Kotona Kristinuskossa – Tiedeuskovaisesta kohti ymmärrystä etsivää uskoa

Viime joulun alla luin Kari Kuulan mielenkiintoisen kirjan Kotona Kristinuskossa (Kirjapaja, 2012). Se on kohtuullisen kansantajuinen ja helposti lähestyttävä teos. Sen lehdillä Kuula pyrkii perustelemaan miksi järkevä ihminen voi kokea olonsa kotoisaksi kristinuskon parissa vaikka aluksi kaikki voi vaikuttaa vaikeasti hahmottuvalta ja haasta ymmärryksen. 

Yksityiskohdista voidaan olla montaa mieltä, mutta kirjassa on paljon mieltä kiehtovaa pohdintaa. Esimerkiksi kysymys Jumalan suhteesta aikaan (mitä yleensä on aika?) on sekä ruumiin ja mielen suhde, mitä inkarnaatiosa tapahtui ym. antavat paljon herkullista ajateltavaa. Pidin Kuulan keksimästä tyylikeinosta käydä itsensä kanssa kriittistä keskustelua luomansa ”pyhäpäivän demonin” kanssa.

En ole aivan varma olenko samaa mieltä johtopäätöksestä, että ”perinteinen kristologian paketti pysyy koossa ilman oppia neitseestäsyntymistä” ilman, että vastaan tulevat juuri ne harhat (adoptionismi, ebionismi), jotka Kuulakin tiedostaa kristologiaa vaanivan mikäli neitseestäsyntyminen hylätään. Silti on positiivisesti yllättävää, että liberaaliteologi tahtoo sitoutua perinteiseen käsitykseen Jeesuksen neitseellisestä sikiämisestä. Huomaankin olevani varsin sama mieltä Kuulan perusteluista sille miksi on epätodennäköistä, että alkukirkko olisi omasta aloitteestaan vain keksinyt ajatuksen Jeesuksen neitseellisestä sikiämisestä.

Kuulan ristinteologisen pohdinnan helmi on mielestäni toteamus, että Jeesus ”ei tullut ihmiseksi vain kuollakseen, vaan hänen koko ihmiselämänsä, hänen sikiämisensä, syntymänsä, elämänsä, kärsimyksensä, kuolemansa ja ylösnousemuksensa, koituu meidän hyväksemme. Kristuksen risti on yksi lenkki pelastustapahtuman sarjassa, ei sen enempää.” Lukuun ottamatta turhan vähätteleviä sanoja lopussa (”ei sen enmpää”) huomaan näin konservatiivinakin huudahtavani aamenen tähän ajatukseen. Jeesuksen ristinkuolema on nähtävä osana laajempaa kokonaisuutta. Evankeliumia ei pidä typistää Golgatalle, niin tärkeä kuin siellä tapahtunut onkin pelastushistorian kannalta. Tosin tätä aamenta syö Kuulan aiemmin kirjoittama ajatus ”ohuemmasta ristinteologiasta”, jonka mukaan  kristinuskoon voi sitoutua pitämättä Kristuksen kärsimystä ja kuolemaa erityisinä pelastustapahtumina.

Kuula pitää kiinni Jeesuksen ylösnousemuksesta. Mutta hiukan avoimeksi jää ymmärtääkö hän sen ruumiillisena tapahtumana vaiko vain henkisenä. Hänen mukaansa Jeesus muuttui hengeksi. Hän ei valota lähemmin missä vaiheessa tämä muuttuminen tapahtui. Jos hän tulkitsee itse ylösnousemisen hengellisenä silloin ei enää voida puhua Jeesuksen ruumiillisesta ylösnousemuksesta. 

Kuula poikkeaa liberaaliteologina useissa kollegoistaan kuitenkin miellyttävällä ja positiivisella tavalla siinä, että hän tuntuu ymmärtävän tieteen tekemisen rajat eikä sysää kristinuskon ydintotuuksia syrjään vain siksi, että tieteen ”vain ehdottoman varmoja faktoja”, ”aukotonta todistusta” ja tutkijoiden ”kiistatonta konsensusta” tavoitteleva minimalistinen metodi ei saa yliluonnollisesta kunnon otetta. Niinpä Kuula itse on valmis uskomaan Jeesuksen neitseellisen sikiämisen historialliseksi tapahtumaksi, vaikka sitä on mahdotonta ehdottoman varmasti todistaa tieteellisesti.

Tieteen perspektiiviharha

Minusta oli erittäin kiinnostavaa lukea Kuulan omasta tiestä tutkijana. Siinä hän samalla tekee eräitä tärkeitä huomioita tutkimuksen ja tiedon mahdollisuuksista sekä rajoista. Luvussa ”Tieteen perspektiiviharha” hän kirjoittaa:

Tutkimus kuvaa Jeesuksen tarinan puhtaasti inhimillisenä ja tämänpuoleisena tapahtumasarjana. Tämä johtuu siitä, että tiede aloittaa aina jo saavutetusta kohtuullisen varmasta viitekehyksestä, jonka valossa se tulkitsee uudet havainnot”, Kuula kirjoittaa. Tämä voi kuitenkin johtaa perspektiiviharhaan, jonka Kuula sai itse kokea. ”Seurustelin opiskelijana ja tutkijana niin hartaasti kristinuskon tieteellisen tutkimuksen kanssa, että tuonpuoleisen mahdollisuus alkoi vähitellen hämärtyä. Aloin uskoa, että vain sitä on, mitä nähdään ja osoitetaan. Näin minusta tuli tiedeuskovainen, joka katsoi kristinuskoa tutkimuksen turvallisesta avaimenreiästä.”

Onnekseen, Kuula toteaa, hän jatkoi ”studeeraamista” ja laajensi lukulistaansa. 

Vähitellen ymmärrykseni avartui tajuamaan paremmin tieteen idean ja rajat. Tiede näkee vain tutkittavissa olevan, mutta ei määrittele koko todellisuutta. Vaikka teologia tutkii ihmisten uskomuksia, se ei tarkoita, että ne ovat pelkästään ihmisten käsityksiä. Ne voivat olla myös  tosia jolloin niillä on metafyysinen, tuonpuoleinen perusta.” 

Tiede ei siis ota kantaa pätevyysalueensa ulkopuolisiin kysymyksiin. Tämä oivallus auttoi Kuulaa löytämään uudestaan ”teologian sielun ja sydämen.”

”Jeesus-tutukimuksen puhtaasti tämänpuoleinen tapa lähestyä Nasaretilaisen arvoitusta ei siis ole ainoa mahdollinen,” Kuula kiteyttää.

Tästä johtuen Kuula kirjoittaa aiemmin kirjassaan kuinka hän on kallistunut Jeesus-tutkimuksen ”rehevämmän tulkintalinjan” puolelle, vaikka ”minimalistisen tutkimuslinjan” esiinkaivaman Jeesusta koskevan historiallisen ”miniytimen” ulkopuolella ”tietomme varmuusaste” joidenkin tutkijoiden mielestä heikkeneekin.

  

Kuula esittää kuitenkin huomionarvoisen toteamuksen Jeesus-tutkimuksen suunnanmuutoksesta:

yleinen suunta on muuttunut 1980-luvulta alkaen. Useimpien nykytutkijoiden mukaan tiedämme Jeesuksesta huomattavan paljon. Hän ei ole voinut olla tyystin toisenlainen kuin mitä erityisesti kolme ensimmäistä evankeliumia kertovat. Savua ei saada ilman tulta. Nyt näen aikaisempaa selvemmin myös jatkuvuuden historiallisen Jeesuksen ja alkukirkon Kristus-uskon välillä."

Kirjan viimeinen luku käsittelee kuolemaa ja viimeistä tuomiota, siis eskatologiaa. Mielestäni Kuula sortuu terminologiseen kikkailuun, jossa tuomiokin kääntyy pelastuksesi niin, että  lopputulos saadaan osoittamaan "universalistiseen suuntaan”, jossa kaikki pääsevät taivaaseen. Tässä kohden olisi auttanut lähempi vilkaisu Jeesuksen ja apostolien opetuksiin uudessa testamentissa. Esimerkiksi Matteuksen luvussa 25 toiset saavat iankaikkisen rangaistuksen ja toiset iankaikkisen elämän. Kaikki ihmiset eivät Jeesuksen mukaan vietä iankaikkisuutta samassa olotilassa.

Syy miksi, Kuula kristinuskon pohdinnoissaan kokolailla sivuuttaa tässä(kin) kohden Raamatun johtuu hänen raamattunäkemyksestään: Raamattu ei ole Jumalan sanaa. Raamattu ei ole Jumalan ilmoitus ihmiselle. Kuulalle Raamattu on itse asiassa varsin kehno kirja, jos haluaa tietää mistä kristinuskossa on kyse. Se opettaa huonosti ja kehnosti Jumalasta ja jumalallisista asioista, Kuula sanoo. Itse asiassa hänellä on korkeampi näkemys katolisen kirkon katekismuksesta, johon hän viittaa kenties useammin kuin Raamattuun. 

Kaikesta kiinnostavasta huolimatta mitä kirja lukijalleen tarjoaa se ei silti ole kirja, jota itse suosittelisin ensilukemistoksi kristinuskosta kiinnostuneelle henkilölle. Kirjoittaja on liberaaliteologi ja se tökkii liiaksi  kirjan sivuilla voidakseni näin konservatiivina pitää teosta suositeltavana johdantona ihmiselle, joka etsii tietä kristinuskon kotiin. Löydämme toisemme Kuulan kanssa kyllä kristinuskon lämpimän, ”historiallisen miniytimen” äärellä. Mutta Raamattua koskeva luku pudottaa kaltaiseni konservatiiviselta lukijalta elohopean mittarissa nopeasti pakkasen puolelle.Tästä huolimatta haluan jatkaa keskustelua kirjan kanssa.