Kaija antoi kommentillaan ensimmäiseen aihetta käsittelevään tekstiini siinä määrin ajattelemisen aihetta, että päätin nostaa vastaukseni hänelle poikkeuksellisesti blogin uudeksi pääkirjoitukseksi. Kiitos Kaija."… aina pitää muistaa että uskonnollinen usko on jotain muuta kuin tavallinen usko esim. oman aistitietonsa todenperäisyyteen. Toinen on totena pitämistä ja toisen ainakin pitäisi olla Jumalan yliluonnollinen lahja, niin kuin Raamattu sanoo."
Tällainen määritelmä uskonnollisen uskon ja ”tavallisen” uskon tyystin erilaisesta luonteesta ei mielestäni tee oikeutta kummallekaan sen enempää filosofisessa kuin uskonnollisessakaan mielessä.
Filosofisesti: Usko aistitietojen todenperäisyyteen on epistemologisesti tasan yhtä ”uskonnollista” kuin monien mielestä uskonnollinen usko. Aistitiedon (tai muistitiedon) todenperäisyyttä ei viime kädessä näet voi perustella millään muulla kuin vetoamalla kehällisesti aistitietoon itseensä ja uskomalla sekä luottamalla (tärkeä sana jatkossa) aistitiedon todenperäisyyteen. Käyttääkseni Alvin Plantingan kieltä kyse on perususkomuksesta, eli jostain mitä ei voida perustella vetoamalla toisiin uskomuksiin - Perustelujen ketju päättyy lopulta uskoon.
Uskonnollisesti: Usko tässä yhteydessä (spesifisti kristillisen käsityksen puitteissa ymmärrettynä) on toki Jumalan yliluonnollinen lahja, kuten Lloyd-Joneskin sanoo. Mutta ei niin, että uskonnollinen usko olisi tiedollisesti jotain ”tavallisesta” uskosta laadullissti tyystin poikkeavaa ja tässä mielessä ”yliluonnollista”. Pikemminkin kyse on siitä miten ja millainen muutos ihmisessä tapahtuu, niin että hän alkaa uskomaan ja luottamaan ilmoitustiedon todenperäisyyteen. Kuten Lloyd-Jones sanoi ongelma ei ole järjen käytössä sinänsä, vaan siinä, että uudestisyntymättömän ihmisen järki on synnin turmelema eikä hän siksi tahdo / halua uskoa sitä mikä on soteriologisessa mielessä todenperäistä, nimittäin Jumalan lupauksiin.
Edes todisteiden määrä ei siten riitä synnyttämään puhtaan järjen avulla tätä pelastavaa luottamusta niin kauan kuin tahtoelämä on synnin turmelema. Niin kuin ei sokealle merkitse mitään valon määrä. Valoa on riittämiin, muta sokea ei sitä näe. Todisteita kristillisen ilmoituksen puolesta on kasapäin, mutta synnin orjuuttamaa järki ei niitä katsoessaan luonnostaan muodosta luottamusta Jumalan lupauksiin, eikä ihminen siten kykene järkeilemään itseään sisälle taivasten valtakuntaan.
Ehkä ei ole sattumaa se miten voimakkaasti Raamattu käyttää pelastavan uskon metaforana sokeaa, joka saa näkönsä. Se on epistemologisesti varsin edistyksellistä kielenkäyttöä etten sanoisi.
Mitä usko on? Kristillisessä teologiassa uskoon liittyy tiedollinen, mutta myös henkilökohtainen elementti: totena pitäminen (scientia) ja luottamus (fiducia). Jälkimmäinen on tärkeä juuri reformaation uskontulkinnassa. Pelastava usko ei ole pelkkää totena pitämistä, historian faktojen tai opinkappaleiden tietämistä, vaan henkilökohtaista luottamista ja sitoutumista. Akateemisen jeesus-tutkimuksen parissa voidaan historiallisiin lähteisiin vedoten esimerkiksi todeta, että Jeesus Nasaretilainen itse uskoi olevansa Messias ja Jumalan lähettämä pelastaja. Mutta soteriologisesti merkittävän uskon sisältö on tämä: Uskonko minä, että hän on pelastaja minulle?
Määritelmäsi – niin kuin sen tekstissäsi tulkitsen; voin toki olla väärässä - tuntuu ongelmalliselta siitäkin syystä, että Jumalan lupausten kautta ilmoitettu uskonnollisen uskon kohdehan ei ole jotenkin vähemmän todenperäinen kuin ne kohteet, joista saamme tietoa ja joihin uskomme aistien välityksellä. Pelastava uskonnollinen usko tulee ilmoituksen kautta, mutta sen kohde ei ole tiedollisesti tai todenperäisyytensä puolesta erilainen kuin ”tavallisen” uskon kohde. Uskonnollisen siitä tekee lähinnä se, että kohteena on Jumalan ilmoitus ja lupaus sen sijaan että puhuisimme vaikkapa puista ja linnuista tai auringonlaskusta. Niinpä en epistemologisesti näe syytä olla luottamatta Jumalan ilmoituksen ja lupausten todenperäisyyteen niin kuin en näe hyvää syytä olla luottamatta aistitiedon todenperäisyyteen.
Skeptikot kyseenalaistavat tietysti kaiken. Jopa sen onko aistien kohteena olevia kohteita lainkaan olemassa. Johtuen juuri siitä, että emme kykene astumaan aistiemme ulkopuolelle toteamaan, että näin on. Joten jäljelle jää usko. Ja kaikki eivät usko edes aisteihin. Ainakaan niin kauan kuin eivät ole ylittämässä katua.
Uskonnollinen usko ja tavallinen usko eivät siis ole jotain aivan muuta, vain koska Jumala antaa ensin mainitun lahjaksi. Järki on yhtälailla osana myös lahjaksi annetussa uskossa, koska Jumala valaisee järjen ja ymmärryksen.
