maanantai 28. tammikuuta 2013

Absoluuttista, relativistista, subjektiivista, objektiivista? - Moraalifilosofisen termistön lyhyt oppimäärä.

Kreeftin videoklipistä lähti blogilla liikkeelle vilkas keskustelu, jota on ollut mielenkiintoista seurata. Keskustelussa on vilahdellut monenlaisia moraalifilosofisia termejä, jotka saavat helposti pään pyörälle. Yhteinen kieli on välttämätöntä, jotta ei puhuta toisten ohitse. Siksi tässä lyhyesti selvennyksenä (niin toivon) ajatuksia eräistä keskeisistä moraalifilosofisessa keskustelussa käytetyistä termeistä. Lopuksi jotain soveltavaa pohdintaa.

Ontologia ja epistemologia

Puhuttaessa moraalisten arvojen perimmäisestä luonteesta liikutaan metaetiikan alueella. Aivan niin kuin metafysiikka pohtii aineellisen todellisuuden perimmäistä luonnetta, metaetiikassa pohditaan (aineettomien) arvojen perimmäistä luonnetta. Kysymys koskeetällöin niiden olemistapaa eli ontologiaa: Ovatko moraaliset arvot todellisia ja voivatko moraalilausekkeet olla tosia ja mielekkäitä? 

Yksi metafyysinen ratkaisu on sanoa, että aineellisena kokemamme todellisuus on vain ihmismielen luomus. Eräänlainen illuusio. Mielen ulkopuolista todellisuutta ei ole. Toinen, yleisempi (kuinka ollakaan) on sanoa, että kokemamme todellisuus on aidosti olemassa ihmismielestä riippumattomana, siis objektiivisena, todellisuutena. Useimmiten valitsemme juuri jälkimmäisen vaihtoehdon arvioidessamme vaikka sitä onko turvallista ylittää katua.

Kreeftin video koski metaetiikkaa, moraalin perimmäistä luonnetta, eli ontologista kysymystä siitä onko ylipäätään ”hyvää” tai ”pahaa” oikeasti olemassa ihmismielestä riippumattomana, objektiivisena, todellisuuden piirteenä.

Kun arvioimme vaikka sitä onko moraalisen arvon sisältämä lause ”varastaminen on väärin” totta, joudumme miettimään onko sellaista mitä kutsumme moraalisessa mielessä ”vääräksi” tai ”oikeaksi” ylipäätään olemassa.

Ontologinen pohdinta ei vastaa epistemologiseen kysymykseen siitä kuinka voimme kulloinkin tietää mikä on oikein tai väärin. Samoin kysymys siitä miten tulemme ihmisinä tietoiseksi moraalisista totuuksista kuuluu epistemologian, eli tieto-opin, alaan. Nämä kaksi on syytä pitää selvästi erillään tai seuraa hämmennys.

Moraaliavoista keskusteltaessa on hyvä pyrkiä hahmottaman itselleen koskeeko keskustelu moraalista ontologiaa (Onko moraalista "hyvää" ja "pahaa"oikeasti olemassa?), vaiko moraalista epistemologiaa (Kuinka voin tietää mikä tietyssä tilanteessa on moraalisesti oikein?).

Realismi ja anti-realismi

Moraalinen ontologia jakaantuu kahteen erilaiseen lähestymistapaan: Moraalinen realismi ja anti-realismi.

Moraalisen realismin mukaan moraalinen hyvä ja paha (oikea / väärä) kuuluvat todellisuuden ”kalustukseen” eivätkä ole vain, jotain minkä ihmismieli projisoi todellisuuden päälle. Arvoja on olemassa ja niihin viittaavat väitteet ovat joko tosia tai epätosia. Normit viittaavat todellisiin, olemassaoleviin arvoihin ja voidaan perustella niiden kautta.

Moraalisen anti-realismin mukaan moraaliset arvot eivät ole todellisia. Todellisuuteen ei kuulu arvoja, joten niitä koskevat moraaliväiteet eivät voi olla tosia tai epätosia. Ne vain "ovat". Niissä ei ole mitään sellaista ihmismielestä riippumatonta kvaliteettia, joka tekisi niistä moraalisessa mielessä hyviä / pahoja, oikeita / vääriä. Normit eivät viittaa mihinkään todellisuudessa olemassaoleviin arvoihin, joten ne on perusteltava muilla tavoin.

Subjektivismi ja objektivismi

Moraalinen subjektivismi tarkoittaa, että kaikki arvot ovat suhteellisia moraalisen toimijan, subjektin, näkökulmasta. Tätä kutsutaan myös relativismiksi ja se on sukua anti-realistiselle lähestymistavalle. Ei ole olemassa arvoja, jotka olisivat subjektista riippumatta moraalisessa mielessä itsessään tosia (oikein / väärin; hyvää / pahaa). Ne ovat ”tosia” tai ”epätosia” sen mukaan miten henkilö kulloinkin ne kokee itselleen. Jos hän kokee ne tosiksi itselleen, ne ovat ”tosia”. Arvot keksitään, niitä ei löydetä.

Objektivismi on tämän vastakohta. On olemassa moraalisia arvoja, jotka ovat moraalisesta subjektista riippumatta itsessään hyvää tai pahaa. Moraaliset arvolauseet ovat tosia tai epätosia riippumatta siitä kuinka henkilö ne kokee. Niinpä arvot löydetään, niitä ei keksitä.

Moraalin objektiivisuudesta seuraa sen velvoittavuus. Arvot velvoittavat tekemään oikein silloinkin kun kukaan ei näe eikä niiden rikkomisesta jää kiinni. Silloinkin kun niiden seuraamisesta ei koidu välitöntä nautintoa.

Miten arvot sitten voivat olla objektiivisesti, ihmismielestä riippumatta, tosia tai epätosia ja velvoittavia? Mihin moraali ja velvoittavuus voivat objektiivisesti, ihmismielestä riippumatta, perustua? Kreeftin videopätkä käsitteli tätä kysymystä. En käy sitä erikseen uudelleen läpi.

Moraalinen absolutismi?

Eräät moraalifilosofit pitävät puhetta moraalisista ”absoluuteista” hiukan ongelmallisena. Se antaa kuvan siitä, ikään kuin moraalinen päättely ei lainkaan ottaisi huomioon tilannetta, johon moraalista päättelyä on sovellettava. Erityisen hankalaksi muodostuvat ne tilanteet, joissa kaksi moraalista ”absoluuttia” joutuvat ristiriitaan (e.g Onko oikein valehdella, jos siten voi pelastaa ihmisen hengen?).

Puhe moraalisesta objektivismista tuntuisi paremmalta ratkaisulta. Tai termi ”porrastettu absolutismi” (graded absolutism). Sen pohjalta arvot ovat objektiivisesti, ihmisestä riippumatta oikein tai väärin. Mutta tilanne vaikuttaa siihen mitä objektiiista arvoa tulee kyseiseen tilanteeseen soveltaa. Tätä ei pidä sotkea ”tilanne-etiikkaan” (situational ethics), jonka mukaan mitään objektiivisia arvoja ei ole ja jokainen päättää itse minkä subjektiivisesti kokee kussakin tilanteessa oikeaksi.

Sen sijaan objektivistinen lähestymistapa lähtee siitä, että jokaista velvoittaa täysin samanlaisessa tilanteessa täysin sama moraalinen arvo. Tilanne säätelee mikä objektiivinen moraalinen arvo on velvoittava kyseisessä tilanteessa. Moraaliset arvot ovat myös suhteessa toisiinsa siten, että konfliktitilanteissa on oikein seurata tärkeämpää arvoa (e.g. on tärkeämpää pelastaa viattoman ihmisen henki kuin kertoa totuus hänen henkeään uhkaaville).

Esimerkiksi: Jos sanotaan, että ”on väärin tappaa”, moraalinen absolutisti joutuu ongelmiin. Juhannuksena mökillä hän tappaa hyttysiä ja kärpäsiä ja käärmeitä. Ja ellei hän ole kasvissyöjä hän joutuu hyväksymään tiettyjen ravinnoksi kelpaavien eläinten tappamisen. Tappamiskiellon soveltaminen absoluuttisena ei siis ole ongelmatonta. Useimmiten absolutismin edustajatkin tekevät moraalisen eron eläinten ja ihmisten tappamisen välillä, jolloin vastaan tulee jonkinlainen, ja eettisesti paremmin toimiva, porrastettu absolutismi.

Objektivisti sanoo: Tappaminen on prima facie, yleisesti ottaen, väärin. Mutta voi olla tilanteita, joissa se ei ole väärin. Esimerkiksi itsepuolustukseksi oman tai toisen hengen pelastamiseksi tai vaikka poliisin virantoimituksessa. Kaikki tilanteet eivät oikeuta tappamista itsepuolustukseen vedoten. Tarvitaan moraalista päättelyä. Mutta jos tilanne oli sellainen, että tappaminen itsepuolustukseksi oli moraalisesti oikein, silloin se on oikein kaikille, jotka olisivat olleet samassa tilanteessa. Jos taas väärin, silloin se olisi ollut väärin kaikille samassa tilanteessa. Ratkaisevinta ei ole se miten ja millaisena henkilö sattui itse tilanteen kokemaan, vaan tilanteeseen oikein sovellettu moraalinen päättely.

Kaikessa tässä tarvitaan siis moraalista päättelykykyä – mikä liittyy epistemologiaan jälleen – jonka avulla tilanteeseen sovelletaan asianmukaista moraalista arvoa oikein. Se ei välttämättä ole helppoa, eikä päättely aina mene automaattisesti oikein. Silti siihen pyrkiminen on mielekästä, koska moraalinen ”hyvä” ja ”paha” ovat periaatteessa löydettävissä, toisin kuin jos ei olisi olemassa objektiivisia moraalisia arvoja.

Objektivismin kieltämisen ongelma

Moraalisen objektivismin kieltämisestä näyttäisi kuitenkin seuraavan se ongelma, että ratkaiseminen erilaisten arvojen välillä tulee mahdottomaksi moraalisiin perustein eli vetoamalla siihen mitä meidän pitäisi tehdä toimiaksemme moraalisesti oikein / väärin.

Voidaan toki vedota esimerkiksi erilaisiin hyöty- tai nautintonäkökohtiin, tai yksilölliseen tai yhteisölliseen tapakulttuuriin (”näin olen aina tehnyt”; ”näin meidän maassamme on tapana” jne). Mutta ratkaista mikä toimintatapa on moraalisesti oikein ei ainoastaan tulisi vaikeaksi (mitä se on objektivistinkin näkökulmasta), vaan mahdottomaksi.

Sillä jos millään arvoilla ei ole mitään ihmisestä riippumatonta ontologista ”oikean” ja ”väärän” kvaliteettia silloin mikään ei ole moraalisessa mielessä oikein tai väärin. Hauskaa ja tylsää kenties. Muttei hyvää tai pahaa. Hyödyllistä jostain näkökulmasta kenties. Mutta ei moraalisesti oikein sen enempää kuin väärinkään.

Evoluution näkökulmasta, johon nimimerkki ”V.” aiemmassa keskustelussa viittasi asia näyttäisi tältä: ”Tekijät, jotka auttavat selviytymisessä, siirtyvät seuraaville sukupolville, ja haitalliset tekijät [jotka eivät auta selviytymään] karsiutuvat”. Evoluutio voi auttaa selittämään miksi käyttäydymme ihmislajina tai kulttuurina (kulttuurievoluutio) niin kuin käyttäydymme, mutta se ei kerro onko käyttäytymisemme moraalisesti oikein tai väärin.

Evoluutio on siten puhtaasti deskriptiivistä (kuvailevaa), moraali sen sijaan on preskriptiivistä, määräävää ja velvoittavaa. Humen giljotiini leikkaa juuri tähän: Tosiasioista luonnossa ei voi johtaa moraalisia arvoja ja velvoitteitaSiitä miten asiat ovat ei voida päätellä miten asioiden tulisi olla. Indikatiiveista ei voida johtaa imperatiiveja.

Vain viitata siihen tosiseikkaan, että tällainen (moraalinen) tapa meille on kehittynyt ei kerro miksi meidän pitäisi seurata juuri tätä moraalia, koska aivan hyvin evoluutio olisi yleisesti otten voinut tuottaa meille toisenkinlaisen moraalisen käsityksen niin kauan kunhan se auttaa lajiamme selviytymään hengissä. Kulttuurievoluutiossa tapahtuneet muutokset moraalikäsityksissä osoittavat tämän hankaluuden.

Se, että ajan oloon jotkut moraaliset säännöt ja moraalisina pidetyt tavat ovat muuttuneet ei kuitenkaan osoita objektivistista käsitystä vääräksi. Voidaksemme ylipäätään arvioida onko nykyihmisen moraali kehittyneempää (siis moraalisesti oikeampi), kuin vaikkapa 3000 eKr. Mesopotamiassa,  tarvitaan jokin ihmisestä riippumaton, kulttuurisen ja historiallisen muutoksen ylittävä, moraalinen kiintopiste, johon, ja josta käsin, tällaista ”kehittymistä” arvioidaan. Emme ehkä osaa sanoa mistä sellainen objektiivinen kiintopiste löytyy, tai saatamme jonkun mielestä väittää väärää kiintopistettä oikeaksi, mutta se on taas epistemologinen ongelma, eikä ontologinen. Koko keskustelu siitä mikä on moraalisesti pätevä oikean moraalin lähde käy turhaksi, jos moraali loppupeleissä on pelkkä subjektiivinen luomus.

Lisäksi, jos moraalinen ”hyvyys” / ”pahuus” on täysin subjektiivinen käsite, eikä siinä ole mitään absoluuttista / objektiivista, silloin nykyihmisen moraalia ei voida pitää ”kehittyneenä” missään moraalisesti merkitsevässä mielessä. Ainoastaan muuttuneena. Joskus ennen noitia poltettiin roviolla, nyt ei. Ei siinä sen kummempaa. Jos nimittäin moraali on täysin ihmismielen ja/tai kulloisenkin vallitsevan kulttuurin tuotos. Tästä näkökulmastaha meidän moraaliset käsityksemme ovat meidän oman aikamme kulttuurisesti ehdollistama tuote. Sorrumme lähinnä kronologiseen sobbailuun jos oletamme, että vain koska olemme ilmestyneet historian näyttämölle myöhemmin meidän näkemyksemme ja tapamme toimia ovat automaattisesti moraalisesti ylevämpiä kuin menneiden sukupolvien.

Puhe moraalisesta objektivismista (tai absolutismista) ei tietenkään automaattisesti kerro tai ratkaise mistä tiedämme mikä tapa toimia on kussakin tilanteessa oikein tai väärin. Kuten sanottu, tarvitaan moraalista päättelyä. Sellainen on mielekästä puuhastelua objektivismin perusteella juuri siksi, että ylipäätään on olemassa se mitä voidaan pitää löytämisen arvoisena ja moraalisesti tärkeänä, nimittäin ”oikein” ja ”väärin”.

Muutama soveltava ajatus tähän loppuun

Edelllä kirjoittamani pohjalta nimimerkki ”V”:n varhainen kommentti (17.1.2013) Kreeftin videon synnyttämään keskustelun tarjoaa kiinnostavan tarkastelukohteen.

Hän toteaa ensin ettei mitään absoluuttisia arvoja ole olemassa: ”Aivan oikein, absoluuttiset moraaliset arvot eivät voi olla olemassa.” Ja vetoaa sen jälkeen kulttuurirelativismiin: ”Moraaliset arvot ovat kulttuurista riipuvaisia. Aivan eri asiat ovat "hyvää" ja "pahaa" eri aikoina ja eri paikoissa.” Hän alleviivaa tätä esimerkillä siitä miten Suomessa aikoinaan ja Ugandassa vielä tänäänkin suhtaudutaan homoihin tuomitsevasti (myös juridisesti).

Kuitenkin ”V”:n mielestä ennen Suomessa kohdeltiin ja nykyään Ugandassa homoja kohdellaan moraalisesti väärin kun heitä suljettiin vankiloihin. Mutta moraalinen periaate: ”Homoseksuaalien tuomitseminen vankilaan tai kuolemaan on väärin” voi olla moraalisesti totta vain jos objektivismi on totta. Muussa tapauksessa kyse on vain ”V”:n  subjektiivisesta mielipiteestä, joka on yhtä kulttuurisesti aikaansa sidottu kuin sen vastakohta.

”V” kysyy ja ehdottaa epistemologista ratkaisua arvojen löytämisen ongelmaan: ”Miten sitten voisi löytää moraliarvot, jotka olisivat toimivia. Yksi ajatus on "älä tee muille mitä et itsellesi haluaisi tehtävän" Eli koska en esimerkiksi en halua, että omaisuuteni varastetaan, kannatan moraalia, jossa varastaminen kielletään. Kyse on myös empatiasta, kyvystä asettua toisen ihmisen asemaan. Ei varasta, koska tajuaa miten pahalta varkauden kohteelta tuntuisi.”

Tämä on sinänsä ihan tervetullut ja kannatettava periaate. Jostakin vanhasta Kirjasta olen joskus lukenut samansuuntaista.

Mutta ”V” on aiemmin todennut ettei ole mitään absoluuttisia moraalisia arvoja. Niinpä hän, huomatkaa, puhuu moraaliarvoista, jotka "toimivat", ei arvoista, jotka ovat "tosia". Eikö tässä siis näyttäisi oleva jokin ratkaisematon jännite kahden keskenään ristiriitaisen pyrkimyksen välillä? Yhtäältä objektivismin torjuminen ja samalla pyrkimys universaloida kielto varastaa kaikkia velvoittavaksi objektiiviseksi moraalisäännöksi?

Jos taas tässä piilee ”subjektivistinen” perustelu (i.e. viittaus empatiaan ja siihen, ettei itse halua omaisuuttaan varastettavan) eikö kyse ole vain oman edun maksimoinnin ja itsekkyyden  nostamisesta moraalin keskiöön? Ja olipa kyse siitä tai muusta, niin miten siitä kuitenkaan voitaisiin johtaa moraalinen velvoite toisille välittä siitä, että "V" ei halua itselleen jotain tehtävän?

"V":n moraalinen päättely ei oikeastaan ole moraali päättelyä, sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan lähinnä instrumentalistista pohdintaa, jonka tavoitteena on löytää se mikä parhaiten toimii. Joskus tämä riittää kun kyse on niistä välineistä, joilla päästään parhaiten johonkin päämäärään (kuten politiikassa). Mutta näin se varsinaisesti ei nouse moraalisesti yhtään korkeammalle tasolle kuin maanviljelijän pohdinta siitä, että jos hän haluaa peltonsa kasvava vehnää hänen on hyödyllistä kylvää vehnänsiemeniä peltoonsa. Se toimii. Mutta ei siihen sisälly mitään moraalista velvoitetta kylvää juuri vehnää. Jos hän päättääkin kylvää kauraa hän ei tee mitään moraalisesti väärin (olettaen, että kyse on hänen omasta pellostaan).

Tässä joitakin ajatuksia. Liian pitkästi. Myönnän. Kiitos jos jaksoitte loppuun asti lukea. Keskustelu jatkukoon.


22 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Vain viitata siihen tosiseikkaan, että tällainen (moraalinen) tapa meille on kehittynyt ei kerro miksi meidän pitäisi seurata juuri tätä moraalia, koska aivan hyvin evoluutio olisi yleisesti otten voinut tuottaa meille toisenkinlaisen moraalisen käsityksen niin kauan kunhan se auttaa lajiamme selviytymään hengissä. Kulttuurievoluutiossa tapahtuneet muutokset moraalikäsityksissä osoittavat tämän hankaluuden.
Aivan. Emme siis ole sidottuja siihen moraaliin, joka meillä on ollut aikoja. Olemme vapaat kehittämään sellaisen moraalin, kuin haluamme. Meidän ei ole pakko vainota homoja, koska niin on ennen tehty, tai koska Pyhässä Kirjassa niin käsketään.

Emme ehkä osaa sanoa mistä sellainen objektiivinen kiintopiste löytyy, tai saatamme jonkun mielestä väittää väärää kiintopistettä oikeaksi, mutta se on taas epistemologinen ongelma, eikä ontologinen.
Koko keskustelu siitä, onko moraali objektiivista vai subjektiivista käy turhaksi, kun ei kukaan voi todistaa, mikä olisi se moraalisesti pätevä oikean moraalin lähde. Se lähde, ja sen lähteen soveltamistapa joudutaan kuitenkin päättämään subjektiivisesti.

Sorrumme lähinnä kronologiseen sobbailuun jos oletamme, että vain koska olemme ilmestyneet historian näyttämölle myöhemmin meidän näkemyksemme ja tapamme toimia ovat automaattisesti moraalisesti ylevämpiä kuin menneiden sukupolvien. Ja samaan snobbailuun sorrumme jos ajattelemme, että juuri me nykyaikana osaamme paremmin tulkita sitä Absoluuttista Moraalia.

Mutta moraalinen periaate: ”Homoseksuaalien tuomitseminen vankilaan tai kuolemaan on väärin” voi olla moraalisesti totta vain jos objektivismi on totta. Muussa tapauksessa kyse on vain ”V”:n subjektiivisesta mielipiteestä, joka on yhtä kulttuurisesti aikaansa sidottu kuin sen vastakohta.
Aivan. En ole muuta väittänytkään...

Objektiivisen moraalin puolustajat mielestäni väärin laittavat vaihtoehdoksi yksilöllisen subjektiivisen moraalin. Morali on kuitenkin aina yhteisöllinen, yhteisössä toimiva, kultuuriin kuuluva asia. Me opimme moraalimme osittain ihan alitajuisesti ja siksi se tuntuu helposti joltakin ulkoa annetulta, objektiiviselta. Emme kuitenkan ole oppimamme moraalin vankeja, vaan voimme päättää toisin.

Moraali on vain väline, jonka avulla pyrimme yhteiskunnassa saavutamaan asioita, joita arvostamme. Me Suomessa arvostamme oikeudenmukaisuutta, tasa-arvoa, vapautta. Siksi esimerkiksi homoseksuaalien vainoaminen on mielestämme väärin. Ugandan kristityt puolestaan arvostavat enemmän jotain muuta (Raamattua?)...

V.

Vili kirjoitti...

Kiitos tästä Pasi, varmasti selventää

Aivan. Emme siis ole sidottuja siihen moraaliin, joka meillä on ollut aikoja. Olemme vapaat kehittämään sellaisen moraalin, kuin haluamme. Meidän ei ole pakko vainota homoja, koska niin on ennen tehty, tai koska Pyhässä Kirjassa niin käsketään.
Jos olet yhtään lukenut Raamattua, niin tiedät, että Jeesuksen viesti ei ollut homojen vainoaminen.

Ja samaan snobbailuun sorrumme jos ajattelemme, että juuri me nykyaikana osaamme paremmin tulkita sitä Absoluuttista Moraalia.
Siksi otammekin oppia menneiltä sukupolvilta.

Objektiivisen moraalin puolustajat mielestäni väärin laittavat vaihtoehdoksi yksilöllisen subjektiivisen moraalin. Morali on kuitenkin aina yhteisöllinen, yhteisössä toimiva, kultuuriin kuuluva asia. Me opimme moraalimme osittain ihan alitajuisesti ja siksi se tuntuu helposti joltakin ulkoa annetulta, objektiiviselta. Emme kuitenkan ole oppimamme moraalin vankeja, vaan voimme päättää toisin.
... jolloin siitä tulee subjektiivinen ja deskriptiivinen "minun totuuteni". Tai korkeintaan kulttuurin sisäinen "meidän totuutemme", jolla loppujen lopuksi ei voida olettaa olevan moraalin velvoittavuutta. Se on vain kulttuurin sisäisiä käyttäytymisohjeita. Miksi kenenkään tarvitsisi noudattaa niitä? Seuraako niiden rikkomisesta jotain muuta kuin yhteisön paheksuntaa? Miksi?

Moraali on vain väline, jonka avulla pyrimme yhteiskunnassa saavutamaan asioita, joita arvostamme. Me Suomessa arvostamme oikeudenmukaisuutta, tasa-arvoa, vapautta. Siksi esimerkiksi homoseksuaalien vainoaminen on mielestämme väärin. Ugandan kristityt puolestaan arvostavat enemmän jotain muuta (Raamattua?)...
Kuten myös täällä http://raapustus.net/?id=103 päätellään, moraaliperiaatteet voidaan pitää voimassa, sanktiot voivat vaihdella yhteiskunnallisten tilanteiden mukaan. Homoutta voidaan vieläkin pitää vääränä myös Suomessa (moraaliperiaate), vaikka seuraukset eroaisivatkin (sanktio).

Näyttää siltä, että sinun positiossasi voit vain ilmaista harmistuneisuutesi asiasta. Jos Ugandan kristityt arvostavat jotain muuta, niin mitä merkitystä sillä on meille? Se on heidän arvostuksensa heidän kulttuurissaan, eikä meillä ole oikeutta arvostella sitä eri kulttuurista käsin. Kulttuuri ja yhteiskunta päättää jne.

Tai sitten olemme objektiivisen moraalin puolesta, jolloin voimme ensin miettiä moraaliperiaatteen kestävyyttä, tässä tapauksessa homoseksuaalisuutta ja sen harjoittamista. Onko se oikein/väärin? Jos oikein, hyvä, annetaan olla. Jos väärin, mietitään mitä siitä tulisi seurata, mitä asialle tulisi tehdä. Homoudesta on muistaakseni tällä blogilla useampikin postaus ja keskustelu, joten ei siitä sen enempää.

Mirjami Ivanov kirjoitti...

V., mainitsit oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon ja vapauden esimerkkeinä asioista, joita arvostamme ja joiden tavoittelemiseksi moraaliarvoilla on yhteiskunnassa vain välinearvoa. - Ehkä vielä jokunen sana tästä.

Asialla, jolla on välinearvoa, tavoitellaan jotain muuta, ennen kaikkea itseisarvoisia asioita. Näkemyksesi mukaan, jos oikein ymmärsin, moraalisuudella voi olla vain välinearvoa, ja siksi itsessään arvokasta voi olla vain amoraalinen hyvä, jota ei voi määritellä moraalisesti. Tällaista hyvää ovat mm. terveys, ravitsemus, turvallisuus, koulutus.

Tärkeinä pitämäsi oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo ovat kuitenkin nimenomaan moraalisia arvoja (vapauttakaan ei arvona voi määritellä pelkästään amoraalisesti). Sinunkin mielestäsi moraalisella hyvällä siis on yhteiskunnassa itseisarvoa. Pelkän amoraalisen hyvän tavoitteluahan ei pidetä riittävänä edes liike-elämässä. Yritysten etiikkaan kuuluu sellaisia moraalisia arvoja ja velvoitteita kuin rehellisyys, luotettavuus, vastuu työntekijöiden, yhteiskunnan ja ympäristön hyvinvoinnnista.

Perustelen vielä esimerkin vuoksi, millä tavoin oikeudenmukaisuus on moraalinen arvo. Johdan sen ja siihen nivoutuvien arvojen määritelmän Jumalan moraalisista ominaisuuksista. Selitän lopuksi, miksi sen kuvaukseen tarvitaan Jumalan ominaisuuksia.

Jumalan moraalisiin ominaisuuksiin sisältyvät täydellinen rakkaudellisuus ja totuudellisuus. Rakkaudellisuus on hyväntahtoisuutta, lempeyttä, ansaitsematonta huolenpitoa, vakaata, syvää, epäitsekästä kiintymystä. Totuudellisuus moraalisena ominaisuutena tarkoittaa, että Jumalan mieli johdonmukaisesti sekä noudattaa faktatotuuksia asioiden tilasta että ilmentää arvototuuksia (miten asioiden tulisi olla, mikä on hyvää ja oikeaa). Rakkaudellisuus ja totuudellisuus yhdistyvät Jumalan agape-rakkaudessa, joka on 1 Kor. 13:n ja Joh. 3:16:n rakkautta: kärsivällinen, laupias, uhrautuva, iloitsee totuudesta ja oikeudesta.

Rakkaudellisuudesta seuraa armollista toimintaa (ansaitsemattoman hyvän jakamista, armahdustuomioita), totuudellisuudesta oikeudenmukaista (rankaisua, palkitsemista). Jumalan agape-rakkaus ilmenee siinä, että Hän on samalla kertaa oikeudenmukainen ja armollinen. Nämä ominaisuudet sulautuvat oikeamielisyydeksi. Se on hyve ja toimintatapa, joka on enemmän kuin oikeudenmukaisuutta: viisautta, tasapuolisuutta, koko kuvan huomioon ottamista.

Oikeamielisyydestä seuraa toimintaa, jossa vastuuta ja etuja siirretään siten, että sekä oikeus että armo toteutuvat. Sitä voi soveltaa yksilöön, ryhmään ja yhteisöön. Ihmiset toivovat juuri oikeamielistä, ei vain oikeudenmukaista yhteiskuntaa. Jumala sovelsi oikeamielisyyttään valmistaessaan moraalirikkomuksiin syyllistyneelle ihmiskunnalle vapautuksen rangaistuksesta Jeesuksen uhrityön kautta.

Armollisuus, oikeudenmukaisuus ja oikeamielisyys ovat siis moraaliarvoja, joiden problematiikkaan ihmissuhteissa ja yhteiskunnassa liittyvät mm. kysymykset “Miten olla oikeudenmukainen mutta samalla ottaa huomioon ihmisten heikkoudet, olosuhteet, lieventävät asianhaarat? Miten huolehtia heikompiosaisista kokonaisvaltaisesti oikeudenmukaisella ja oikealla tavalla? Miten kohdella vähemmistöjä oikeamielisesti?”

Rakkaudellisuudesta ja totuudellisuudesta voi periaatteessa johtaa oikeudenmukaisuutta ja oikeamielisyyttä inhimilliseltä pohjalta ilman uskoa Jumalaan ja soveltaa niitä yhteiskuntaan. Ongelmaksi muodostuu tällöin kuitenkin erityisesti se, miten puutteellisista inhimillisistä totuuslähtökohdista, jopa epätotuuksista ja harhakäsityksistä voi johtaa oikeudenmukaisuutta ja oikeamielisyyttä. Tästä on monia esimerkkejä. Kohtaamme tässä oikeudenmukaisuuden totuusperusteen määrittelyssäkin objektiivisen mittapuun tarpeen.

Nimetön kirjoitti...

Ongelmaksi muodostuu tällöin kuitenkin erityisesti se, miten puutteellisista inhimillisistä totuuslähtökohdista, jopa epätotuuksista ja harhakäsityksistä voi johtaa oikeudenmukaisuutta ja oikeamielisyyttä. Tästä on monia esimerkkejä. Kohtaamme tässä oikeudenmukaisuuden totuusperusteen määrittelyssäkin objektiivisen mittapuun tarpeen.

No mistä otamme tämän "oikeudenmukaisuuden mittapuun". Ai niin Raamatusta.
Mutta niin tekevät Ugandan kristitytkin... Eli vaikka kuvitellaan olevan joku "mittapuu" sen soveltaminen on kuitenkin subjektiivista.


Muuten... Apinoillakin on todettu olevan oikeudenmukaisuuden käsite. Kun ne on opetettu tekemään vaihtokauppoja, niin ne eivät suostu epäoikeudenmukaisiin kauppoihin, vaan mieluummin ovat ilman makupaloja. Onko siis apinatkin uskovia?

V.

Nimetön kirjoitti...

keskusteltaessa on hyvä pyrkiä hahmottaman itselleen koskeeko keskustelu moraalista ontologiaa (Onko moraalista "hyvää" ja "pahaa"oikeasti olemassa?), vaiko moraalista epistemologiaa (Kuinka voin tietää mikä tietyssä tilanteessa on moraalisesti oikein?).

Itse ajattelen keskustelussa näitä molempia.
Moraalista hyvää ja pahaa ei ole itselleni olemassa objektiivisesti. Ehkä ainoa sääntö mikä lähestyy objektiivisuutta ajattelussani on se, että moraalinen hyvä on enemmän sellaista joka tuottaa vähiten kärsimystä itselle ja muille.

Kristillisyydessä näen moraalista omituisuutta monessakin kohtaa. Se menee vastoin sitä minkä itse olen havainnut hyväksi.

Kaija

Pasi Turunen kirjoitti...

Itse ajattelen keskustelussa näitä molempia.

Ymmärrätkö niiden eron?

Moraalista hyvää ja pahaa ei ole itselleni olemassa objektiivisesti. Ehkä ainoa sääntö mikä lähestyy objektiivisuutta ajattelussani on se, että moraalinen hyvä on enemmän sellaista joka tuottaa vähiten kärsimystä itselle ja muille.

Näkemyksesi mukaan moraalista pahaa ei ole olemassa. Siitä seuraa väistämättä, ettei kärsimyksen aiheuttaminen itselle tai muille ole moraalisesti pahaa.

Kristillisyydessä näen moraalista omituisuutta monessakin kohtaa. Se menee vastoin sitä minkä itse olen havainnut hyväksi.

Miksi kenenkään pitäisi olla kiinnostunut siitä minkä sinä koet moraalisesti omituiseksi tai havaitset hyväksi? Olethan juuri sanonut ettei mitään objektiivista hyvää tai pahaa ole olemassa.

Nimetön kirjoitti...

Pasi:
näkemyksesi mukaan moraalista pahaa ei ole olemassa.

Mistä tuon vetäisit? Tietenkin on. Jos on hyvää, niin on pahaa. Toiselle aiheutettu aiheeton kärsimys on pahaa.

Oma käsitykseni hyvästä ja pahasta on erilainen kuin se, jota kierrätetään jonkin ihmisen keksimän jumalolennon oletetun objektiivisuuden kautta.
En silti usko että käsitykseni ovat vain subjektiivisia, koska moni muukin maailmassa jakaa ne.
Jumalan puuttuminen ei ole vain minun keksintöni/havaintoni maailmasta, vaan monien muidenkin.

Ja moraali on yhteisiä pelisääntöjä ja evoluution luomia rakenteita meissä. Moraali on osin subjektiivista, osin kulttuurista ja osin geneettistä. Näin ajattelen.
Nimenomaan geneettinen puoli tekee siitä pysyvämpää, vaikka evoluutio vaikuttaa kaikenlaisia käyttäytymismalleja, ja osa niistä menee vastoin kulttuurin luomaa moraalimalliamme.

Kaija

Pasi Turunen kirjoitti...

Pasi:
näkemyksesi mukaan moraalista pahaa ei ole olemassa.

Mistä tuon vetäisit? Tietenkin on. Jos on hyvää, niin on pahaa.


Sinä näköjään et muista mitä itse hetkeä aikaisemmin olet kirjoittanut:

Kaija 31. tammikuuta 2013 14.35: "Moraalista hyvää ja pahaa ei ole itselleni olemassa objektiivisesti."

Koita päättää mitä mieltä olet niin keskustelu voi jatkua. Kommenteissasi ei ole mitään järkeä jos vaihdat kantasi aina seuraavassa viestissä päinvastaiseksi kuin edellisessä, et muista mitä olet kirjoittanut tai kiellät sanoneesi jotain minkä juuri aiemmin olet sanonut.

En julkaise enää kommenttejasi jos sama pelleily jatkuu.

Nimetön kirjoitti...

Pasi:
näköjään et muista mitä itse hetkeä aikaisemmin olet kirjoittanut.

Ja olen yrittänyt selittää että kyse ei ole näkökannan muutoksesta, vaan eri tavasta ajatella.

En voi mitään sille, jos tätä ei ymmärretä. Enkä todellakaan "pelleile".

Kerroin edellisessä viestissäni mitä ajattelen moraalin olemassaolosta. Se on olemassa, muttei objektiivisesti jonkin jumalakäsitteen kautta. Yhteisinä sääntöinä, kulttuurellisesti, evolutiivisesti.
Objektiivisuuden kieltäminen ei minusta tarkoita sitä että moraali lakkaa olemasta, ja että siitä tulisi täysin subjektiivista. Minusta tuollainen ajattelu ei ole järkevää.
Filosofiassakin on monenlaisia koulukuntia, ja monenlaista ajattelua tietääkseni.

Kaija

Nimetön kirjoitti...

Kaikki moraali tulee meistä.
En tiedä miten elämä on syntynyt, miten se sai alkunsa, ja miksi se kehittyy monimutkaisempia elämänmuotoja kohden. Mikä sai meidät tulemaan tietoisiksi sillä tavoin että saatamme kyseenalaistaa kaiken ja itsemme. Me kuitenkin olemme olemassa. Ja meillä kaikilla on vapaus ajatella tästä kaikesta aivan mitä haluamme.

Kaija

Mirjami Ivanov kirjoitti...

V., Toivoit vielä tarkennusta oikeudenmukaisuuden mittapuulle. Yritän selventää edellistä kommenttiani ja annan sitten oikeudenmukaisuudelle määritelmän, jossa se perustetaan objektiiviseen mittapuuhunsa:

Oikeudenmukaisuus käsitteenä sulkee jo lähtökohtaisesti pois subjektiivisuuden, koska se on riippuvuussuhteessa objektiivisiin totuuksiin: se on sidoksissa siihen, miten asiat ovat ja miten niiden tulisi olla. ”Subjektiivinen oikeudenmukaisuus” on käsitteenä sisäisesti ristiriitainen. Se ei ole sitä, mitä oikeudenmukaisuudella tarkoitetaan, koska subjektiivisuudessa ei ole tätä välttämätöntä totuussidonnaisuutta.

Mitä tulee faktatotuuksiin, ne ovat tiettyyn pisteeseen asti inhimillisesti tutkittavissa ja huomioonotettavissa – mutta totuus siitä, mitä itse oikeus on olemukseltaan, ei ole määriteltävissä pelkältä inhimilliseltä pohjalta. Oikeuden käsite vain tunnistetaan. Sen määrittelyn mahdottomuuden voi nähdä sanakirjoista. Englannin ”just” määritellään ”Based on or behaving according to what is morally right and fair”. Eli oikeudenmukaisuus on tämän mukaan sitä, että toimitaan oikeuden mukaisesti – ei kovin valaiseva määritelmä. Oikeudenmukaisuus on selitetty synonyymeillään, omalla itsellään, kun muita määritelmiä tälle intuitiiviselle moraaliselle perususkomukselle ei ole.

Koska oikeudenmukaisuuden käsite on tällä tavalla kiistämättä olemassa ja tiedostettavissa, sen perustana on oltava olemassa objektiinen totuus siitä, mikä on oikeutta ja oikein. Tässä kohdassa Jumala tulee välttämättömäksi, ja tämä juuri on ytimenä moraalisessa jumalatodistuksessa, josta olemme keskustelleet (Moral Argument for God).

Edellisessä kommentissani käsittelin oikeudenmukaisuutta Raamatun ilmoittaman Jumalan luonteen ilmentymänä. Juuri suhteessa Jumalan luonteeseen oikeudenmukaisuus voidaan lopulta määritellä muutenkin kuin synonyymillään, esim. seuraavalla yksinkertaisella ja tiivistetyllä tavalla:
”Oikeudenmukaisuus on toiminnan laatu, joka perustuu Jumalan totuudellisuudelle samalla tavoin kuin armollisuus toiminnan laatuna perustuu Jumalan rakkaudellisuudelle”.

Tietoisuus oikeudesta ja sen mittapuusta on annettu ja ilmoitettu ihmiselle – tunnistettavana intuitiivisesti, luettavana Raamatusta, nähtävänä Jeesuksesta. Eläimillä sitä ei ole. Jos apinat, joista kerroit, tunnistaisivat aidosti oikeudenmukaisuuden, ne pystyisivät toimimaan myös epäoikeudenmukaisesti. Mutta tällä tietoisuudella varustettuina niillä myös olisi moraalinen velvollisuus toimia oikeudenmukaisesti. Tällaista velvollisuuttahan eläimillä ei ole, eikä siksi moraalisia hyveitä tai rikkeitä. Se älykäs toiminta, mitä tutkijat ovat apinoilla havainnoinneet, ei siis ole moraalista.

Kommentoinkin jo aiemmin tiettyjen Ugandan kristittyjen menettelyä siten, että he tuntevat ilmeisen heikosti Raamattua ja Raamatun Jumalan luonnetta, mutta se varmaan hukkui muun tekstin sekaan – eli kysymyksesi siitä, ottavatko nämä henkilöt käyttäytymisohjeensa Raamatusta, oli jo tullut vastatuksi.

Nimetön kirjoitti...

Mirjami Ivanov:
sitä ei ole. Jos apinat, joista kerroit, tunnistaisivat aidosti oikeudenmukaisuuden, ne pystyisivät toimimaan myös epäoikeudenmukaisesti.

Varasteleva pingviini.

http://www.mtv3.fi/uutiset/ulkomaat.shtml/bbc-kuvasi-ryovaripingviinin-itse-teossa/2011/10/1412957

Kaija

Nimetön kirjoitti...

Kaija: "varasteleva pingviini..."

Samaan genreen: "Kissa todistetusti parempi sijoittaja kuin alan ammattilaiset": http://suomenkuvalehti.fi/jutut/talous/kissa-todistetusti-parempi-sijoittaja-kuin-alan-ammattilaiset

Nimetön kirjoitti...

Anonyymille:

Millä tavoin kissa muka "sijoitti"?
Tuossa pingviini-jutussa oli kyse pingviinien normaalista käytöksestä, ilman ihmisen ohjausta. Katsoit varmaan videon BBC:n sivulta?

Kaija

Nimetön kirjoitti...

Koska oikeudenmukaisuuden käsite on tällä tavalla kiistämättä olemassa ja tiedostettavissa, sen perustana on oltava olemassa objektiinen totuus siitä, mikä on oikeutta ja oikein.
Se, että jokin tuntuu joltakin, ei todista sen luonteesta mitään. Moraali on yhteisöllinen, pienestä pitäen ihan tiedostamattakin opittu asia, joka siksi vain tuntuu erilliseti olemassaoloevalta. Ugandan kristittyjen objektiviinen motaali tuntuu heistä todelta.

Jos apinat, joista kerroit, tunnistaisivat aidosti oikeudenmukaisuuden, ne pystyisivät toimimaan myös epäoikeudenmukaisesti. Mutta tällä tietoisuudella varustettuina niillä myös olisi moraalinen velvollisuus toimia oikeudenmukaisesti. Tällaista velvollisuuttahan eläimillä ei ole, eikä siksi moraalisia hyveitä tai rikkeitä. Se älykäs toiminta, mitä tutkijat ovat apinoilla havainnoinneet, ei siis ole moraalista.
Laumassa on asioita, jotka on rikkeiä ja hyveitä. Rikkeistä seuraa rangaistuksia. Apinalaumassa apinat tietävät mikä on rikettä ja jos haluavat niin toimia, pyrkivat tekemään sen salaa. Niillä on moraalinen velvollisuus toimia lauman sääntöjen mukaan.

Kommentoinkin jo aiemmin tiettyjen Ugandan kristittyjen menettelyä siten, että he tuntevat ilmeisen heikosti Raamattua ja Raamatun Jumalan luonnetta,...
Niin. Mutta heidän mielestään länsimaiset kristityt puolestaan ovat moraaliltaan rappeutuneita, eivätkä siksi tajua Raamatun ohjetta oikein. Millä ratkaistaan, kummalla on se oikea objektiivinen moraali?

V.

Mikko kirjoitti...

V.:"Se, että jokin tuntuu joltakin, ei todista sen luonteesta mitään. Moraali on yhteisöllinen, pienestä pitäen ihan tiedostamattakin opittu asia, joka siksi vain tuntuu erilliseti olemassaoloevalta."

Tässä ja monissa kommenteissa esiintyneissä moraalin alkuperäväitteissä tapahtuu kategoriavirhe.

Yhteisömoraaliset, evolutiiviset ja kulttuuriset selitykset voivat yrittää selittää moraalisen havaitsemisen alkuperää, mutta niiden avulla ei voida kiistää/selvittää moraalisten havaintojemme/käsitystemme todenperäisyyttä. Tällaiset sosiobiologiset selitykset liittyvät siis moraalisen havaitsemisen kategoriaan (voidaan liittää epistemologiaan), eivät moraalisten käsitysten/arvojen todenperäisyyden kategoriaan (voidaan liittää ontologiaan).

Argumentoinnissa, jossa pyritään kiistämään moraalisten käsitysten oikeutus vetoamalla näiden käsitysten omaksumistapaan (esim. erilaiset sosiobiologiset selitykset), syyllistytään siis geneettiseen virhepäätelmään. Vaikka moraalikäsitykset olisikin omaksuttu yhteisömekanismien tms. avulla, se ei tarkoita, etteivätkö käsitykset voisi olla todenperäisiä. Jos omaksun käsityksen siitä, että maapallo kiertää aurinkoa tieteissarjakuvasta, se ei tee tuosta käsityksestä epäoikeutettua - vaikka omaksunnan lähde (fiktiivinen sarjakuva) tässä tapauksessa on jopa arveluttava.

Nimetön kirjoitti...

Tässä ja monissa kommenteissa esiintyneissä moraalin alkuperäväitteissä tapahtuu kategoriavirhe.
Ei tapahdu. Se tapahtu siinä, kun katsotaan asiaa vain siitä yhdestä kulmasta, että moraali on itsekseen sfääreissä leijuvaa, jota sitten ihmiset jotenkin havainnoivat.

Näin ajatellen argumenttini todella vaikuttavat eri kategoriaan kuuluvilta, kuin itse moraalista keskustelu.

Kyse onkin siitä mitä moraali on. Argumenttini ovatkin argumenttejä sen puolesta, että moraali EI ole erillistä, vaan evolutiossa ja yhteisöissä kehittynyt järjestelmä, jolla ei ole mitään yliluonnollista alkuperää.


Kukaan ei ole vielä esittänyt yhtään todistetta sen puolesta, että absoluuttinen moraali olisi olemassa. Sen puolustaja ottavat sen lähtökohdaksi. Sen jäkeen he tulkitsevat vastaargumentit väärin tai jopa alkavat määritellä argumentin esittäjää (ad homein) pahaksi.

V.

Nimetön kirjoitti...

Kaija, sanoit näin: "Ehkä ainoa sääntö mikä lähestyy objektiivisuutta ajattelussani on se, että moraalinen hyvä on enemmän sellaista joka tuottaa vähiten kärsimystä itselle ja muille."

Saako siis varastaa joltakulta, jos tämä ei huomaa varkautta, eikä siis kärsi siitä? Saako psykopaatti tappaa vaikkapa kodittomia pultsareita, joita ei ehkä kukaan kaipaa, sillä kumpikaan ei kärsi tilanteesta? Pultsari tuskin kuoltuaan kärsii?

Entä jos aiheuttaa kärsimystä toiselle, niin mitä sitten? Mitä siitä seuraisi? Paha mieli, vai? Ainahan voisi lohduttautua, että tämä paha mieli nyt vain on satunnaisen evoluution aikaansaama moraalinen krapula, turha siitä on stressiä ottaa.

Jotenkin nuo sinun näkemyksesi eivät vakuuta.

Mirjami Ivanov kirjoitti...

V., olen kanssasi samaa mieltä siinä, että argumenttisi ”moraali on evolutiivisen ja yhteisölisen kehityksen tulosta, siksi ei ole moraalisia totuuksia”, oli muodoltaan pätevä ja johtopäätös johdettu premisseistä, joihin sisältyvät lähtökohdat ja historia olivat olennaisia johtopäätökselle. Olemme todenneet myös sen, että ”objektiivinen moraali” merkitsee sinulle sitä käyttäytymisnormia, mitä kukin yksilö tai yhteisö pitää parhaana.

Ongelma onkin siitä, ovatko nämä premissit tosia – ja jos ne eivät ole tosia, johtopäätöskään ei ole tosi. Premissisi perustui reduktiolle, eli käsittelet henkistä kokemusta biologisena (”jokin on pelkkää jotakin”). Mutta moraali ei kuulu biologian alueelle, mikä myös on osoitettu näissä keskusteluissa.

Keskusteluissamme on selkeästi tuotu esiin, että objektiiviset moraaliarvot eivät myöskään leiju ilmassa vaan perustuvat Jumalan luontoon. Olemme myös puhuneet siitä, että ne kuuluvat asioihin, joita ei voi todistaa sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta jotka ovat kaikille ilmeisiä. Argumentoinnissa on tärkeää tunnistaa tällaiset asiat ja rajat. Missään keskustelussa ei pyydetä, että osallistujat argumenttinsa tueksi todistavat soveltamansa logiikan lain paikkansapitävyyden – se tunnistetaan intuitiivisesti. Keskustelua ei voi päättää silä, että pyydetään keskustelukumppania todistamaan perususkomus. Pohtiessamme yhdessä asioita pyrimme suurempaan ymmärrykseen sillä rajallisella alueella, millä voimme tietää asioita.

Nimetön kirjoitti...

Anonyymi:
Kaija, sanoit näin: "Ehkä ainoa sääntö mikä lähestyy objektiivisuutta ajattelussani on se, että moraalinen hyvä on enemmän sellaista joka tuottaa vähiten kärsimystä itselle ja muille."

Saako siis varastaa joltakulta, jos tämä ei huomaa varkautta, eikä siis kärsi siitä? Saako psykopaatti tappaa vaikkapa kodittomia pultsareita, joita ei ehkä kukaan kaipaa, sillä kumpikaan ei kärsi tilanteesta? Pultsari tuskin kuoltuaan kärsii?

Entä jos aiheuttaa kärsimystä toiselle, niin mitä sitten? Mitä siitä seuraisi? Paha mieli, vai? Ainahan voisi lohduttautua, että tämä paha mieli nyt vain on satunnaisen evoluution aikaansaama moraalinen krapula, turha siitä on stressiä ottaa.


Miksi ottaa stressiä jonkin kuvitellun olennon säännöistä? Miksi tuo kuviteltu olento olisi jotenkin parempi moraalin perusta, kuin se, että ihminen haluaa hyvää itselle ja muille? Se ainakin on todellista.
Tappaminen ilman hyvää syytä on minusta väärin. Se on sitä kollektiivisestikin yhteiskunnassamme. Varastamiseen monet ihmiset eivät suhtaudu aivan yhtä jyrkästi. Joidenkin mielestä suomalainen sosiaaliturva on varastamista. Moraali on paljolti riippuvainen siitä keltä kysytään.

Jos joku haluaa vakuuttua objektiivisesta moraalista, niin olkoon uskovainen, mutta samalla pitäisi myös tajuta se, etteivät kaikki ajattele asioita samalla tavoin.
Uskonnottomien määrä on joka tapauksessa kasvussa.

Mirjami Ivanov:
Keskusteluissamme on selkeästi tuotu esiin, että objektiiviset moraaliarvot eivät myöskään leiju ilmassa vaan perustuvat Jumalan luontoon.

Minkä Jumalan? Ai niin, tietenkin juuri sen jumalan, johon sinä satut uskomaan, ja joka on juuri sellainen kuin sinä sen määrittelet. Kätevää. Perusteluja, miksi juuri tuo jumala? Miksei vaikka Allah? Islam on kristinuskon jälkeistä ilmoitusta. Samoin Jehovan todistajien usko. Entä jos Mormonit sittenkin olivat oikeassa? Entä jos? :)

Kaija



Mirjami Ivanov kirjoitti...

Kaija, en toki vain satu uskomaan kristinuskon Jumalaan jonkin muun uskonnon jumaluuden sijasta. Kyllä sille on monia hyviä syitä, jotka kuitenkin ovat liian laaja-alaisia tähän keskusteluun. Itse en myöskään ole määritellyt Jumalaa sellaiseksi kuin minulle sopii. Olisin aikanani päinvastoin mieluummin keksinyt sellaisen Jumalan, joka ei vaadi tilille moraalisista rikkomuksista. Jumalan määritelmä sellaisena, kuin sen ymmärsin, ei ollut lainkaan ”kätevä”, omaa sanaasi käyttääkseni, ja olinkin siksi Raamatun Jumalan vastustaja.

Kuitenkin juuri Jumalan moraalinen täydellisyys, josta olemme täällä puhuneet, oli merkittävin tekijä, kun aikanaan muutuin vastustajasta Jeesuksen seuraajaksi. Ensimmäinen askel siihen suuntaan oli se, että aloin ajatella, miksi oikeastaan vastustan Jeesusta, kun itse asiassa ihailen häntä, hänen luonnettaan ja opetuksiaan.

Seuraavassa joitakin kysymykseesi ”Miksi kristinuskon Jumala?” liittyviä ajatuksia tästä moraalisesta näkökulmasta katsottuna.

Jumalahan on välttämätön, jotta maailmankaikkeudella – jonka olemassaolo ei itsessään ole välttämätön – olisi alkusyy; jotta logiikalla, järjellisyydellä ja abstraktioilla olisi sijaintipaikka täydellisessä älykkyydessä, ja jotta moraalisille arvoille olisi sijainitipaikka iankaikkisessa, moraalisesti täydellisessä, persoonallisessa Mielessä. Mikä siis kristinuskon Jumalan moraalisuudessa viittaa siihen, että juuri Hän on tämä täydellinen ja välttämätön Jumala ja moraaliarvojen lähde ja sijaintipaikka?

- Kristinuskon Jumalan moraalinen toiminta on ennustettavaa, koska Hän ei koskaan toimi oman luonteensa vastaisesti.

- Hän ei tingi yhdestä ominaisuudestaan toisen kustannuksella, vaan on niissä johdonmukaisen muuttumaton. Ollessaan rakkaudellinen Hän on siis myös totuudellinen, toimiessaan armollisesti Hän toimii myös oikeudenmukaisesti.

- Moraalinen hyvyys ohjaa myös Hänen kaikkivaltiaita toimiaan ja suvereeneja säätämyksiään.

- Hän on asettanut ihmiselle moraalilain, joka vaatii paitsi oikeaa käyttäytymistä, myös luonteen aitoa jaloutta ja hyvyyttä aina ajatuksia myöten.

- Hän antaa itse ihmisille sisäisen voiman oikeaan ja hyvään elämään.

- Hän on syntynyt itse ihmiseksi, asettunut ihmisen asemaan ja täyttänyt moraalilain. Hän on kantanut itse ihmisten syyllisyyden ja rangaistuksen. Hän on antanut ihmisten valitseman pahan kohdistua omaan itseensä. Sen lisäksi, että Hän toimii tuomarina, hän myös tarjoaa sovituksen ja armahduksen moraalisista rikkomuksista, mikä on ainutlaatuinen piirre kristinuskossa. Hän siis on ratkaissut ihmisen moraalisen ongelman.

- Synnyttyään moraalilain alaisten ihmisten kaltaisuuteen Hän ilmensi sellaisia moraalisia ominaisuuksia, joita kaikkivaltiaan Jumalan ja Herran ei edes tarvitsisi ilmentää: nöyryyttä, kuuliaisuutta, toivoa, uhrautuvaisuutta, itsensä kieltämistä.

Ei ole toista jumaluutta, ei toista persoonaa, joka olisi ilmentänyt sellaista moraalista täydellisyyttä, ylivertaisuutta, puhtautta, jaloutta sekä Jumalana että ihmisenä kuin Jeesus.

Hän - Poika - yhdessä Isän ja Pyhän Hengen kanssa, Pyhä kolminaisuus, kristinuskon Jumala, on objektiivisten moraaliarvojen lähde ja sijaintipaikka ja kaiken kunnioituksemme arvoinen.

Nimetön kirjoitti...

Kaija sanoi: "Miksi ottaa stressiä jonkin kuvitellun olennon säännöistä? Miksi tuo kuviteltu olento olisi jotenkin parempi moraalin perusta, kuin se, että ihminen haluaa hyvää itselle ja muille?"

Uskovalle Jumala on enemmän kuin kuviteltu olento. Ateistille kuviteltu olento on yhtä hyvä tai huono perusta, kuin usko hyvään, jonka jokainen voi itse määritellä.

Itsekkäästi omia etujaan ajavalle nykynarsistille on ihan yksi ja sama, mitä joku Kaija pitää vääränä. Mielestäni moraali vaatii uskon ehdottomaan auktoriteettiin, ennen kuin se on vahvalla perustalla.