijaparven keskelle. Harva luki hänen puheensa ja jos jotain voi sanoa vihapuheeksi sitten suurinta osaa lukemistani kommenteista.

Tuntuu kun osa kansa saa kristillisestä uskosta anafylaktisen sokin oireita.

Kalle kirjoitti...

Ilpo sanoi: ”En nyt ehdi käydä tuota radiohaastattelua käydä läpi”
En suinkaan odottanut, että kävisit keskustelun läpi, varsinainen nauhan linkki taisi jo olla poistettu.

Ilpo sanoi: ”Arhinmäen bloggaus: Toki häneltä voi tuollaista odottaakin, ja ehkä olisin toivonut esimerkiksi jotain hieman yllättävämpää.”

Miksi olisi pitänyt yllättää, oleellista lienee, että ko. leimaamista tapahtuu ja että sitä tapahtuu yhteiskunnassa varsin korkealla tasolla julkisesti.

Ilpo sanoi: ”Tässä on kuitenkin alussa selkeästi kohdistettu se kritiikki tiettyihin Räsäsen lausuntoihin jotka on annettu ministerin asemasta.”

Nimenomaan tämä on koko jutun ydin. Tietyntyyppisiä kriittisiä lausuntoja leimataan vain, koska sanojalla on tietty vakaumus. Arhinmäki : ”Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soinin ja kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsäsen uskonnollissävytteiset julkiset hyökkäykset eutanasian kannattajia kohtaan EIVÄT TÄYTÄ MILTÄÄN OSIN perusteellisen arvokeskustelun tunnusmerkkejä.”

Eli uskonnollissävytteinen mielipide ei kelpaa arvokeskusteluun. Vaan se on pelkkä ”hyökkäys” ihmisiä vastaan.

Ilpo sanoi: ”Voidaan myös kysyä Räsäsen pätevyyttä lausuntojen antajana.”

Varmasti löytyy pätevämpiä, mutta jos vertailukohtana on Arhinmäki… Kuitenkin keskeistä on se, että leimataan pelkän uskonnollisen vakaumuksen perusteella, ei huonon argumentaation.

Ilpo sanoi: ”Siinä on kuitenkin kaikille parasta, että laki ja ammattikunnan oma etiikka menee henkilökohtaisten uskonnollisten vakaumusten yli.”

Osin olen samaa mieltä, mutta ongelma on siinä, että laki sen enempää kuin ammattikunnan etiikkakaan eivät ole valmiita, erityisesti siinä merkityksessä, että uusia sovelluskohteita tulee eteen, joltakin moraalifilosofiselta pohjalta kysymyksiä on jokaisen lähdettävä tarkastelemaan. Myöskin ammattikunnan etiikka ja laki saattavat olla törmäyskurssilla. Tästä saisi mielenkiintoisen keskustelun aiheen, mutta ehkä joskus myöhemmin.

Ilpo sanoi: ”Lähetysseurasta taas sen verran, että me emme varmasti tiedä mitä se kielteinen päätös olisi tarkoittanut. Ja mielipiteethän siinä jakaantuivat, ja se on seuran oma sisäinen keskustelu, eikä minulla oikeastaan ole isommin halua ottaa kantaa siihen.”

Toki emme tiedä mitä tuomioistuin olisi päättänyt, mutta julkisoikeudellisilla toimilla uhkaaminen ei ole ihan jokapäiväistä kirkon järjestöjen äänestyksissä. Koska oikeusjutut ovat lähtökohtaisesti julkisia, kyse ei ole vain sisäisestä asiasta. Lisäksi prosessioikeuden professorin kannanotto aiheeseen ei viittaa sisäiseen asiaan http://www.kotimaa24.fi/uutiset/kotimaa/11665-professori-sls-n-paeaetoes-olisi-ollut-laiton#!kmt-start=20 . Perustaltaan Timo Junkkaalan edustama näkemys edusti todennäköisesti laitonta. Olemme siis hyvin lähellä sitä mitä Pasi kauhukuvina maalaili. Vielä saat olla jotakin mieltä, vielä saat äänestää, saat äänestää mielipiteesi mukaan, mutta jos kantasi voittaa, raastupa odottaa. Ruotsissa jo mielipiteen ilmaisu johti toimenpiteisiin.

Ilpo sanoi: ”En muuten pidä tässä yhteydessä ilmaisustasi ”kriittinen kanta homoseksuaalisuuteen voisi tuoda tuomion”. Miksi tällainen kiertoilmaisu? Suora puhe on parempi kuin poliittisesti korrektit kiertoilmaisut. Tässä tapauksessa puhutaan siis siitä, että eräät kristityt haluavat syrjiä ihmisiä seksuaalisen suuntautumisen perusteella.”

Käytin kiertoilmaisua siksi, että sain kolme mainitsemaani tapausta saman ilmaisun alle. Ruotsissa pelkkä mielipiteen ilmaisu, johti toimenpiteisiin. Kysymys ei ole siitä, että kristityt erityisesti haluavat syrjiä ihmisiä, vaan siitä, että papilta/lähetystyöntekijältä pitää voida edellyttää kristillistä moraalista käyttäytymistä ja uskoa, kuten viittasin aiemmin papin ja piispan käyttäytymiseen, heitä ei syrjitty, he pettivät luottamuksen. Kuitenkin kristillisen moraalin velvoittaminen papilta onkin nyt syrjintää.