Kotimaa24, Junkkaala - Eikö Israelia tarvitsekaan siunata?

Kotimaa24 uutispalvelussa uutisoiitiin tänään (23.4.) tuoreeltaan Juutalaisevankelioimisen Suomen työryhmän (JUST) Helsingin Lähetyskirkossa eilen, maanantaina (22.4.) järjestämää Jeesus Israelille –seminaaria. ”Israelia ei tarvitse siunata” julisti raflaafa otsikko referoiden yhden seminaaripuhujan, teologian tohtori Eero Junkkaalan aamupäivän alustusta. 

Ensilukemalta minua harmitti se, että koko päivän seminaarianti Jeesuksen julistamisen ihanasta etuoikeudesta ja tärkeydestä juutalaisille tuntui toimittajan käsittelyssä kiteytyneen yhden ainoan alustuksen pohjalta juttuun, jonka johdosta saattoi erehtyä luulemaan, että Lähetyskirkossa oltiin koolla, koska ”Israelia ei tarvitse siunata”.

Olin itse seminaarissa mukana koko päivän ja seurasin esitykset alusta loppuun. Lukuun ottamatta pientä hetkeä, jolloin loppuiltapäivästä haahuilin Kasarmikadun lähikortteleissa etsimässä Rakennusviraston pois hinaamaa autoani. Se oli sarjassamme Spede Pasasen lausahduksia: "Koskaan ei aamulla voi tietää miten kivaa on illalla". Mutta ei siitä sen enempää. Auto löytyi.

Seminaari oli monipuolinen ja antoisa, mikä käy ilmi ohjelmaa vilkaisemalla vaikkapa tästä linkistä. Alussa muisteltiin halki kirkkokuntarajojen arvostettua ja rakastettua rovasti Risto Santalaa ja hänen mittavaa elämäntyötään teologina, kirjailijana, rabbiinisten lähteiden tuntijana, jotta Israel saisi kuulla Messiastaan Jeesuksesta. Juutalaisevankelioimisen haasteita ja vaikeita kysymyksiä seminaarisa ei kartettu. Kysymystä korvaus- ja kahdenliiton teologiasta oli saatu Tanskasta käsittelemään Lausanne liikkeen juutalaisevankelioimisen kansainvälisen verkoston (LCJE) pitkäaikainen koordinaattori, teologian tohtori Kai Kjaer-Hansen.

Kotimaa24 uutisessa sinänsä totuudenmukaisesti referoitu Junkkaalan puheenvuoro ja siinä esiintyneiden ajatusten esilletuominen antoi seminaarista liian kapea-alaisen kuvan. Kyse oli alustuksesta, joka koski tärkeää aihetta Mitä on Israelin siunaaminen? Puheen jälkeen Eero itse haastoi kuulijoita olemaan kanssaan kriittisesti eri mieltä. Monet olivat ja nostivat toisenlaisiakin näkökulmia. Syntyi keskustelua, eikä vain otsikoita.

Esimerkiksi yleisön kommenteissa nostettiin esiin monia Israelille annettuja Raamatun lupauksia ja siunauskehotuksia. Mutta esiin nousi myös eräs tavattoman tärkeä huomio: Siinä missä Junkkaalan alustuksen näkökulmat nojasivat siihen periaatteeseen, että vanhaa testamenttia on tulkittava uuden valossa, yleisön keskuudesta kysyttiin, että eikö  olisi oikeampaa tarkastella uutta testamenttia vanhan valossa? Tämä oli paljon tärkeämpi kommentti kuin mihin seminaarissa oli aikaa paneutua ja valitettavasti ajatus jäi ilmaan.

Heitän  seuraavassa kehään muutaman oman kriittisen näkökulma liittyen  Kotimaa24:n referoimaan alustukseen. Teen sen siksikin, että en pystynyt osallistumaan seminaarissa alustuksen synnyttämään kriittiseen keskusteluun koska tulkkasin aamupäivän alustuksia ulkomaiselle puhujavieraallemme. Jos itse olisin pitänyt puheen samasta aiheesta olisin esittänyt joukon asioita toisin. Eero tietää, että kirjoitan ja että olen eräistä painotuksista ja johtopäätöksistä eri mieltä. Ystävät kestävät toisiltaan erimielisyyttäkin. Ilman ei syntyisi keskustelua. 

Ensin kuitenkin se kaikkein tärkein asia josta olen samaa mieltä: Olen ehdottomasti yhtä mieltä siitä, että Israelin siunaamiseen kuuluu tärkeimpänä se, että kerromme juutalaisillekin Jeesuksesta pelastajana. Ei ole kahta erilaista pelastustietä – yksi pakanoille, toinen juutalaisille. On vain yksi nimi, jossa kaikki voivat löytävät pelastuksen (Apt. 4:12). Tämä on luovuttamaton ja tärkeä evankeliumin totuus. Jeesus on Israelin Messias. Kuten Kai Kjaer-Hansen totesi: Jos Jeesus ei ole Israelin Messias, ei Hän myöskään ole kansakuntien Kristus. 

Miten tahansa siunaamisen määrittelemmekään ei sitä silti voi mielestäni rajata ”vain” Kristuksen viemiseen juutalaisille. Tällainen on asian perusteetonta pelkistämistä äärimmilleen. En lisäksi löydä Raamatusta tarvetta tällaiselle ”joko-tai” ajattelulle. Ei Israelin muun siunaamisen tarvitse (eikä pidä) olla pois Kristuksen viemisestä juutalaisille.

En myöskään näe perusteltuna sitä ajatusta, että vanhasta testamentista löytyvät kehotukset siunata Israelia tai juutalaiselle annetut lupaukset olisivat tulleet hengellisesti merkityksettömiksi vain koska uudessa testamentissa niitä ei eksplisiittisesti toisteta ja koska Jeesus on tullut. Niitä ei Uudessa testamentissa myöskään ole eksplisiittisesti kumottu tai hylätty.

Sen sijaan sanotaan, että Jeesus tuli ”v a h v i s t a m a a n  isille annetut lupaukset osoittaakseen, että Jumala pysyy sanassaan” (Room 15:6). Ja vaikka juutalaiset, jotka torjuvat evankeliumin ja Paavalin mukaan ovat, ihan samoin kuin evankeliumin torjuvat pakanatkin, evankeliumin kannalta ”Jumalan vihollisia” (eivät siis ole pelastettuja ilman uskoa Jeesukseen) sanotaan heistä jotain mitä ei voida sanoa pakanoista edes heidän epäuskossaan: ”…valinnan perusteella he [juutalaiset] ovat Jumalalle rakkaita, isien tähden. Jumala ei peruuta lahjojaan eikä antamaansa kutsua.” (Room. 11:28-29). Tämä on paljon sanottu.

Juutalaisilla on  uudenkin testamentin mukaan isien tähden erityinen Jumalan valintaan ja rakkauteen perustuva kansallinen, joskaan ei automaattisesti pelastava (soteriologinen) suhde Jumalaan. Tämä erottaa epäuskoisenakin juutalaiset kaikista muista epäuskoisista kansoista ja se ilmenee muun ohella Hänen maailmanhallinnassaan juutalaisia kohtaan. Esimerkiksi siinä, että juutalaiset ovat säilyttäneet hajaannuksessakin ollesaan kansallisen identiteettinsä ja Jumalan uskollisuuden tähden saaneet palata historialliseen kotimaahansa, jossa heillä jälleen kerran on oma valtio. Puhumattakaan siitä, että juutalaisten joukossa on pieni mutta elinvoimainen Jeesukseen uskovien juutalaisten muodostama ”tosi Israel”.

Vaikka evankeliumin julistaminen tulee kuulua Israelin siunaamiseen on minun siis mahdotonta Raamatun valossa ajatella, että kaikki olisi pelkistettävissä sillä tavoin ”vain” Kristuksen viemiseen juutalaisille, että Raamatun Israelin siunaamiseen muutoin kehottavat tekstit olisivat käyneet merkityksettömiksi. Vaikka juutalaisetkaan eivät Raamatun mukaan pelastu ilman Jeesusta ei tästä voida johtaa sitä, että ei-uskovan juutalaisen kansan tai Israelin nykyvaltion siunaaminen ja sille hyvän tekeminen olisi tarpeetonta.

Israelin, kansan ja valtionkin, siunaaminen ja sen hyväksi toimiminen totuudessa on edelleen perusteltua niiden kehotusten pohjalta, joita Raamatusta monessa kohdin luemme. Tämä ei tarkoita kaiken Israelin politiikan automaattista hyväksymistä. Tosin sehän kaiketi riippuu harjoitetusta politiikasta. Aivan samoin kun voin siunata Suomessa toteutettavaa hyvää politiikkaa voin siunata hyvää politiikkaa Israelissa. Tämän pelkkä sanominen ei tietenkään vielä ratkaise kysymystä siitä mikä sitten on sitä siunattavaa ”hyvää” politiikkaa. Mutta ei politiikan siunaamisessa automaattisesti ole mitään pahaakaan sen enempää Israelin kuin Suomenkaan kohdalla.

Kaiken Israeliin kohdistuvan asiallisenkin mielenkiinnon ja intoutumisen keskellä on tärkeää korostaa, niin kuin Eero Junkkaala alustuksessaan Lähetyskirkossa, että mikään sinänsä arvokas ja Jumalan mielen mukainen Israelin hyvään pyrkivä siunaaminen ja harrastuneisuus ei juutalaisten kohdalla saa korvata Jeesusta, eikä viedä hänelle kuuluvaa paikkaa. Se vasta, etten sanoisi, kauheaa ”korvausteologiaa” olisi! On ennen kaikkea hyvää ja oikein rakastaa Israelia kertomalla juutalaisillekin evankeliumia Jeesuksesta. Kristitty ei saa unohtaa rukoilla myöskään arabikristittyjen veljien ja sisarien puolesta. Juutalaisten rakastaminen ei saa tapahtua palestiinalaisia vihaamalla.

Manu Ryösö totesi Kotimaa24 Junkkaala-uutisoinnin kommenttipuheenvuoroissa varsin osuvasti. ”Pelastuksen osallisuus on kaiken siunauksen lähtökohta, peruskivi ja maali. Tätä kristitty rukoilee yhtä lailla israelilaisille kuin muillekin kansoille." Sen sijaan siunauksen pelkistäminen ainoastaan pelastuskysymykseen olisi Ryösön mukaan vakava erehdys. Hän osuu mielestäni naulankantaan todetessaan:  

”Me siunaamme avioliitot, kotimme, ruokamme jne. Emme kuitenkaan ajattele, että avioliitolta puuttuisi erityinen asema, vaikka puolisot eivät olisi uskossa. Luomisen perusteella avioliitto on pyhä ja oikea riippumatta puolisoiden vakaumuksista. Näin on myös Israelin kansan ja Jumalan välisen uskollisuusliiton kohdalla. Sitä ei ole peruttu, se ei ole rauennut tyhjiin, vaan kuuluu Jumalan järjestykseen. Israelin valtion jälleenrakentuminen on jo nyt hyvä ja siunattava asia. Se viestii Jumalan historianhallinnasta. Siunaamme paljon hyvää kuten esim. ruokamme, vaikka ruoka ei tule uskoon. Israelin valtiota sopii jo nyt siunata.”

Tähän ei oikeastaan ole lisäämistä.

Totuudessa tapahtuva Israelin siunaaminen on edelleenkin hyvää, oikein, tarpeellista, raamatullista ja Jumalan mielen mukaista. Kuten Seurakuntalainen.fi sivusto eilisestä JUSTin seminaarista kertoessaan, ja sekin Eero Junkkaalaa lainaten, otsikoi: "Eero Junkkaala: 'Israel tarvitsee siunausta - kuten Suomikin'"!

Sopiva määrä ahdasmielisyyttä on kristillinen hyve

Suomessakin esiintyy äänenpainoja, joiden mukaan kristinuskon on mukauduttava nykyaikaan tai se kuolee. Kristinuskon olisi muututtava sanomaltaan sellaiseksi, että se paremmin vastaa ympäröivässä kulttuurissa tapahtuneisiin muutoksiin tai siitä tulee täysin epärelevantti nykyajan ihmisille.

Ongelma tässä teesissä on se, että maailmanlaajuisesti ne kirkot, jotka ovat pyrkineet mukauttamaan sanomansa nykyaikaan näivettyvät ja menettävät jäseniään, ja siellä missä pidetään kiinni kristinuskon vanhan ajan sanomasta siellä seurakunnat kasvavat.

Toinen ongelma on raamatullinen. Paavali sanoi: ”Älkää mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne mikä on Jumalan tahto…” (Room. 12:2).

Kristityn ihmisen pitää siis kyetä vastustamaan ulkoapäin, tästä maailmasta tulevia mukautumispaineita. Sen sijaan hänen tulee uudistua sisältäpäin kyetäkseen arvioimaan mikä kussakin maailmanajassa on Jumalan tahto.

Valitettavan usein ne, jotka vaativat mukautumista eivät etsi uudistumista, jossa tavoitellaan Jumalan tahtoa, vaan päinvastoin etääntymistä siitä.

Minulla ei henkilökohtaisesti ole tietenkään mitään uudistumista vastaan sinänsä, kunhan se auttaa Jumalan tahtoa toteutumaan omassa elämässäni entistä paremmin.

Paras ratkaisu olisi tietysti, että kristityt eivät tyytyisi vain vastustamaan Jumalan tahdon vastaisia muutospaineita, vaan kykenisivät itse uudistumaan ja uudistamaan ympäröivää kulttuuria.

Yhdysvalloissa keskustelua on herättänyt pastori Rob Bell. Hänen nimensä ei välttämättä sano paljoakaan suomalaisille, mutta Yhdysvalloissa hän on ollut erittäin suosittu ja vaikutusvaltainen nuorekkaan evankelikaalisen Emergent Church –liikeen johtohahmo.

Ensin Bell hätkähdytti julkaisemalla kirjan, jossa hän käytännössä kielsi helvetin olemassaolon ja opetti universalismia l. kaikki pääsevät taivaaseen. Perinteinen oppi helvetistä ei Bellin mukaan ole kiva, eivätkä nykyihmiset halua kuulla tuomiosta.

Pastori Francis Chan vastasi tähän tärkeässä kirjassaan, joka on julkaistu suomeksikin Kuvan ja Sanan kustantamana: Helvetti. Ei kovin kiva kirjan otsikko, mutta tavattoman tärkeä ja lukemisen arvoinen kirja silti. Ja ennen kaikkea raamatullinen.

Nyt Rob Bell on lopulta  tullut teologisesti ulos kaapista ilmoittamalla kannattavansa samaa sukupuolta olevien avioliittoja! Bellin mukaan kulttuuri on muuttunut ja meidän on muututtava sen mukana. Kristinuskosta on tullut kapea-alaista alakulttuuria, joka on menettämässä merkityksensä. 

Lee Grady, Charisma –lehden entinen päätoimittaja vastaa Bellin huoleen tuoreimmassa kirjoituksessaan. Gradyn vastaus sisältää kolme ajattelemisen arvoista pointtia:

1.   Kapea-alaisuudessa ei välttämättä ole mitään vikaa. Eikö Jeesus itse opettanut meille, että pelastuksen tie on kaita, siis kapea. Hän sanoi: ”Menkää ahtaasta portista sisälle. Sillä se portti on avara ja tie lavea, joka vie kadotukseen, ja monta on, jotka siitä sisälle menevät; mutta se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät.” (Matt. 7:13-14). ”Sen lisäksi, että Jeesus näissä jakeissa viittasi helvettiin, Hän sanoi, että meidän pitää olla kapea-alaisia välttääksemme sen”, Grady toteaa. 

     Vanhurskaus edellyittää Gradyn mukaan rajoja. Jeesus tosin nuhteli fariseuksia tuomitsevuudesta, mutta toisaalta Hän myös veti rajoja ja vaati pyhyyttä. Emme voi olla Jeesuksen kaltaisia ja osoittaa aitoa rakkautta, jos hyväksymme kaikki mahdolliset elämäntavat ja kaiken käytöksen.

2.  Meidän alakulttuurimme ei kuole mihinkään. Grady huomauttaa, että nykytrendit osoittavat Jumalan sanasta luopuneiden valtavirran kirkkokuntien menettävän jäseniään. ”Minä käyn lähes joka viikko eri seurakunnissa Amerikassa (pääasiassa karismaattisissa ja helluntailaiseurakunnissa) ja näen elinvoimaisia ja kasvavia seurakuntia ja seurakuntajohtajia, jotka tulevat eri etnisistä taustoista” Grady summaa havaintojaan.

Suomen näkövinkkelistä katsottuna valtavirran luterilainen kirkko potee jäsenpakoa, mutta pienemmillä luterilaisilla jumalanpalvelusyhteisöillä ei ole ongelmia saada kävijöitä jumalanpalveluksiinsa. Ainakin pääkaupunkiseudulla maahanmuuttajien ja muiden ulkomaalaisten parissa on sekä luterilaisella että helluntaipuolella erittäin elinvoimaista ja alati kasvavaa seurakuntaelämää.

3.   Meidän pitää muttaa asennettamme. Grady on yhtä mieltä Bellin kanssa siitä, että kristityt vieraannuttavat ulkopuoliset Jeesuksesta mikäli meidät tunnetaan vain siitä mitä me aina vastustamme.  Vaikka Grady ottaakin kantaa pääasiassa amerikkalaiseen keskusteluun hänen sanansa soveltuvat silti hyvin myös suomalaiseen tämän hetken tilanteeseen, kun hän sanoo:

”On mahdollista, että homoavioliitoista tulee maan laki, aivan niin kuin Korkein oikeus sääti aborttilain vuonna 1973. Se, että hallitus teki syntymättömän lapsen tappamisesta laillista ei kuitenkaan tarkoita, että minun tarvitsee tukea sitä mahdollisuutta henkilökohtaisesti. Mutta minun tulee osoittaa rakkautta ja tarjota Kristuksen anteeksiantamusta naiselle, joka on tehnyt abortin lapselleen. Huutaminen ja tuomitseminen eivät synnytä hänessä uskoa Jeesukseen. Samalla tavalla meitä kutsutaan osoittamaan rakkautta ja kunnioitusta homoseksuaaleja kohtaan. Jeesuskin osoitti hämmästyttävää myötätuntoa aviorikoksesta kiinnijäänyttä naista kohtaan. Hän nuhteli uskonnollisia öykkäreitä, jotka halusivat kivittää naisen. Mutta kun he olivat laskeneet kivet käsistään ja poistuneet paikalta Hän sanoi naiselle: ”En minäkään sinua tuomitse. Mene äläkä tästedes enää syntiä tee.” (Joh. 8:11). Jeesuksen ei ollut vaikea käyttää sanaa synti samalla kun hän osoitti rakkautta ihmistä kohtaan. Ja tämän osan Jeesuksen evankeliumista Rob Bell sivuuttaa.”

Grady on oikeassa. Rob Bell ja muut kristinuskon mukautumista vaativat väärässä.

Mitä pidemmälle valtakulttuuri erkaantuu ennen itsestään selvyytenä pidetyistä kristillisistä arvoista sitä ahtaammalle kristityt, jotka vielä pitävät kristinuskosta kiinni, joutuvat. Kristityt joutuvat enenevässä määrin valmistumaan siihen, etteä heitä pidetään ahdasmielisinä.

Mutta tämä voi tulla yllätyksenä vain niille, jotka ovat unohtaneet Jeesuksen sanat: ” Menkää ahtaasta portista sisälle … se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään.”

Ahdasmielisyys ei saa koskea ihmisiä. Heidän suhteensa kristityn tulee olla avoin ja rakastaa kaikkia. Mutta sopiva määrä ahdasmielisyyttä, sellainen, joka nimittelystä piittaamatta sitoutuu pitämään kiinni Jumalan tahdosta, on kristillinen hyve.

Kristuksella on edelleen ”kaikki valta taivaassa ja maan päällä” (Matt. 28:18). Ihmisiä ei voi eikä pidä pakottaa elämään kristillisesti. Heidän puolestaan pitää rukoilla, heitä tulee rakastaa ja evankelioida. Kristittyjen on jälleen kerran opittava voittamaan ihmisten sydämet puolelleen. Ei mukautumalla tämän maailmanajan vaatimuksiin, vaan osoittamalla, että Kristus tarjoaa jotain parempaa ja enemmän, Itsensä ja Jumalan rakkauden.