Yhdysvaltalaisen Religions for Peace -järjestön konfliktinehkäisy- ja rauhantyön ohjelmien johtaja, Kirkon ulkomaanavun toiminnanjohtajana työskennellyt Antti Pentikäinen arvioi sinänsä ansiokkaassa kolumnissaan KOTIMAA –lehdessä (14.4.2011) nykypäivän rauhanvälityksen haasteita maailmalla. Lähi-idän kohdalla Pentikäinen toteaa: ”Palestiinan valtion esteenä näyttää olevan se, ettei Israel halua rauhaa vaan maata”. Tämä on minusta omituinen ja historiaton tulkinta Lähi-idän tilanteesta.
Vuonna 1937 brittiläisen lordi Peelin komissio ehdotti kansainväliselle yhteisölle brittiläsen mandaatin alueen jakamista arabien ja juutalaisten kesken. Arabit olisivat saaneet reilu 80 % jakoesityksen alueesta. Siionistit hyväksyivät jakoajatuksen sinänsä ollen valmiita neuvottelemaan yksityiskohdista. Arabit torjuivat koko jakoajatuksen ehdottomasti ja vastasivat siihen arabimellakoiden väkivaltaisuuksilla. Jerusalemin suurmufti al-Husseini sai taloudellista ja materiaalista tukea väkivaltaisuuksien lietsomiseen Hitlerin hallitukselta.
YK esitti 1947 jakosuunnitelman (181), jonka jälleen siionistit hyväksyivät ja arabit hylkäsivät tyystin vastaten siihen kiihtyvällä väkivallalla. Toukokuussa 1948 viiden arabivaltion armeijat tunkeutuivat maahan pyrkimyksenään hävittää vastaperustettu juutalaisvaltio ja tehdä tyhjäksi jakosuunnitelma. Juutalaisille ei haluttu ”edes postimerkin kokoista aluetta”, julisti Jerusalemin mufti.
Sodan päätyttyä aselepoon 1949 arabit ehdottomasti eivät suostuneet minkäänlaisiin rauhansopimuksiin. Jordania miehitti sodassa Länsirannan ja Egypti Gazan eivätkä tehneet lähes 20 vuoteen elettäkään noilla alueilla valtion perustamiseksi palestiinalaisille. Eivätkä palestiinalaiset edes itse sellaisen valtion luomista noina vuosina vaatineet. Sen sijaan perustettiin PLO, jonka tarkoituksena oli, ei Palestiinan valtion luominen, vaan juutalaisvaltion hävittäminen. Tuolloin ei ollut siirtokuntia eikä Israelin miehitystä sen enempää Gazassa kuin Länsirannallakaan. Silti ei ollut rauhaa.
Kuuden päivän sodan hävittyään 1967 arabijohtajat ehdottomasti torjuivat Israelin kesäkuisen tarjouksen rauhasta ja puolustussodassa vallattujen alueiden palauttamisesta rauhansopimuksen vastineena. ”Ei rauhaa! Ei tunnustamista! Ei neuvotteluita!” vastattiin Nasserin johdolla Khartoumissa samana vuonna. Sodan jälkeen laadittu YK:n päätöslauselma 242 ei, vastoin yleistä uskomusta, edellytä Israelia vetäytymään kaikilta miehitetyiltä alueita. Päätöslauselman perusteella Israelilla on kansainvälisoikeudellinen peruste pitää ja hallinnoida puolustussodassa hyökkääjältä vallattuja alueita siihen saakka kunnes yhteisissä neuvotteluissa saadaan aikaan kestävä ja oikeudenmukainen rauha, sekä sopimus "turvallisista ja tunnustetuista" rajoista. Sen jälkeen tapahtuva vetäytyminen toteutuu noiden neuvoteltujen rajojen mukaisesti. Kiistanalaiset alueet eivät tulleet Israelin haltuun siksi, että Israelin halusi maata ja laajentua, vaan puolustussodassa Jordanian agressiota vastaan tämän liityttyä Israelin painokkaista vetoomuksista huolimatta Egyptin ja Syyrian rinnalle sotaan.
Vuonna 1979 Egypti ja Israel solmivat rauhan Camp Davidissa. Israel sai rauhan, vetäytyi Siinailta ja Ariel Sharonin johdolla Siinaille perustetut siirtokunnat evakuoitiin. Näin toteutui osaltaan päätöslauselman 242 periaate rauhasta ja tunnustetuista rajoista. Camp Davidin sopimukseen sisältyi myös Beginin oikeistohallituksen hyväksymä ehto pyrkimyksistä ryhtyä toimiin palestiinalaisten autonomisen itsehallinnon järjestämiseksi Gazassa ja Länsirannalla. Palestiinalaiset torjuivat tällaisen esityksen ja pyrkimyksen ehdottomasti. Esitys jäi toteuttamatta. Muutama vuosi rauhansopimuksen jälkeen Muslimiveljeskunnan kiihkoiljat surmasivat Sadatin sotilasparaatin yhteydessä.
Arafatille tarjottiin palestiinalaisvaltiota Barakin hallituksen aikana Bill Clintonin johdolla neuvotteluissa 2000-2001. Hän olisi saanut 97% Länsirannasta maavaihdoksin, 100% Gazasta ja Itä-Jerusalemin, sekä USD 35 mrd:n tukipaketin pakolaisten auttamiseksi. Arafat torjui historiallisen tarjouksen ja aloitti sodan, intifadan. ”Olet suurmies”, lohdutteli Arafat Clintonia kariutuneiden neuvotteluiden jälkeen. ”En ole suurmies. Minä olen luuseri ja sinä teit minusta sellaisen” vastasi Clinton. Arafatin neuvonantaja, Saudi-Arabian prinssi Bandar kutsui Arafatin käytöstä ”rikokseksi palestiinalaisia kohtaan”.
Israel vetäytyi Gazasta 2005 ja evakuoi kaikki Gazan juutalaiset antaakseen mahdollisuuden rauhalle. Ei tullut rauhaa. Tuli tuhansia raketteja Israelin siviilien niskaan. Alueen otti haltuunsa Hamas, joka vaalit voitettuaan kaappasi verisesti vallan ja ajoi kilpailevan Fatahin pakosalle Länsirannalle, samoin kansainäliset EU-tarkkailijat raja-asemilta. Peruskirjansa mukaisesti Hamas pyrkii juutalaisten hävittämiseen ja torjuu kaikki kansainväliset rauhanaloitteet palestiinalaisvaltiosta Israelin rinnalle.
Netanjahu teki pääministeriksi noustuaan mitä ei yksikään hallitus Israelissa, sen enempää oikeisto- kuin vasemmistolainenkaan, ole milloinkaan tehnyt: Pysäytti rakentamisen Länsirannan siirtokunnissa 10 kuukaudeksi saadakseen Abbasin palaamaan neuvottelupöytään. Yhdeksään kuukauteen Abbasia ei näkynyt eikä kuulunut. Yhdysvaltain painostuksesta viimein neuvotteluihin saatu Abbas käveli ulos ensimmäisen tilaisuuden saatuaan.
Israelin haluttomuus antautua palestiinalaishallinnon maksimalististen vaatimusten edessä ei merkitse haluttomuutta rauhaan. Israel on nimenomaan ollut valmis neuvotteluihin juuri rauhasta ilman ennakkoehtoja. Miksi Abbas sen sijaan ryhtyi vaatimaan siirtokuntien sisällä tapahtuvan rakentamisen täydellistä pysäyttämistä neuvotteluiden ehtona? Vaatimus, jollaista palestiinalaiset eivät koskaan aikaisemmin ole esittäneet. Rakentaminen ei ole aikaisemminkaan estänyt neuvottelemasta Israelin kanssa.
Nyt palestiinalaiset pyrkivät ohittamaan kaikki neuvottelut pyrkiessään syyskuussa saamaan valtiollisen tunnustuksen suoraan YK:n turvallisuusneuvostolta tai tarvittaessa yleiskokoukselta 2/3 enemmistöllä. Valtiolle, jonka Abbas on toistuvasti sanonut haluavansa tyhjentää joka ainoasta juutalaisesta. Miksi kukaan Suomessa ei arvostele tällaista Judenrein –hankketta?
YK:lta syyskuussa haettava yksipuolinen valtiollinen tunnustus on palestiinalaishallinnon keino sivuuttaa neuvottelut osapuolen kanssa, joka on sanonut olevansa valmis neuvotteluihin ja rauhaan. Mihin muuten unohtui sekin, että palestiinalaiset ovat tähän asti vakuutelleet, etteivät pyri yksipuolisiin ratkaisuihin? Sellaiset kun sotivat kaikkia tähän astisia olennaisia YK:n päätöslauselmia, rauhanaloitteita ja Oslon sopimusta vastaan.
Arvostettu historioitsija Benny Morris on todennut, että palestiinalaisten yksipuolinen YK-taktiikka johtaisi siihen, että syntyvällä palestiinalaisvaltiolla ei olisi mitään kansainvälisiä velvoitteita Israelia kohtaan. Palestiinalaiset saisivat valtion ilman, että heidän tarvitsisi antaa Israelille mitään. Jää nähtäväksi kuinka kansainvälinen yhteisö hankkeeseen suhtautuu.
Abbas ei halua neuvotella rauhasta Israelin kanssa. Sen sijaan hän oli valmis neuvottelemaan terroristijärjestö Hamasin päästämisestä yhteishallitukseen. Heti Kairossa tapahtuneen ratkaisun jälkeen Hamas ilmoitti, ettei sopimus yhteishallituksesta merkitse missään olosuhteissa minkäänlaista Israelin tunnustamista tai rauhanneuvotteluita sen kanssa.
Pentikäisen häiritsevän epähistoriallinen tulkinta Israelin haluttomuudesta rauhaan johtaa hänet etsimään vastausta väärästä suunnasta, Israelin laajentumispyrkimyksistä (”Israel haluaa … maata”). Kuitenkin joka kerta alueen arabit ovat torjuneet maan jakamisen silloinkin kun siionistijohtajat ovat siihen suostuneet, kuten edellä olevasta katsauksesta käy ilmi. Kuten Abba Eban aikanaan totesi: Palestiinalaiset eivät milloinkaan ole jättäneet käyttämättä hyväkseen tilaisuutta jättää käyttämättä tilaisuutta hyväkseen.
Nykytilanteessa Israel luonnollisesti ei ole valmis luovuttamaan puolustussodassa laillisesti valtaamaansa Länsirantaa niin kauan kuin on olemassa mahdollisuus, että siitä tulee Gazan kaltainen terroristien sillanpääasema. Kuten historioitsija Benny Morris on todennut: ”Israelille kysymys turvallisuudesta on historian valossa todellinen niin psykologisesti kuin objektiivisestikin, eikä sitä pidä väheksyä”.
Historia ei tue Pentikäisen Kotimaa -lehdessä esittämää tulkintaa. Päinvastoin: Palestiinalaiset, jotka tänä päivänä ovat kansa, eivät edelleenkään halua rauhaa, vaan maan. Miksi he muuten olisvat yksipuolisesti perustamassa valtiota neuvottelematta rauhasta Israelin kanssa? Palestiinalaisvaltion este ja rauhan todelliset jarrumiehet ovat muualla kuin Israelissa. Palestiinalaisten väkivaltaisessa poliittisessa kulttuurissa ja yltiömaksimalistisissa vaatimuksissa, johon mahtuu kaikki tai ei mitään.
Yhdysvaltalainen arvostettu juristi Alan Dershowitz on todennut Pentikäistä realistisemmin: Palestiinalaiset saavat oman valtion sinä päivänä kun he haluavat rauhaa Israelin kanssa enemmän kuin Israelin tuhoa.
4 kommenttia:
Hyvä teksti. Pitääpä suositella parille "Israel-kriittiselle" kaverille.
Hyvä teksti. Valitettavasti tällaista ei voi lukea HS:sta, sen se ansaitsisi.
Ottamatta puolta tai toista, niin mielestäni tekstissä esitetään kummallinen tulkinta YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmasta 242, joka löytyy täältä YK:n sivuilta englanniksi:
http://unispal.un.org/unispal.nsf/0/7D35E1F729DF491C85256EE700686136
En parhaalla tahdollakaan löydä päätöslauselmasta tekstissä esitettyä tulkintaa. En välitä, miten asiasta on aikoinaan tai viime aikoina puhuttu mediassa, enkä ollut silloin syntynytkään, mutta lukemaan olen oppinut, eikä tuossa päätöslauselmassa minusta noin kirjoiteta.
En parhaalla tahdollakaan löydä päätöslauselmasta tekstissä esitettyä tulkintaa.
Päätöslauselmassa todetaan: "(i) Withdrawal of Israel armed forces from territories occupied in the recent conflict."
Siinä ei sanota "from ALL territories occupied" tai edes "from THE territories".
Tämä sanamuoto ei ole sattumaa, vaan tarkoin ja huolella tekstiin muotoiltu seikka.
Taustaksi on tärkeä tietää, että päätöslauselma 242:sta väiteltiin kuusi kuukautta YK:ssa. Kaikki sellaiset ehdotukset, joihin olisi tahdottu sisällyttää viittaus "kaikki" tai artikeli "the" torjuttiin.
Arthur J. Goldberg toimi Yhdysvaltojen YK lähettiläänä ja edustajana turvallisuusneuvostossa vuonna 1967 oli yksi päätöslauselma 242:n laatimisen avainhenkilöistä. Hän on selvittänyt sanamuotoa ja sen merkitystä näin:
“The notable omissions in language used to refer to withdrawal are the words the, all, and the June 5, 1967 lines. I refer to the English text of the resolution. The French and Soviet texts differ from the English in this respect, but the English text was voted on by the Security Council, and thus it is determinative. In other words, there is lacking a declaration requiring Israel to withdraw from the (or all the) territories occupied by it on and after June 5, 1967. Instead, the resolution stipulates withdrawal from occupied territories without defining the extent of withdrawal. And it can be inferred from the incorporation of the words secure and recognized boundaries that the territorial adjustments to be made by the parties in their peace settlements could encompass less than a complete withdrawal of Israeli forces from occupied territories.”
Eugene V. Rostow, Yalen yliopiston juridiikan professori, joka samoin oli mukana kuvioissa, on kuvaillut prosessia ja sanamuodon merkitystä:
"... Paragraph 1 (i) of the Resolution calls for the withdrawal of Israeli armed forces 'from territories occupied in the recent conflict', and not 'from the territories occupied in the recent conflict'. Repeated attempts to amend this sentence by inserting the word 'the' failed in the Security Council. It is, therefore, not legally possible to assert that the provision requires Israeli withdrawal from all the territories now occupied under the cease-fire resolutions to the Armistice Demarcation lines."
Britannian YK edustaja, Lordi Caradon, joka myös oli 242:n laatimisen avainhenkilöitä selvitti myöhemmin
“We knew that the boundaries of ’67 were not drawn as permanent frontiers; they were a cease-fire line of a couple decades earlier. We did not say the ’67 boundaries must be forever … The essential phrase which is not sufficiently recognized is that withdrawal should take place to secure and recognized boundaries, and these words were very carefully chosen: they have to be secure and they have to be recognized. They will not be secure unless they are recognized. And that is why one has to work for agreement. This is essential. I would defend absolutely what we did. It was not for us to lay down exactly where the border should be. I know the 1967 border very well. It is not a satisfactory border, it is where troops had to stop in 1947, just where they happened to be that night, that is not a permanent boundary ... It would have been wrong to demand that Israel return to its positions of 4 June 1967. … That's why we didn't demand that the Israelis return to them and I think we were right not to.”
Päätöslauselman ei siten vaadi Israelin vetäytymistä kaikilta 1967 sodassa vallatuilta alueilta, vaan osapuolten välillä neuvotellun rauhan myötä tapahtuvaa vetäytymistä "turvallisille ja tunnustetuille rajoille".
Näihin asioihin voi perusteellisemmin tutustua vaikkapa tästä: http://www.jcpa.org/JCPA/Templates/ShowPage.asp?DBID=1&LNGID=1&TMID=84&FID=452&PID=3111a
Lähetä kommentti