Jos Jumala vetäisi pois Pyhän Henkensä huomaisiko kukaan eroa?

”Jos Pyhä Henki vedettäisiin seurakunnasta tänään, 95 prosenttia kaikesta mitä teemme jatkuisi ennallaan ilman että kukaan huomaisi mitään eroa. Jos Pyhä Henki olisi vedetty pois Uuden testamentin seurakunnasta, 95 prosenttia kaikesta mitä he tekivät olisi pysähtynyt, ja kaikki olisivat huomanneet eron”. (A. W. Tozer 1897 - 1963) 

A. W. Tozer oli laajalti arvostettu yhdysvaltalainen pastori, lähetysmies ja klassikkokirjailija, jonka kirjoja on käännetty myös suomeksi. Hän puhui osuvasti siitä, miten elintärkeä rooli Jeesuksen lupaamalla Pyhällä Hengellä on uskovien elämässä ja kristillisessä työssä. 

Ingressistä löytyvä Tozerin ajatus on soinut sielussani, mielessäni ja sydämessäni. Siitä on nopeasti muodostunut jonkinlainen ”mittari”, jonka äärellä mietin omaa elämääni ja työtäni vuoden 2014 avautuessa. 

Jos tahdomme alkavana vuonna todella korottaa Jeesusta elämässämme, meidän on täytyttävä Pyhällä Hengellä! 

Jos tahdomme olla raamatullisella tavalla kristosentrisiä eli Kristus-keskeisiä, meidän on Jeesuksen kehotuksen mukaan täytyttävä Pyhällä Hengellä, eikä vain puhuttava Pyhästä Hengestä. Pyhä Henki kirkastaa Kristusta, ottaen Hänen omastaan ja jakaen meille (Joh. 16:14). 

Väheksymättä oikean kristillisen opin merkitystä (jollainen väheksyminen on liian yleistä nykykristillisyydessä) on sanottava, että Jumalan elämä kristityssä ei muodostu yksin oikeiden opinkappaleiden päähän pänttäämisestä. Jumalan elämä meissä ei myöskään rakennu vain siitä työstä ja tekemisestä, jota antaumuksella Hänelle teemme. 

Silti Raamattu ja oppi ovat tärkeitä, eikä työtä voi jättää tekemättä. Mutta Jumalan valtakunnan työssä ja kristillisessä elämässä on kyse enemmästä kuin siitä mihin lahjakkaat ihmiset kykenevät muutenkin, ilman Jeesuksen lupaamaa Pyhää Henkeä. 

Toisaalla Tozer kirjoittaa: 

Saatana tietää, että evankelikalismi ilman Pyhää Henkeä on yhtä kuollutta kuin modernismi tai harhaoppi. Siksi saatana tekee kaikkensa estääkseen meitä nauttimasta todellisesta kristillisestä perinnöstämme. Seurakunta ilman Henkeä on yhtä avuton kuin Israel olisi saattanut olla erämaassa jos tulipatsas olisi jättänyt heidät yksin. Pyhä Henki on meidän pilvenpatsaamme päivällä ja tulenhohde yöllä. Ilman häntä me vain harhailemme päämäärättömästi erämaassa.” 

Suorastaan hätkähdyttävää tekstiä Tozerilta. 

Haluaisin, että vuosi 2014 on Pyhällä Hengellä täyttymisen vuosi. Meidän on täytyttävä Pyhällä Hengellä voidaksemme kokea Jumalan vaikutuksen ja voiman sillä tavoin kuin Uusi testamentti meille opettaa. 

Ilman Pyhällä Hengellä täyttymistä seurakuntaelämästä ja kristillisestä toiminnasta tulee kuolettavaa rutiinia, jonka seurauksena on loppuun palaneita kristittyjä sen sijaan, että he olisivat Hengessä palavia. Näky hiipuu ja sammuu. Unohdetaan miksi oikeasti olemme olemassa ja työtä teemme. Valtaosa ajasta kuluu ylläpitäen sitä 95 prosenttia, jossa Pyhän Hengen väistymistä ei edes huomata, koska kaikki jatkuu ennallaan ilmankin Häntä. Ja kuitenkin jotain on ratkaisevasti poissa. 

Jos Pyhä Henki saa täyttä meidät voimallaan Hän elävöittää rukouselämän, valaisee ja avaa Jumalan sanan ja varustaa lahjoillaan aivan tavalliset kristityt palvelemaan Kristusta ja toinen toisiaan. 

Sanan julistus ilman Pyhän Hengen täyteyttä, voi olla informatiivista, mutta jättää kuulijan sydämen ja elämän koskemattomaksi. 

Lähetystyö ilman Pyhän Hengen täyteyttä kadottaa jotain kristillisestä olemuksestaan. Siitä tulee valistustyötä ja pelkkää ihmislähtöistä ja –keskeistä humanitaarista auttamista. 

Hädässä olevien ihmisten auttaminen on toki sinänsä arvokasta ja tärkeää ja Jeesuksen sanojen mukaista. Ilman Pyhän Hengen täyteyttä kristillinen lähetystyö ja toiminta menettää kutsumustietoisuutensa viedä todistusta Jeesuksesta maailman ääriin rakkauden tekoina. 

Karismaattisuuden nimikkeen alla liikkuu nykyään kaikenlaista eriskummallista ja eksoottista, joka, vaikka sellainen herättääkin suurta mielenkiintoa, ei ole enää selvästi tunnistettavissa ja yhdistettavissä Uuden testamentin mainitsemien armolahjojen kanssa. Näillä karismaattisilla kummallisuuksilla on huomioarvoa, mutta lähinnä ne vievät huomion Kristuksesta ja Hänen työstään. 

Salli minun sanoa suoraan: Jeesus ei ole vastaus ennenaikaiseen kaljuuntumiseen! 

Jumala ei lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä varten, ettei yksikään, joka Häneen uskoo jäisi vaille yliluonnollisia kokemuksia, vaan siksi, ettei yksikään, joka Häneen uskoo hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. 

Jos tahdomme olla terveesti karismaattisia, meidän on täytyttävä Pyhällä Hengellä ja pyrittävä osallisiksi Uuden testamentin mainitsemista armolahjoista (kharisma), joista Paavali kertoo 1 Kor 12 luvussa. Meitä ei ole kehotettu pyrkimään osallisiksi yliluonnollisista kokemuksista yleensä, vaan palvelukseen tarkoitetuista armolahjoista, jotka sanassa on selvästi mainittu. Ne kirkastavat meille Kristusta. Mielemme ja sydämemme valtaa mielenkiinto ja rakkaus Jeesusta ja Hänen sanaansa kohtaan. Kaipaamme entistä kiihkeämmin elää Hänen sanassa ilmoittamansa tahdon mukaan. Emme vain kulkea tilaisuudesta toiseen, josta kuuluu kummia. 

Paavalin mukaan armolahjat on tarkoitettu todistukseksi Kristuksesta seurakunnan keskellä siihen saakka kunnes Jeesus palaa takaisin (1 Kor. 1:6-7; 1 Kor. 13:8-13). Kristittyjä rohkaistaan siksi täyttymään Hengellä ja palvelemaan toinen toisiaan sillä armolahjalla, jonka Jumala itse kullekin on suonut.

Tozerin pysähdyttävät sanat muistuttavat meitä alkavana vuonna Pyhän Hengen tärkeydestä. Ilman Henkeä, kuten Tozer sanoo, seurakunta on avuton kuin Israel ilman tulipatsasta erämaassa. Tarvitsemme Pyhää Henkeä huolehtimaan siitä, että suunta säilyy ja Jeesus tulee kaikessa korotetuksi myös vuonna 2014.

Jeesus - Rauhanruhtinas toisille, rauhanhäiritsijä toisille

”Sillä lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu, jonka hartioilla on herraus, ja hänen nimensä on: Ihmeellinen neuvonantaja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhanruhtinas. Herraus on oleva suuri ja rauha loppumaton…”  (Jesaja 9:6) 

Vähäpätöisestä syrjäkylästä tuli maailmankuulu, kun maailman Vapahtaja, Herra ja Kuningas, Jeesus syntyi siellä.

Koko tapahtuma olisi kenties jäänyt huomaamatta elleivät enkelit olisi asiasta kuuluttaneet paimenille ja idästä tulevat kuninkaat kertoneet siitä Herodeksen hovissa.

Herodekselle kyse ei kuitenkaan ollut ilouutisesta. Jeesus, ”äsken syntynyt juutalaisten kuningas”, oli hänelle uhka, jonka eliminoimiseksi hän ryhtyi toimenpiteisiin.

Herodeksen toteuttama Betlehemin lastensurma ei ole jättänyt itsestään jälkiä historiaan evankeliumien ulkopuolelle. Toisaalta evankeliumitkaan eivät kerro Herodeksesta kaikkea, kuten sitä, että hän murhautti omat poikansa, joita piti kilpailijoina. Ja vaimonsa Mariannen. Betlehemin lastensurma on siis Herodeksen ”tyyliä”.

Tietäjien vierailu laukaisi Herodeksessa vainoharhaisen reaktion ja hän lähetti sotilaansa surmaamaan Betlehemissä syntyneet poikalapset. 

Historioitsija Josefus kertoo jotain mikä saattaa osaltaan selittää Herodeksen vainoharhaista käyttäytymistä. Josefuksen mukaan Herodes oli pienenä poikana koulutiellä kohdannut erään essealaisen miehen nimeltä Menahem. Tämä oli tervehtinyt Herodesta ”juutalaisten kuninkaana” ja profetoinut hänen tulevan kerran hallitsemaan juutalaisia.

Tässä valossa idästä saapuvien arvovieraiden kysymys äsken syntyneestä, tähden ilmoittamasta ”juutalaisten kuninkaasta” saattoi hyvinkin muistuttaa Herodesta siitä, etteivät ennusmerkit olleet leikin asia ja laukaista hänessä vainoharhaisen murhanhimon. 

Tänäkin jouluna on niitä, jotka tahtovat, kuten idästä tulleet arvovieraat, kumartaa Jeesusta tunnustaen Hänet luvatuksi kuninkaaksi, ja toisaalta niitä, jotka vain sanovat haluavansa kumartaa, mutta sydämessään haluaisivat päästä hänestä eroon, koska haluavat itse olla oman elämänsä kuninkaita katkeraan loppuun saakka.

Tuoreessa Kotimaa –lehdessä (19.12.2013) oli toimittaja Jussi Rytkösen lukemisenarvoinen kirjoitus: Jouluna Jumala syntyi. Jutun ydin ei ollut Jeesuksen syntymän ajankohdassa, vaan inkarnaation salaisuudessa, jota Rytkönen hyvin pohdiskelee tekstissään.

Rytkönen osoittaa jutussaan miten keskeinen rooli inkarnaatiolla, Jumalan lihaksitulemisella, on kristinuskon syvimmän olemuksen kannalta.

”Ihmiseksi syntymällä Jumala osoitti armonsa konkreettisimmalla mahdollisella tavalla. Ilman inkarnaatiota, lihaksi tulemista, kristinusko olisi lakihenkinen moraalioppi”, Rytkönen toteaa ingressissä.

Inkarnaation vuoksi kristinusko ei ole rinnastettavissa mihinkään muuhun uskontoon maailmassa. Inkarnaatiosta johtuen se on, kuten Rytkönen toteaa, ”kummajainen uskontojen maailmassa”. Rytkönen on oikeassa. Kaikissa muissa uskonnoissa yrittää omilla teoillaan ja moraalisella uudistumisellaan saavuttaa Jumalan hyväksynnän.

Kristinuskossa Jumala itse tulee alas ihmisten pimeään ja syntiseen maailmaan. Synnitön Kristus, lihaksi tullut Jumala, antaa henkensä syntisten puolesta, koska ihminen itse ei kykene itseänsä pelastamaan.

Jumalan armo tulee alas tähän maailmaan inkarnaatiossa, Jumalan pojan tullessa lihaksi.

Artikkelissaan Rytkönen luettelee kolme vaaraa, jolta inkarnaatio suojelee kristinuskoa.

”Ensinnäkin Jeesuksen persoona sulkee tien panteismiltä, opilta siitä, että kakki luonto ympärillämme on jumalallista”, hän kirjoittaa.

”Toiseksi ihminen itse ei ole jumala”, Rytkönen jatkaa.

”Kolmas asia, jolta inkarnaatio kristinuskoa varjelee, on muuttuminen moraaliopiksi.”

Oikeudenmukaisuus, köyhistä ja hyljeksityistä huolehtiminen ja muu sen kaltainen on Rytkösen mukaan tärkeää sinänsä. Mutta kapea-alainen eettisyys kaikkinensa ei ole kristinuskon ”kovaa ydintä” niin kuin on inkarnaatio.

Rytkönen päättää kirjoituksensa: ”Silti kirkasotsaisinkaan elämä ei vie meitä perille. Vaatimuksia olennaisempaa meille syntisille on se, että Jeesus tuli pelastamaan meidät synnin vallasta, eikä sillä tarkoiteta vain yhteiskunnallisia olosuhteita. Jouluna ihmiseksi tullut Jumala on meille toivon merkki pelastuksesta. Ihminen ei voi Jumalan vaatimuksia täyttää, vaan me tarvitsemme Kristusta, seimen lasta." 

Herodes ei katsonut tarvitsevansa seimen lasta. Päinvastoin. Herodes koki Jeesuksen uhkana, koska Jumalan Pojan tuleminen tähän maailmaan asetti kyseenalaiseksi kaiken sen minkä varaan Herodes oli elämänsä rakentanut ja minkä Herodes luuli riittävän.

Jeesus haastaa tämän maailman ajattelutavat, sen että ihminen ei, kuten Rytkönen kirjoitti,  ole Jumala. Eksistentialistifilosofi Nietzsche kerrotaan sanoneen: ”Jos jokin jumala olisi olemassa miten voin sietää sen tosiasian, että minä en ole se?” Koska hän ei voinut sietää ajatusta siitä, ettei  itse voinut olla Jumala Nietzsche kielsi, ettei mitään Jumalaa voi olla olemassa.

Kenties Jeesus laukaisee meissä, niin kuin Herodeksessa, muistoja menneisyydestä, joiden vuoksi haluaisimme mieluummin päästä hänestä eroon, kuin kumartaa häntä.

Jeesus haastaa myös itseensä ja tekoihinsa luottavan ihmisen. Ei ole merkityksetöntä miten elämme. Kuitenkin eettisinkään ihminen ei voi omilla hyvillä teoillaan ansaita pelastusta. Jos pelastus olisi saavutettavissa hyvillä teoilla Jeesuksen ei olisi tarvinnut tulla maailmaan. Jeesuksen syntymä loukkaa ihmistä, joka luottaa eettisyyteensä.

Siksi löytyy edelleen niitä, jotka Herodeksen tavoin kokevat Jeesuksen rauhanhäiritsijänä Kuitenkin jokainen, joka aidosti kumartaa seimen lasta, lihaksi tullutta Kaikkivaltiasta, löytää hänessä Jumalan lupaaman Rauhanruhtinaan.

Miksi sosiaalinen media tekee ihmisistä epäsosiaalisia?

Suomalaiseen (kristilliseenkin) keskusteluun kuuluu valitettava piirre: Asioita arvioidaan usein sen perusteella kuka sanoo, ei sen perusteella mitä sanotaan. 

Samaan sarjaan kuuluu ns. motiiviarvailu, jossa itse asian sivuuttaa ryppyotsainen pohdinta siitä mikä mahtoi olla asian esittäjän todellinen motiivi esittää asiansa. 

Kuitenkin asiat joko ovat tai ei eivät ole totta ihan riippumatta siitä kuka sanoo ja mikä oli hänen motiivinsa asian esittämiselle. Motiivi voi olla väärä ja asia oikein ja totta. Tai päinvastoin motiivi oikea ja asia päin mäntyä. 

Kuten C S Lewis aikanaan huomautti ensin on kyettävä osoittamaan että sanoja on väärässä ja vasta sitten on mielekästä keskustella mikä motiivi hänellä mahtaa olla. 

Tähän liittyen kohtuuhyvä ja ajatuksiaherättävä Arno Kotron kolumni hesarista: Kuka sen sanoi?

Toinen yleinen piirre, joka tuntuu vaivaavan keskusteluita vaikkapa blogosfäärissä ja sosiaalisessa mediassa on asiassa pysymisen vaikeus. Tätä voi pitää jo jonkinlaisena vitsauksena, joka korruptoi hyvänkin keskustelun nopeasti. 

Kokemukseni mukaan yleensä alkuperäisestä postauksesta harhaudutaan keskimäärin kahden tai kolmen kommentin jälkeen. 

Aiheesta sivuun ajautuminen saa keskusteluketjun nopeasti muistuttamaan onnettomuuspaikkaa tyyliin "kuljettaja menetti ajoneuvonsa hallinnan". 

Syy tällaiseen rönsyilyyn on usein siinä, että lukijan on ollut vaikea hahmottaa itselleen mikä on ollut tekstin varsinainen pointti, argumentti tai kohde. Niinpä kommentissa tartutaan alkuperäisen postauksen kannalta vähemmän tärkeään tai epäolennaiseen seikkaan, joka ei kuitenkaan kirjoituksen kokonaisargumentaation kannalta ole relevantti. 

Usein on havaittavissa, että tällainen keskustelun tekstin alkuperäisestä pointista sivuun ajava kommentointi nousee kommentoijan omista "lempiaiheista", jotka vilahtavat tekstissä sivuroolissa. Koske ne ovat lukijalle tärkeitä hän kaappaa keskustelun itsekkäästi kommentillaan omaan aiheeseensa ja avaa tavallaan ihan oman keskustelun varsinaisen tekstin alle.

Lääke tällaiseen rönsyilyyn on siinä, että lukija lukee tekstin huolella ja pyrkii hahmottamaan tekstin suuret päälinjat, olemaan provosoitumatta tekstissä vilahtavista "lillukanvarsista" ja keskittämään kriittiset huomionsa tekstin kannalta olennaisiin kysymyksiin. 

Yhdysvaltalainen kolumnisti ja toimittaja Dennis Prager on mielestäni osuvasti verrannut nimimerkillä kirjoittamista vahingollisuudessaan nettipornoon. Ihmiset kirjoittavat nimimerkin takaa tavalla, jolla eivät puhuisi kasvotusten. Tri Jekyl ja Mr. Hyde siis.

Omalla nimellään rehdisti kirjoittaminen on yksi parhaimpia keinoja pitää keskustelu maltillisena ja asiallisena. Nimimerkin takaa on sen sijaan helppo aukoa päätään, koska sen voi tehdä ilman itsesensuurin rajoitteita ottamatta henkilökohtaisesti vastuuta sanoistaan. 

Ei tämän syvällisempää tällä kertaa.

Koskettava lyhytvideo kristittyjen vainoista Nigeriassa

Globaali hyökkäys kristinuskoa vastaan

Neljäkymmentä vuotiaan pohjoiskorealaisen naisen kotoa Pyonganin provinssissa löydettiin Raamattu. Nainen ammuttiin julkisesti ja armeijan upseeri muutti asumaan hänen taloonsa. Laosin kansanarmeijan sotilaat tunkeutuivat kristittyjen kotikokoukseen, pahoinpitelivät ja sitoivat miehet sekä lapset, ja pakottivat sitten katsomaan miten sotilaat raiskasivat ja tappoivat heidän vaimonsa, lasten äidit. Kaikki löydetyt Raamatut takavarikoitiin. Intialainen Rajes Singh heitti kotitekoisen pommin kirkon ikkunasta ja ampui 35-vuotiaan pastorin, Vinod Kumarin. Saudi-Arabian uskontopoliisiin kuulunut mies poltti kristityksi kääntyneen tyttärensä elävältä.

Neljä pysähdyttävää tapausta ingressissä ovat esimerkkejä laajalle levinneistä kristittyjen vainoista 2000 luvulta.

Kristityt eivät ole ainoa vainottu ihmisryhmä maailmassa. Yleensä läntinen media kuitenkin jättää huomioimatta sen tosiasian, että kristityt ovat kaikkein eniten vainottu yksittäinen uskonnollinen ihmisryhmä tämän päivän maailmassa.

Näin toteavat arvostetun Hudson Instituutin tutkijat Paul Marshall, Lela Gilbert ja Nina Shea huolellisesti dokumentoidussa teoksessaan VAINOTUT – Globaali hyökkäys kristittyjä vastaan (Persecuted – The Global Assault on Christians; Thomas Nelson, 2013, 405 sivua). Kirja lienee tämän hetken kattavin ja arvovaltaisin yksittäinen katsaus uskovien vainoihin ajassamme.

Kirja ei pyri sensaationhakuisuuteen, mutta erilaiset huolella dokumentoidut tapauskertomukset ja faktat ovat hätkähdyttävää luettavaa ja piirtävät julkisuudelta piilossa olevan kuvan laajamittaisista kristittyihin kohdistuvista vainoista tämän päivän maailmassa.

Pew tutkimuskeskuksen julkaisemien tilastojen mukaan uskonnollisuus on maailmassa lisääntynyt. Mutta samalla suvaitsemattomuus kristittyjä kohtaan on entisestään lisääntynyt. 

”Kristittyjen vaino on massiivista, laajalle levinnyttä ja lisääntymään päin, sekä edelleen heikosti uutisoitua”, kirjoittavat Hudson instituutin tutkijat kirjassaan. Kristittyjä vainotaan 133 maassa, mikä merkitsee noin kahta kolmasosaa maailman maista. Paikallisesti vainot kohdistuvat juuri kristittyihin laajemmin kuin mihinkään muuhun uskonnolliseen ryhmään.

Euroopan yhteisön katolisten piispojen konferenssin julkaisemien tietojen mukaan uskonnollisuuteen kohdistuvasta suvaitsemattomuudesta johtuvista hyökkäyksistä maailmalla 75 prosenttia kohdistuu juuri kristittyihin.

Laajalle levinneet kristittyjen vainot myös ravistelevat jälkikolonialistisia myyttejä kristinuskosta kehittyneen lännen ja ”valkoisen miehen uskontona”. Marshall, Gilbert ja Shea valottavat kirjassaan sitä millaiset kasvot on 2000-luvun

kristinuskolla:

”Monet ovat tietämättömiä siitä, että kolme-neljäsosaa maailman 2.2 miljardista nimellisesti kristitystä, samoin kuin ehkä neljä-viidesosaa maailman aktiivikristityistä, asuu kehittyneen lännen ulkopuolella. Vain kaksi maailman kymmenestä suurimmasta kristillisestä yhteisöstä – nimittäin Yhdysvallat ja Saksa - sijaitsee kehittyneessä lännessä. Maailmanlaaja kirkko koostuu valtaosaltaan naisista ja ei-valkoihoisista ihmisistä. Kiinasta saattaa pian tulla maa, jossa on kaikkein suurin kristillinen yhteisö koko maailmassa. Samaan aikaan Latinalainen Amerikka on suurin kristillinen maantieteellinen alue ja Afrikasta on tulossa suurimman kristillisen väestön omaava manner. Keskiverto kristitty planeetalla, jos sellainen löytyisi, olisi todennäköisesti brasilialainen tai nigerialainen nainen tai kiinalainen nuori”

Marshallin, Gilbertin ja Shean mukaan kristittyjä vainotaan nykyään kiihkeimmin post-kommunistisissa (valtionateismi) sekä islamilaisissa maissa ja Etelä-Aasian hindulaisilla ja buddhalaisilla alueilla. 

Eräillä alueilla vainot tulevat suoraan valtion taholta, jonka politiikkaan kuuluu väkivalloin taikka byrokraattisesti tiukasti valvomalla ja rajoittamalla estää kristinuskon leviäminen ja tukahduttaa kirkkojen toiminta. Tällaisia maita ovat vaikkapa Pohjois-Korea, Vietnam, Kiina, Burma, Saudi Arabia ja Iran.

Toisilla alueilla vainot taasen johtuvat siitä, että valtio on liian heikko tai välinpitämätön suojellakseen kristittyä vähemmistöä paikallisten kiihkoilijoiden mielivallalta. Näin vaikkapa Nigeriassa ja Irakissa.

Erilaiset alueellisesta hallinnasta kamppailevat terroristiryhmät, kuten Al-Shabab Somaliassa tai Taliban liike Afganistanissa, myös vainoavat kristittyjä.

Kiina, Vietnam ja Kuuba ovat kirjoittajien mukaan esimerkkejä maista, joissa kristinusko on vainojen hellittäessä kyennyt jossain määrin toipumaan ja elävöitymään jälleen.

Toisilla alueilla kristinusko on häviämässä kokonaan. Irakissa, jossa kristittyjä oli aikoinaan 35 prosenttia väestöstä on jäljellä enää 1.5 prosenttia kristittyjä. Iranissa kristittyjen määrä on pudonnut 15 prosentista 2 prosenttiin, Syyriassa 40 prosentista 10:een, Turkissa 32 prosentista 0.15 prosenttiin. 

”Nykyajan kristityt ovat niin rajujen vainojen kohteena, että sellaista on vaikea edes kuvitella. Joillakin alueilla kristinusko saattaa hävitä kokonaan uskonnollisten ääriliikkeiden ja despotismin seurauksena,” totesi Yhdysvaltojen kansainvälisen uskonnonvapauskomission edesmennyt puheenjohtaja Leonard A. Leo.

Kirjoittaessaan kristittyjen vainoista kirjoittajat tarkoittavat todellisia uskonnonvapausloukkauksia, eikä vain kristittyjen uskonnollisten tunteiden loukkaamista. ”Vainoilla me tarkoitamme tässä kirjassa sitä, että kohdemaissa elää kristittyjä, joita kidutetaan, raiskataan, vangitaan tai tapetaan uskonsa vuoksi. Heidän kirkkojansa saatetaan myös tuhota ja niihin hyökätä.”

Vainoista voidaan puhua myös (The US International Religious Freedom Act, 1998) silloin kun uskonnonvapautta loukataan ”mielivaltaisesti kieltämällä, rajoittamalla tai rankaisemalla” uskovia kun he:

• kokoontuvat rauhanomaisesti uskonnollisiin tapahtumiin kuten jumalanpalveluksiin, saarnaamaan ja rukoilemaan.
• puhuvat vapaasti omasta uskostaan
• vaihtavat uskontoaan tai uskonnollista viitekehystään
• pitävät hallussaan ja jakavat uskonnollista kirjallisuutta, mukaan lukien Raamattuja
• kasvattavat lapsiaan valitsemansa uskonnon opetusten mukaisesti

Uskonnonvapautta (IRFA 1998) loukkaavat myös:

• mielivaltaiset rekisteröintivaatimukset
• Mikä tahansa seuraavista teoista, jos sellainen on seurausta henkilön uskonnonharjoituksesta tai uskonnollisista käsityksistä: pidätys, kuulustelu, kohtuuttomien taloudellisten rangaistusten antaminen, uskonnolliset pakkokäännyttämiset, pahoinpitely, kidutus, silpominen, raiskaukset, orjuuttaminen, murhat ja teloitukset.

Lännen hallitusten ja median vaitonaisuus on osaltaan vastuussa siitä, että vainot kristittyjä kohtaan lisääntyvät, toteavat Marshall, Gilbert ja Svea  kirjassaan.

Esimerkiksi kirjoittajat muistuttavat kuinka suuri kansainvälinen kohu nousi Taliban liikkeen tuhottua Bamiyanin laakson suuret Buddhan patsaat vuonna 2001. Vuonna 2010, Yhdysvaltojen tukeman presidentti Kharzain hallituksen silmien alla, Afganistanissa lanattiin maan tasalle maan viimeinen kristillinen kirkko. Kansainvälinen hiljaisuus oli korviahuumaava. Afganistan liittyi teollaan Saudi Arabian kaltaisten maiden joukkoon, jotka eivät salli maassaan lainkaan kirkkorakennuksia. Kristittyjen on pakko kokoontua salaa kodeissaan.

Ja tuskinpa pääministeri Jyrki Katainenkaan mainitsi sanaakaan maassamme vierailleelle Turkin pääministeri Erdoganille siitä miten historiallisen Nikean kirkolliskokouksesta kuuluisassa kaupungissa (nykyisin Iznik) sijainnut Hagia Sofian kirkko (samanniminen kuin Istanbulissa) muutettiin marraskuussa 2011 valtion määräyksestä moskeijaksi. Tai siitä mitä Turkin laittoman miehityksen aikana, joka alkoi vuonna 1974, Pohjois-Kyproksella on tapahtunut kristityille sekä kirkoille, luostareille, kristityille hautausmaille. Turkin joukot ovat peräänantamattomasti pyrkineet hävittämään kaikki jäljet alueen kristillisestä menneisyydestä. Monet kristityt pakenivat Etelä-Kyproksen puolelle. Vain noin 350 kreikkalaisortodoksista asukasta on jäljellä alueella, joka nykyään on lähes täysin islamisoitu. Jäljet lähes parituhat-vuotisesta kristinuskon vaikutuksesta on lähes kokonaan hävitetty. Toukokuussa 2011, kertovat Marshall, Gilbert ja Shea, tuhottiin Vokolidan kylässä pohjoisessa sijainnut, lähes kaksisataa vuotta vanha kreikkalaisortodoksinen Pyhän Teklan kappeli. 

Kristuksen sankarit 

Vainotut –kirjassa on dokumentoitu mittava määrä tapauksia kristittyjen vainoista 2000-luvulla eri puolilla maailmaa. Ne antavat tilastoja paremmin kuvan siitä todellisuudesta, pelosta ja epävarmuudesta, jossa monet kristityt tänä päivänä joutuvat elämään. Kirjoittajat kertovat tapauksista paikoin hyvinkin tarkasti. Ohessa eräitä rajusti tiivistämiäni poimintoja: 

Pohjois-Korea 2001 – Nainen keskusteli naapurinsa kanssa uskonnosta. Hänet pakotettiin ottamaan ero miehestään ja passitettiin vankileirille, jossa hän kuoli. 

Pohjois-Korea 2003 – Eräs 16-vuotias poika oli opetellut Raamattua ulkoa. Hän ja hänen koko perheensä vangittiin. Syytös: Levitti ”huhuja Jumalasta”. 

Egypti 2005 – Turvallisuusviranomaiset pidättivät kristityksi vuonna 2003 kääntyneen muslimimiehen. Häntä kidutettiin repimällä varpaankynsiä. Hänet toimitettiin pakkohoitoon Kairon El-Khankan mielisairaalaan, jossa häntä pidettiin eristyksissä ja estettiin nukkumasta. Muutama kuukausi myöhemmin vapauduttuaan hän pakeni ja piiloutui. 

Orissa, Intia 2008 – Äärihindut tappoivat 40 kristittyä, raiskasivat naisia, polttivat elävältä, tuhosivat tuhansia koteja, polttivat satoja kirkkoja. Pari vuotta myöhemin, 2010, noin 60 Orissan vainoissa kadonnutta naista löydettiin Delhistä myytynä seksiorjiksi. 

Azerbajdzan 2009 – Poliisi tunkeutui pastori Shingarovin kotiin ja pani kaiken mullin mallin etsiessään ”laittomia kirjoja”, kuten Raamattuja. 

Malesia 2009 – Tulliviranomaiset alkoivat takavarikoida kristillisiä kirjoja, joissa käytettiin sanaa Allah. Noin 35 000 Raamattua takavarikoitiin. Maaliskuussa 2011 hallitus lupasi antaa Raamatut siinä tapauksessa, että niihin merkittäisiin päälle teksti ”Ainoastaan kristittyjen käyttöön”. 

Afganistan 2010 – Talibanit ampuivat kuoliaaksi kymmenen kristillisen lääkäritiimin jäsentä. 

Saudi Arabia 2010 – Yli 150 katolilaista pidätettiin osallistumisesta salaiseen messuun. 

Pakistan 2010 – Jouluaattona, 12-vuotias kristitty Anna kaapattiin autoon, joka vei hänet toiseen kaupunkiin. Siellä häntä pidettiin kahdeksan kuukautta, raiskattiin toistuvasti, pahoinpideltiin ja käskettiin kääntyä Islamiin. Syyskuussa 2011 Anna onnistui pakenemaan sieppaajiltaan. 

Saudi Arabia 2011 – Teksti koulukirjassa: ”Apinat ovat sapattikansaa, juutalaisia; siat ovat Jeesuksen joukkoon kuuluvia vääräuskoisia, kristittyjä.” 

Tadzikistan 2011 – Uusi lakiehdotus ”vanhempain vastuusta”, jonka mukaan alle 18-vuotiaat eivät saisi lainkaan osallistua kristillisiin jumalanpalveluksiin. 

Turkmenistan 2011 – Baptisteja ja Jehovan todistajia kidutettu Seydin työleirillä psykotrooppisilla huumeilla. 

Pakistan 2011 – Kristitty nainen tuomittiin 25 vuodeksi vankeuteen. Syytös: Kosketteli Koraania epäpuhtailla käsillä.

Ja niin edelleen.

Kristittyjen vainot ovat kaikkein ankarimmat ja väkivaltaisimmat tänä päivänä juuri islamilaisilla alueilla. Kuten yllä olevista poiminnoista ja muusta edellä kirjoitetusta voi havaita, vainot ovat silti paljon laajempi ilmiö. 

Mitä voimme tehdä?

Tutkijoiden Marshall, Gilbert ja Shea vaikuttava kirja ei ole kirjoitettu ainoastaan kauhukertomusten luetteloksi. Se on kutsu toimintaan. Vainot ovat todellisuutta ja meidän on herättävä tähän samaan todellisuuteen, vaikka vainot eivät kosketa meitä henkilökohtaisesti.

Meidän voimme rukoilla vainottujen sisartemme ja veljiemme puolesta ja pitää heidän tilannettaan esillä. Meidän tulee hankkia tietoa ja levittää sitä.

Kristittyjen vainoja seuraavat ihmisoikeusryhmät tarjoavat myös tilaisuuksia osallistua erilaiseen vetoomustoimintaan, joilla autetaan uskonsa tähden vangittuja ja pahoinpideltyjä.

Yksi tällainen vetoomus on Iranissa yli vuoden vangittuna ollut pastori Saeed Abedini, josta voit lukea lisää tästä linkistä. Voit myös osallistua vetoomukseen Abedinin puolesta tästä linkistä.

Kärsivät ja vainotut kristityt tietävät omakohtaisesti opetuslapseuden todellisen hinnan. Heidän uskonsa on esimerkki myös meille seistä selkä suorana ja pitää kristillistä todistusta esillä. Meillä on siihen vapaus.

-------------------

KANSAINVÄLINEN RUKOUSTAPAHTUMA VAINOTUN SEURAKUNNAN PUOLESTA Sunnuntaina 10.11. klo 18, Vanhassa kirkossa, Lönrotinkatu 6, Helsinki

Tule mukaan ja osallistu Kansainväliseen rukouspäivään vainotun seurakunnan puolesta (IDOP 2013) Helsingin Vanhassa kirkossa, Lönnrotinkatu 6, sunnuntaina 10.11 klo 18. Tilaisuudessa ovat mukana Barnabas Fund -ihmisoikeusjärjestön kansainvälinen johtaja Patrick Sookhdeo ja järjestön tiedottaja Caroline Kerlake ja pastorit Arto Antturi ja Seppo S. Kosonen sekä KIO:sta Juhani Huotari, Pirkko Säilä, Kari Tassia, Minna Oikarinen ja Jyrki Kela. Tilaisuuden järjestää Suomen Evankelisen Allianssin Kristittyjen ihmisoikeusryhmä (KIO). Musiikista vastaa sudanilainen lauluryhmä.