torstai 10. helmikuuta 2011

tiistai 8. helmikuuta 2011

Kirkon ääni, Luther ja piispaboikotti

Varmuuden vuoksi tähän alkuun lienee syytä todeta, että se mitä nyt kirjoitan ei ole se paljon puhuttu ”kirkon ääni”. Mitä sillä sitten tätä nykyä mahdetaankaan tarkoittaa. Ennen se oli sitä, että vilpittömästi uskottiin ja pidettiin kiinni sekä julkisesti että yksityisesti siitä mitä Raamattu, Jumalan sana opettaa. Nykyään puhutaan ”moniäänisyydestä”, joka voi sulkea sisäänsä jopa täysin Raamatun vastaisia näkemyksiä.

Timo Eskola on erinomaisessa kirjassaan Ateistit Alttarilla (Uusi Tie) dokumentoinut, kuinka monien suomalaisten pappien, jopa piispojen puheet ovat alkaneet muistuttamaan hämmentävän paljon vapaa-ajattelijoiden ajatuksia. Edes uskontunnustuksen ydintotuuksiin ei tarvitse enää sitoutua. Niistä voidaan jopa julkisesti irtisanoutua ja ne voidaan selittää tyhjiin. 

Ajatellaanpa vaikka neitseestäsyntymistä, jonka esimerkiksi Kuopion piispa Wille Riekkinen on jo vuosikausia kieltänyt. Myöskään Jeesuksen ruumiillista ylösnousemusta eivät kaikki enää tunnusta, paitsi korkeintaan jonkinlaisena ei-fyysisenä metaforana. Raamatun opetus avioliitosta miehen ja naisen suhteeseen kuuluvana on sekin menossa romukoppaan piispojen sorvatessa ohjeita siitä miten rukoilla siunausta suhteille, joita Jumalan sana ei siunaa.

Kun näiden huolenaiheiden johdosta viime vuonna joku ehdotti, että olisi syytä harkita yhteistyön rajaamista sellaisten piispojen kanssa, jotka opettavat vastoin kristinuskoa, syntyi kauhea haloo. Kirkon hajoittajiksi leimattiin ne, jotka kutsuivat palaamaan takaisin Raamattuun ja kristilliseen oppiin.

On syytä panna merkille, että eksyttäjillä on tätä nykyä kaikkeen olemassa näppärät vakiovastaukset, joilla mikä tahansa harhainen oppi tai näkemys voidaan perustella: ”Meillä on kirkossa näistä asioista monia erilaisia näkemyksiä”; ”Meidän pitää oppia keskustelemaan / kuuntelemaan”; ”On opittava suvaitsemaan erilaisuutta” jne. Erilaisuutta eivät kestä, niin väitetään, ne, joille kristillisestä opista ja Raamatusta kiinni pitäminen on tärkeää. He eivät osaa kuunnella, he eivät osaa keskustella, he ovat ahdasmielisiä, he ovat suvaitsemattomia, he ovat kiilusilmäisiä, he luulevat olevansa oikeassa, he piiloutuvat Raamatun taakse, jne.

Raamattu on kristinuskon kannalta luovuttamaton kirja. Sen mukaan on Kristuksen kirkon elämänsä ja oppinsa orientoitava. Muutoin se lakkaa olemasta kristillinen kirkko. Enkä nyt tarkoita vain kirkkolaitosta, vaan kristillistä kirkkoa yleensä - paikallisesti ja maailmanlaajuisesti. Siksi Jumalan sanassa pitäytyminen on aina kristityille elämän ja kuoleman kysymys. Ne jotka asettavat kirkon opin ja elämän ohjenuoraksi jotain muuta kuin Jumalan sanan, olivatpa piispoja tai seurakuntalaisia, ovat eksyttäjiä. Harhaopit eivät ole erilaisuutta. Harhaoppeja ei pidä suvaita. Ne pitää torjua ja niistä pitää sanoutua irti. Harhaoppien tunnustajista on sanouduttava irti ja heidän oppinsa ja ajattelunsa tulee paljastaa.

Löysin leikearkistostani Martti Lutherin kipakan tekstin Piispat ja Raamattu. Sen tarkempi lähdeviite on minulta hukassa. Valitettavasti. Se on aikanaan kirjoitettu katolisia piispoja vastaan, mutta soveltuu hyvin muistutukseksi kristityille, että minkään kirkon piispoihin tai johtajiin ei ole syytä ripustautua kritiikittömästi. Varmaan olisi Lutherkin päässyt lööppeihin vaatiessaan piispaboikottia. Ja vaikka en itse luterilainen pappi olekaan yhdyn Lutherin tekstin haasteeseen pitää kiinni Jumalan sanasta enemmän kuin hengellisistä auktoriteeteista silloin kun nämä selvästi ovat viemässä kansaa harhaan.

Näin siis Luther:
PIISPAT JA RAAMATTU
 

Jos sinä perustaudut paaviin ja kirkolliskokouksiin, silloin perkele voi piankin tehdä kaiken sinulle epävarmaksi. Sinun on siis oltava jäykkänä, niin että urhoollisesti ja pelottomana uskallat sanoa: Tämä on Jumalan sana, sen nojaan jätän ruumiini ja sieluni ja satatuhatta kaulaa, jos minulla niin monta olisi.
Ne piispat, jotka pitävät vallassansa monia kaupunkeja, eivätkä tee muuta kuin pistävät aika ajoittain hiipan päähänsä, vihkivät puita, kiviä, vesiä ja savuja [kauppakeskuksia?], kastavat kelloja, sekä sen lisäksi vastustavat Raamattua ja sen jumalallisia säännöksiä, ovat paholaisen pilkkakirveitä, jotka Vapahtajamme tulless äkkiä tuhoutuvat!
 

Piispa ei ole Jumala, siis myöskään hänen hovinsa ei ole Jumalan sana: jos he voivat järjestää asian paremmin kuin Jumalan Poika sen tässä on järjestänyt, niin tehkööt vain sen, ja me käskemme Jumalan Poikaa pistämään pillit pussiin ja vaikenemaan; mutta elleivät voi sitä järjestää paremmin niin poistettakoon tuollainen väärinkäytös ja palautettakoon jälleen oikea käytäntö, sillä Kristus ei ole muuttava sanaansa piispanhovien ja väärinkäytösten takia.
 

Ole vapaa ja kristitty, älä vanno kenenkään ihmisen sanoihin, ole Raamatun luja tunnustaja – jos se sanoo jotakin synniksi, niin varo itseäsi äläkä salli kenenkään sanojen itseäsi taivuttaa, jos jotkut kieltävät synnin, ikään kuin itse osaisivat puhua paremmin, ja tahtovat sitä kutsuttavan milloin epätäydellisyydeksi, milloin rangaistukseksi, milloin viaksi sillä tavalla heikentäen ja pilkaten Jumalan sanaa, sillä Raamatussa ei ole mitään sellaista. Usko sinä minua: Pyhä Henki on osannut ilmaista asiansa taitavin sanoin ensinkään tarvitsematta ihmisten keksintöjä.
 

Martti Luther.


----------------------------

torstai 3. helmikuuta 2011

Maailmanlopun matikankaavat - tuleeko Jeesus toukokuussa 2011?

Yhdysvaltalainen saarnaaja Harold Camping, 89 v, väittää Jeesuksen paluun koittavan tänä vuonna kertoi seurakuntalainen.fi verkkosivusto. Ylöstempauksen pitäisi tapahtua tarkalleen 21.5.2011. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun Camping yrittää onneaan lajissa, jossa toistaiseksi jokainen yrittäjä on epäonnistunut. Myös Camping. Hänhän laskeskeli Jeesuksen paluun ajankohtaa jo aiemminkin joskus 90-luvulla. Tällä kertaa hän arvelee ratkaisseensa ajan laskemalla oikean ajan Raamatun sukuluetteloiden perusteella vedenpaisumuksen ajankohdasta käsin. Voi itku sentään.

Harold Camping, Family Radio Worldwide –järjestön johtaja, on meillä suomessa täysin marginaalinen hahmo, eikä hänen nimensä sano täällä mitään. Eikä tarvitsekaan. 

Maailmanlopun aikamäärien laskeskeleminen tuli minulle tutuksi perehtyessäni 90-luvulla Jehovan todistajien Vartiotorni-seuran opetuksiin. Heidäthän tunnetaan useista pieleen menneistä maailmanlopun ennustuksistaan. Vuonna 1995 ensipainoksena ilmestyneessä kirjassani Vartiotorni – Valtakunta uudessa valossa (Kuva ja Sana, 2005 2p.) kirjoitin monen muun asian ohella näistä ennusteluyrityksistä. Jehovan todistajien liikkeen identiteetti on paljolti rakentunut maailmanlopun laskujen varaan. Tyytymättä toistuvasti pieleen menneisiin ennustuksiin Vartiotorni-seura on  myös väärentänyt ennustuksia jälkikäteen, kuten kirjassani dokumentoin.

Kirjassani totesin myös, että aika ajoin evankelikaalisen kristikunnankin parista on noussut Jeesuksen paluun ja maailmanlopun ajankohdan arvailijoita. Ilmiö on erikoinen sillä tämä on se yksi asia, josta Jeesus sanoi varsin selvästi, että ”sitä päivää ja hetkeä ei tiedä kukaan”. Se ei tietysti ole estänyt yrittämästä. En koskaan lakkaa ihmettelemästä, että Jeesuksen selvistä sanoista huolimatta arvailijoita nousee uudestaan ja uudestaan.

Suhtaudun moisiin laskutoimituksiin absoluuttisen täydellisellä skeptisyydellä. Myös silloin kun yrittäjät tulevat ns. ”omasta leiristä”, eli perinteisen kristinuskon edustajien taholta. Syinä asennoitumiseeni on sekä vuosien varrella karttunut kokemus että Herran Jeesuksen ja hänen omien apostoliensa varoitukset.

Jeesus otti minut omakseen 15-vuotiaanan nuorukaisena vuonna 1981. Takana on 30-vuotta elämää, jossa olen opetellut ja edelleen opettelen elämään kristittynä. Olen myös kokenut yhtä sun toista näiden asioiden äärellä. Radiotoimittajan ominaisuudessa olen saanut kohdata monia mielenkiintoisia ihmisiä, joilla on ollut jännittäviä hengellisiä kokemuksia. Jotkut ovat joskus väittäneet ratkaisseensa tai saaneensa tiedon Jeesuksen paluun ajankohdan. Pari tarinaa palautuu mieleen. En mainitse nimiä, mutta tapaukset ovat todellisia.

Noin reilu 15 vuotta sitten mietimme silloisen kollegani kanssa ohjelmaa, jonka voisimme lähettää uusintana kyseisellä viikolla. Mieleemme palautui lempeän suomalaisen saarnamiehen tapaus, joka oli jäänyt mieleemme. Jotain hän puhui Jeesuksen paluusta. Kuuntelimme tallenteen läpi. Mies kertoi puheensa lomassa kuulleensa kuinka Norjassa joku kristitty pariskunta oli kaapannut kyytiinsä tien varresta salaperäisen liftarin, joka oli kadonnut takapenkiltä sanottuaan, että Jeesus tulee pian takaisin. ”Kuinka pian”, olivat kyyditsijät kuulemma todenneet. ”Meneekö viisi vuotta?”. Salaperäinen liftari oli vastannut: ”Ennemmin kuin viisi vuotta.” Tämän sanottuaan liftari katosi takapenkiltä. 

Ohjelma jäi lähettämättä, sillä nauhoite oli ainakin kuusi vuotta vanha. Miten olikin moinen urbaani legenda salaperäisestä lifatarista mennyt ohi sormien ja korvien ensimmäisellä kerralla. Mutta näin sitä oppii. Tässä tarinassa mainittu saarnamies on jo itse kuollut. Hän meni sinne missä Jeesus on. Jeesus ei tullut. Kiehtova liftaritarina oli vain kristillinen muunnelma yleisestä urbaanista legendasta.

Toisen tapauksen muistan myös hyvin. Suomea kiersi aikanaan australiansuomalainen saarnamies, jolla oli kerrottavana ihmeellinen parantumiskokemus. Hän oli väitetysti parantunut kuoleman vakavasta taudista, kun Jeesus oli ilmestynyt hänelle sairaalavuoteen vierelle ja parantanut hänet. Suhtauduin sinänsä positiivisesti hänen varsin vakuuttavanoloiseen parantumiskertomukseensa, joka saatavilla olevan tiedon valossa vaikutti uskottavalta.

Samalla sairaalavisiitillä Jeesus oli kuulemma sanonut tälle saarnaajalle tulevansa ”Clintonin toisella kaudella”. Tämä tapahtui ennen kuin Bill Clintonia oli valittu edes ensimmäiselle kaudelle. Ennusteelle antoi vakavuutta se, että saarnamies väitti hänelle ilmestyneen Jeesuksen näin sanoneen minkä lisäksi saarnaaja oli mitä ilmeisimmin samassa yhteydessä parantunut vakavasta sairaudestaan. Näin ainakin väitettiin.

Muistan miten kysyin radiohaastattelussa tältä saarnaajalta suoraan: ”Entä jos ei tule? Näitä ennustuksia on vuosien varrella kuultu ennenkin.” Silloin. Jotain hän vastasi kysymykseeni yleisluontoisesti. Siksi juuri vastaus ei minua tyydyttänyt. Tänään tiedämme miten kävi. Clintonin ensimmäinen ja toinenkin kausi meni. Jeesus ei tullut. Tämä australiansuomalainen saarnamies itse kuoli joitakin vuosia myöhemmin ja muutti kotiin Herran luokse.

Joten tuleeko Jeesus 21.5.2011? Onko syytä uskoa, että Harold Camping on viimein ratkaissut suuren salaisuuden? Tuskinpa. Itse en aio menettää yöuniani enkä tämän bloggauksen lisäksi uhrata asialle ainoatakaan ajatusta.

Kuten edellä totesin Herra Jeesus itse ja Hänen apostolinsa sanoivat selvästi, että Jeesuksen paluun tarkkaa ajankohtaa ei kukaan tiedä, eikä edes kuulukaan tietää (Matt. 24:36-37; Apt. 1:7; 1 Tess. 5:1). Aikalaskelmat ovat tottelemattomuutta Jeesuksen ja hänen apostoliensa selville sanoille. Toinen syy, joka antaa painoarvoa Jeesuksen varoituksille on, että tällaisten aikalaskelmien onnistumisprosentti on kristillisen historian saatossa ollut tasan 0 ja epäonnistumisprosentti 100. Ja yrittäjistä ei ole ollut pulaa.

Ei ole lainkaan epäkristillistä  kyseenalaistaa tällaiset maailmanlopunlaskutoimitukset. Epäkristillistä on esittää sellaisia. Todistamisen taakka on niillä, jotka väittävät selvittäneensä Jeesuksen paluun ajankohdan. Ei niillä, jotka Jeesuksen sanoja seuraten kieltäytyvät uskomasta tällaisia laskutoimituksia.

Näillä eväillä en siis itse edes lotkauta korviani kenellekään joka väittää ratkaisseensa jonkun lopunajan matikankaavan, jolla Jeesuksen paluun päivä tai vuosi selviäisi. Nämä laskijat saattavat evankeliumin ja kristillisyyteen kuuluvan Jeesuksen paluun odotukseen huonoon valoon ja tärvelevät aidon ja asiaankuuluvan kristilliseen sanomaan kuuluvan toivon Jeesuksen takaisintulemisesta. Sen, josta jo apostolinen uskontunnustuskin muistuttaa viimeisillä riveillään: ”… astui ylös taivaisiin ja on sieltä tuleva…”. Tämä toivo on osa kristillistä uskoa. Päivämäärien asettelu ei.

Jeesuksen paluun toivorikas odotus kuuluu evankeliumiin ja kristilliseen julistukseen. Paavali kirjoittaa, että meidät on pelastettu ”palvelemaan elävää Jumalaa ja odottamaan taivaista Hänen poikaansa, jonka hän on herättänyt kuolleista” (1. Tess. 1:9-10). Kristillisen kirkon historiassa ja raamatunselitysperinteessä apokalyptiikalla ja aikain merkkien seuraamisella on ollut oma merkittävä paikkansa. Tämä on nähtävissä vaikkapa eräiden teologisesti vaikutusvaltaisten varhaiskristillisten kirkkoisien teksteissä (Ireneys, Hippolytos, Tertullianus jne.). Myös Herra itse kehottaa valppauteen ja antaa viitteitä joistakin hänen paluutaan edeltävistä yleisistä aikainmerkeistä (Matt. 24). Näiden perusteella voidaan aavistella Herran paluun läheisyyttä. Mainitut merkit eivät kuitenkaan ole niin yksityiskohtaisia, että voitaisiin arvuutella päivämääriä tai vuosilukuja. Parhaimmillaankin kyseiset viitteet antavat vain likiarvoja siitä missä ajassa liikutaan. Jeesus itse varoitti siitä, että tarkkaa päivää ja hetkeä ei kukaan, edes hän itse, tiedä. Kannatan koko sydäemstäni sellaista evankeliumin julistusta, jossa kaikuu vahvasti Jeesuksen takaisintulemisen kirkas toivo. Sen sijaan käännän selkäni, samoin kehoitan jokaista kristittyä tekemään kaikenlaiselle ajankohtien arvailulle.

Olipa siis kyse Raamatun viitteiden pohjalta suoritetuista matemaattisista laskelmista (á la Jehovan todistajat ja Harold Camping), taikka väitetyistä mystisistä kokemuksista, enkeli- tai peräti jeesusilmestyksistä, sellaisiin ei ole lainkaan uskominen. Sanon vielä kerran: Niihin ei ole lainkaan uskominen. Piste. Nämä arvailijat on syytä pitää pois seurakuntien saarnatuoleista. Sen sijaan heidän pitäisi tehdä parannusta tomussa ja tuhassa  ja pitää suunsa kiinni. He tekevät syntiä Herraa ja hänen seurakuntaansa vastaan. He saattavat evankeliumin ja aidon kristillisen Jeesuksen paluun odotuksen huonoon huutoon. Ugh!


---------

perjantai 28. tammikuuta 2011

Mikä on totuus? - kristillisen tieto-opin lyhyt oppimäärä

”Pilatus sanoi hänelle: "Mikä on totuus?" Ja sen sanottuaan hän taas meni ulos…” (Joh. 18:32) 

Kysymys totuudesta on tärkeä. Lähemmin ajateltuna järjestäytynyt ihmisyhteisö rakentuu instituutioille, joille totuus on tärkeä: tiede, koulu, oikeuslaitos jne. Kysymys totuudesta on tärkeä kristinuskollekin sillä kristinusko väittää olevansa totta.

Mikä olisi kristillinen vastaus Pilatuksen kysymykseen?

Aristoteleen vastaus: Totuus on vastaavuussuhde väitelauseen ja sitä koskevan asiaintilan välillä. Tätä kutsutaan klassiseksi totuuden korrespondenssiteoriaksi. Jos sanon, että minulla on päälläni punainen paita ja päälläni oleva paita (olettaen että minulla yleensä on paitaa päällä) on punainen, silloin väite on totta. Totuus on, että päälläni on punainen paita. Väitelause vastaa todellisuutta ja on siis totta. Kuten sanottu, kristinusko väittää olevansa totta. Kristinusko sisältää laajassa mielessä totuusväitteen, jonka mukaan kristinusko vastaa olevaisen todellista luonnetta. Kristinusko antaa tosi kuvauksen todellisuudesta. Kristinusko ei ole totta koska se ”toimii”. Se ”toimii” koska se on totta. Todellisuuden ja kristinuskon välillä vallitsee aito korrespondenssi.

Jeesuksen vastaus: ”Minä olen totuus” (Joh. 14:6).  Tämä ei ole ristiriidassa edellisen kanssa. Kristinuskon mukaan totuus ei kuitenkaan pelkisty väitelauseiden muodolliseen vastaavuuteen. Totuus on henkilö, persoona.  Eläminen totuuden mukaan edellyttää suhdetta Jeesukseen.  Jeesus kuuluu kristinuskon mukaan erottamattomana osana todellisuuden perimmäiseen olemukseen. Hän on Logos (Joh. 1:1), kaiken todellisuuden rationaalinen perusta, joka jäsentää ja järjestää todellisuuden järjelliseksi ja ymmärrettäväksi. Hän pitää todellisuutta koossa (Kol. 1:17).  Ihmisen käsitys ympäröivästä maailmasta ei voi täysin vastata totuutta mikäli hänellä ei ole suhdetta henkilöön, joka on Totuus, Jeesukseen. Kristitylle sitoutuminen totuuteen on sitoutumista Jeesukseen ja Hänen opetuksiinsa. Muuten kristitty ei vaella totuudessa.

Jumalan sanan vastaus: ”Sinun sanasi on kokonansa totuus” (Psl 119:160, kr-33). ”Sinun sanasi on totuus” (Joh. 17:17).  Jumala ei valehtele (Tiit. 1:2, kr-33).  Hän siis puhuu vain sitä mikä on totta.  Jumalan sanaan voi siksi luottaa varmuudella. Kristinuskon perinteisen käsityksen mukaan Raamattu on Jumalan kirjoitettu ilmoitussana, joka on annettu ihmisten välityksellä Pyhän Hengen erityisessä johdatuksessa. Jumala valitsi ja valmisti ihmiset eri aikakausina hänen sanansa kirjoittamista ja toimitustyötä varten (Apt. 1:16).  Siksi Raamatun käskyt ovat Jumalan käskyjä, sen varoitukset Hänen varoituksiaan ja sen lupaukset Jumalan omia lupauksia. Jumala on sitoutunut pitämään sen mitä Raamattu sanoo, koska Raamattu on Hänen sanansa. Se on kaikessa totta, eikä johda lukijaansa harhaan, koska se on Jumalan sana ja Jumalan sana on totta. Kristitylle siis totuus on myös se mitä Jumala sanoo Raamatussa. Vaikka Raamattu ei kerro meille kaikkea mahdollista Jumalasta niin että voisimme tuntea hänet tyhjentävästi, se kertoo meille riittävästi voidaksemme tuntea Hänet henkilökohtaisesti.

Tämä ei tarkoita, että kristitty aina ymmärtäisi tai tulkitsisi oikein mitä Raamattu sanoo. Kysymys raamatuntulkinnasta, vaikkakin tärkeä, on kuitenkin eri kysymys. 

Koska kristinuskossa totuus on persoona ei totuuskysymykseen voi suhtautua pelkkänä filosofisena kysymyksenä. Totuus on syvästi persoonallinen ja määrittää koko olemassaoloamme. Kristinuskon totuus ei ole vain kasa historiallisia faktoja Jeesuksesta. Kristinuskon totuus on Jeesus itse. Totuus ei löydy väittelemällä, vaan antautumalla Totuudelle.

Pontiius Pilatus tutkiessaan Jeesuksen tapausta kysyi tältä tuhannen taalan kysymyksen ja meni saman tien ulos. Meni ulos? Ihminen, joka tuollaisen kysymyksen jälkeen kävelee heti ulos ei ole kiinnostunut vastauksesta. Välinpitämättömät eivät koskaan voi odottaa löytävänsä totuutta, vaikka se seisoisi heidän edessään ja katsoisi heitä suoraan silmiin. 



-----

keskiviikko 5. tammikuuta 2011

Toivon vuosi 2011 - Herran paluu häämöttää

Vuodenvaihteen suomalaislehdet listasivat kuluneen vuoden merkittävimpiä uutistapahtumia. Melkoinen saldo: Haitin maanjäristys, terrori-isku Moskovan metrossa, Islannin tuhkapilvi, Yhdysvaltojen historian pahin öljyonnettomuus Meksikonlahdella, Kreikan kuralla ollut talous ja euroalueen kriisi, helteinen kesä ja Venäjän metsäpalot, Kirgisian väkivaltaisuudet tuhansine pakolaisineen, Ruotsin prinsessa Victorian häät, 33 loukkuun jääneen chileläisen kaivosmiehen pelastuminen, Koreoiden rajalla ajauduttiin lähes kolmanteen maailmansotaan, WikiLeaks, Karmel-vuoren metsäpalo Israelissa, Terrori-isku Tukholmassa. Eikä tässä ollut suinkaan kaikki.

Takana on dramaattinen uutisvuosi täynnä ”verta, tulta ja savupatsaita”. Vaikka uutisvirtaan mahtuu valopilkkuina väliin aiemmin mainitut prinsessa Victorian häät sekä chileläisten kaivosmiehen pelastuminen, herää silti väistämättä kysymys: Mihin tämä maailma on oikein menossa? Uskaltaako alkavaan vuoteen astua luottavaisin mielin? Uutisia lukiessa on helppoa vajota toivottomuuteen. Miten tämän kaiken keskellä voi säilyttää toivon tulevaisuuteen? Kuitenkin juuri kristityllä on syytä suureen toivoon sillä evankeliumi antaa erityisen tarkastelunäkökulman maailman tapahtumiin.

Historiaa voi tarkastella
periaatteessa joukkona itsessään täysin sattumanvaraisia tapahtumia, jotka eivät loppujen lopuksi liity millään tavalla mihinkään suurempaan tarkoitukseen. Ne eivät näin ollen vie meitä mihinkään suurempaan päämäärään. Ne vain tapahtuvat. Historia on kuin tippukiviluola. Kiehtova maisemaltaan mutta sinänsä merkityksetön.

Tai sitten historialla voi katsoa olevan jokin suunta ja sen tapahtumilla syvempi tarkoitus. Se mitä kohti maailmantapahtumat meitä vievät riippuu katsantokannasta. Jumalan sana, Raamattu, antaa tapahtumille eskatologisen tarkasteluhorisontin, jossa yksittäiset tapahtumat ja niiden merkitys nähdään loppuratkaisusta käsin: Kristus tulee takaisin hallitsemaan maailmaa. Silloin koko luomakunta eheytyy, sodat lakkaavat, on viimein rauha.

Tämä ei sellaisenaan vastaa kysymyksiin siitä kuinka yksittäiset, irrallisina tarkoituksettomilta näyttävät tapahtumat istuvat Jumalan suunnitelmaan ja miksi hän sallii jotain tiettyä tapahtuvan. Mutta se antaa toivon: Kaikki päättyy lopulta hyvin, kun Kristus tulee takaisin ja ottaa Hänelle kuuluvan paikan Kuninkaana ja luomakunnan lunastajana. Silloin tätä maailmaa runtelevat tuhovoimat voitetaan.

Jumalan sana käsittelee tätä toivon ulottuvuutta Paavalin kirjeessään Tiitukselle. Olkoonkin, että moni ei ole tullut huomanneeksi, että kyseisen kirjeen suuri teema on juuri toivo. Mutta tässä kohden joutuu ensiksi hiukan kitkemään raamattukäännöksiin tulleita rikkaruohoja, jotta tämä Paavalin alkuperäinen painopiste tulisi kunnolla esiin.

Paavalin mukaan kristityn ihmisen elämää tulee leimata odotus, jonka keskuksena on toivo ”suuren Jumalan ja Vapahtajamme Kristuksen Jeesuksen kirkkauden ilmestymisestä” (2.13). Tämä on se toivo, jonka ”Jumala, joka ei valehtele” on luvannut ”ennen ikuisia aikoja” (Tiit. 1:2). Sitä kutsutaan samassa kirjeessä myös ”autuaalliseksi toivoksi". Tämän eskatologisen, todellisen ja toteutuvan toivon osallisuuteen evankeliumi kutsuu ihmistä (Tiit. 3:7).

Toivo, josta Paavali Pyhässä Hengessä kirjoittaa kirjeessään Tiitukselle, on nimenomaan Jeesuksen takaisin tulemisen todellisuus. Luomakunta ”huokaa ja on synnytystuskissa”, sanoo Paavali toisaalla roomalaiskirjeessään, kunnes koko luomakunta Jeesuksen paluun yhteydessä tulee vapautetuksi ”Jumalan lasten kirkkauteen” (Room. 8:21-22). Ei enää tulvia, tuhkapilviä, maanjäristyksiä, sotia, väkivaltaa. Jeesus tulee takaisin ja asettaa kaikki jälleen kohdalleen. Mikä ihana toivo. Kaikki ei pääty sekasortoon, vaikka viime vuoden uutisista niin voisi ehkä päätellä.

Mutta niin vanha että uusi kirkkoraamattu
kääntävät Tiituksen kirjeen jakeen 3:7 epäselvästi. Vanhan käännöksen ilmaisu ”toivon mukaan” ei sinänsä ole väärin. Se on silti hiukan hämäävä. Paavalille kristityn toivo ei ole jotain psykologisesta toiveikkuutta. Kyse on eskatologisesta toivosta: Vapahtajamme Kristuksen Jeesuksen kirkkauden ilmestymisestä (2:13). Tämä on se iankaikkisen elämän toivo, jonka Jumala on luvannut (1:2) ja jota kristitty odottaa. Toki toiveikkaana.

Erityisesti uusi kirkkoraamattu on käännösratkaisuillaan valitettavasti täysin psykologisoinut Paavalin toivo –käsitteen Tiituksen kirjeessä lähinnä kristityn ihmisen mielentilaksi. Kun siis uusi käännös jakeessa 1:2 puhuu ”toivoen odottamisesta” ja jakeessa 3:7 ikuisen elämän saamisesta ”niin kuin toivomme” on näiden kokonaisvaikutuksena lopputuloksena Paavalin ihanaan sanomaan toivosta Kristuksessa tullut alkuperäiselle asiayhteydelle vieras ihmiskeskeinen korostus, jossa huomio on ihmisen toiveikkuudessa. Paavalin ajatus alkukielessä on kuitenkin ehdottoman kristuskeskeinen. Kuten hänen koko ajattelunsa muutenkin. Toivo on yhtä kuin samassa jakeessa mainittu Kristuksen Jeesuksen kirkkauden ilmestyminen. Kyse on tapahtumasta, jota odotamme. Ei mielentilasta, toiveikkuudesta, jolla odotamme.

Evankeliumi on toivon sanoma. Se antaa kristitylle toivon toivottomaltakin näyttävän maailmanajan keskellä. Kristuksen paluu tekee kristinuskosta toivon uskonnon. Katse on aina suunnattu kohti auringonnousua ja aamunkoittoa. Kyse ei ole ihmisen omasta kyvystä jaksaa olla toiveikas, vaan todellisesta objektiivisesta toivosta, jonka kohteena on Herra Jeesus itse. Kyse ei ole siitä miltä ihmisestä kaiken keskellä tuntuu, vaan siitä minkä ”Jumala, joka ei valehtele, on luvannut ennen ikuisia aikoja”. Siksi vuosi 2011 on toivon vuosi! Tänäkin vuonna kristitty elää elämäänsä Jeesuksen ihanan paluun odotuksessa. Kaiken ennalleenasettaminen on nyt lähempänä kuin viime vuonna.

Kuten vanhassa ylistyslaulussa sanotaan: Käännä katseesi Jeesukseen! Kristittykin voi vaipua tunnemaailmassaan toivottomuuteen, mutta tämä ei tee tyhjäksi toivoa, joka on Jeesuksessa. Yhtä vähän voi kaamosmasennus talven pimeinä kuukausina tehdä tyhjäksi kesän tulon. Kesä voittaa talven. Valo voittaa pimeyden. Kristus voittaa lopulta kaiken.

Lopuksi vielä kehoituksen sana. Kristitty ei odota Herraansa takaisin passiivisesti keinutuolissa istuen. Meidät on Paavalin sanoin pelastettu "palvelemaan elävää ja totista Jumalaa ja odottamaan taivaista hänen Poikaansa, jonka hän on herättänyt kuolleista, Jeesusta" (1 Tess. 1:9-10).  Samalla kun odotat Jeesusta ja Hänen paluussaan tapahtuvaa "autuaallisen toivon täyttymystä", muista palvella Jumalaa. Tee hyvää lähimmäisille. Anna ja jaa omastasi ja ajastasi tarvitseville. Vaivannäkösi ei tänäkään vuonna ole turha Herrassa.