Edessämme oleva kysymys ei ole ”Voiko joku elää hyvää elämää ilman kristinuskoa?”. Pikemminkin kysymys kuuluu ”Voinko minä?”. Tiedämme kaikki, että on ollut hyviä ihmisiä, jotka eivät ole olleet kristittyjä. Sellaisia kuten Sokrates tai Konfutse, jotka eivät koskaan olleet kuulleet kristinuskosta mitään, tai J. S. Mill, joka ei rehellisesti voinut siihen uskoa. Jos lähdemme siitä oletuksesta, että kristinusko on totta nämä ihmiset ovat olleet vilpittömästi tietämättömiä tai vilpittömästi väärässä. Mikäli heidän tarkoitusperänsä olivat niin hyvät kuin uskon niiden olleen (sillä enhän voi tuntea heidän sydämensä saloja) toivon ja uskon Jumalan kykenevän armossaan korjaamaan ne vahingot, jotka heidän tietämättömyytensä, itsensä varaan jätettynä, luonnostaan ovat aiheutuneet sekä heille itselleen, että heidän vaikutuspiirissään olleille.
Mutta henkilö, joka kysyy minulta ”Enkö voi elää hyvää elämää uskomatta kristinuskoon?” ei selvästikään ole samassa asemassa. Jos hän ei ole kuullut kristinuskosta hän ei esittäisi moista kysymystä. Jos taasen siitä kuultuaan ja sitä vakavasti harkittuaan hän oli tullut siihen tulokseen, että kristinusko ei ole totta, hän ei myöskään kysyisi sellaista. Kysymyksen esittäjä on kuullut kristinuskosta, eikä aivan ilmeisestikään ole varma siitä, että se ei voisi olla totta. Tosiasiassa hän siis kysyy: ”Miten se minua koskettaa? Enkö voi vain sivuuttaa koko, antaa asioiden olla niin kuin ne ovat ja yksinkertaisesti elää ’hyvää’ elämää?” Eivätkö hyvät tarkoitusperät sellaisenaan riitä pitämään minut turvassa ja viattomana tarvitsematta koputtaa tuota kauhistuttavaa ovea varmistuakseni onko sisällä joku vai eikö ole?
Tällaiselle ihmiselle riittää vastaukseksi se, että hän tosiasiassa pyytää tulla jätetyksi rauhaan ja saada olla ’hyvä’ ennen kuin hän on tehnyt parhaansa selvittääkseen mitä hyvyys on … Meidän ei ole tarvis pohdiskella rankaiseeko Jumala tällaista ihmistä hänen pelkuruudestaan ja laiskuudestaan, sillä hän saa niiltä rangaistukse ihan itse. Tällainen henkilö välttelee vastuutaan.
Se joka pysyy epäuskoisena tällaisten syiden vuoksi ei ole vilpitön. Päinvastoin hän on vilpillisyyden vallassa, ja tuo vilpillisyys leviää hänen jokaiseen ajatukseensa ja tekoonsa … hän on menettänyt älyllisen neitsyytensä. Kristuksen hylkääminen vilpittömästi, olkoonpa kuinka suuri erehdys tahansa, voidaan saada anteeksi ja parantaa – ”Jokaiselle, joka puhuu sanan Ihmisen poikaa vastaan annetaan anteeksi.” Mutta vältellä Ihmisen Poikaa, kääntää katse toisaalle, teeskennellä, että et ole Häntä huomannut, uppoutua johonkin aivan muuhun kadun toisella puolella, ottaa puhelin pois seinästä, koska Hän saattaa soittaa, jättää vieraalla käsialalla kirjoitetut kirjeet avaamatta, koska ne saattavat olla Häneltä – tämä on kokonaan toinen juttu. Et kenties ole vielä varma siitä pitäisikö sinun olla kristitty, mutta olet varma siitä, että olet ihminen etkä strutsi, joka työntää päänsä hiekkaan.
Mutta kuitenkin – älyllinen kunnia on meidän aikanamme vajonnut niin alas - minä kuulen jonkun yhä valittavan ja kyselevän ”Onko siitä minulle apua? Tekeekö se minut onnelliseksi? Uskotko todella, että minun olisi parempi olla kristitty?” No jos minun on pakko vastata sinulle niin vastaukseni on ”Kyllä”. Mutta vastauksen antaminen on minulle yleisesti ottaen vastenmielistä tässä vaiheessa. Tuossa on ovi, jonka takana, niin ainakin sanotaan, sinua odottaa koko universumin salaisuus. Joko se on totta tai sitten ei. Ja jos ei, silloin tuo ovi kätkee taaksensa suurimman mahdollisen petoksen mitä vain voi olla. Eikö silloin aivan ilmeisesti ole jokaisen ihmisen velvollisuus (siis ihmisen, eikä jäniksen) yrittää ottaa selvää kummasta on kyse ja pyhittää koko energiansa joko tuon valtavan salaisuuden palvelukseen tai sitten pyrkiäkseen paljastamaan ja tuhoamaan sellainen jättiläismäinen humpuuki? Voitko tällaisen kysymyksen äärellä todellakin olla kiinnostunut vain omasta siunatusta ”moraalisesta edistyksestäsi”?
------
