maanantai 22. maaliskuuta 2010

Kiire on perkeleestä

"Pystymme juoksemaan pakoon tuulta ja myrskyä mutta Kiireen paholaista emme pysty pakenemaan", sanoi John Burroughs (1837-1921)

Kylläpä aika rientää. Niin monta ajankohtaista asiaa, joista olisi voinut kirjoittaa, on viilettänyt ohitse. Moni hyvä keskustelu jäänyt kesken. Eeronkin kanssa olisi ollut kiva jatkaa sielu-keskustelua. Mutta minkäs teet. Joskus kiireet (toisinaan silkka laiskuus) vievät voiton parhaimmistakin aikeista. Tahto on vaan ei voima, laulettiin Eino Leinon Elegiassa.

On kuitenkin aika palata normaaliin päiväjärjestykseen. Se tapahtuu mukavasti lainaamalla tänne Hesarissa vieraskynä palstalla (3.3.2010) kirjoittaneen Ilse Paakkisen juttua "Uusaetismilta puuttuu muu sisältö". Kirjoitus on kirvoittanut Hesarin keskustelupalstalla melkoisen pitkän keskustelun. Paakkinen toteaa osuvasti, että uusateismin identiteetti rakentuu uskontokritiikille, mutta sillä itsellään ei ole oikeastaan positiivista sanottavaa.

Pakko myöntää itsekriittisesti, että varsin usein myös kristityt tunnetaan enemmän siitä mitä he kulloinkin vastustavat eikä niinkään siitä minkä puolesta he seisovat. "He", tarkoitan "me".

Tässä Paakkisen juttu:

--------------------------------------------------
Uusateismista puuttuu muu sisältö

Uskonnonvastaiset ateistit mässäilevät uskontojen nimissä tehdyillä rikkomuksilla eivätkä pysty rakentamaan omaa positiivista historiaansa.

Uskonnonvastainen uusateismi on nyt nousussa ja myy. Uskontokriittiset kirjat ovat keikkuneet myyntilistojen kärjessä jo vuosia. Monet kirjailijat, kuten Richard Dawkins, Daniel Dennet ja Sam Harris, ovat paitsi rikastuneet myös haalineet koko joukon opetuslapsia.

Modernin uusateismin kantava voima on viha uskontoja kohtaan. Uusateististen kirjoittajien tarkoitus on kannustaa ihmisiä luopumaan uskonnosta, joka heidän mukaansa on syynä lukuisiin kauheuksiin ja hirmuvaltaan.

Uusateistit pyrkivät käännyttämään uskonnon sokaisemat ihmiset ja saattamaan heidät nykyaikaan, jossa uskonnoista on tullut tarpeettomia; uusateismi onkin eräänlaista reformaatiota äärimmilleen vietynä.

Uskontokriittisyyden vastapainoksi uusateistinen lukija saattaisi kaivata ateistiselle uskolleen myös jotakin muuta sisältöä.

Asiansa tosissaan ottava uusateisti kyseenalaistaa uskontojen sivutuotteena kaikki uskontoihin liittyvät juhlat, pyhät ja siirtymäriitit, kuten kasteen, avioliiton ja hautaan siunaamisen. Tästä näkökulmasta uusateistille jää kovin vähän hänet muihin ateisteihin tai uskovaisiin yhdistäviä perinteitä. Ateismia vaivaa juurettomuus.

Uusateismin voima mutta samalla sen vääjäämätön tappio piileekin kyvyttömyydessä rakentaa omaa positiivista historiaa. Yhteiskunnat ja ideologiat, jotka perustuvat vihaan ja aggressioon, eivät lopulta kohtele omiaankaan hyvin, kuten kuka tahansa 1900-luvun Euroopan sotahistoriaa tunteva tietää.

200-luvulla elänyt kirkkoisä Origenes puhui alemman ja korkeamman tason kristityistä. Uusateistit voi rinnastaa alemman tason kristittyihin, jotka ymmärtävät Raamatusta lukemansa katkelman kirjaimellisesti, sanasta sanaan, eivätkä pääse pintaa syvemmälle. Tästä näkökulmasta uusateistien kritiikki ei saavuta kohdettaan.

Kritisoidessaan uskontoja uusateistit eivät ole ymmärtäneet niiden filosofista traditiota, dogmihistoriaa ja ydinkysymyksiä. Sen sijaan uusateistinen kritiikki perustuu pääasiassa erilaisilla tapahtumien, tekojen ja henkilöiden kauheuksilla mässäilyyn.

Noitavainot ja pedofiliaan syyllistyneet papit ovat uusateistien vakiokalustoa, kun he pyrkivät osoittamaan uskontojen myrkyllisyyden. He johtavat yksittäisistä tapauksista universaaleja totuuksia eivätkä kiinnitä huomiota positiivisesti vaikuttaneisiin uskoviin henkilöihin ja uskonnollisiin tapahtumiin, edes tekojen tasolla.

Uusateistista uskontokritiikkiä voi aiheellisesti verrata pilkkansa kohteeseen, uskonnolliseen fanatismiin.

Niin uusateistit kuin uskonnolliset fanaatikotkin menestyvät vain suhteessa vihaamiinsa vääräuskoisiin toisiin. Sekä uskonnollinen että ateistinen fanaattisuus perustuu ajatukseen, että kaikki olisi hyvin, jos pahoja toisia ei olisi olemassakaan.

Koska uusateistisessa uskontokritiikissä on kyse vihasta ja uskonnollisten traditioiden tahallisesta tai tahattomasta väärin ymmärtämisestä, se ei kykene tuomaan sanomaansa julki muutoin kuin suhteessa vihansa kohteeseen.

Paradoksaalisesti sekä uusateistiset että uskonnolliset fanaatikot tarvitsevat vihansa kohdetta saadakseen sanomansa kuuluviin.


(Ilse Paakkinen Kirjoittaja on tohtorikoulutettava Suomen Akatemian filosofisen psykologian moraalin ja politiikan tutkimuksen huippuyksikössä.)

7 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Se, että uusateismi puhuu asioista negatiiviseen sävyyn ei tietenkään tarkoita sitä, että itse asia olisi väärässä.

Nimetön kirjoitti...

Osuva otsikko!

:-)

Nimetön kirjoitti...

Paradoksaalisesti sekä uusateistiset että uskonnolliset fanaatikot tarvitsevat vihansa kohdetta saadakseen sanomansa kuuluviin.

Ilman "Vihan" kohdetta ei kumpiakaan ryhmittymiä edes olisi.

Jumala sanoo Raamatussa pelastaneensa kaikki ihmiset. Jos tämä olisi totta ilman minkäänlaista ihmisen tekoa, niin ei tarvittaisi ketään saarnaamaan.
Mutta kun tarvitaan ihmisen oma teko, että hän pelastuu. Siitäkin huolimatta että ihmisille jankutetaan ettei pelastus ole heidän tekoaan...
Evankeliumin ydin käskee ihmistä tekemään jotain. Päätöksen parannuksesta. Ja näin teoilla ansaitsemaan pelastuksen. Jumala ei voi mitään jos ihminen ei päätä.

Nimetön kirjoitti...

Muuten, tiede ja ateismi eivät välttämättä kulje käsi kädessä.

Tiede voi aivan hyvin tunnustaa yliluonnollisen olemassaolon, mutta kutsua sitä tieteelle tuntemattomaksi alueeksi.

Raamatullinen Jumalakuva taas ei käy yksiin tieteen kanssa. Ei sitten millään.

Nimetön kirjoitti...

Kiitos julkaisusta. :D
Kaija

Marianne kirjoitti...

Mitä tiede on ja mitä sen halutaan olevan on elävä ja suhteellinen käsite. Todeksijulistetut väittämät kuten mikä käy yksiin tieteen kanssa ja mikä ei eivät liene tieteellisen ajattelun mukaista.

Mutta minä vain oletan, sillä enhän minä tieteenteosta ymmärrä. Ei riitä käsitteistö eikä ajatuksen lento moisesta keskustelemaan. Sen verran kuitenkin luulen ymmärtäväni, että tiedettä monet palvovat liki kuten jumalaa. Silti sekin on vain ihmisen tapa tarkastella maailmankaikkeutta.

Sanoilla luodaan todellisuuksia ja ajatusrakennelmia. Hämmästyttää välillä miten yleisesti uskotaan osatotuuksista kehiteltyjä väittämiä ja suoranaisia valheita. Ihmiset rakastavat yhdessä oikeassa olemista enemmän kuin totuuden selville ottamista. Ei mitään uutta auringon alla tässäkään.

Marianne kirjoitti...

Kun noro vierailee kotona, syntyy moisia kovalla sävyllä heitettyjä kommentteja kuten aiempi omani. Tosiasiallisesti turhautumisen lähde on muualla kuin tässä keskustelussa. Tihkui sitten tarpeettomasti tähänkin.

Paakkisen juttu pureutuu hyvin asioihin, joita ei ole itse tullut ajatelleeksi. Aiemman kommenttini ehdottomuus voi jonkun mielessä olla yhtälailla juureton kuin uusateistien yläpuolelle asettuva ihmisen pyhyyden janon kohtaamisen turhentaminen turhentaminen. Sitä se ei tosin mielestäni ole, sillä itse arvostamani juuret ovat kaukana.

En oikein pidä Origeneksen määritelmästä korkeamman ja alemman tason kristityistä. Kaikki eriarvoisuuden pönkittäminen näyttää minulle jatkuva punainen vaate :) Mutta hyvä on havahtua ajatukseen, että jopa ihmeellistä Raamattua voidaan käyttää itseään vastaan. Ahtaan kirjaimellinen tulkinta ilman Pyhän Hengen elementtiä pukee esiin rakkaudetonta jumalakuvaa. Kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi.

Välillä tuntuu että Rttua on polemisoitu niin ahkerasti ettei oikein jää havaintokykyä muuhun. Joku onkin sanonut että mitään teosta maailmassa ei ole kyseenalaistettu ja tutkittu niin paljon kuin Raamattua. Kiinnostus on pysynyt yllä läpi koko kirjan olemassaolon historian. Ehkä puhtaissa selkeissä peruslinjoissa on iankaikkinen imu.