tiistai 27. maaliskuuta 2012

Vaikeatajuinen Raamattu?

”Näinhän myös rakas veljemme Paavali on hänelle annetun viisauden mukaisesti teille kirjoittanut. Samaa hän sanoo kaikissa kirjeissään, joissa puhuu näistä asioista. Niissä tosin on yhtä ja toista vaikeatajuista, mitä tietämättömät ja haihattelevat ihmiset omaksi tuhokseen vääristelevät niin kuin kaikkia muitakin pyhiä kirjoituksia.” 2 Piet. 3:15-16
Rakastan Raamattua. Olen tutkinut sitä yli 30 vuotta. Sen ääreltä olen lähtenyt lähes aina yhtä lukukokemusta rikkaampana, lohdutettuna ja haastettuna. Sen lehdiltä olen oppinut paremmin tuntemaan Jumalaa, joka on kaiken Luoja, ja Vapahtajaa Jeesusta, joka löysi minut ollessani 15-vuotias.

Vaikka oma rakkauteni Jumalaa kohtaan ei ole aina leiskunut niin kirkkaana kuin ehkä olisi pitänyt, tiedän, että Hänen rakkautensa minuun ei ole hetkeksikään himmentynyt Golgatan ensisäteistä. ”Jeesus mua rakastaa, Raamattu sen ilmoittaa,” sanotaan lastenlaulussa.
Jeesus Kristus on koko Raamatun punainen lanka (Luuk. 24:27). Kaikki pelastukselle välttämätön, oppiaksemme tuntemaan Jumalan rakkauden Kristuksessa ja luottaaksemme häneen, on Jumalan sanassa ilmoitettu selvästi ja ymmärrettävästi. Kristinuskon keskeiset ja luovuttamattomat ydinasiat on helppo löytää tekstin yleisluontoisenkin lukemisen perusteella. Ne on mainiosti tiivistetty myös historiallisissa uskontunnustuksissa (Apostolinen, Nikealainen ja Athanasioksen tunnustus).
Vuosikymmenien varrella on Raamatussa tullut silti vastaan myös useita kiperiä kysymyksiä. Kaikki ei Raamatussa ole yhtä selvää ja kirkasta. Kuten Pietarikin jo myöntää pelkästään Paavalin uuden testamentin kirjeiden osalta, pyhissä kirjoituksissa on paikoin ”yhtä ja toista vaikeatajuista”.
Jotenkin tämä on lohdullista. Ei tarvitse pelätä tai hätääntyä ja ajatella, että on jotain  yllättävää siinä, että jotain asiaa ei ymmärrä. Raamattuhan itse jo ennakoi lukijalleen, että ”hei, jos avaat minut, niin vaikeatajuistakin asiaa on tulossa”. Ei tarvitse hätkähtää sitäkään, että joistakin kysymyksistä (esim. eskatologiassa) on siksi olemassa erilaisia tulkintoja, joiden välillä on toisinaan haasteellista ratkaista mille kannalle kallistua. Joskus on helpompi sanoa mitä teksti ei merkitse, kuin mitä se merkitsee, ja näin päästä lähemmäs oikeaa vastausta.
Pietarin toteamus myös panee lukijan vastuuseen siitä kuinka hän lukee Jumalan sanaa. Jumalaa ei kunnioiteta lähestymällä Raamattua kuin lastenkirjaa. Tarkoitan, että lukija kuvittelee löytävänsä kysymyksiinsä Raamatusta vastauksia näkemättä lainkaan vaivaa. Jos Raamatun työntää syrjään heti, kun tekstissä tulee vastaan jotain mitä ei oikein ymmärrä ja se vaatisi vähän enemmän paneutumista, hengellinen kasvu voi tyrehtyä.
Raamatun lukeminen omaksi lohduksi on tärkeää. Jumala kohdataan hänen sanassaan. Joskus siunaus on kuitenkin kätkössä juuri niiden vaikeatajuisten asioiden takana, joiden kanssa on uskallettava painia. Toisinaan useita vuosia. Vaivannäkö pyhien kirjoitusten parissa kunnioittaa Jumalaa, joka on ne antanut. Se myös palkitaan. 
Kun on kyse niinkin laajasta (66 kirjaa), useita tyylilajeja (runoutta, historiaa, apokalyptiikkaa, viisauskirjallisuutta etc.) ja eri aikakausia edustavasta kirjakokoelmasta, on selvää, että aivan kaikki ei Raamatussa ole yhtä selvää. Toisinaan tekstin ymmärtäminen edellyttää lukijan ja kirjoitushetken tilanteen kuromista umpeen käytössä olevien apuvälineiden, sanakirjojen ja ajan historiaa tai tekstiä muuten käsittelevien kommentaarien avulla. Näiden avulla pyritään varmistamaan, että yhteys alkuperäisen kirjoittajan ajatuksiin ei katkea.
Tavoitteenahan ei ole lukea omia lempiajatuksiaan sisälle Raamattuun ja etsiä niille tukea yksittäisistä jakeista. Pyrkimyksenä tulee olla selvittää mikä on ollut kulloisenkin tekstin alkuperäisen kirjoittajan ajatus ja sitä kautta miettiä tekstin opetusta meidän ajallemme.
Kun tekstiä malttaa lukea ja se tulee tutuksi oppii kriittisesti vertailemaan vaikeatajuisempien asioiden äärellä esitettyjä tulkintoja, näkemään mikä niistä on Raamatun oman tekstin pohjalta hyvin mikä taas huonosti perusteltu, ja nouseeko se luontevasti itse tekstistä vai edustaako se enemmän tulkitsijan omia lempiteorioita.
Eikö Pyhä Henki avaa Raamattua lukijalle? Pyhä Henki tuli jo 2000 vuotta sitten ja on siitä lähtien valaissut pyhiä kirjoituksia niitä lukeville. Myös meitä edeltäneille sukupolville, joiden vaivannäön hedelmistä mekin saamme nauttia Raamattua tutkiessamme. Pyhä Henki valaisee Raamattua nykylukijallekin siten, että tämä löytää kirjoituksista Hänet, joka on pyhien kirjoitusten sydän, Kristuksen (Joh. 16:14). Pyhään Henkeen vedoten kukaan ei voi kuitenkaan perustella sellaista tekstin tulkintaa, joka ilmeisellä tavalla poikkeaa siitä mitä Pyhä Henki on sillä alun perin tarkoittanut. Näissä merkeissä tekstin ”vaikeatajuisuus” voi ajoittain olla itse aiheutettua, jos lukija ei lainkaan piittaa siitä mitä teksti merkitsee omassa asiayhteydessään.
”Lukeminen kannattaa aina”, murahteli Jörn Donner aikoinaan TV-mainoksessa. Mitään oikotietä Raamatun ymmärtämiselle ei ole. Raamattuun pätee sama kuin mihin tahansa muuhun kirjallisuuteen: Mitä enemmän luet sen paremmin ymmärrät. Raamattu on pääpiirteittäin selkeä ja ymmärrettävä, jos vain malttaa siihen tutustua. Ensimmäisen lukukerran myötä herääviin kysymyksiin löytyy usein vastauksia seuraavilla lukukerroilla ”maaston” tullessa tutummaksi. Yksityiskohdat erottuvat tutulla reitillä paremmin.
Loppujen lopuksi suurimman haasteen eivät muodosta ne vaikeatajuiset asiat Raamatussa, vaan kaikki se minkä me hyvin kyllä ymmärrämme, mutta jota emme millään tahtoisi noudattaa. Raamattua on näet paljon helpompi ymmärtää, kuin on olla sille kuuliainen.
 

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Vieraskynä: Kristitty, Raamattu ja yhteiskunnallinen eettinen päätöksenteko

Julkaisen ensimmäistä kertaa blogillani Vieraskynä -kirjoituksen. Olen oppinut tuntemaan Mirjami Ivanovin tarkkanäköisenä kristittynä ajattelijana ja kirjoittajana, jolla on kyky ilmaista vaikeatajuisiakin asioita selkeästi ja ymmärrettävästi. 

Pyynnöstäni Mirjami on kirjoittanut oheisen lukemisenarvoisen ja valaisevan jutun. Siinä hän pohdiskelee lähemmin blogini aiemmissa keskusteluissa nousutta kysymystä kristillisen etiikan ja yhteiskunnan kosketuskohdista: Miten ja milloin uskova perustelee etiikkaansa Raamatulla? Mitä yhteistä on yleisellä etiikalla ja kristillisellä etiikalla? Vai ovatko kaikki yleiseettiset perustelut kristityn suusta viime kädessä vain verhottuja uskonnollisia mielipiteitä?  

Suurella mielihyvällä suosittelen huolellista tutustumista Mirjamin kirjoitukseen.  Hän varmasti mielellään myös vastaa tekstinsä herättämiin kysymyksiin.
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------


KRISTILLISEN ETIIKAN JA YHTEISKUNNAN KOSKETUSKOHDAT:
Miten ja milloin uskova perustelee etiikkansa Raamatulla?

Mirjami Ivanov


Kristillinen lähestymistapa liittyy yhteiskunnallisessa keskustelussa ennen muuta etiikkaan: Mikä on lainsäädännön ja yhteiskunnan käytäntöjen moraalinen perusta? Tämän kirjoituksen tarkoituksena on hahmotella, miten kristillistä etiikkaa voi soveltaa yhteiskunnassa.

Ketä kristillinen etiikka koskee?

Lääketieteen etiikka koskee lääketieteen toimijoita, kristillinen etiikka kristittyjä.  Jeesus käski tehdä kansat hänen opetuslapsikseen ja opettaa pitämään kaikki, mitä hän on käskenyt pitää. Tähän opetukseen sisältyy etiikka, jonka lähteenä ovat Raamatun moraalilait, periaatteet, toiminta- ja henkilömallit: 1 Moos. 1-3:n perustavat totuudet Jumalasta, ihmisestä ja luomakunnasta; kautta Vanhan testamentin suhde Jumalaan ja lähimmäiseen; Jeesuksen opetus Jumalan valtakunnasta; Paavalin opetus uskovan uudesta olotilasta ja Hengen hedelmästä.

Tätä etiikkaa uskovat soveltavat itseensä ja seurakuntaan. Siihen sisältyy hyveitä, joita ei edes voi olla muilla kuin uskovilla, koska ne edellyttävät jumalasuhdetta (luottamus Jumalaan, usko, toivo ym).  Näkemyksissä kristillisen etiikan olemuksesta voi erottaa kaksi vastakkaista korostusta: toinen keskittyy uskovien elämän ja Jumalan palveluksen pyhyyteen - toisen, modernimman ja liberaalimman näkökulman mukaan olennaista on se, mikä kohdistuu sosiaalisiin kysymyksiin.

Kristillisen etiikan kaksi puolta: moraalinormit ja luonteen muutos 

Kristillinen etiikka on kuin kolikko, jolla on kaksi puolta:    

Velvollisuuseettisellä puolella korostuvat absoluuttiset moraalinormit, oikeat ja väärät teot. Jumala ei ole säätänyt mielivaltaisesti, mikä on hyvää. Mittapuuna on Hänen luontonsa. Raamatullinen näkemys antaa hyvälle ja pahalle sekä moraaliselle velvollisuudelle parhaan ja filosofisesti eheän selityksen. Monet etiikan teoriat esittävät oletuksia moraalin alkuperästä, mutta moraalisen velvoitteen selittäminen on niille mahdotonta.

Raamattu ei sano hyväksi sitä, mikä ei ole hyvää. Kristillinen etiikka ei ole sitä, että uskova täyttää Raamatun normeja konemaisesti, vaikka ei pitäisi niitä parhaina. Hän tietää ne sisimmässään oikeiksi. Niiden noudattaminen voi silti olla vaikeaa. Hän joutuu usein tekemään tahtoratkaisuja luontaisten mieltymystensä vastaisesti sen perusteella, minkä ymmärtää oikeaksi Raamatusta. Jeesuksen seuraajien tavoitteena on puhtaus niilläkin alueilla, jotka näkee vain Jumala - ajatustenkin tasolla.

Toinen, hyve-eettinen puoli korostaa uskovan muuttumista Pyhän Hengen vaikutuksesta persoonaksi, joka toimii Jumalan tahdon mukaan. Jeesuksen seuraamiseen kuuluva etiikka ei ole vain yksi monista hyvän elämän ohjeistoista, jonka kuka tahansa voi omaksua tunnistamalla moraaliset velvollisuudet älyllisesti. Se on sisimmästä nousevaa pyhyyttä, Jumalalle erottautumista, tavoitteiden ja toiminnan linjausta Jumalan ja Hänen valtakuntansa luonteen, järjestyksen ja ilmapiirin mukaisesti. Se on koko elämän läpäisevä asenne, joka etsii Jumalan kunniaa ja lähimmäisen parasta.

Miten kristillinen etiikka näkyy ja kuuluu yhteiskunnassa?

Kun uskova on muiden ihmisten keskellä, hänen toiminnassaan ilmenevät nämä etiikan kaksi puolta: hän toimii toisaalta Hengen uudistamana persoonana, toisaalta tuo esiin Raamatun moraalinormeja. Kristillisen etiikan ääni kuuluu yhteiskunnassa sekä suoraan että epäsuoraan uskovien esimerkin, heidän yhteiskunnallisen toimintansa ja profeetallisen sananjulistuksen kautta. Seuraavassa tästä enemmän:

1. Uskovien esimerkki


Raamatun etiikan toinen peruspylväs Jumalan rakastamisen ohella on lähimmäisen rakastaminen. Toimiessaan lähimmäisen parhaaksi uskova näyttää maailmalle esimerkkiä kristillisestä elämästä ja etiikasta.

Matt. 5:16: ”Niin loistakoon teidän valonne ihmisten edessä, että he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät teidän Isäänne, joka on taivaissa.”

1 Piet. 2:11: ”minä kehoitan teitä pidättymään lihallisista himoista, jotka sotivat sielua vastaan, ja vaeltamaan nuhteettomasti pakanain keskuudessa, että he siitä, mistä he parjaavat teitä niinkuin pahantekijöitä, teidän hyvien tekojenne tähden, niitä tarkatessaan, ylistäisivät Jumalaa etsikkopäivänä.”  (Kristinuskon alkuaikana ulkopuolisilla oli virheellisiä käsityksiä uskovien opetuksista, niitä pidettiin jopa moraalittomina. Apologetiikka sai alkunsa erityisesti moraalia koskevien väitteiden oikaisemisesta. Nykyäänkin on virhekäsityksiä kristillisestä etiikasta, ja uskon puolustus on tarpeen.)

2. Yhteiskunnallinen toiminta

Uskovat noudattavat yhteiskunnallisissa asemissaan kristillistä etiikkaa, mutta heidän arvoissaan on myös yhteistä muiden kanssa. Roomalaiskirjeen 1 ja 2 luvut viittaavat intuitioon, jonka avulla kaikki ihmiset tunnistavat oikean ja väärän. Luonnollinen moraalilaki on ajaton ja universaali. Yhteiskunnassa uskovat toimivat muiden rinnalla elämän, oikeudenmukaisuuden ja hyvinvoinnin puolesta pahuutta, sortoa ja vääryyttä vastaan toteuttaen kristillisiä arvoja, jotka ovat sopusoinnussa yleisten arvojen kanssa. Näitä yhteisiä normeja heidän ei tarvitse perustella Raamatulla.

Entä kun kristillinen moraali on ristiriidassa muiden kanssa, esim. kysymyksessä sukupuolineutraalista avioliittolaista? Olennainen kysymys on, vastaako lakimuutoksen kannattajien etiikka luonnollista moraalilakia vai onko se pikemminkin jonkin ryhmän etiikkaa vastaavasti kuin kristilliset normit ovat krisittyjen etiikkaa. Jeesuksen seuraajat eivät pyri teokratiaan ja uskosta osattomien ihmisten moraalin kriminalisointiin. He soveltavat tiukempia standardeja itseensä ja omiin yhteisöihinsä, ei muihin (1 Kor. 5:12). Samalla on ilmeistä, että sekulaari "uskonto" juuri tavoittelee tietynlaista teokratiaa legalisoidakseen oman moraalinsa, jonka mukaan kaikkien tulisi toimia jopa omantuntonsa ja uskonvakaumuksensa kustannuksella.

Jos jonkin ryhmän moraali on kristillistä tai yleistä moraalia vastaan, kristityillä on ryhmänä sama puheoikeus kuin muilla. Moraali perustellaan filosofisesti – ja kun mennään todellisuuden perimmäisen luonteen alueelle metafysiikkaan, uskovat pystyvät Raamatun pohjalta perustelemaan näkemyksensä pätevästi, rationaalisesti ja objektiivisesti. Raamatun oppi esim. elämän pyhyydestä, ihmisyyden arvosta ja oman ja toisen ruumiin kunnioittamisesta on kaikkien kannalta rakentavaa ja moraalia kohottavaa.

3. Profeetallinen ääni


Raamatun etiikkaa ja Jumalan tahtoa tuodaan julki suoraan erityyppisen sananjulistuksen kautta. Profeetat ovat aina ojentaneet kansaa, kun siihen on ollut moraalisesti aihetta kutsuen sitä korjaamaan suhteensa Jumalaan ja lähimmäisiin. Profeetallista toimintaa ja yhteiskunnallista aktiivisuutta ei tule sekoittaa keskenään. Usein luullaan, että poliittisesti aktiiviset uskovat esiintyvät profeetallisesti silloinkin, kun he toimivat puhtaasti yhteiskunnallisesti. Heidän puheensa leimataan kaitsemiseksi ja tuomitsemiseksi, vaikka he Raamattuun viittaamatta sanoisivat jotain, mitä ei-kristittykin voisi sanoa.

Uskovan toimijan on itsensäkin pidettävä roolit erillään. Hänen ei tarvitse olla profeetta, ja vaikka hän olisikin, profeetan rooli ei aina ole sama kuin herätyssaarnaajan, hän voi olla myös moraalinen uudistaja. Mielenkiintoinen tapaus on Daniel, joka oli julkinen esimerkki periaatteistaan tinkimättömästä Jumalan miehestä, palveli korkeassa virassa ja oli myös profeetta, joka toi rohkeasti esiin Jumalan sanan, kun oli sen aika.

Vaikka kristillisellä ja yleisellä etiikalla on yhteisiä elementtejä, ne eroavat toisistaan olemukseltaan ja rajanvedoiltaan. Yleinen, luonnollinen etiikka pyrkii pahuuden hillitsemiseen yhteisen hyvän saavuttamiseksi, kristillisen etiikka menee syvemmälle pyrkien pahan vastustamisen lisäksi luonteen,  tahdon ja mielen uudistamiseen. Kristillistä etiikkaa ei voi sellaisenaan soveltaa uskosta osattomiin. Mutta silloin kun yhteiskunta on valmis kuuntelemaan, Raamatun etiikka tarjoaa perustelut perimmäisiin arvokysymyksiin, joihin sekulaari etiikka ei pysty vastaamaan, ja myös tavan, jolla moraalisissa konfliktitilanteissa voidaan soveltaa absoluuttisia arvoja ja ratkaista ongelmia.

tiistai 13. maaliskuuta 2012

Twitter ja valokuvahuijaukset - Propagandasota Israelia vastaan somessa käy kuumana

Viikonvaihteessa alkanut rakettitulitus Gazasta Israeliin jatkuu. Se alkoi Israelin surmattua ilmaiskussa kaksi palestiinalaista terroristijohtajaa, jotka tiedustelutietojen mukaan valmistelivat iskua Egyptin rajan kautta Israeliin. Hamasin hallinnoimassa Gazassa toimivat Iranin rahoittamat terroristiryhmät ovat perjantaista 9.3. alkaen ampuneet puurim-terveisinä yli 200 rakettia ja ohjusta (Kassam, Grad) Israeliin.
Israelin uusi ohjuspuolustusjärjestelmä Iron Dome on toiminut kapasiteettinsa äärirajoilla onnistuen pysäyttämään yli 90 prosenttia Israelin asutuskeskuksiin suunnatuista ohjuksista. Osa palestiinalaisraketeista on pudonnut asumattomille aukeille alueille aiheuttamatta vahinkoa.
Huomioni kiinnittyi sunnuntai iltana netissä surffatessani Iltalehden sivuilla aiemmin samana iltapäivänä klo 14:47 julkaistuun artikkeliin ”Israelin ilmaiskut Gazaan jatkuvat”. Jutun yhteyteen oli poimittu eri kuvatoimistojen kuvia, joista järjestyksessä toinen oli Jim Hollanderin (EPA) kuva Iron Dome ohjuspuolustusjärjestelmästä toiminnassa. Kuvatekstissä väitettiin, että ”Israel on iskenyt ohjuksin Palestiinaan”.
Lähetin välittömästi toimitukselle palautetta, jossa selvitin lyhyesti kuvatekstin olevan harhaanjohtava. Totesin, että kuvassa oleva hökötys on Israelin maasta ilmaan laukaistava Iron Dome ohjuspuolustusjärjestelmä. Se ei suinkaan ammu mitään ohjuksia mihinkään ”Palestiinaan” vaan torjuu Gazasta Israelin siviiliasutuksiin ammuttuja terroristien Kassam raketteja ja Grad –ohjuksia. ”Kiitos, että korjaatte kuvatekstin mahdollisimman pian”, päätin viestini.
Palaute ilmeisesti saavutti oikean henkilön. Noin tunti myöhemmin kuvateksti oli korjattu muotoon, joka nyt on nähtävillä Iltalehden netissä: ”Israelin Iron Dome -ohjuspuolustusjärjestelmä laukaisee torjuntaohjuksen. Sunnuntaina Israel torjui kymmenisen Gazasta ammuttua Grad-ohjusta. (JIM HOLLANDER / EPA)”
Kyse oli tuskin Iltalehden tahallisesta virheestä, sillä myös Hollannissa uutistoimisto AFP:n kuvaan, ja Englannissa Reutersin kuvaan Iron Dome –järjestelmästä oli liitetty samanlainen teksti, jonka väitettiin kuvaavan Israelia ampumassa ohjuksia Gazaan. Sittemmin AFP on korjannut harhaanjohtavan kuvatekstin. Iltalehti vain seurailee kansainvälisten kuvatoimistojen kuviinsa liittämiä tekstejä.
Tässä kritiikittömyydessä, yhdistettynä kiivaaseen uutisrytmiin, piilee ansa, jota palestiinalaiset osaavat hyödyntää.
Kuten aiemmissa konflikteissa kuvaajien tuotokset eivät aina suinkaan ole objektiivisia. Manipuloituja ja  lavastettuja kuvia levisi länteen niin Libanonin kesäsodan 2006 aikana (kts. tästä ja tästä) kuin Välimerellä sattuneen Mavi Marmara flotillaselkkauksen yhteydessä 2010 (kts. tästä).
Vaikka viime perjantaina alkanut rakettitulitus Gazasta on kestänyt vasta yhden viikonvaihteen on maailmalle levinnyt sosiaalisen median välityksellä kuvahuijauksia Israelin ilmaiskujen väitetyistä tuhoista ja uhreista.
Ainakin kaksi sosiaalisessa mediassa viimeisen 24 tunnin aikana levinnyttä kuvaa ovat osoittautuneet huijauksiksi.
Khulood Badawi niminen henkilö välitti Twitterin kautta kuvan, jossa väitettiin palestiinalaisisän kantavan sylissään Israelin sunnuntaina (11.3.) ilmaiskussa surmansa saanutta tytärtään. Myöhemmin saman kuvan tweetasi eteenpäin Diane Alzeer minkä jälkeen sitä on alle vuorokaudessa tweetattu eteenpäin ainakin 300 kertaa.
Toinen tweetaaja, Avi Mayer huomasi kuitenkin, että samaa kuvaa oli käytetty jo ainakin vuonna 2009! Siis yli kolme vuotta sitten. Mayer oli löytänyt viittauksen, jossa kuva liitettiin Irakin sotaan. Alzeer kuitenin väitti kuvan olleen otetun eilisiltana Gazassa ja tweetasi sen eteenpäin kansainväliselle lehdistölle. Jatkotutkimukset ovat osoittaneet, ettei kuvalla ole mitään tekemistä Gazan eilisiltaisten tapahtumien kanssa.
Kyseessä on uutistoimisto Reutersin elokuussa vuonna 2006 ottama kuva! Alun perin sen väitettiin esittävän Israelin ilmaiskussa menehtynyttä lasta. Reuters kutienkin joutui korjaamaan kuvatekstin nopeasti kun kävi ilmi, että Gazan sairaalalähteiden mukaan tyttö olikin kuollut pudottuaan vahingossa keinusta.
Melkoinen skandaali on sekin, että kuvahuijauksen liikkeelle laskenut Badawi on Gazassa toimivan YK:n alaisen järjestön (OCHA – the UN Office for the Coordination of Humanitarian Affairs) tiedotus- ja mediakoordinaattori. 
Toinen tuore kuvaharhautus Gazasta on Maissam Nablussin käsialaa. Hän postasi sunnuntaina, 11. Maaliskuuta Facebook sivullaan kuvan, jonka väitettiin esittävän voimakasta räjähdystä Gazaan tehdyssä ilmaiskussa. ”Hyökkäys Gazaan tänään”, oli kuvan otsikko. Se levisi jälleen nopeasti viraalina Twitterin kautta. Esimerkiksi Gaza Youth Break Out –ryhmä tweetasi kuvaa eteenpäin väittäen sen esittävän ilmaiskua Gazaan sunnuntaina.
Kyse on huijauksesta.
Kuva on esiintynyt netissä aikaisemmin. Reuters julkaisi kuvan sivuillaan jo vuonna 2009. Se on otettu tammikuussa 2009 Gazan operaation (Cast Lead) aikana ja esittää Israelin ilmaiskun aiheuttamaa räjähdystä etelä Gazassa Rafassa. Kuva ei liity siis viime sunnuntain 11.3. tapahtumiin Gazassa.
Kuvahuijauksia leviää myös YouTubessa. Palestiinalaispropagandistit laskivat perjantaina 9. Maaliskuuta YouTubessa liikkeelle videopätkän, jonka mukaan Israel tappaa siviilejä Gazassa. Videolla näkyy pahoin haavoittunut, mutta elossa oleva isä ja hänen surmansa saanut pieni lapsensa. Sydäntä särkevä näky.
Videolla ei kuitenkaan ole mitään yhteyttä Gazan tapahtumiin. Se oli ilmestynyt YouTubessa jo kolme viikkoa aikaisemmin. Ennen viikonvaihteen väkivaltaisuuksia Gazan ja Israelin rajalla. Video on kuvattu Syyriassa, Homsin kaupungissa, jossa Basshar al-Assad on surutta surmannut oman maansa siviilejä. Myös videolla näkyvä isä ja hänen pieni lapsensa ovat Assadin veritöiden uhreja.
Palestiinalaispropagandistien käsissä yksi kuva puhuu, ja tarvittaessa valehtelee, enemmän kuin tuhat sanaa.



Terroristien raketit siis lentävät jälleen etelä-Israelissa levittäen tuhoa ja pelkoa. Miljoonalla israelilaisella on noin 15 sekuntia aikaa juosta suojaan ilmahälytyksen sattuessa. Siinä ajassa harva suomalainen ehtisi edes ulos työpaikaltaan. Koulut ovat olleet suljettuina Ashkelonissa, Be'er Shevassa sekä Ashdodissa. Israel on pyrkinyt pysäyttämään siviiliväestöään ihmiskilpenä käyttävät terroristit ilmaiskuin. Konfliktin molemmin puolin on aiheutunut sekä omaisuus- että henkilövahinkoja.
Muistan käynnin muutama vuosi sitten patmosryhmän kanssa Karmyyan kibbutsilla Eden tyttökoululla etelä-Israelissa. Koulu on terroristien rakettien kantaman päässä. Patmos on tukenut tyttökoulua monella eri tavalla. Muun muassa lahjoittamalla koululle täysosuman kestävän rakettisuojan. Kuten Esterin kirjassa sanotaan: ”Kenties juuri tällaista aikaa varten”. Videon tästä koulusta ja Patmoksen lahjoittamasta, nyt niin tarpeeseen tulleesta suojasta, voit katsella tästä linkistä.

perjantai 2. maaliskuuta 2012

Kuiva kirjoitus uskonnon ja politiikan sotkemisesta keskenään

Kuinka kristitty voi osallistua yhteiskunnassa käytävään arvokeskusteluun ja tulla kuulluksi? Olen hiljattain lukenut dosentti Juha Sihvolan kirjan Maailmankansalaisen Uskonto (Otava 2011). Palaan teoksen herättämiin kriittisiin ajatuksiin uudemman kerran jossain toisessa postauksessa. Tässä yhteydessä mainitsen kuitenkin jotain siltä osin mikä kirjassa mielestäni oli positiivisella tavalla mielenkiintoista edellä esittämäni kysymyksen kannalta.

Sihvola käsittelee eräässä luvussa uskontoon vetoamista poliittisessa keskustelussa. Voisi kuvitella, että asia on yksiselitteisesti niin, että uskontoa ei pitäisi sotkea poliittiseen keskusteluun lainkaan. Tämä näkemys vastaa Robert Audin ajatusta, jonka mukaan "kun uskonnolliset ihmiset osallistuvat poliittiseen keskusteluun, heidän tulee sulkea keskustelun ulkopuolelle uskonnolliset vakaumuksensa ja motiivinsa ja pitäytyä sellaisiin sekulaarisiin perusteluihin, joiden pätevyyttä voidaan arvioida vakaumuksesta riippumatta" (Sihvola, 263)

Mutta asia ei ole nykyajattelijoiden mielestä aivan näin yksiselitteinen.

Esimerkiksi Nicholas Wolterstorff pitää tällaista asetelmaa uskonnollisia ihmisiä syrjivänä sillä "monet uskonnolliset ihmiset pitävät moraalisena velvollisuutenaan tehdä oikeudenmukaisuutta koskevat päätöksensä uskonnollisen vakaumustensa pohjalta eikä suinkaan niistä riippumatta. Poliittisen järjestelmän neutralismi asettaa myös uskonnolliset ihmiset eriarvoiseen asemaan. Uskonnollisia ihmisiä vaaditan etsimään uskonnollisen vakaumuksensa ja sekulaaristen mielipiteidensä välille sellainen tasapaino, jossa he kykenevät perustelemaan ja motivoimaan poliittiset päätöksensä uskonnosta riippumatta. Vastaavia vaatimuksia ei kuitenkaan esitetä uskonnottomille ihmisille, joten järjestelmä näyttää rajoittavan uskonnollisen ihmisten toimintaa muita enemmän" (Sihvola, 264)

Jürgen Habermas on tuoreissa kirjoituksissaan myös esittänyt, että "uskonnollisten ilmaisujen ehdoton rajaaminen pois poliittisesta keskustelusta ja julkisesta tilasta on uskonnollisia ihmisiä syrjivää." Habermasin mielestä uskontoon vetoavia näkökohtia voidaan tuoda poliittisiinkin keskusteluihin, "mutta päätöksenteossa hyväksyttäviä ovat vain sellaiset argumentit, jotka niiden esittäjä tai joku muu voi kääntää kaikkien eri uskontoja edustavien ja uskonnottomienkin kansalaisten hyväskyttävissä olevalle sekulaariselle kielelle".

Käänteisesti Habermasin mukaan "myös ei-uskonnollisilta ihmisiltä voidaan edellyttää suopean uteliasta asennetta uskonnollisiin ilmaisuihin. Heidän tulisi etsiä niistä totuuksia, jotka olisi mahdollista kääntää uskonnosta riippumattomalle kielelle." Tavoitteena on toinen toisiansa kunnioittava dialogi, jonka tuloksena "voidaan määrittää kaikkien rationaalisten toimijoiden hyväksyttävissä olevat poliittiset periaatteet." (Sihvola, 265).

Sihvolan kirjasta löytyviin ajatuksiin liitän jatkoksi muutaman oman huomioni kristittyjen osallistumisesta yhteiskunnalliseen arvokeskusteluun.

Raamattu on kristillisessä keskustelussa tärkeä ja luovuttamaton lähde. Sen rooli Jumalan arvovaltaisena sanana korostuu seurakunnan sisällä tapahtuvassa keskustelussa, jonka tulee perustua vastuullisesti tapahtuvaan Jumalan sanan tulkintaan muun ohella. Teologisilla perusteluilla ja viittauksilla Raamattuun on siis paikkansa erityisesti silloin kun käydään keskustelua teologisista ja eettisistä kysymyksistä, jotka koskettavat kristillistä seurakuntaa.

Jos kristittynä pyrkii sen sijaan osallistumaan seurakunnan ulkopuolella käytävään keskusteluun ei ilotulittelu raamatunjakeilla useinkaan johda hedelmälliseen vuorovaikutukseen. Kanssakeskustelijat laittavat nopeasti suojalasit päähän.

Osallistuminen yhteiskunnalliseen arvokeskusteluun vaatii siksi erityistä taitoa. Pelkkä into ja vakuuttuneisuus omasta asiastaan ei riitä. Silloin ollaan tekemisissä usein ihmisten kanssa, joille Raamattu ei ole sen enempää uskon kuin elämänkään auktoriteetti. Saatikka, että se olisi ylin auktoriteetti. Jos kristitty ei lähtökohtaisesti ymmärrä tätä hän ei ole oikea henkilö käymään arvokeskustelua yhteiskunnan suuntaan.

Yhteiskunnalliseen arvokeskusteluun on osallistuttava argumentaatiolla, joka on myös ei-uskonnolliselle ihmiselle ymmärrettävää. Pelkkä raamatunjakeiden siteeraaminen päin naamaa on epäkunnoittavaa, sillä se voi olla osoitus siitä, ettei kristitty keskustelukumppani oikeasti kuuntele, tai pahimmassa tapauksessa ole edes kiinnostunut kuuntelemaan, mitä toisella on sanottavaa ja mitkä ovat hänen todelliset huolenaiheensa. Vika ei ole Raamatussa, vaan tavassa käyttää sitä julkisessa keskustelussa. Raamattuun voidaan vedota silloin kun keskustelu sitä vaatii, mutta silloin on mielestäni osattava perustella miksi tilanne sitä edellyttää.

Asian toinen puoli on se, että sekulaarilla, ei-kristityllä keskustelijalla ei silti ole rationaalista oikeutusta edellyttää kristityn keskustelukumppanin astuvan tyystin kristillisen maailmankatsomuksensa ulkopuolelle argumentoimaan itselleen täysin vieraista lähtökohdista käsin. Kristityltä ei voi vaatia sellaista mikä ei näet periaatteessa ole mahdollista edes ei-kristitylle keskustelijalle!

Jokaisella, oli hän kristitty tai ei, on jokin maailmankatsomus täysin riippumatta siitä miten syvällisesti itse on siitä tietoinen ja onko se omaksuttu rationaalisen harkinnan vai emotionaalisten syiden tähden. Yhtä vähän kuin kristitty voi yhtäkkiä siirtyä kristillisyytensä ulkopuolelle keskustelussa—sellainen on psykologisestikin sula mahdottomuus—voi ei-kristitty astua ei-kristillisen maailmankatsomuksensa, joka hänellä kumminkin on, ulkopuolelle. Tällainen edellytys on siis täysin epärationaalinen ja johtaisi teeskentelyyn.

Vain koska sekulaari ihminen ei yhteiskunnallisessa keskustelussa perustele sanottavaansa siteeraamalla vaikkapa Kommunistista manifestia, Richard Dawkinsin, Hegelin tai gnostilaisten kirjoituksia, ei merkitse, että hän argumentoisi maailmankatsomuksellisesti neutraalilta pohjalta. Hänen ajatuksensa saattavat hyvinkin palautua tarkemmassa analyysissä ties miten yllättäviin metafyysisiin ja uskonnollisperäisiin taustaoletuksiin. Suomalaisten puolueiden puolueohjelmatkaan eivät ole maailmankatsomuksellisesti neutraaleja. Ne perustuvat tietynlaiseen ihmiskuvaan ja käsitykseen todellisuuden perimmäisestä luonteesta, jotka eivät ole uskonnollisesti neutraaleja.

Tämä merkitsee osaltaan sitä, että yhteiskunnallisessa keskustelussa on oma paikkansa myös uskonnollisille ja maailmankatsomuksellisille argumenteille ja sellainen tulee sallia. Sellaista ei voi täysin välttää. On silkkaa harhaa kuvitella, että arvokeskustelua voitaisiin käydä ilman laaja-alaisia oletuksia todellisuuden perimmäisestä luonteesta. Teeskentelemätön ja rehellisen avoin arvokeskustelu ottaa tämän huomioon ja antaa riittävästi tilaa myös uskonnolliselle argumentaatiolle yhteiskunnallisissa kysymyksissä.

Yhteiskunnalliset asiat ovat kaikille jäsenilleen yhteisiä. Siksi puhutaan yhteis-kunnasta. Keskusteluun ovat oikeutettuja osallistumaan omista lähtökohdistaan käsin kaikki, joita yhteiset asiat koskettavat. Ei-uskonnollisilla, maallistuneilla keskustelijoilla ei ole rationaalista oikeutta sulkea uskonnollisia näkemyksiä ehdottomasti keskustelun ulkopuolelle. Ainakaan niin kauan kuin uskonnollisillakin ihmisillä on oikeus äänestää vaaleissa. Yhteiskunnalliset asiat koskevat kaikkia yhteiskunnan jäseniä yhteisesti. Myös uskonnollisia ihmisiä. Siksi heillä on yhtäläinen oikeus osallistua keskusteluun siitä mikä on hyvää elämää ja kuinka yhteistä hyvää tulee jakaa yhteiskunnan parhaaksi. 

Lopputulema siis on, että mielestäni uskontoa ja politiikkaa tulee ja saa sotkea keskenään. Sopivassa suhteessa. Eikä niitä edes voida mielekkäällä tavalla erottaa tyystin toisistaan.

Tämä oli pitkä ja kuiva teksti. Jos jaksoit lukea tähän asti, kiitän mielenkiinnosta.

-------