lauantai 10. lokakuuta 2009

Uskon ja järjen suhteesta, osa II

Kaija antoi kommentillaan ensimmäiseen aihetta käsittelevään tekstiini siinä määrin ajattelemisen aihetta, että päätin nostaa vastaukseni hänelle poikkeuksellisesti blogin uudeksi pääkirjoitukseksi. Kiitos Kaija.

"… aina pitää muistaa että uskonnollinen usko on jotain muuta kuin tavallinen usko esim. oman aistitietonsa todenperäisyyteen. Toinen on totena pitämistä ja toisen ainakin pitäisi olla Jumalan yliluonnollinen lahja, niin kuin Raamattu sanoo."

Tällainen määritelmä uskonnollisen uskon ja ”tavallisen” uskon tyystin erilaisesta luonteesta ei mielestäni tee oikeutta kummallekaan sen enempää filosofisessa kuin uskonnollisessakaan mielessä.

Filosofisesti: Usko aistitietojen todenperäisyyteen on epistemologisesti tasan yhtä ”uskonnollista” kuin monien mielestä uskonnollinen usko. Aistitiedon (tai muistitiedon) todenperäisyyttä ei viime kädessä näet voi perustella millään muulla kuin vetoamalla kehällisesti aistitietoon itseensä ja uskomalla sekä luottamalla (tärkeä sana jatkossa) aistitiedon todenperäisyyteen. Käyttääkseni Alvin Plantingan kieltä kyse on perususkomuksesta, eli jostain mitä ei voida perustella vetoamalla toisiin uskomuksiin - Perustelujen ketju päättyy lopulta uskoon.

Uskonnollisesti: Usko tässä yhteydessä (spesifisti kristillisen käsityksen puitteissa ymmärrettynä) on toki Jumalan yliluonnollinen lahja, kuten Lloyd-Joneskin sanoo. Mutta ei niin, että uskonnollinen usko olisi tiedollisesti jotain ”tavallisesta” uskosta laadullissti tyystin poikkeavaa ja tässä mielessä ”yliluonnollista”. Pikemminkin kyse on siitä miten ja millainen muutos ihmisessä tapahtuu, niin että hän alkaa uskomaan ja luottamaan ilmoitustiedon todenperäisyyteen. Kuten Lloyd-Jones sanoi ongelma ei ole järjen käytössä sinänsä, vaan siinä, että uudestisyntymättömän ihmisen järki on synnin turmelema eikä hän siksi tahdo / halua uskoa sitä mikä on soteriologisessa mielessä todenperäistä, nimittäin Jumalan lupauksiin.

Edes todisteiden määrä ei siten riitä synnyttämään puhtaan järjen avulla tätä pelastavaa luottamusta niin kauan kuin tahtoelämä on synnin turmelema. Niin kuin ei sokealle merkitse mitään valon määrä. Valoa on riittämiin, muta sokea ei sitä näe. Todisteita kristillisen ilmoituksen puolesta on kasapäin, mutta synnin orjuuttamaa järki ei niitä katsoessaan luonnostaan muodosta luottamusta Jumalan lupauksiin, eikä ihminen siten kykene järkeilemään itseään sisälle taivasten valtakuntaan.

Ehkä ei ole sattumaa se miten voimakkaasti Raamattu käyttää pelastavan uskon metaforana sokeaa, joka saa näkönsä. Se on epistemologisesti varsin edistyksellistä kielenkäyttöä etten sanoisi.

Mitä usko on? Kristillisessä teologiassa uskoon liittyy tiedollinen, mutta myös henkilökohtainen elementti: totena pitäminen (scientia) ja luottamus (fiducia). Jälkimmäinen on tärkeä juuri reformaation uskontulkinnassa. Pelastava usko ei ole pelkkää totena pitämistä, historian faktojen tai opinkappaleiden tietämistä, vaan henkilökohtaista luottamista ja sitoutumista. Akateemisen jeesus-tutkimuksen parissa voidaan historiallisiin lähteisiin vedoten esimerkiksi todeta, että Jeesus Nasaretilainen itse uskoi olevansa Messias ja Jumalan lähettämä pelastaja. Mutta soteriologisesti merkittävän uskon sisältö on tämä: Uskonko minä, että hän on pelastaja minulle?

Määritelmäsi – niin kuin sen tekstissäsi tulkitsen; voin toki olla väärässä - tuntuu ongelmalliselta siitäkin syystä, että Jumalan lupausten kautta ilmoitettu uskonnollisen uskon kohdehan ei ole jotenkin vähemmän todenperäinen kuin ne kohteet, joista saamme tietoa ja joihin uskomme aistien välityksellä. Pelastava uskonnollinen usko tulee ilmoituksen kautta, mutta sen kohde ei ole tiedollisesti tai todenperäisyytensä puolesta erilainen kuin ”tavallisen” uskon kohde. Uskonnollisen siitä tekee lähinnä se, että kohteena on Jumalan ilmoitus ja lupaus sen sijaan että puhuisimme vaikkapa puista ja linnuista tai auringonlaskusta. Niinpä en epistemologisesti näe syytä olla luottamatta Jumalan ilmoituksen ja lupausten todenperäisyyteen niin kuin en näe hyvää syytä olla luottamatta aistitiedon todenperäisyyteen.

Skeptikot kyseenalaistavat tietysti kaiken. Jopa sen onko aistien kohteena olevia kohteita lainkaan olemassa. Johtuen juuri siitä, että emme kykene astumaan aistiemme ulkopuolelle toteamaan, että näin on. Joten jäljelle jää usko. Ja kaikki eivät usko edes aisteihin. Ainakaan niin kauan kuin eivät ole ylittämässä katua.

Uskonnollinen usko ja tavallinen usko eivät siis ole jotain aivan muuta, vain koska Jumala antaa ensin mainitun lahjaksi. Järki on yhtälailla osana myös lahjaksi annetussa uskossa, koska Jumala valaisee järjen ja ymmärryksen.

5 kommenttia:

Eero kirjoitti...

Terve,

Minusta uskon filosofiaakin kiinnostavampaa on se, miten uskonnollinen usko toimii käytännössä. Korjaa jos olen mielestäsi väärässä, mutta lukemani uskontotieteellisen kirjallisuuden ja käytännön kokemukseni perusteella kristityn usko jumalaan on sellainen vakaumus, jota mitkään havaittavat tosiseikat eivät voi horjuttaa. Uskontoa ei yksinkertaisesti voi saada kiinni väärästä väitteestä, se pakenee aina kuin koira veräjästä vertauskuvien ja argumentteihin mukautuvien uskomusten kehäpyörityksellä (Tämä toki pätee kristinuskon lisäksi kaikkiin muihinkin tunnettuihin uskontoihin.).

Tällä tavoin uskonto mielestäni rajaa itse itsensä todellisuuden ulkopuolelle. Väite jumalan olemassaolosta ei enää tässä kontekstissa ole väite todellisuudesta vaan jonkinlainen mielikuva, henkilökohtainen tuntemus vailla vastinetta ulkomaailmassa.

Usko on siis vankkumatonta ulkoisille ärsykkeille. Mutta miten on asianlaita jos muutos tulee uskon sisältä?

Äskettäin eräs arvostettu Vanhan testamentin tutkija julkaisi tutkimuksen*, jonka mukaan kristinuskossa vallalla oleva käsitys Jumalasta maailmankaikkeuden luojana on virheellinen. Käsitys tällaisesta luojajumalasta juontuu inhimillisestä käännösvirheestä.

Ottamatta kantaa siihen, miten tämä tutkimus kestää kriittisen tarkastelun, haluaisin kysyä sinulta seuraavaa: onko edes periaatteessa mahdollista, että kristitty tämän löydöksen seurauksena hylkää käsityksensä Jumalasta maailmankaikkeuden luojana?

*) Uutisointi löytyy mm. täältä: http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Tutkija+Raamattu+ei+kerro+ajan+alusta/1135249913985

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos tämän aiheen käsittelystä viimeinkin.

Olen jo aika pitkään ajatellut että uskonnollinen usko ja tavallinen usko ovat kaksi eri asiaa. Ja nimenomaan sen määritelmän pohjalta että toinen on vain totena pitämistä ja toinen on sekä luottamusta Jeesuksen sovitustyöhön, että totena pitämistä. Esim. Perkelekin pitää Jumalaa totena, muttei usko Häneen..
En ole lukenut filosofiaa (paitsi yhden kurssin lukiossa), joten en voi antaa mitään syvempiä filosofisia määritelmiä näistä erilaisista uskoista, (ja tuskin Jumala edellyttää että jokainen uskova osaa määritellä uskonsa filosofisesti).

Mielestäni määrittelit uskon aikalailla sen mukaan miten itsekin olen sen käsittänyt ja käsitän edelleen.(Vaikka silti kysyn mitä se on)

Sanoessani "yliluonnollinen", en tarkoita mitään täysin ihmisen ymmärryksen/kokemuksen tuolla puolen olevaa. Mikäänhän ei sinänsä ole "yliluonnollista", tuokin on vain sana, joka on keksitty kuvaamaa asiaa johon kaikki eivät usko, mutta joka saattaa olla tottakin. Ainakin näin olen itse tuon sanan sisäistänyt.Esim. yksisarviset ja keijut eivät mielestäni ole yliluonnollisia, vaan pelkästään satuolentoja. Tietenkin jokaisella ihmisellä on omanlaisensa käsitys omasta äidinkielestään, sanojen merkityksien vivahteista, joka puolestaan muokkaa hänen ajatuksiaan. Ihmisen kehittämä kieli on lopultakin aika relatiivinen kommunikaation väline selvittämään täsmällisiä merkityksiä, se pitää muistaa aina.

Näinollen, Raamatun tulkinta on todellakin erittäin vaikeaa. Siihen kirjaanhan kaikki puhe uskostakin perustuu.

Hebrealaiskirje:

"Usko on luja luottamus siihen mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan mikä ei näy".

World English Bible
11:1 Now faith is assurance of things hoped for, proof of things not seen. = vakuus toivotuista asioista, todiste näkymättömistä.

1Now faith is being sure of what we hope for and certain of what we do not see.= varmuus toivotusta, varma näkymättömästä.

1 est autem fides sperandorum substantia rerum argumentum non parentum.

fides= promise, assurance, word of honor, engagement, trust, confidence, reliance, belief, faith.
http://scripturetext.com/hebrews/11-1.htm

Niinpä en epistemologisesti näe syytä olla luottamatta Jumalan ilmoituksen ja lupausten todenperäisyyteen niin kuin en näe hyvää syytä olla luottamatta aistitiedon todenperäisyyteen.


Aika monet ihmiset kuitenkin näkevät syyn olla luottamatta Jumalan ts. Raamatun lupauksiin, vaikka heillä olisi kaikki tieto siitä mitä Raamatussa on, ja esim. miten tullaan uskoon.

Itse voin kyllä uskoa jonkinlaisen Jumalan olemassaoloon, mutta en pysty määrittelemään tuota Jumalaa Raamatun kautta.

Kaija

A word is not a crystal, transparent and unchanged; it is the skin of a living thought, and may vary greatly in color and content according to the circumstances and the time in which it is used. -- Oliver Wendell Holmes, opinion, Towne v. Eisner, January 7, 1918

Anonyymi kirjoitti...

Usko on siis vankkumatonta ulkoisille ärsykkeille.

Saattaisit miettiä tuota enemmän kuin kaksi kertaa jos sinua jatkuvasti kidutettaisiin syyttä uskosi tähden.

Kaija

Anonyymi kirjoitti...

Lukiessani omaa kommenttiani uudestaan, huomaan että siitä jäi pois ajatuksia ja muutenkin se ei ehkä ollut kovinkaan selventävä.
Sanoja on niin vaikea käyttää kuvaamaa sitä mitä todella ajattelee.

1. Mielestäni usko yliluonnolliseen Jumalaan kaiken luojana on järkevää, koska on niin paljon mitä ei voi selittää luonnontieteellisen tutkimuksen keinoin.
Mutta tällaista uskoa Jumalaan ei voi kutsua uskonnolliseksi uskoksi, jossa Jumala on uudestisynnyttänyt ihmisen ja antanut hänelle "uuden sydämen". Uudestisyntyminen on käsittääkseni yliluonnollinen tapahtuma, jonka Jumala antaa tapahtua ihmiselle.
Tietenkin sitä voi vain päättää olla uskova, niin kuin itse tein joskus. Mutta onko se sama kuin uudestisyntyminen? Kuvittelin "uudestisyntyneeni", koska minulle sanottiin ettei sitä välttämättä huomaa.


2. Mielestäni ei ole enää ollenkaan järkevää uskoa että maailma on synkän dualistinen kuin Raamattu väittää. Raamatun maailmankuva on mielestäni lähinnä ahdistava. Maailma ei ole mustavalkoinen, eivätkä ihmiset ole joko "hyviä" tai "pahoja", niin kuin esim. monet Hollywood-leffat väittävät. Tietenkin hyvä ja paha ovat olemassa, eivätkä ole vain jotain illuusiota.
Ja maailmassa ja ihmisen elämässä on ihan tarpeeksi ongelmia muutenkin ilman että pitäisi pelätä jotain Helvettiin joutumista vielä päälle päätteeksi.

Joten näkemykseni on että tietynlainen yliluonnollinen usko on järkevää, mutta spesifinen uskonnollinen (tai kristillinen) usko nimenomaan Raamattuun ja sen tarjoamaan maailmanmalliin ei ole.
Joillekin se ehkä sopii.

3. Mielestäni ihmisellä on aina tarve palvoa jotakin ja uskoa johonkin, vaikkeivat nämä kohteet olisikaan sinänsä uskonnollisia.
Ehkä se johtuu siitä että ihminen tietoisena olentona käsittää mielensä rajallisuuden ja sen kuinka suuri maailmankaikkeus on. Ehkä se johtuu Jumalasta, tai on yksinkertaisesti vain osa sitä mitä tietoisuus lopulta on.
En tiedä. Maailman lopullinen olemus on selittämätön.

Kaija

Arhi Finnsanity kirjoitti...

Jobin kirja on vanhin Raamatun kirja - ja se on kuvaelma skeptikosta.

Alkuperäisessä Jobin kirjassa (Jobin alkuluvut) ei ollut lainkaan Jumalan ylistysvaihetta.

Vain hurskaan Jobin katkerat manaukset, kun jumala ei antanutkaan hurskaan miehen pitää karjaa ja vaimoa lopun elämäänsä.