Jumala kuulee rukouksia ja johdattaa

"Huuda minua avuksi hädän päivänä!
Minä pelastan sinut, ja sinä kunnioitat minua"
(Psalmi 50:15 - Jumalan "puhelinnumero")

Aika ajoin näin keski-iän lähestyessä palautuu kauempaa nuoruudesta mieleen tapauksia, joissa Jumala on mieleenpainuvalla tavalla vastannut rukouksiin tarpeen hetkellä.  Muistojen mukana pintaan nousee myös syvä ja sanoinkuvaamaton kiitollisuus Jeesusta kohtaan, joka hyvyydessään ja armossaan on pitänyt huolta. Seuraava tapaus sattui 80-luvun puolivälissä lukion päättymisen aikoihin.

Olin 18-vuotias. Nykyisen vaimoni kanssa olimme menneet juuri kihloihin toukokuussa ja ryhtyneet suunnittelemaan naimisiin menoa syksyllä, jolloin oli tarkoitus muuttaa yhteen. Siihen saakka asuin kotona äidin luona Pursimiehenkadulla. Monta elämänmuutosta luonnollisesti oli edessäpäin juuri lukionsa päättäneen nuoren elämässä.

Lähi-idästä kotoisin oleva ihana maahanmuuttajavaimoni (Jumalalle kiitos maahanmuuttajista!), jonka kanssa olimme hänen uskoontulonsa myötä tutustuneet seurakunnassa, oli työtön. Sitäkin polttavampi oli siis kysymys omasta työllistymisestäni lukion päättyessä. Vastuu yhteisestä tulevaisuudesta alkoi hiljalleen tuntua harteilleni.  

Suomen Pipliaseuran raamattumyymälä sijaitsi noihin aikoihin seurakuntaamme vievän   kävelyreitin varrella Aabrahaminkadn ja Kalevankadun kulmassa. Meillä oli tilaisuuksia useasti viikossa, joten kuljin liikkeen ohi toistuvasti viikottain. Muistan miten  pariin otteeseen ohitse kulkiessa koin muutakin kuin vain mielenkiintoa ikkunassa olevia Raamattuja kohtaan.

Pariin kertaan myymälän ohi kulkiessani koko olemukseni ja sisimpäni valtasi – en löydä muita sanoja – vastaansanomattoman itsepintainen sisäinen ”tietoisuus” ja ”vaatimus” kysyä myymälästä töitä.

Sitä on vaikea selittää. Ne, jotka ovat näitä asioita kokeneet tietävät mistä puhun. Muiden voi olla vaikea ellei mahdotonta ymmärtää. Kyse ei ollut vain kaikille tutusta arkisesta ajatuksen päähän pälkähtämisestä. En voi, en aio, eikä minulla ole edest tarvetta, millään todistaa että siitä ei olisi ollut kyse. Minä vain tiedän, niin kuin vain minä voin tietää,  ettei ollut kyse "luonnollisesta" hetken mielijohteesta tai päähänpistosta siksi, että myymälä nyt sattui olemaan matkan varrella. 

Kumpaisellakin kerralla kävelin kuitenkin lopulta liikkeen ohitse. En tajua miksi arastelin astua ovesta sisään ja toimia niin kuin ”jokin” sisälläni minua kehotti tekemään. Ehkä en vielä tuossa vaiheessa ajatellut miten akuutiksi työnsaanti muodostuisi olosuhteiden kehittyessä. Ajan oloon koko asia unohtui eikä palautunut mieleeni edes kaupan ohi toistuvasti uudestaan kulkiessani. 

Eräänä aurinkoisena alkukesän iltapäivänä – en muista mikä päivä se oli, mutta muistan, että aurinko paistoi – olin tuttuun tapaan polvistunut rukoilemaan äitini ruskean kulmasohvan nurkkaan. Siinä tuntui jotenkin hyvältä aina rukoilla ja siihen polvistua. Ylistyksen ja kiitoksen ja pyyntöjen lomassa olin juuri rukoilemassa johdatusta työnsaantiin, kun puhelin soi. Harmittava häiriötekijä silloin kun haluaisi rukoilla. Se oli niitä vanhoja pöytäpuhelimia, joissa oli iso pyöritettävä numerovalintalevy ja joka soidessaan pirisi iloisesti vain yhdellä äänenvoimakkuudella. Lujaa. 

Vastasin. Soittaja oli Suomen Pipliaseuran raamattumyymälän työntekijä.

    – Ajattelimme ilmoittaa, että tilaamasi punakantinen englanninkielinen Raamattu on nyt tullut mikäli vielä kiinnostaa, sanoi naisääni luurin toisessa päässä.

Olin kokonaan unohtanut asian, koska tilauksesta oli kestänyt todella kauan, jonka johdosta olin jo ennättänyt hankkia vastaavan Raamatun mustakantisena.

    –  Kiitos vain, mutta en tarvitse enää. Olen jo ehättänyt hankkia sellaisen mustakantisena, totesin, kun yhtäkkiä kesken lauseen mielessäni välähti ne hetket jolloin olin kulkenut raamattumyymälän ohitse, vaikka sisälläni jokin vaati minua kyselemään töitä myymälästä.

    – Mutta voinko kysyä tarvitsetteko te työvoimaa? minä jatkoin lausetta katkaisematta suorastaan hätäisen ponnekkaasti. Pelkäsin, että soittaja sulkee puhelimen ennen kuin saan sanottua asiani loppuun. ”Tarvitsetteko te työvoimaa”? Tuntui omituiselta sanavalinnalta, mutta muutakaan ei sillä hetkellä tullut kiireessä mieleen.

Minua kehotettiin soittamaan Tuula Tapanaiselle, joka tuolloin toimi Pipliaseuran talouspäällikkönä. Soitin. Selitin lyhyesti miten olin saanut puhelun raamattumyymälästä ja esitin saman kysymyksen: Tarvitsetteko te työvoimaa? Muistan vastauksen hyvin.

    – Kuule, se on se mitä me juuri nyt tarvitsemme! Tapanainen vastasi ja kertoi lyhyesti heidän miettineen ja suunnitelleen jo jonkin aikaa puolipäiväisen myymäläapulaisen hankkimista.

Sovittiin tapaaminen ja työhaastattelu. Minusta tuli puolipäiväapulainen Suomen Pipliaseuran raamattumyymälässä. 

Työtä jatkui kesän ja aina syksyyn. Työ ja työtoverit oli vat mukavia. Hassuja asioitakin sattui, kuten omituinen lukkiutumiseni tuntikausiksi myymälän ulko- ja välioven väliseen tuulikaappiin, kun avaimet jäivät erään perjantai päivän päätyttyä kassan laskemisen jälkeen myymälän pöydälle. Miten siihen tilaan jouduin ja miten pääsin ulos on kokonaan oma tarinansa.

Syksyllä, muistaakseni hiukan ennen kuin minun ja vaimoni oli määrä mennä naimisiin ja aloittaa yhteinen elämä, Tapanainen pyysi minut juttusille ja kertoi heidän tulleensa siihen tulokseen, ettei myymälässä enää tarvita apulaista Elämäni toistaiseksi ensimmäinen ja ainoa kerta kun minut on irtisanottu töistä. Mutta erittäin kauniisti. Sikäli kun ymmärsin kyse ei ollut minusta, vaan siitä, että tilanne vain oli muuttunut.

Olen ehkä luonteeltani sellainen, että en osaa herkästi hätääntyä asioista. Tai sitten se oli Jumalan antamaa rauhallisuutta. Totesin tilanteen tyynesti ja kiitin menneistä kuukausista. Edessä oli vielä lakisääteinen viimeinen kuukausi töissä ennen kuin irtisanominen astuisi voimaan. Hiljaisesti toivoin, jostain löytyvän jotain sinä aikana.

Irtisanominen tuli  elämäntilannettamme ajatellen pahimpaan mahdolliseen saumaan. Vaimoni oli edelleen työtön ja yhteinen säännöllinen toimeentulomme minun varassani. Työttömäksi jääminen oli inhimillisesti ajatellen huonoin mahdollinen uutinen. Olimme, kuten edellä mainitsin, juuri avioitumassa ja muuttamassa yhteen. Vuokrat, ruuat, kaikki elämiseen tarvittava oli inhimillisesti minun varassani. Me olimme Jumalan varassa.

Tosin vasta nyt, asiasta näitten kaikkien vuosien jälkeen kirjoittaessani tulee mieleen, että puolipäiväapulaisen toimella ja palkalla tuskin perheestä muutenkaan olisi kovin pitkään pidetty huolta. Joten blessing in disguise, sanoisivat englantilaiset. Irtisanominen oli tässä tapauksessa kätketty siunaus.

Näissä tunnelmissa muistan tilanteen seuraavana päivänä, jossa jälleen polvistuin tutun kulmasohvan nurkkaan rukoilemaan apua Jumalalta.

    – Herra Jeesus, minä sanoin kiitoksen ja muun rukouksen lomassa. – Sinä näet, että minut on juuri irtisanottu töistä. Mutta olemme Parvinin kanssa menossa naimisiin ja Sinä ymmärrät, ettei minulla todellakaan ole varaa jäädä työttömäksi. Auta, Herra Jeesus meitä.

Puhelin soi.

Niin totta kuin Jumala elää ja niin totta kuin minä elän, puhelin soi! Juuri sillä hetkellä

Vastasin. Langan toisessa päässä oli seurakunnastamme tuttu ystäväni Harri. Hän oli postimies.

    – Terve Pasi, meillä on täällä Helsinki 53:n postipiirissä nyt juuri akuutti miesvajaus. Minä ajattelin, että et sinä kuitenkaan loppuelämääsi voi siellä raamattumyymälässä olla töissä, joten ajattelin soittaa ja kysellä kiinnostaisiko?

Irtisanomisestani en ollut kertonut vielä kenellekään. Siitähän oli muutenkin kulunut vasta vajaa vuorokausi.

    – No kyllä kiinnostaa, minä vastasin ja kerroin, että minut oli juuri irtisanottu Pipliaseurasta. Nauroimme Harrin kanssa iloisena tästä ihmeellisestä johdatuksesta. Hän kysyi, että milloinka voisin aloittaa sillä postipiiri Helsinki 53 Helsingin Hakaniemessä (joka tuolloin oli Suomen ja pääkaupunkiseudun toiseksi tai kolmanneksi suurin postipiiri) tarvitsi nopeasti ja kipeästi työntekijää.

Menin Harrin puhelun jälkeen seuraavan päivänä uudestaan Tapanaisen juttusille ja kerroin yllättäen tulleesta työtarjouksesta. En muista vuosien takaisia juridisia yksityiskohtia yhtä hyvin kuin näitä kahta puhelinsoittoa, mutta muistaakseni hyvässä yhteisymmärryksessä irtisanomisaika lyhentyi kuukaudesta kahteen viikkoon, eli kuten on tapauksissa, joissa työntekijä itse irtisanoo itsensä.

Postimiehenä työskentelin siihen saakka kunnes seuraavana vuonna tuli varusmiespalveluksen aika. Aseettoman palvelusjaksoni loppuvaiheessa muutimme vaimoni kanssa Vantaalle, jossa yhä asumme, ja työskentelin pienen aikaa postimiehenä Vantaalla, kunnes hakeuduin kauppaopistoon ulkomaankaupan linjalle. Sen päätyttyä tieni johdattui Paatmos Lähetyssäätiöön. Sekin on oma tarinansa johdatuksineen. Mutta se jääköön toiseen kertaan. 

Mitä tästä kaikesta voimme oppia. Ainakin sen, että puhelin kannattaa ottaa irti seinästä rukouksen ajaksi. Paitsi, jos pitää rukoilla itselleen työpaikkaa.