maanantai 30. tammikuuta 2012

Iltalehti: Suomen miehille oikeus synnyttää?

Juuri kun ajattelitte, ettei maailma voi mennä hullummaksi, niin eikö mitä. Tämän päivän Iltalehti kertoi ministeri Guzenina-Richardsonin erityisavustajan ajaneen aktiivisesti miesten synnyttämisen mahdollistavaa lakia. Tämä on eittämättä alkuvuoden, ellei koko alkuvuosituhannen omituisin lööppi kun sitä ajattelee. 

Ministeriltä meinasi lentää aamukahvit suusta, kun hän luki lehdestä, että hänen väitettiin ajaneen miehille oikeutta synnyttää. Aamu, joka varmasti jää ministerin mieleen loppuelämäksi. Ministeri  itse ei näet ollut moista ehdottanut, vaan hänen avustajansa, joka oli toiminut asiassa omavaltaisesti ministerin ohitse. Niinpä ihmisoikeusaktiivina toimiva avustaja Martta October joutui eroamaan.

Jos nyt laitamme sivuun sen minkälaisia sydämentykytyksiä uutinen sai aikaan ministeriössä, niin arvatenkin Iltalehden lööppiä on myös ihmetelty pitkin Suomea silmät ymmyrkäisinä: Vai että miehille oikeus synnyttää?
Oikeus? Ajatus tuntuu ihan kummalliselta. Lievästi sanottuna.
Esitys kieltämättä saa leveän hymyn leviämään suupieliin sillä ajatus miehen oikeudesta synnyttämiseen on vähän eri luokkaa kuin kysymykset, joita pohdittiin vanhassa suomalaisessa mustavalko komediassa nimeltä ”Ukko akan töissä ja akka ukon töissä”.
Puhe miesten ”oikeudesta” synnyttämiseen tuntuu suorastaan aprillipilalta, koska kaikki tietävät, että miehet eivät voi synnyttää. Synnyttäminen on jotain mihin miehillä ei ole biologisia eikä fysiologisia edellytyksiä. Synnyttäminen ei ole sukupuolineutraali asia. Synnyttäminen on jotain sellaista jossa sukupuolisuudella on sivuttamaton rooli.
Se, että miehillä ei ole ”oikeutta” synnyttää ei ole mikään lakiin jäänyt jäänne eriarvoisesta yhteiskunnasta. Miehillä ei edes periaatteessa voi olla oikeutta synnyttää, sillä miehet eivät voi synnyttää, koska miehet eivät voi edes tulla raskaaksi. Eikä asialla ole mitään tekemistä tasa-arvon, eriarvoisuuden, syrjimisen, ihmisoikeuksien tai uskonnollisten ennakkoluuloisuuksien kanssa.
Synnyttäminen edellyttää tiettyä biologista ja fysiologista rakennetta, joka on vain naisilla. Kaikki ymmärtävät, että tässä yhteydessä on täysin asiaan kuulumatonta kielenkäyttöä puhua miesten "oikeudesta" vetoamalla tasa-arvoon tai ihmisoikeuksiin. Lisäksi tällainen käsitteiden väärinkäyttö keventää näiden itsessään tärkeiden arvojen todellista merkitystä.
Ja tässä juuri on eräs keskeinen kritiikkini sukupuolineutraalia, taikka ”tasa-arvoista” avioliittoa kohtaan. Avioliitto, samoin kuin synnyttäminen, ei voi olla sukupuolineutraali asia. Avioliitto on jotain jossa osapuolten sukupuolella on merkitystä. Aivan niin kuin sillä on merkitystä synnyttämisessä.
Juuri tämä seikka erottaa avioliiton kaikista muista mahdollisista sopimuksista, joita ihmiset keskenään solmivat. Toisin kuin vaikkapa vuokrasopimuksen solmimisessa tai liikeyrityksen perustamisessa osapuolten sukupuolella ei ole merkitystä. Ne ovat aidosti sukupuolineutraaleita asioita. Mutta avioliitto ei sitä ole. Kämppäkaverit voivat sukupuolesta riippumatta sopia keskenään saman katon alla asumisesta vaikka jonkinlaisen alivuokralais-suhteen puitteissa. Mutta yhdessä asuminen avioliitossa edellyttää, että kumppanit ovat vastakkaista sukupuolta, koska avioliitto, yhtä vähän kuin synnyttäminen, ei voi luonteensa puolesta olla sukupuolineutraali.
Mitä synnyttämiseen tulee jokaisella suomalaisella miehellä on tällä hetkellä asian suhteen juuri se ”oikeus” (jos sellaisesta lainkaan voidaan puhua) joka hänellä tuleekin olla. Miehiä ei syrjitä, vaikka laki ei erikseen tunnusta miehen ”oikeutta” synnyttää.
Samalla tavalla jokaisella suomalaisella miehellä ja naisella on tälläkin hetkellä juuri se oikeus avioitua, joka hänellä tuleekin olla. Edellyttäen, että avioliiton osapuolet ovat täysi-ikäisiä, vastakkaista sukupuolta olevia henkilöitä, eivätkä ole toisilleen läheistä sukua. Nämä reunaehdot eivät aseta ketään perusteettomasti eri arvoiseen asemaan, eivätkä loukkaa kenenkään ihmisarvoa tai ihmisoikeuksia. Nämä reunaehdot eivät kiellä ketään edes sukupuolisen suuntautumisen perusteella olemaan menemättä naimisiin, eikä laki siksi syrji ketään sukupuolisen suuntautuneisuuden perusteella.
Tiedän, että Octoberin esityksessä kyse oli transseksuaalisuudesta. Maailmassa on tiettävästi kolme tai neljä tapausta, joissa sukupuolenvaihdoksen jälkeen mieheksi itsensä muuttanut nainen on tullut raskaaksi. Juridisesti häntä pidetään miehenä. Tämä on tietysti omalla tavallaan mielenkiintoinen kysymys. Mutta loppupeleissä tällaiset lakitekniset haasteet eivät kerro mitään todellista miesten kyvystä synnyttää. Ainoastaan sen, että edes minkäänlaisella väkivaltaisella, kirurgisella ja hormonaalisella uudelleen muovaamisellakaan emme voi pettää luontoa. Vain naiset voivat synnyttää. Tämä tosiasia ei katoa edes niissä naisissa, jotka vastoin omaa luontoaan kokevat olevansa miehiä.
Sukupuolineutraali avioliitto on yhtä vähän ihmisoikeus, tasa-arvo tai syrjintäkysymys kuin on miesten oikeus synnyttämiseen. Sukupuolineutraalin avioliiton perusteleminen näillä termeillä on kategoriavirhe ja yhtä epäluontevaa kuin on perustella niillä miesten oikeutta synnyttää. Molemmissa tapauksissa sukupuolella on merkitystä. Julkilausumat ja vaatimukset eivät sellaisenaan synnytä ”oikeuksia” sinne missä ei lainkaan ole edellytyksiä tällaisille ”oikeuksille”. Sekä avioliiton että synnyttämisen osalta oikeus on erottamattomalla tavalla sidoksissa sukupuoleen.

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Onko Sauli Niinistö vapaamuurari? Vastaus...

Presidentinvaalien ensimmäinen kierros oli todellinen jännitysnäytelmä. Vasemmistolaisen puna-aatteen totaalinen romahdus, Väyrysen uusi tulemus, Niinistön varmanpäälle pelaaminen ja Haavisto-hypetys.

Tästä tilanteesta lähdetään toiselle kierrokselle. Kampanjointi toiselle kierrokselle selvinneiden ehdokkaiden, Niinistön ja Haaviston välillä on jo alkanut. Sieluista ja ennen kaikkea heidän äänistään käydään kamppailua turuilla ja toreilla ja somessa l. sosiaalisessa mediassa (Facebook, Twitter etc).

Muistan lapsuudesta ala-asteen luokanopettajamme, rehtori Pentti Hakkaraisen sanat, joilla hän aina evästi meitä lapsukaisia suomalaisen demokratian ihanuuteen: ”Muistakaa lapset, kun joku kysyy teiltä, että ketä äänestit, voitte hymyillä ja sanoa ’Mikki Hiirtä’”.

Tämä oli hänen tapansa alleviivata vaalisalaisuutta. Jokaisen oikeutta äänestää oikeaksi katsomallaan tavalla omantuntonsa mukaan. Tätä vapautta tahdon kunnioittaa, enkä ota kirjoituksessani kantaa siihen, ketä sinun tulisi äänestää. Olkoonkin, että mikäli lainkaan tuntee minua ja näkemyksiäni, julistustani ja kirjoitteluani, lienee aika ilmeistä kenelle oman ääneni näissä vaaleissa annan.

Yksi asia on silti todettava suoraan: Äänestyskäyttäytymisen on perustuttava tosiasioihin. Sitä eivät saa ohjata valheelliset huhut, joita levitetään joko tahallaan vahingonteko mielessä tai typeryydestä johtuen vastoin parempaa tietoa. Oikeaa tietoa ei ole vaikea löytää nykyisenä digitaalisen tiedonvälityksen aikana.

Tuskin oli ensimmäisen kierroksen äänet saatu laskettua, niin eikös jostain lähtenyt liikkeelle huhu, joka nyt leviää kulovalkean tavoin kristityiksi itseään kutsuvien parissa: Sauli Niinistö on vapaamuurari!

Tämä on valheellinen huhu, jossa ei ole mitään perää.

Niinistö vastasi tähän kysymykseen jo 29.11.2006 Iltalehden On-line Chatissa, jossa hän tunnin ajan vastaili lukijoiden kysymyksiin. Yksi niistä oli tämä:

Kysymys:
Oletko vapaamuurari?

Vastaus:
En.

Niinistön nimeä ei myöskään löydy takavuosina julkaistuista vapaamuurarien jäsenlistoista.

Eräässä kristittyjen parissa leviävässä sähköpostissa kerrotaan tosiasiana, että ”Niinistö (kokoomus) Oikeustieteen kandidaatti, osallistui bildenberg-kokoukseen vuonna 1997, mihin ovat melkein kaikki viimeisten hallitustemme nimekkäimmät jäsenet osllistuneet, on liittynyt vapaamuurariseuraan - Konstantinus Suuren ritarikuntaan 7.7.2011, kirkon jäsen ja vastustaa samaa sukupuolta olevien avioliittoja.”

Niinistö on yhden kerran osallistunut Bilderberger –ryhmän kokoukseen (1997). Kyseessä ei ole vapaamuurarijärjestö, vaan julkisuutta välttelevä poliittisten vaikuttajien kansainvälinen aivoriihi, jota on mediassakin paljon kritisoitu siitä, ettei se anna tietoja kokouksistaan julkisuuteen. Tämä on herättänyt suurta kummeksuntaa, sillä demokratiaan kuuluu avoimuus. Myös Martti Ahtisaari on osallistunut ryhmän kokouksiin.

Edellä mainitun viestin mukaan Niinistö on liittynyt vapaamuurariseuraan nimeltä Konstantinus Suuren Ritarikunta. Väite on väärä siltä osin, että kyseessä ei ole vapaamuurarijärjestö, vaan keskiaikaisesta kristillisestä ristiretkeläisromantiikasta arvonsa ammentava, täysin avoimesti toimiva ja uskonnollisesti sekä poliittisesti sitoutumaton ritarikunta ja järjestö. Kyseessä on ekumeeninen, Aleksandrian ja koko Afrikan Patriarkka ja Paavi Theodoros II:n suojeluksessa toimiva virallinen, kansainvälinen ritarikunta, johon kuuluu noin 500 eri kristillisiin uskontokuntiin kuuluvaa jäsentä. Järjestö harjoittaa hyväntekeväisyystyötä. Sveitsissä 1950-luvun alussa perustetun järjestön tunnuksena on risti, jonka sisällä on Kristuksen kreikankielisen nimen alkukirjaimiin viittaava perinteinen Khi-Ro (XP) symboli, jollaisen voi nähdä kirkkojenkin saarnatuolien koristeena. Kyse ei ole salaseurasta, niin kuin Gideonitkaan eivät ole salaseura.

Suomessa toimii toinen hyvin saman niminen ritarikunta, Konstantinus Suuren ja Pyhän Helenan Perinneritarikunta, joka määrittelee tehtäväkseen lähinnä perinnetoiminnan ylläpitämisen. Järjestön sihteeri vastasi lähettämääni sähköpostitiedusteluun: ”… olemme vapaamuurarijärjestön kanssa täysin erillisiä.” Tässäkään ei ole kyse mistään salaseurasta tai vapaamuurariseurasta, kuten edellä siteeraamassani viestissä väitetään. Eikä Niinistö kuulu tähän järjestöön. Sihteerin kertoman mukaan Suomessa toimii kenties myös kolmas Konstantinuksen -nimeen liitetty ritarikunta vapaamuurarien sisällä.  Mutta Niinistö ei kuitenkaan kuulu siihen, vaan aiemmin mainittuun kristillis-ekumeeniseen ritarikuntaan.

Ja lopuksi, ystäväni sosiaalineuvos Antero Laukkanen otti yhteyttä suoraan Sauli Niinistön erityisavustajaan Mikko Kortelaiseen, joka välitti Sauli Niinistön terveiset liikkeellä olevaan huhuun liittyen: "Sauli Niinistö ei ole vapaamuurari!" Sellaisissa väitteissä ei ole mitään perää.

Hieman myöhemmin, 25.1. Laukkanen sai puhelimitse yhteyden Sauli Niinistöönn henkilökohtaisesti. He juttelivat pitkän puhelun toistensa kanssa. Niinistö vahvisti Laukkaselle henkilökohtaisesti: "En ole kuulunut, enkä koskaan tule kuulumaan vapaamuurareihin". Konstantinus Suuren Ritarikuntaan hänet kutsuttiin ja liitettiin kunniajäsenenä. Hän ei ole käynyt läpi mitän rituaaleja, eikä häntä ole edes lyöty ritariksi järjestön tapojen mukaan. 

Joten.

Joku roomalainen valtiomies muinoin taisi sanoa, että huhupuheet elävät vain niin kauan kunnes totuus tulee julki. Totuus on nyt julki ja on aika lakata levittämästä perättömiä huhuja. Sellaisten levittäminen saattaa kristityiksi itseään kutsuvat omituiseen valoon.

Tosiasioiden valossa vastaus blogin otsikon kysymykseen "Onko Sauli Niinistö vapaamurari?" on siis ehdoton "Ei"

Case closed.

Jokaisen kristityn tulee käyttää ja täyttää kansalaisvelvollisuutensa ja äänestää. Äänestämättä jättäminen ei ole vaihtoehto.

-------

torstai 19. tammikuuta 2012

Video: Why I hate religion, but love Jeesus

Lähes 15 miljoonaa katsojaa YouTubessa kerännyt riimittelijä herättää ajatuksia videolla, jossa korostetaan kuolleen uskonnollisuuden ja Jeesukseen uskomisen välillä. Enjoy.

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Hanskat jäihin – Kirpeää kinastelua Kuopion piispanvaaleissa

On aika poikkeuksellista Suomessa se miten piispanvaaliehdokkaat ovat käyneet toisiinsa teologisesti käsiksi julkisuudessa. Kaikkihan alkoi Sakari Häkkisen kyseenalaistaessa joulun alla antamassaan haastattelussa uskontunnustuksen ”kirjaimellisen” tulkinnan ja Jeesuksen neitseellisen sikiämisen. Tähän ottivat kantaa ehdokkaat Miika Ruokanen ja Jari Jolkkonen, joiden mielestä tulisi pitäytyä uskontunnustuksen perinteisessä tulkinnassa eikä irtautua siitä. 

Ruben Stiller nimesi Pressiklubissa viime vuoden viralliseksi Mielensäpahoittajien vuodeksi. Eikä kirkollinen kenttä jäänyt tässä poliittista kenttää huonommaksi.

Häkkinen otti Jolkkosen ja Ruokasen kritiikistä nokkiinsa ja äityi blogissaan syyttämään Jolkkosta loanheitosta ja jopa siitä, että systemaatikkona Jolkkoselta on ilmeisesti eksegetiikan perusteet ihan hukassa. Ruokanenkin sai osansa viimeistään nyt kun Häkkinen luonnehti häntä ja Jolkkosta uhkaksi kirkolle.

Jolkkosen mielestä tällaiset uhkapuheet ovat väärä tapa vaikuttaa piispanvaaleissa eikä ymmärrä mistä peloista ne kumpuavat. Ruokanen piti Häkkisen uhkakuvien maalailua aivan järjettömänä.

Käynnissä olevaa keskustelua piispaehdokkaiden välillä voisi arvioida laajstikin. Mutta yksi asia on käymässä entistä selvemmäksi: Kuopion piispanvaaleissa on kyse kristinuskon syvimmästä olemuksesta.

Lueskellessani Kotimaa24.fi uutisia ja sitä minkälaisia terveisiä ehdokkaat toisilleen sen kautta kulloinkin lähettävät silmiini osui kommenttien joukossa SLEY:n Savo-Karjalan piirijaoston johtajan, pastori Manu Ryösön kommentti. Tapanani ei ole postata muilta nettipalstoilta puheenvuoroja omalleni, mutta Ryösön kirpakan tekstin kohdalla teen poikkeuksen. Mielestäni Ryösön terävänäköinen kommentti ”tunkee lävitse ja erottaa nivelet ja ytimet”:

Arvoisat Jari Jolkkonen ja Miikka Ruokanen kannattajineen!
Ottakaa nyt hyvät ihmiset tosissaan Sakari Häkkisen viesti. Hän on todella tosissaan siinä, että klassisen kristinuskon edustajat ovat uhka hänen edustamalleen "kirkolle".
On aika huomata, että tällaiset (jopa hiippakuntadekaanin tasoiset) henkilöt ovat näin merkittävällä tavalla vieraantuneet klassisen kristinuskon olemuksesta. Tämä kertoo hyvin karua kieltä siitä yhteisöstä, jota seuraava Kuopion piispa tulee edustamaan.
Ei ole syytä epäillä, etteikö Sakari Häkkinen kannattajineen kokisi vähänkin klassisemmalla tavalla puhuvia pastoreita uhkaksi. Kuopion tilanne on siten todella paha. Enää uhkakuvaksi ei riitä edes naispappeuden vastustaminen tai homoseksuaalisen elämäntavan syntinä torjuminen. Nyt jopa tekin Jari Jolkkonen ja Miikka Ruokanen olette uhka. - Te, jotka olette olleet itsekin osaltanne mahdollistamassa homoseksuaalisen elämäntavan toteuttamista kirkossanne, tai ainakin suostumassa siihen siunausrukouksen muodossa + alttaripalveluksessa ko. elämäntavassa elävien kanssa.
Nyt olisi siis aika huomata, että ko. uhka ja uhkakuvat ovat todellisia. Myös uhkakuvien ääneen sanominen kuuluu vastuulliseen päätöksentekoon. Tässä Häkkinen on rehellinen, vaikka edustaakin jo eräänlaista "antikirkkoa". Häkkisellä ei liene monopoliasemaa määritellä jotakin uhkaksi "kirkolle". - Olette tekopyhiä, jos ette myönnä tällä tavoin tulehtuneen ja sekavaksi päässeen moniarvoisuuden olevan vakava uhka tunnustuksellisen kirkon olemukselle. - Eikö ole pikemminkin hyvä, että tämä kupla on nyt puhjennut?
Lyhyesti sanottuna Sakari Häkkisen arvoja edustavat pastorit ovat uhka kristilliselle kirkkokunnalle. - Mutta jonkinlainen uhka ovat myös ne, jotka yrittävät lakaista maton alle sen, että näinkin räikeä vastakkainasettelu tulisi tunnustaa ääneen. Mikään tunnustuksestaan tietoinen luterilainen kirkkokunta ei voisi pitää Sakari Häkkisen tavoin argumentoivaa pastoria edes apupappina. Piispaehdokkaaksi hän ei kuuluisi missään nimessä. Tämä tilanne kertoo korutonta kieltään Suomen evl-kirkon tilasta.

perjantai 13. tammikuuta 2012

Sanan äärellä - Kaikki meidän parhaaksemme


”Me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut” (Room. 8:28, KR-38).
Paavalin sana on tuonut lohtua monelle vaikeuksien kanssa kamppaileville. Toiset se on saattanut hämminkiin: Miten kokemani vastoinkäymiset voivat koitua parhaakseni?
Paavali ei sano, että kaikki mitä meille tapahtuu on hyvää.Tosin hän ei myöskään sano, että meille ei koskaan tapahdu mitään hyvää ja parempi olisi varautua vain pahaan.
Mutta ettei Kristuksen omille voisi sattua mitään pahaa, vaan ainoastaan hyvää, ei sisälly mainittuun jakeeseen. Myöhemmin samassa luvussa Paavali päinvastoin kuvailee Kristuksen omien kohtaamaa tuskaa, ahdistusta, vainoa, vaaroja sekä muita mahdollisia vastoinkäymisiä.
Paavali ei myöskään sano, että kaikki mitä maailmassa tapahtuu koituu lopulta joka ikisen ihmisen parhaaksi erotuksetta. ”Mitä se hyödyttäisi ihmistä vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon”, lausui Jeesus.
Kaikki, oli se hyvää tai pahaa, sen sijaan vaikuttaa yhdessä (synergei) niiden parhaaksi, jotka Jumala on kutsunut Kristuksessa omikseen.
Mutta miten ihmeessä kaikki voi tällä tavalla vaikuttaa kristityn parhaaksi? Ensiksi on määriteltävä mikä on se ”hyvä” tai ”paras”, josta Raamattu puhuu.
Ihmisen näkökulmasta ”hyvää” voi olla nautinto ja menestys, hyvät oltavat ja hyvä terveys. Nämä ovat eittämättä hyviä asioita meidän näkökulmastamme.
Kuitenkaan Jumala ei ole luvannut maksimoida meidän nautintoamme ja menestystämme tässä ajassa. Paavalihan puhuu samassa luvussa 8 kristittyjä kohtaavasta vastoinkäymisistä "Jumalan valtakuntaan meidän on mentävä monen ahdingon kautta", sanoi Paavali (Apt. 14:22). 
Sen sijaan Paavali rohkaisee sanomalla, että mikään kristittyä kohtaavista vastoinkäymisistä ei voi erottaa  Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa.
Raamatun mukaan Jumala on hyvä. Hän on suurinta ja parasta mitä koko maailmankaikkeudessa on. Hänen yläpuolellaan ei ole mitään suurempaa tai parempaa. Sitä on olla Jumala. Hän toimii tosi parhaaksemme tehdessään kaikkensa, jotta tulisimme osallisiksi siitä mikä on kaikkein parasta koko maailmassa – Hänestä itsestään! 
Onko Jumala siis itsekäs? Ei. Itsekäs on sellainen, joka kuvittelee olevansa muita parempi ja ajattelee silti vain omaa etuaan. Mutta entä jos ihan oikeasti on kaikkia parempi?
Jumala ei ole väärässä ajatellessaan olevansa parasta ja suurinta mitä kaikkeudesta löytyy, sillä hänhän on sitä. Hän on kaikkeuden luoja ja valtias, jonka yläpuolella ei ole ketään suurempaa tai mahtavampaa.
Lisäksi Jumala ei ajattele vain omaa etuaan. Kristuksessa hän haluaa jakaa luoduilleen täysin ansiotta kaikkein parasta mitä maailmankaikkeudesta löytyy, Itsensä.
Jopa sellainen ahdinko, joka saattaa olla Jumalan kuritusta kristityn elämässä, ei anna syytä epätoivoon. Sillä on sama päämäärä: "Jumalan kuritus koituu meidän todelliseksi parhaaksemme: me pääsemme osallisiksi hänen pyhyydestään" (Hepr. 12:10).
Kun siis Paavali puhuu siitä, että Jumala saa kaikki asiat yhdessä vaikuttamaan niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, hän ei tarkoita vain jotain ajallista katoavaa hyvää, vaan kaikkein parasta ja korkeinta hyvää mitä ihmiselle on tarjolla – osallisuus Jumalan rakkaudesta Kristuksessa.
Jumala huolehtii siitä, että edes vastoinkäymiset, ahdistus ja vaarat eivät voi erottaa meitä hänestä, vaan ne päinvastoin yhdessä vaikuttavat meidän parhaaksemme.
Jokainen Raamattua lukenut muistaa varmasti Jobin tapauksen. Kaikki hänen kokemansa vastoinkäymiset huipentuivat Jumalan suuruuden kohtaamiseen. Se antoi Jobille aivan uuden näkökulman todellisuuteen: "Nyt minä ymmärrän, että kaikki on sinun vallassasi eikä mikään suunnitelmasi ole mahdoton sinun toteuttaa … Vain korvakuulolta sinut tunsin. Nyt ovat silmäni nähneet sinut." (Job. 42:1, 5).

Meille saattaa jäädä tässä elämässä kipeäksi salaisuudeksi se miten jokin tietty vastoinkäyminen vaikuttaa parhaaksemme, kun siltä ei kerta kaikkiaan yhtään tunnu. Mutta Jumala itse sanassaan vakuuttaa, että näin on. Siksi ”me tiedämme”, että kaikki vaikuttaa Jumalan lasten parhaaksi.
Vastoinkäymisten ei siksi tarvitse lannistaa. Ne eivät tarkoita, että Jumala olisi hylännyt. Jos jotain, niin sen tämä raamatunjae lupaa, että vastoinkäymiset eivät ole mikään merkki Jumalan hylkäämisestä. Ne eivät voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa.

tiistai 10. tammikuuta 2012

Sammeli Juntunen: Jumalan olemassaolon rationaalinen pohdinta kuuluu kristinuskoon

Sammeli Juntunen kirjoitti Kotimaa -lehdessä loppiaisen alla (5.1.2012) kolumnin Terveisiä Oxfordista. Siinä hän käsittelee Richard Dawkinsin kieltäytymistä väittelystä William Lane Craigin kanssa. Asia, josta Dawkins on saanut kritiikkiä myös ateistikollegoiltaan. 

Pointtini ei nyt kuitenkaan ole Dawkinsin poisjäämisen syiden setvimisessä.

Yliopiston dosenttina toiminut kansainvälisesti arvostettu Luther-tutkija, sekä nykyään savonlinalainen kirkkoherra Sammeli Juntunen kuitenkin tiivistää hyvin syyt miksi Jumalan olemassaolon rationaalinen pohdinta yleisesti ottaen kuuluu kristinuskoon:
Jumalan olemassaolon rationaalinen pohdinta kuuluu kristinuskoon kolmesta syystä. Ensinnäkin se muistuttaa, että Jumala ei ole ihmisen mielikuva tai tunne tai uskonnon luomus. Hän on kaikkeuden Luoja, josta on viitteitä koko todellisuudessa, myös siinä, jota tarkastellaan järjellä. Toiseksi, vaikka järjellinen jumalantuntemus on vaillinaista, se on eräs edellytys sille, että puhe Jumalasta on ymmärrettävää. Kolmanneksi: vaikka usko ylittää järjen, se ei ole siitä kokonaan erossa."

Juntunen toteaa lopuksi, että tällainen pohdinta hieman pimennossa luterilaisuudessa, jossa usein paetaan heppoiseen ratkaisuun erottamalla usko ja järki omiksi saarekkeiksi. Tällaista ratkaisua on kritisoinut Oxfordissa tutkijana toimiva Aku Visala kirjassaan Mitä tiede ei voi sinulle kertoa (Perussanoma 2010).

-----

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Mayat, maailmanloppu 2012 ja Raamattu?

-->
Mitä Mayat tekevät kun heidän kalenterinsa päättyy 21.12.2012? kysyttiin eräässä radio-ohjelmassa. Toimittaja vastasi: Mayat kävelevät Ärrälle ja ostavat uuden kalenterin!
Vuodesta 2012 saattaa muodostua monella tavalla merkittävä vuosi. Suomessa ja Yhdysvalloissa on presidentinvaalit. Euro natisee liitoksissaan ja sen mukana koko unioni. Lähi-itä on sodan partaalla Iranin uhitellessa sulkevansa Hormuzin salmen ja lännen kootessa alueelle laivastoaan.
Maailmanloppua ei silti ole näköpiirissä.
Mayojen kalenterin kannalta tämä vuosi on hieman suuremmassa mittakaavassa sama kuin meillä jokainen vuoden vaihde: Yksi jakso päättyy ja toinen jakso alkaa.
Sekä kristittyjen että ei-kristittyjen parissa on vuosien saatossa esiintynyt taipumusta innostua maailmanlopun aikalaskelmista. Kenties kuuluisin kristillisperäinen liike näissä merkeissä on Jehovan todistajat. Viime vuonna onneaan yritti kalifornialaisen Famiy Radion perustaja Harold Camping.
Kaikki maailmanlopunlaskijat ovat epäonnistuneet. Olemme yhä täällä.

Mitä taas tulee hypetykseen Mayojen kalenterikierron päättymiseen vuonna 2012 sillä ei ole mitään yhtymäkohtaa Raamatun eskatologiaan.
Mutta eikö maailmanlopusta puhuta Raamatussakin?
Matteuksen evankeliumi päättyy Jeesuksen lähetyskäskyn loppusanoihin: ”Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun saakka” (Matt. 28:20).
Jeesuksen sanoilla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä populaarien mielikuvien kanssa maaplaneetan räjähtämisestä tuusannuuskaksi.
Alkukielessä ilmaisu ”maailman loppuun saakka” on ”eoos tees synteleias tou aioonios”. Se viittaa aikakausien (aioon) taitteeseen, jossa yksi aikakausi päättyy ja toinen alkaa. Tämä liittyy Jeesuksen ajan, niin sanotun toisen temppelin ajan, juutalaisuuden käsitykseen kahdesta maailmanajasta, joista ensimmäistä elämme parhaillaan ja jonka päättyessä siirrymme uuteen, Jumalan ikuisesti kestävään, lunastettuun maailman aikaan.
Kahden maailmanajan oppi näkyy viitteenomaisesti eräissä raamatunkohdissa. Paavalin mukaan Jeesus kuoli pelastaakseen meidät ”nykyisestä pahasta maailmanajasta” (Gal. 1:4). Heprealaiskirjeessä kristillisen seurakunnan sanotaan jo nyt saaneen maistaa Kristuksessa ”tulevan maailmanajan voimia” (Hepr. 6:5). ”Tuleva maailma” on alistettu Jeesuksen alaisuuteen (Hepr. 2:5).
Siinä missä nykyinen maailman aika on Raamatun ”paha” koska sitä leimaa synti, kärsimys ja kuolema, on tulevalle maailmanajalle leimallista Jumalan Pojan, Jeesuksen Kristuksen kuninkuus. Silloin koko luomakunta on lunastettu ja vapautettu synnin, kärsimyksen ja kuoleman alaisuudesta ”Jumalan lasten kirkkauden vapauteen” (Room. 8:21). Kansat elävät sovussa eivätkä opettele enää sotimaan.
Raamatun mukaan Jeesuksen paluu sijoittuu näiden kahden maailmanajan dramaattiseen taitteeseen. Hänen paluunsa merkitsee siis siirtymistä siihen uuteen tulevaan maailmaan, jonka voimia kristillisen seurakunta Pyhässä Hengessä on kuin ennakoiden saanut maistaa jo nyt.
Kristuksen paluu tämän pahan maailman ajan lopulla ja uuden alkaessa merkitsee kuolleitten ylösnousemusta ja elossa olevien uskovien muuttumista kuolemattomiksi (1 Tess. 4:18-20; 1 Kor. 15:35-58).
Jeesuksen mainitsema maailmanaikojen loppu on siis Jumalan lunastussuunnitelman eräänlainen huipentuma. Sen toivon täyttymys, jossa paha vihdoinkin saa lopullisen palkkansa, kuolema ja kirous hävitetään ja Kristuksen omat nousevat iankaikkiseen ja katoamattomaan elämään.
Raamatun opetus maailmanlopusta liittyy siten enemmänkin uuden alkuun, kuin vanhan loppuun. Kyseessä on toivon sanoma. Lupaus, että kuolemalla ja kärsimyksellä ei ole viimeistä sanaa Jumalan luomakunnassa. Kristus on lunastanut omakseen koko maailman ja eräänä päivänä tekee lopun kaikesta pahasta ja kärsimyksestä.
Uuden testamentin viitteiden avulla saatamme nähdä merkkejä vanhan maailman ajan loppuhetkien ja tulevan maailmanajan alun lähestymisestä. Mitään laskelmia ja arvioita aikamääristä, vuosista tai päivistä on silti turha yrittää Raamatun viitteiden pohjalta laskea. Jeesus itse sanoi, ettei ole meidän asiamme tietää näihin liittyviä ”aikoja ja hetkiä, jotka isä oman valtansa voimalla on asettanut” (Apt. 1:7).
Kaikkein lohdullisinta Raamatun opetuksessa ”maailmanlopusta” on Jeesuksen lupaus: ”Minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun saakka”! Mitä tahansa onkaan edessämme alkaneena vuotena 2012 Jeesus on omiensa kanssa ja heidän turvansa joka ikinen päivä yhtä hyvin Mayojen kalenterin loppuun kuin siitä eteenpäin maailmanaikojen loppuun saakka. 

-----

perjantai 6. tammikuuta 2012

Onko Jumala olemassa? - William Lane Craig vs. Peter Millican

Viimekertaisen blogipostauksen seurauksena kysymys Jumalan olemassaolosta on jälleen herättänyt vilkasta keskustelua Uskon Puolesta -blogilla. Lokakuussa 2011, siis aivan hiljattain, Birminghamin yliopistossa järjestettiin kiinnostava debatti aiheesta. 

Kiinnostuneille suosittelen tämän Birminghamissa pidetyn debatin katsomista. Siinä saavat kumpikin osapuoli - teismi ja ateismi -  esittää argumenttinsa ja vastata vastaväitteisiin. Debatti oli yli 2 tuntia pitkä ja tapahtui täpötäydessä Oxfordin yliopiston suuressa salissa. Avauspuheenvuorojen jälkeen seuraa vasta-argumentaatiot ja lopulta yleisö saa esittää kysymyksiä. Näin alan ammattilaiset keskustelevat näistä asioista tämän päivän yliopistollisessa maailmassa.

William Lane Craig on tunnettu krsititty filosofi, väitellyt kosmologiasta juuri Birminghamissa aikanaan. Peter Millican on ateisti, filosofian professori Oxfordin yliopistosta ja arvostettu Hume -tutkija. Lähemmät esittelyt itse videolla. Ajatuksiaherättäviä katseluhetkiä. Varatkaa popcornia ja kokista ja ottakaa mukava asento...

tiistai 3. tammikuuta 2012

Ilkka Pyysiäinen vs. Emil Anton - Onko Jumalaa?

Oikein hyvää uutta vuotta 2012 kaikille Uskon Puolesta –blogin lukijoille. Näitten toivotusten jälkeen menenkin suoraan asiaan. Tosin koukkaan siihen viime vuoden kautta.

Emil Anton ja Ilkka Pyysiäinen kävivät netissä mielenkiintoisen jouludebatin aiheesta ”Onko Jumalaa?” Anton on katolinen teologi ja kristinuskon puolustaja. Pyysiäinen ansioitunut suomalainen uskontotieteilijä ja teologian tohtori.

Mihinkään perusteellisen tyhjentävään analyysiin en ryhdy, eikä siihen ole tilaa. Alla kuitenkin jokunen debattia lukiessani syntynyt ajatus. Yllätys ei liene se, että sympatiani ovat yleisesti ottaen Emil Antonin edustaman kannan puolella mitä aiheeseen tulee. Samalla myönnän, etteivät ajatukseni tee täyttä oikeutta sen enempää Pyysiäisen kuin Emilinkään teksteille. Niitä uudestaan läpikäydessäni huomaan jatkuvasti uusia näkökulmia, jotka edellisillä lukukerroilla ovat jääneet huomaamatta.

Molemmat kirjoittavat hyvin ja selkeästi. Debattia oli mukava lukea ehkä juuri siksikin, että Pyysiäinen suhtautuu Emiliin tasavertaisena keskustelukumppanina. Pyysiäisen ajatukset ovat kiinnostavaa luettavaa. Hän ei provosoidu, vaikka paikoin Emilin ilmaisut ovat jossain määrin kohtikäyviä. Opponenttia ja hänen kantojaan leimaavia ilmaisuja kannattaa debatoidessa välttää. Jos ei muuten niin merkkimäärän ollessa rajattu (kuten tekstien pituudesta päättelen) säästyy merkkejä johonkin olennaisempaan.

Kuitenkin Emil on  mielestäni toisessa vastauspuheenvuorossaan ihan oikeassa arvostellessaan Pyysiäistä siitä, että tämä pyrkii määrittelemään "evidenssin" positivismin ehdoilla. Näin rajallinen "tiedon" määrittely kuuluu viime vuosituhannelle, kuten Emil asiaankuuluvasti huomautti.

Ymmärrän (ainakin luulen ymmärtäväni) Pyysiäisen pointin siitä, että kristinopin perusväittämät eivät ole "tieteellisesti" perusteltavissa. Miten kolminaisuusopin tai inkarnaation voisi todistaa tieteellisesti, i.e. empiirisesti? Nämä perustuvat ilmoitukseen. Tällöin ratkaisevaksi muodostuu se uskotaanko Jumalan ylipäänsä voivan ilmoittaa itsestään jotain, ja onko järkperäisesti perusteltua tietoa mahdollista saada muutenkin kuin empiirisen tieteen keinoin kuten esimerkiksi juuri ilmoituksen välityksellä.

Mutta debatin alkuperäinen aihe ei otsikon mukaan ole niin laaja jollaiseksi se keskustelun edetessä tuppaa muodostumaan ("kristinuskon perususkomusten empiirinen todistettavuus"), vaan yksinkertainen kysymys "onko Jumalaa?". Tuntuu ensi lukemalta hiukan aiheesta harhautumiselta käydä laajemmin rajanvetoa siitä miksi juuri kristinusko. Onko tämä hairathumista aiheesta vai ei riippuu kuitenkin siitä miten keskustelijat itse ovat debatin raamit ymmärtäneet.

Pyysiäinen vaikuttaisi lähtevän siitä, että kristityn keskustelukumppanin on kyettävä todistamaan (empiirisesti?), että Jumalaan voidaan liittää kaikki se minkä kristinusko hänestä kertoo, ennen kuin Emilin voidaan katsoa osoittaneen, että Jumala on olemassa. Tämän suuntaisesti Pyysiäinen tuntuu pohjustavan asiaa avauspuheenvuorossaan perustellessaan eroa väitteiden "Jumala on" ja "Jumala on olemassa" välillä.

Toisaalta Emil omassa avauspuheenvuorossaan sanoo debatissa puolustavansa nimenomaan kristillisen uskon käsitystä Jumalasta ("ei pelkkänä käsitteenä vaan myös olentona, joka on luonut taivaan ja maan, tullut ihmiseksi, syntynyt neitseestä ja noussut kuolleista kolmantena päivänä."). Näin määritellen Emil on saattanut debattitaktisesti haukata liian ison palan. Hän joutuu näin kantamaan todistamistaakan, johon Pyysäisen kritiikki osuu ja uppoaa helpommin kuin jos hän olisi tyytynyt puolustamaan vaatimattomampaa väitettä. Pyysiäinen puolestaan ei tässä yhteydessä näytä ymmärtäneen mikä merkitys Jeesuksen historiallisella ylösnousemuksella, johon Emil viittasi, on osoituksena juuri kristillisen jumalakäsityksen puolesta. 



Pyysiäinen sanoo, että hänellä on ollut lähtökohtana esittää "argumenttien kritiikkiä" kun taas Emilillä on "tiettyjä positiivisia väitteitä puolustettavanaan." Tässä Pyysiäinen vetoaa tuttuun "presumption of Atheism" asetelmaan olettaen lähtökohtaisesti, että hänellä ei ole mitään todistamisen taakkaa sen väitteen osalta johon hän debatin otsikon kysymyksenasettelussa on vastaväittäjänä sitoutunut i.e. Jumalaa ei ole olemassa. Tähän kuitenkin sisältyy nähdäkseni perustavaa laatua oleva heikkous.

Pelkästään esittäessään kritiikkiä Emilin argumentteja kohtaan, tai vähätellessään William Lane Craigin argumentteja ("niin huonoja etteivät edes ansaitse vastausta") hän ei ole antanut  perusteita uskoa, että väite "Jumalaa ei ole olemassa" olisi totta tai uskottavampi vaihtoehto. Emilin argumentit saattavat olla huonoja tai muuten vaan epäonnistua vakuuttamaan Pyysiäisen siitä, että Jumala on olemassa, mutta tämä ei vielä anna perusteita uskoa, että Jumalaa ei ole olemassa. Ainoastaan, että Emilin argumentaatio ei ole onnistunut vakuuttamaan Pyysiäistä. 

Tunnustuskirjoja mukaillen pelkkä "negativa" ei riitä. Pyysiäisellä tulisi olla näyttää myös "affirmativa".

Jos Pyysiäinen on sitä mieltä, että väite "Jumalaa ei ole olemassa" on totta ja perustellumpi vastaus debatin kysymykseen, silloin ei riitä tällainen passiivis-agressiivinen asennoituminen, jossa hän vain lypsää argumentteja Emililtä esittääkseen sitten jotain kriittisiä ajatuksia niiden suuntaan olettaen, että muuta hänen ei tarvitse tehdä. Pyysiäiselläkin on todistamisen taakka. 



Lopuksi, Pyysiäisen kommentti "mikään klassisista Jumalan olemassaolon todistuksista ei kestä" on lievästi yliampuva. Tämä pitää kenties paikkansa näiden todistusten osalta sellaisena kuin ne tunnettiin ennen Humen, Kantin ym kritiikkiä. Näistä todisteista on kuitenkin nykyisessä uskontofilosofisessa keskustelussa huomattavasti kehittyneempiä versioita joissa Humen ym. kriitiikkiin on onnistuneesti vastattu.

Jos tilanne olisi sellainen kuin Pyysiäinen esittää kansainvälinen uskontofilosofinen keskustelu ja debatointi tuskin olisi niin runsasta ja vilkasta yliopistomaailmassa kuin se tätä nykyä on. Mutta Pyysiäisen kommentti kertoo ehkä enemmän siitä, että hänen oma uskontofilosofinen kritiikkinsä on jämähtänyt keskustelun aikaisempaan historialliseen vaiheeseen. Siitä kielii myös tieto-opillisesti vanhentuneeseen positivismiin perustuva argumentaatio.

Nettidebatti oli kiinnostavaa luettavaa ja jokainen voi tehdä siitä omia johtopäätöksiä tutustumalla siihen Emilin nettisivuilta: Jouludebatti 2011: Onko Jumalaa?

Ilahduttavaa nähdä suomalaisessa kentässä tällainen "nettidebatti". Jotain tällaista olen odottanut ja kaivannut suomalaiseenkin nettimaailmaan. Kiitos, Emil, rohkeasta avauksesta. Kiitos Ilkka Pyysiäiselle. Lisää näitä.


------