sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Sana sunnuntaille: Jos et etsi totuutta et löydä lohtuakaan.

Lueskelin jälleen tänään omaksi hartaudekseni C. S. Lewisin hartauskirjaa The Business of Heaven. Hyvä oli tämänkin päivän teksti. Mutta evankeliumin kannalta erityisen oivaltava on Lewisin teksti eiliselle päivälle. Käänsin sen suomeksi. Siihen jatkoksi sopii erinomaisen hyvin katkelma Cambridgessa väitöskirjaansa valmistavan Samuli Siikavirran tuoreesta tekstistä Rakkauteen sairastunut kirkko (seurakuntalainen.fi), joka sattui silmiini tänään. 

Ensin Lewis. Hän kirjotitaa osuvasti siitä mistä kristinuskossa on kyse: 

Kristinusko käskee ihmisiä tekemään parannuksen ja lupaa heille anteeksiantamuksen. Sillä ei siis ole mitään (sikäli kun minä ymmärrän) sanottavaa henkilölle, joka ei ymmärrä tehneensä sellaista mistä olisi tehtävä parannus, ja joka ei tunne tarvitsevansa anteeksiantamusta. Vasta tajuttuasi, että on olemassa todellinen Moraalinen Laki, ja Valta tuon lain takana, ja että olet rikkonut tuota lakia ja toiminut väärin suhteessa tuohon Valtaan — vasta kaiken tämän jälkeen, eikä hetkeäkään  aikaisemmin, kristinusko alkaa puhutella. Kun tiedät olevasi sairas alat kuunnella lääkäriä.
Kun olet ymmärtänyt, että tilanteemme on lähes toivoton alat ymmärtämään mistä kristityt oikein puhuvat. He tarjoavat selitystä sille kuinka jouduimme nykyiseen tilanteeseemme jossa sekä vihaamme että rakastamme sitä mikä on hyvää. He tarjoavat selitystä sille kuinka Jumala voi olla tämä persoonaton mieli Moraalisen Lain takana ja kuitenkin samaan aikaan olla Persoona. He kertovat sinulle kuinka tämän lain vaatimukset, joita sinä ja minä emme voi täyttää, on täytetty meidän puolestamme, kuinka Jumala itse tulee ihmiseksi pelastaakseen ihmisen Jumalan epäsuosiolta . . .
Olen täysin yhtä mieltä siitä, että kristinusko tarjoaa, pitkällä tähtäimellä, sanoinkuvaamatonta lohtua. Mutta se ei ala lohdutuksesta vaan kauhistuksesta, jota olen kuvaillut. Ei myöskään ole mitään hyötyä siitä, että yritämme saavuttaa lohdutuksen käymättä ensin läpi kauhistusta. Uskonnossa, niinkuin sodassa ja kaikessa muussakin, lohdutus ei löydy sitä etsimällä. Jos etsit totuutta, saatat löytää lopuksi lohdutuksen. Jos taas etsit lohdutusta et löydä sen enempää lohdutusta kuin totuuttakaan — ainoastaan "hellämietosta", joka "pesee ilman kyyneleitä", ja toiveajattelua ihan aluksi ja, lopuksi, epätoivoa.
Samuli Siikavirta osuu myös kristinuskon sanoman ytimeen kirjoittaessaan: 
Ihmiseksi tulleen Jumalan rakkaus on täydellisen pyyteetöntä itsensä uhrautumista, ja sitä saamme kristittyinä pyrkiä seuraamaan. Jeesuksen tie ei kuitenkaan kulkenut ristille, jotta 2000-luvun kristityillä olisi vapaus päättää itse, mikä on syntiä ja mikä ei. Vapahtaja nostettiin ristille riippumaan juuri kaiken sen synnin tähden, jonka Jumala on synniksi ilmoittanut.

Oikeastaan jos synnistä vaietaan, ei ole mitään tarvetta ristin verenpunaiselle rakkaudelle. Jos synti hyväksytään, syntinen jää vaille hyväksyntää. Oikea hyväksyntä kun vuotaa vain Kristuksen kyljen vedestä ja verestä.


Vain se rakkaus on kärsinyt ja peittänyt kaiken. Vain se rakkaus liittyy erottamattomasti jumalalliseen totuuteen. Vain sen rakkauden anteeksi antava ja uudistava voima kestää ikuisesti.


Toisten vihaaminen, kammoksuminen, leimaaminen tai itsen parempana pitäminen ei tietenkään ole tämän rakkauden mukaista. Tämän ihmiselämän raadollisuuden paljastavan mutta synnin ruhjeet peittävän rakkauden pariin on kutsuttava kaikkia syntisiä (ja vain syntisiä) ketään kaihtamatta.
Muuten on jälleen sairastuttu väärään rakkauteen, joka kuuluu vain erityisen siivoille syntisille.
 Näissäpä ajatuksia näin pyhäpäivänä mietittäväksi.

------

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Minäkin soisin synnistä puhuttavan, kun sitä on niin paljon elämässä, omassa ja toisten. Ei ihminen voi armoakaan ymmärtää pohjia myöten, ellei ensin ymmärrä syntisyyttään. Mikä on nuorten osa, kun näkevät vain pahuutta ja avioeroja - kotona ja muualla - mutta mitään ei kutsuta synniksi. Tuntuu siltä, että paha etsii nyt juuri erityisesti uskovien yhteisöissä, kenet se saisi niellä.

Vili Raunio kirjoitti...

Niinpä. Synnistä pitää puhua, toisin kuin mitä nykyään tunnutaan tekevän. Mutta se täytyy tehdä oikein eli rakkaudella eikä lyttäämällä. Armo ja totuus. Ei vain jompikumpi.

Hihhuli kirjoitti...

Olen samaa mieltä sekä Anonyymin että Vilin kanssa. Synnistä täytyy olla tietoinen. Yhtä lailla kuin pitää olla tietoinen siitä, että maailmassa on sotia tai nälänhätä, myös hengellisessä elämässä täytyy tietää sudenkuopat. Jos niitä ei tiedosta, ei niitä osaa välttää. Viliä lainatakseni, totuus ja armo.