perjantai 31. lokakuuta 2008

Ikuisuus ja oikeudenmukaisuus

Pyhäinpäivän alla sopii hyvin käydä keskustelua tuonpuoleisesta. Darwinin Jumala -kirjoituksen (22.10. ks alempana) alla keskustelu lähti rönsyilemään kärsimyksen ongelmasta toiseen kysymykseen ikuisen rangaistuksen oikeudenmukaisuudesta. Itse olen osin syypää kyseiseen rönsyilyyn Darwin aiheen vierestä. Boethius, jonka erääseen ajatukseen tartuin, suostui ystävällisesti tämän aihepiirin keskittämiseen ja siirtämiseen omaan ketjuunsa. Tykkään näet pitää kunkin otsikon alla käytävät keskustelut kiinni alkuperäisen kirjoituksen ja otsikon aiheessa.

Avauksena tälle "siirrolle" toimikoon oheinen kommenttini Boethiuksen tekstiin. Sen alle olen kommentteina siirtänyt muutaman aiheeseen liittyvän palautteen.

Pyydän jatkossa osoittamaan tähän aiheeseen liittyvät kommentit tähän ketjuun ja Darwin-aiheiset keskustelupuheenvuorot "Darwinin Jumala" otsikon alle. Kiitos.

Hyvää pyhäinpäivää kaikille.

-----------------------------

Boethius:
”Tuomio, jossa ajallinen rikoksesta annetaan iankaikkinen rangaistus, ei yksinkertaisesti voi olla oikeudenmukainen.”

Ajatteletko niin, että rangaistuksen, ollakseen oikeudenmukainen, täytyy kestää yhtä kauan kuin rikoksen? Eli murha kestää joskus muutaman sekunnin, siispä rangaistuksenkin tulee kestää vain muutaman sekunnin? Pankkiryöstön suunnitteluun ja toteuttamiseen menee monta päivää (Oceans 11), joten jos jää kiinni…

Eikö ole yhtä epäoikeudenmukaista saada ikuinen elämä, kun hyvät teotkin ovat ajallisia? Armosta? Se vasta epäoikeudenmukaista on :)

Helvettiä on kristittyjen parissa liian usein käytetty väärin pelotteluun ja uhkailuun. Siitä varmaan johtuu osaksi helvetin huono ”maine”. Kysymys oikeudenmukaisuudesta ei silti mielestäni ole helvettiin liitettynä suurin ongelma.

Kirjoitin aiemmassa viestissä rationalismista ja modernismista. Sen mukaan emme ole syntisiä, vaan ainoastaan heikkoja ja puutteellisia, ja pohjimmiltamme hyviä. On selvää, että tuomita nyt tällaisia helvettiin on tavaton vääryys. Mutta oma diagnoosi voi tässä kohden mennä yhtä lailla vikaan kuin karismaattisten lavaleijonien parantumiskokouksissa hehkutetut ennenaikaiset parantumiskertomukset. Sitten tulee lääkäri.

Mikään pakko ei ole uskoa sitä mitä Raamattu sanoo todeksi, mutta hyvä olisi ymmärtää oikein sen esittämien väittämien luonne ja laatu. Raamatun valossa helvetti on osoitus siitä, että rikoksemme (synnit) eivät tietyssä mielessä ole vain ”ajallisia”, juuri siksi, että niistä on säädetty ikuinen rangaistus (kyse on kestosta, laatu vaihtelee tekojen mukaan). Rationalisti sen sijaan argumentoi ihmisestä käsin kohti tuomion laatua ja pitää sitä suhteettomana tekoihin nähden. Raamattu argumentoi tuomiosta käsin kohti ihmisen synnin laatua osoittaen siten synnin kauheuden, koska siitä on kauhea tuomio. Näinhän se periaatteessa menee maallisessakin oikeusajattelussa yleensä: Tiedämme rikkeen vakavuuden sen perusteella miten vakava rangaistus siitä on säädetty. Murhasta saa elinkautisen. Maanpetoksesta monta vuotta. Murha ja maanpetos ovat vakavia asioita. Kokeissa lunttaamisesta ei saa elinkautista. Korkeintaan jälki-istuntoa. Muistetaan vain vaalirahoitussotku, kun oli säädetty laki ilman sanktioita.

Kun rikkoo maallisen valtion säätämää ajallista lakia, seuraa maallinen rangaistus. Mikä sinusta olisi Jumalalta oikeudenmukaista suhteessa niihin, jotka ovat rikkoneet Jumalan säätämää ikuista lakia?

En minä toki kysymystäsi tässä tyhjentävästi ratkaissut. En edes välttämättä tyydyttävästi. Toivottavasti kuitenkin kykenin valottamaan jotain uusia näkökulmia.

keskiviikko 22. lokakuuta 2008

Darwinin Jumala

"Darwinin evoluutioteoria oli paljolti ratkaisu luonnossa vallitsevan pahuuden ongelmaan – eräänlainen teodikea," kirjoittaa Cornelius G. Hunter kirjassaan Darwin’s God – Evolution and the problem of evil.

Vuonna 1859 Charles Darwin julkaisi kirjansa Lajien synty. Perustuen tekemiinsä havaintoihin hän esitti eliöiden ja niiden monimuotoisuuden olevan luonnossa vallitsevien ohjaamattomien prosessien seurausta. Sittemmin evoluutioteoriasta on akateemisessa maailmassa tullut ainoa tunnustettu tieteellinen näkemys.

Cornelius G. Hunter esittää kirjassaan Darwin’s God, että evoluutioteorian menestys ei perustu yksinomaan sen puolesta esitettyyn tieteelliseen näyttöön. Darwinista alkaen aina meidän päiviimme evoluutiota on perusteltu myös uskonnollisin argumentein, joilla ei ole mitään tekemistä tieteen kanssa.

Darwinin päiviin tultaessa modernin ajan rationalistifilosofit olivat entistä enemmän alkaneet käsitellä Jumalaa pikemminkin teoriana kuin persoonana, ja määrittelivät alati tarkemmin sen millainen Jumala oli tai ei ollut. Jumala ymmärrettiin hyväntahtoisena, luotujensa onnea ja parasta edesauttavana olentona. Luomakunnan katsottiin heijastavan Jumalan hyvyyttä, viisautta ja voimaa. Luomakunta ei ollut hyvä siksi, että se oli Jumalan luoma, vaan koska siitä oli löydettävissä valtavaa kauneutta, harmoniaa, symmetriaa ja järjestystä. Monet ajattelijat uskoivat Jumalan täydellisyyden tuottavan ainoastaan täydellisyyttä, niin kuin me täydellisyyden määrittelemme. ”Positiivisia jumalallisia attribuutteja, kuten viisautta ja hyväntahtoisuutta korostettiin siinä määrin, että Jumalan vihaa tai pahan sallimista harvoin ajateltiin,” Hunter tiivistää viktoriaanisen ajan jumalakuvan. Luonto ilmensi kyllä Jumalan hyvyyttä ja viisautta, mutta ei hänen kaitselmustaan, tuomioita tai tapaa, jolla hän kykenee käyttämään pahuutta osana suunnitelmaansa. Jumala katsottiin palvelevan luomakuntaa sen sijaan, että Hän sen kautta toteuttaisi suvereenia suunnitelmaansa.

Tämä rationalistinen jumalakuva aiheutti ongelman Darwinin ajattelulle. Jumala saattoi luoda ainoastaan harmoniaa ja tehokkuutta, sanoivat rationalistifilosofit ja -teologit. Tutkimustensa myötä Darwin näki luonnossa jotain aivan muuta. Se oli täynnä kummallisuuksia, tehottomuutta, tuhlailevaisuutta, epäharmoniaa ja silkkaa julmuutta. Darwinia huoletti esimerkiksi se, että tonneittain siitepölyä menee hukkaan joka vuosi. Sellainen oli ymmärrettävää ohjaamattomien naturalististen prosessien valossa. Mutta olisiko kaikkiviisas Luoja luonut järjestelmän, jossa menee hukkaan näin valtavasti? Millaista epätäydellisyyttä täydelliseltä Luojalta. Eräät eläimet näyttivät sopeutuneen huonosti ympäristöönsä, ja muurahaiset orjuuttavat toisia muurahaisia. Miten tämä sopii käsitykseen viisaasta ja hyväntahtoisesta luojasta? Luonto oli kaikkea muuta kuin harmoninen ja ideaalinen, jollaiseksi rationalistit sen maalasivat.

Darwinin kirjoituksista voi nähdä, että hänellä oli ongelmia sovittaa yhteen aikansa käsitys Jumalasta sen kanssa mitä hän näki luonnossa. ”Maailmassa näyttää mielestäni olevan liian paljon kurjuutta. En pysty vakuuttumaan siitä, että hyväntahtoinen ja kaikkivaltias Jumala olisi suunnitellut ja luonut [parasiittisen pistiäisen] sitä nimenomaista tarkoitusta varten, että se ruokkii itseänsä elävillä toukilla, tai että kissa leikittelee hiiren kanssa,” Darwin kirjoitti kirjeessä ystävälleen pian tultuaan julkisuuteen teoriansa kanssa. Omaelämäkerrassaan Darwin kirjoitti:

”Kärsimys sopii hyvin ajatukseen luonnonvalinnasta, joka ei ole täydellinen toiminnassaan. Se pyrkii ainoastaan edesauttamaan kutakin lajia menestymään kamppailussa elämästä toisten lajien kanssa hämmästyttävän monimuotoisessa ja muuttuvassa ympäristössä. Kukaan ei kiellä, että maailmassa on paljon kärsimystä. Jotkut ovat yrittäneet selittää sen ihmisten aiheuttamaksi, ajatelleen sen palvelevan heidän moraalista kehittymistään. Ihmisten määrä maailmassa ei kuitenkaan ole verrattavissa muiden tajuisten olentojen määrään, ja nuo toiset usein kärsivät ilman mitään moraalista kehittymistä. Jumalan kaltainen olento, joka on täynnä voimaa ja tietoa ja kykenee luomaan universumin, on meidän rajatulle mielellemme kaikkivaltias ja kaikkitietävä. On vastoin meidän ymmärrystämme ajatella, että hänen hyväntahtoisuutensa ei olisi rajatonta, sillä mitä etua voi olla miljoonien alempien eläimien lähes loputtomiin jatkuvista kärsimyksistä?
Tämä erittäin vanha argumentti kärsimyksen olemassaolosta näyttää minusta vahvasti viittaavan, että ei ole olemassa Älykästä Alkusyytä (intelligent First Cause). Kärsimyksen runsaus sopii hyvin yhteen sen näkemyksen kanssa, että kaikki orgaaniset olennot ovat kehittyneet variaatioiden ja luonnonvalinnan kautta.” The Autobiography of Charles Darwin (1958), s. 20.


Siinä missä Darwinin suosikkikirjailija, John Milton teoksessaan Paradise Lost, halusi luoda etäisyyttä ihmisen moraalisen pahuuden ja Jumalan hyvyyden välille, Darwinille luonnonvalinta oli tapa luoda etäisyyttä Jumalan ja ns. luonnollisen, luonnossa vallitsevan pahuuden välille. Evoluutioteoria oli Darwinin ratkaisu kärsimyksen ongelmaan ja kumpusi tietyntyyppisestä uskonnollisesta käsityksestä. Tämä ei tarkoita, että Darwinin näkemykset eivät lainkaan olisi perustuneet hänen tekemiinsä havaintoihin. Mutta Darwinia ei motivoinut yksinomaan hänen teoriaansa tukeva todistusaineisto, vaan myös ne ongelmat, jotka yleisesti liitettiin hänen aikansa käsitykseen Jumalasta ja luomisesta:

”Suureksi osaksi nämä vaikeudet nousivat epäonnistuneista yrityksistä sovittaa yhteen käsitys Luojasta ja luomakunnasta. Luoja ymmärrettiin äärettömän viisaana, voimallisena ja hyvänä. Hänen luomakuntansa näyttäytyi kuitenkin lisääntyvässä määrin puutteellisena ja vikoja täynnä olevana. Luonto ei ilmeisesti ollut aivan täydellinen. Jossain mielessä se oli tuhlaileva (wasteful), ja toisinaan se näytti yksinkertaisesti pahalta (evil). Evoluution suuri salaisuus perustuu siihen kuinka se selittää luonnon epätäydellisen puolen. Jos maailma ja jopa elämä itse on syntynyt sokeiden luonnonvoimien tuloksena, silloinhan meidän tulee odottaa varsin epätäydellistä
tulosta.” (Hunter, s. 10–11)

Cornelius Hunter on kirjassaan avannut mielenkiintoisen tarkastelunäkökulman osoittaessaan, että Darwinin päivistä alkaen naturalistit ovat seuranneet Darwinin jalanjälkiä esittäessään evoluution tueksi tieteellisen näytön ohella myös selkeästi uskonnollisia argumentteja. Hunter kutsuu tätä eräänlaiseksi negatiiviseksi teologiaksi. Ei ole lainkaan tavatonta törmätä tämän päivänkään keskustelussa kommentteihin, joissa tutkijat kuin ohimennen toteavat näytön olevan sopusoinnussa juuri evoluution kanssa, mutta ei luomisen. He tuntuvat tietävän miltä luonto näyttäisi jos Jumala sen olisi luonut. Evoluutiosta todistavat ”omituinen järjestäytyminen ja hassut ratkaisut,” sanoo Stephen Jay Gould. ”Järkevä Jumala ei milloinkaan astuisi tällaisia polkuja”, hän tietää kertoa. ”Tämänkaltaiset säännönmukaisuudet,“ toteaa Douglas Futuyama fossiililöydöistä, “sopivat yhteen evoluution kanssa, mutta eivät luomisen”. Fossiiliaineiston perusteella useat lajit ovat tulleet ja menneet, kuolleet sukupuuttoon. Kenneth R. Miller ei näe muuta selitystä kuin evoluution, koska muutoin meille jää suunnittelija ”joka vain ei tahdo saada asioita kerralla oikein. Mikään hänen suunnittelemansa ei pärjää pitkän päälle.” Hunter toteaa osuvasti:

”On erittäin ironista, että teoria, joka teki Jumalan tarpeettomaksi, itse tukeutuu rgumentteihin, jotka sisältävät oletuksia siitä millainen Jumala on. Uskonto vaikuttaa evoluutioteoriaan syvällisellä tavalla. Sekä Darwin että nykyajan evolutionistit vetoavat näihin metafyysisiin argumentteihin [–] Darwin oli oikeassa huomioidessaan, että luominen ja sitä tukevat argumentit riippuvat siitä millainen käsitys meillä on Jumalasta. Hän unohti sopivasti, että myös argumentit luomista vastaan riippuvat jumalakuvastamme.” (Hunter, s. 11, 151)

Milloin tahansa evolutionistit siis puolustavat naturalistisesti tulkittua evoluutioteoriaa esittämällä arvioita siitä miten Jumala olisi luonut tai toiminut ja miten ei, he argumentoivat uskonnollisesti, eivät tieteellisesti. Lisäksi sellainen argumentaatio edellyttää käsitystä siitä millainen Jumala on. Sellainen tietämys ei ole tieteellistä, vaan teologista. Erityisen ongelmalliseksi tällaisten arvioiden esittämisen tekee se, että Jumala ei välttämättä ole lainkaan sellainen kuin evolutionistien modernistinen jumalakuva olettaa.

Asian toinen puoli on, että osa tämän päivän kreationistisesta evoluutiokritiikistä nousee valitettavasti samasta virheellisestä, modernistisesta ja rationalistisesta jumalakuvasta, jonka synnyttämän teodikean, eli kärsimyksen ongelman, Darwin ratkaisi evoluutioteoriallaan. Mutta tähän liittyvistä kysymyksistä kirjoitan joskus toiste.

-------------------------
Kyseinen teksti on julkaistu tuoreessa Uskon Puolesta -kirjeessä 3/2008. Kirje ilmestyy tilaajille ilmaiseksi noin joka toinen kuukausi. Kirjeen voi tilata täältä >>

perjantai 17. lokakuuta 2008

Kristittyjen vainot Iranissa

Iranin parlamentissa on tehty lakiehdotus, joka tekisi kuolemantuomion pakolliseksi tuomioksi jokaiselle, joka hylkää islamin uskon. Muistetaan rukouksin juuri nyt iranin vainottua seurakuntaa.

sunnuntai 12. lokakuuta 2008

Yom Kippur - Suuri sovituspäivä on joka päivä

Juutalaiset Israelissa, ja ympäri maailman, viettivät tänä viikonloppuna Yom Kippur juhlaa. Kyseessä on Mooseksen lakiin perustuva joka vuotinen suuren sovituspäivän juhla (3 Moos. 16). Juhlan alla tehtiin Israelissa merkittävä arkeologinen löytö. Kristitylle suuri sovituspäivä puhuu Jeesuksen aikaansaamasta sovituksesta.

Toisen temppelin aikana, siis vielä Jeesuksenkin päivinä, ylimmäinen pappi suoritti Mooseksen lain mukaista tehtäväänsä astumalla kerran vuodessa suurena sovituspäivänä temppelin kaikkein pyhimpään. Siellä hän vuodatti mukanaan viemänsä uhrieläimen veren liiton arkin juurelle toimittaen näin sovituksen koko Israelin kansalle. Tämä ei enää ole ollut mahdollista vuoden 70 jKr. jälkeen, jolloin roomalaiset tuhosivat Jerusalemin temppelin. Ilman verenvuodatusta ei ole sovitusta. Siksi temppelin hävitys oli juutalaisten jumalanpalveluselämän yksi kaikkein traagisimpia tapahtumia.

Juutalaisen perimätiedon mukaan Jumalan kasvojen eteen meneminen kaikkein pyhimpään oli tapahtuma, johon valmistauduttiin seitsemän päivän ajan huolella. Mikäli Jumalan säätämiä rituaaleja ei suoritettu tarkasti lain mukaan, pappi saattoi kuolla astuessaan kaikkein pyhimpään Jumalan kasvojen eteen. Juutalaisen historioitsija Josefus kertoo, että ylimmäisen papin nilkkaan oli sidottu naru, jolla hänet tarvittaessa saatiin vedetyksi ulos kaikkein pyhimmästä, jos hän sattui kuolemaan Herran edessä.

Yom Kippur juhla sai tänä vuonna Israelissa erityistä huomiota osakseen siksikin, että arkeologit tekivät aivan juhlan alla merkittävän löydön, joka vahvistaa temppeli-instituution olleen olemassa, sekä juutalaisten historiallisia siteitä Jerusalemiin. Jerusalemin pohjoispuolelta, Nebi Samuelin alueelta löydettiin nimittäin yli 1900 vuotta vanhan sarkofagin kannen pala, johon on kaiverrettu toisen temppelin ajan heprealaisella kirjoitustyylillä sanat: ”Ylimmäisen papin poika”. Löytö on näin ollen ajalta ennen vuonna 70 jKr. tapahtunutta Jerusalemin hävitystä. Löytöä esitellään lähemmin Haaretz –lehden nettisivuilta löytyvällä videolla ja siihen liittyvissä jutuissa.

Kristitylle suuri sovituspäivä puhuu merkittävällä tavalla Jeesuksen sovitustyöstä. Uuden liiton valossa Jeesus on sekä ylimmäinen pappi että uhrilammas. Heprealaiskirje opettaa Jeesuksen työstä käyttäen suuren sovituspäivän teemaa:

”Näin siis on kaikki järjestetty. Teltan etuhuoneessa käyvät papit päivittäin toimittaessaan jumalanpalvelusta. Mutta teltan toiseen huoneeseen menee ainoastaan ylipappi, ja hänkin vain kerran vuodessa. Hänellä täytyy silloin olla mukanaan verta; hän tuo sitä sovittaakseen sekä omat syntinsä että kansan tahattomat synnit. … Uuden liiton uhri Kristus, meitä odottavan hyvän ylipappi, on kuitenkin jo tullut. Hän on kulkenut suuremman ja täydellisemmän teltan kautta, jota ei ole tehty ihmiskäsin ja joka siis ei kuulu tähän luomakuntaan. Hän ei ole tuonut uhrina pukkien eikä sonnien verta, hän on uhrannut oman verensä. Näin hän on kertakaikkisesti täyttänyt tehtävänsä, astunut sisään kaikkein pyhimpään ja hankkinut meille ikiajoiksi lunastuksen. Jos jo pukkien ja härkien veri ja saastuneiden päälle vihmottava hiehon tuhka puhdistaa ihmisen ulkonaisiin menoihin kelvolliseksi, kuinka paljon paremmin puhdistaakaan Kristuksen veri! Ikuisen henkensä voimalla hän on antanut itsensä virheettömänä uhrina Jumalalle, ja hänen verensä puhdistaa meidän omantuntomme kuoleman teoista, niin että voimme palvella elävää Jumalaa. (Hepr. 9:6–14).

Yhtäältä Jeesus itse on ylimmäinen pappi, sovituksen suorittaja, ja samalla itse sovitusuhri. Mutta siinä missä Mooseksen säädösten mukaan kaikkein pyhimpään sai astua vain ylimmäinen pappi kerran vuodessa, Jeesuksen työ on avannut mahdollisuuden jokaiselle meistä päästä joka päivä Jumalan kasvojen eteen, kaikkein pyhimpään. Miten tämä hengellinen ”demokratisoituminen” on mahdollista?

Kun ylimmäinen pappi kerran vuodessa astui kaikkein pyhimpään, hän tiesi menevänsä sinne henkensä edestä. Mikäli Jumala löytäisi jotain vikaa uhrissa, ylimmäinen pappi olisi kuoleman oma Mooseksen lain mukaan. Jos sen sijaan uhri oli otollinen, virheetön ja oikein suoritettu, pappi oli turvassa. Jumala siis katsoi uhriin, ei siihen minkälainen pappi itsessään sattui ihmisenä olemaan. Pappihan oli itsekin syntinen.

Tässä on suuren sovituspäivän viesti myös meille: Olemme Jeesuksen vuoksi saaneet ylimmäiselle papille kuuluvan etuoikeuden lähestyä Jumalaa. Ehtona ei ole meidän virheettömyytemme. Jumala etsii virheetöntä uhria, ja kristityllä on sellainen: ”Katso, Jumalan karitsa, joka ottaa pois maailman synnin”, sanoi Johannes Kastaja (Joh. 1:29). Jeesus on Jumalalle otollinen uhri.

Jeesukseen luottaen saat lähestyä Jumalaa turvallisin mielin. Synnit on sovitettu. Jumala on hyväksynyt Poikansa uhrin meidän edestämme. Jeesuksen ylösnousemus on siitä historiallisena todistuksena. Jumala ei siksi katso meidän puutteitamme. Pojassaan Jeesuksessa Jumala on saanut täydellisen sovituksen. Tähän perustuen Heprealaiskirje rohkaisee meitä astumaan kaikkein pyhimpään armon valtaistuimen eteen:

”Koska meillä siis on suuri ylipappi, joka on kulkenut läpi taivaiden, Jeesus, Jumalan Poika, pysykäämme tässä tunnustuksessa. Meidän ylipappimmehan jos kukaan kykenee ymmärtämään vajavuuksiamme, sillä häntä on koeteltu kaikessa samalla tavoin kuin meitäkin koetellaan; hän vain ei langennut syntiin. Astukaamme sen tähden rohkeasti armon valtaistuimen eteen, jotta
saisimme armoa ja laupeutta, löytäisimme avun silloin kun sitä tarvitsemme” (Hepr. 4:14–16).

Evankeliumin hyvä uutinen meille kaikille on, että Jeesus sai aikaan täydellisen ja iankaikkisen sovituksen. Veriuhreja ei enää tarvita. Jeesuksen uhri merkitsee täydellistä syntien anteeksisaamista jokaiselle Häneen turvaavalle. Jeesus on Suuri Sovituspäivä joka päivä!

-------------

Sarkofagi löydöstä lisää:

lauantai 4. lokakuuta 2008

Sillä niin Jumala rakasti maailmaa – samoin tulisi meidänkin

Uuden testamentin luku- ja jaejako on peräisin vasta keskiajalta. Mielenkiintoista silti, että Joh. 3:16 ja 1 Joh. 3:16 ovat hyvin lähellä toisiaan. Jälkimmäinen jae puhuu kuitenkin Jumalan meille osoittaman rakkauden lisäksi siitä nousevasta velvollisuudesta osoittaa rakkautta vuorostamme toisille.

”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” (Joh. 3:16)

”Siitä me olemme oppineet tuntemaan rakkauden, että Jeesus antoi henkensä meidän puolestamme. Samoin olemme me velvolliset panemaan henkemme alttiiksi veljiemme puolesta.” (1 Joh. 3:16).

Kun katsoo tarkkaan voi huomata, että 1 Joh. 3:16 jakeen ensimmäinen virke tiivistää selvästi Joh. 3:16 sisällön. Kirjeessä Johannes korostaa, että Jumalan rakkaus ei passivoi kristittyä, vaan ohjaa hyviin tekoihin. Jeesus antoi henkensä meidän puolestamme, antaen sellaista mitä hänellä on: Iankaikkisen elämän. Meidän tulee antaa henkemme toistemme puolesta antaen sellaista mitä meillä on. Mitä meillä sitten on? Johannes vastaa kirjeessään seuraavassa jakeessa:

”Jos joku, jonka toimeentulo on turvattu, näkee veljensä kärsivän puutetta, mutta sulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus voi pysyä hänessä? Lapseni, älkäämme rakastako sanoin, vaan teoin ja totuudessa.” (1 Joh. 3:17).

”Toimeentuloon” (KR92) viittaava kreikkalainen sana on ”bios”, joka vuoden -38 kirkkoraamatussa on käännetty sanoin ”tämän maailman hyvää”. Kyseessä on se aineellinen hyvä, mikä ylläpitää ihmisen ajallista, ”biologista” elämänpiiriä. Johannes puhuu siis puutteessa ja köyhyydessä olevien auttamisesta. Jeesus auttoi meitä hengellisessä köyhyydessä, johon olimme kuolemassa. Meidän tulee auttaa ajallisessa köyhyydessä olevia. Sillä tavoin Jumalan rakkaus pysyy meissä, Johannes sanoo.

Ei ole sattumaa, että uusi testamentti korostaa hyvän tekemistä ja puutteessa olevien auttamista. Tämä on se ”vanhurskaus”, josta Johanneksen kirjeen mukaan Jumalan lapset tunnetaan Jumalan lapsiksi:

”Kun tiedätte, että hän on vanhurskas, te myös tiedätte, että jokainen, joka noudattaa vanhurskautta, on syntyisin Jumalasta … Tästä käy ilmi, ketkä ovat Jumalan, ketkä Paholaisen lapsia: se, joka ei tee Jumalan tahtoa (vanhurskautta; KR38), ei ole Jumalasta, ei siis myöskään se, joka ei rakasta veljeään.” (1 Joh. 2:29; 3:10).

Nämä ovat kaikuja Jeesuksen opetuksesta, jotka yhä soivat tuoreena apostoli Johanneksen korvissa. Jeesus muistutti, että viimeisellä tuomiolla ”vanhurskaat” tunnettiin siitä mitä nämä olivat tehneet yhdelle vähimmistä:

”Minun oli nälkä, ja te annoitta minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.” (Matt. 25:35–36).

Kaikki tämä on Johanneksen mainitsemaa ”tämän maailman hyvää” tai ”toimeentuloa” (bios). Jeesuksen mukaan vanhurskaat tunnettiin siitä, että he olivat tehneet hyvää.

Kyse ei ole siitä, että ihminen pelastuu hyvää tekemällä ja köyhiä auttamalla, vaan aivan niin kuin Johannes sanoo: ”Tästä käy ilmi, ketkä ovat Jumalan, ketkä Paholaisen lapsia…”. Jeesuksenkin opetuksessa Matt 25:31–46 tapahtuu jako Jumalan ja Paholaisen omien välillä sen perusteella minkälainen hedelmä heidän elämästään on voitu nähdä.

Mitä siis me teemme sen jälkeen, kun itse olemme saaneet kokea Jumalan rakkautta Jeesuksessa? Suljemmeko sydämemme avun tarvitsijoilta, vai ilmennämmekö Jumalan rakkautta eteenpäin?

Meidän tulee rohkaista toisiamme rakkauteen ja hyviin tekoihin. Ei siksi, että niiden kautta pelastuisimme, vaan siksi että olemme pelastetut. Maailmassa ei ole pulaa mahdollisuuksista tehdä hyvää puutteessa oleville. Kyse on arvoista ja Jeesuksen seuraamisesta. Tee jotain. Anna ajastasi ja varoistasi. Aloita lähellä olevista. Uskovat lapset, joilla on ikääntyviä vanhempia: teillä on kristillinen velvollisuus huolehtia elossa olevista vanhemmistanne heidän elämänsä iltapuolella. Jos hylkäätte heidät laitokseen tai kodin yksinäisyyteen hylkäätte Kristuksen! (1 Tim.5:4-8).

Itsekäs elämä ei ole vaihtoehto Jeesuksen seuraajalle. Lähellä ja kaukana on avun tarvitsijoita. Emme saa sulkea heiltä sydäntämme. Kukaan ei voi auttaa kaikkia, mutta kaikki voivat jollakin tavalla auttaa edes ”yhtä” näistä vähimmistä antamalla elämästään, ajastaan ja ajallisesta toimeentulostaan, jolla Jumala on meitä monia siunannut. Jos sinulla ei ole tuloja anna ajastasi ja osallistu vapaaehtoistyöhön puutteessa olevien auttamiseksi jossakin seurakunnassa tai järjestössä.

Puutteessa olevien auttaminen ei ole vain kuntavaaliteema ja poliittisten päättäjien velvollisuus. Se on vanhurskauden ja kristillisyyden tunnusmerkki, ja siksi luovuttamaton osa Jeesuksen seuraamista ja kumpuaa suoraan kokemastamme Jumalan pelastavasta rakkaudesta. Meidän on tehtävä Joh. 3:16 elämämme ykkönen, niin, että siitä tulee 1 Joh. 3:16.

perjantai 3. lokakuuta 2008

Onneni on olla Lähellä Jumalaa

”Kaikki ihmiset etsivät onnellisuutta”, sanoi Blaise Pascal. Onnellisuuden tavoittelu on kuin sisäänrakennettuna ihmiseen. Ihmiset pyrkivät tähän yhteen ja samaan päämäärään eri tavoin. ”Se miksi toiset lähtevät sotaan ja toiset välttelevät sitä, johtuu samasta kaipauksesta kummassakin tapauksessa, he vain lähestyvät asiaa eri näkökulmasta” Pascal toteaa.

Monille voi tulla yllätyksenä se, että Jumalakin ihan oikeasti haluaa meidän olevan onnellisia ja nauttivan elämästä. Ihmisen vika ei ole onnen tavoittelu sinänsä, vaan liian heikko tahtotila: Tavoittelemme onnellisuutta liian heikosti ja siksi tyydymme todellisen onnen asemesta lukuisiin korvikkeisiin, jotka tarjoavat vain hahtuvia onnen hetkiä.

C. S. Lewis on osuvasti kuvannut tätä ihmisen ristiriitaisuutta. Hänen mielestään ei ole mitään väärää siinä, että ihminen haluaa omaa hyvää ja toivoo hartaasti pääsevänsä nauttimaan tuosta hyvästä:
”Jos ajattelemme evankeliumin häpeilemättömiä lupauksia palkkiosta ja niiden ällistyttävää luonnetta, vaikuttaisi siltä, että meidän Herramme mielestä halumme ei ole tarpeeksi voimakas, vaan liian heikko. Olemme puolisydämisiä otuksia, jotka pelehdimme viinan, seksin ja kunnianhimon kanssa, vaikka meille tarjotaan rajatonta iloa. Olemme kuin tietämätön lapsi, joka tahtoo jäädä slummiin tekemään mutakakkuja, koska hänellä ei ole käsitystä siitä mitä merkitsee tarjous merenrantalomasta. Meitä on aivan liian helppo miellyttää,” toteaa Lewis.

”Minun onneni on olla Jumalaa lähellä” (Psalmi 73:28). Psalmin kirjoittaja oli oivaltanut, että todellinen onnellisuus löytyy Jumalan läheisyydestä. Koska Jumala on luonut maailman, onnen häivähdyksiä löytyy kaikesta mitä tämä maailma tarjoaa. Ne ovat jälkiä hänen näkymättömästä ja iankaikkisesta olemuksestaan, niin kuin Paavali sanoo. Vain ihminen, jonka etsintä on tyydytetty kestävän onnen löydyttyä, voi oikein nauttia muusta elämästä. Silloin korvikkeista ei muodostu Jumalan sijaisia. Ihminen ei etsi ajallisista sellaista mitä vain Jumala voi antaa: Katoamatonta onnellisuutta. "Mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon?" (Matt. 16:26)

Ei ole mitään sinänsä pahaa tai väärää haluta olla onnellinen ja nauttia elämästä. Jumalakin haluaa meidän nauttivan elämästä. Hän loi ensimmäisen ihmisparin paratiisiin eikä erämaahan. Emme Raamatun mukaan voi kuitenkaan nauttia elämästä oikein ellemme opi ensin nauttimaan Jumalasta, ja aseta Häntä elämämme ykköspaikalle.

Usein kuulee sanottavan, että ihmiset arastelevat Jeesuksen seuraan lähtemistä, koska ”silloinhan pitäisi luopua niin monesta asiasta”. Itse en koskaan ole kokenut Jeesuksen seuraamisen varsinaisesti rajoittavan elämääni. Tilannetta voisi kuvata ravitsemukseen: Kun oppii liikkumaan ja syömään terveellisesti, ei roskaruoka enää miellytä. Suhde ruokaan muuttuu. Kun ihminen on syntiensä anteeksisaamisessa oppinut tuntemaan Jumalan armon ja hyvyyden Kristuksessa ja löytänyt katoamattoman onnen lähteen, ei korvikkeista eläminen enää kiehdo.

Jumala tahtoo sinun olevan onnellinen tässä elämässä ja ikuisuudessa. Jos onnesi on Jumalassa, ei mikään ajallinen vastoinkäyminen voi riistää sinulta onneasi. Onnesi ei ole mitattavissa ajallisilla, eikä sillä mikä kulloinkin on elämäsi tilanne. Jos onnesi on ajallisissa, onnesi menee ajallisten vastoinkäymisten riistäessä sinulta nuo katoavat onnen lähteet. Jumalassa onnesi on tallessa taivaassa. Kun opit nauttimaan Jumalasta opit nauttimaan elämästä.