lauantai 11. kesäkuuta 2011

Lakkasivatko Pyhän Hengen armolahjat apostolisen ajan jälkeen?

“Kun sitten koitti helluntaipäivä, he olivat kaikki yhdessä koolla. Yhtäkkiä kuului taivaalta kohahdus, kuin olisi käynyt raju tuulenpuuska, ja se täytti koko sen talon, jossa he olivat. He näkivät tulenlieskoja, kuin kieliä, jotka jakautuivat ja laskeutuivat itse kunkin päälle. He tulivat täyteen Pyhää Henkeä ja aikoivat puhua eri kielillä sitä mitä Henki antoi heille puhuttavaksi” (Apt. 2:1-4)

Tämä ei ole kuvaus helluntaiherätyksen synnystä Azuza –kadulla 1900-luvun alun Los Angelesissa. Tämä on kuvaus ensimmäisestä helluntaista – kristillisen seurakunnan syntymäpäivästä – jolloin Jeesuksen lupaama Pyhä Henki (Joh. 14:16-17; Apt. 1:8) annettiin taivaasta. Jeesus oli luvannut lähettää Pyhän Hengen noustuaan taivaaseen Isän oikealle puolelle.

Pyhän Hengen tuleminen oli kuin ”postikortti” taivaasta. Usein lähetämme matkalta ystäville kortin kertoaksemme, että olemme saapuneet matkakohkteeseen: ”Täällä ollaan ja aurinko paistaa”. Pyhä Henki lähetettiin ensimmäisenä helluntaina mukanaan viesti taivaasta siitä, että Jeesus on nyt korotettu Isän oikealla puolella ja hallitsee kuninkaana aivan kuten hän maan päällä ollessaan lupasi. Seurakunnan aika lähteä viemään ilosanomaa Jumalan armosta kaikkeen maailmaan oli tullut.

Tuo työ on jatkunut jo 2000 vuottaa. Se jatkuu luvatun Pyhän Hengen voimassa siihen saakka kunnes Jeesus tulee takaisin taivaaasta ja kaikki ennallistetaan (Apt. 3:21).

Lakkasivatko armolahjat apostolisen ajan jälkeen?


Ensimmäiseen helluntaihin ja sitä seuraavaan apostoliseen aikaan liittyy kielilläpuhumista, profetointia ja sairaiden parantumista. Joskus kuulee esitettävän, että tämänkaltaisten karismojen, eli armolahjojen, aikakausi rajoittui vain ensimmäiseen kristilliseen sukupolveen. Ne tulivat tarpeettomiksi ja lakkasivat Raamatun kaanonin sulkeuduttua Ilmestyskirjaan, sanotaan. Nyt meillä on Raamattu. Emme enää tarvitse armolahjoja. Niin sanotut ”armolahjat” eivät ole aitoja, vaan psykologisia, elleivät peräti saatanallisia, jäljitelmiä.  Tällaista näkemystä kutsutaan lakkauttamisnäkemykseksi tai cessationismiksi (cessationism).

En väitä, että kaikki mitä yliluonnolliseksi tai armolahjoiksi väitetään aina olisi aitoa Jumalan työtä. Raamattu itse käskee koetella kaiken ja suhtautumaan asiaankuuluvalla kriittisyydellä. Väärät profeetatkin ovat liikkeellä.

Mutta sen enempää Raamattu kuin apostolisen ajan jälkeinen kirkkohistoria eivät tue lakkauttamisnäkemyksen käsitystä armolahjojen päättymisestä apostoliseen aikaan. Viitteitä armolahjoista seurakunnassa löytyy verraten runsaasti toisen ja kolmannen vuosisadan varhaiskristillisistä teksteistä, joita olen tämän kysymyksen tiimoilta aikanaan lueskellut harrastuksekseni melkoisen paljon.

Apostolien jälkeen profetoitiin, puhuttiin kielillä, herätettiin kuolleita

Esimerkiksi Justinos Marttyyri kirjoittaa Dialogissaa juutalaisen Tryfonin kanssa noin vuonna 160 jKr. näin:
"Kristityt saavat myös lahjoja -- Joku saa ymmärryksen hengen, joku neuvon, joku voiman, joku parantamisen, joku ennaltatietämisen hengen -- Sillä profeetalliset lahjat ovat säilyneet keskuudessamme aina tähän päivään saakka -- Nyt on mahdollista nähdä meidän keskuudessamme miehiä ja naisia, joilla on Jumalan Hengen lahjoja" (Dialogi 39, 82 ja 87).
Kirkkoisä Irenaeus kirjoittaa noin vuonna 200 jKr. kuinka seurakunnassa yhä
"[eksyttäjät] eivät kykene herättämään kuolleista niin kuin Herramme heitä herätti ja apostolit rukouksen avulla, ja kuten on toistuvasti tapahtunut veljien keskuudessa jonkin välttämättömyyden johdosta - kun koko seurakunta on tietyllä paikkakunnalla rukoillut, paljolla paastoamisella ja rukouksella, on kuolleen henki palannut ja hänet on annettu vastauksena pyhien rukouksille ... eräät todellakin ajavat ulos riivaajia, niin että ne, jotka näin on puhdistettu pahoista hengistä, usein sekä uskovat Kristukseen että tulevat seurakunnan yhteyteen. Toiset tietävät ennalta, mitä on tulossa: he näkevät näkyjä ja puhuvat profeetallisia sanoja. Toiset taas parantavat sairaita laskemalla kätensä heidän päälleen ja nämä tulevat terveiksi. Ja vielä, kuten olen sanonut, jopa kuolleita on herätetty, ja nämä ovat eläneet keskuudessamme monia vuosia" (Harhaoppeja vastaan 2.31 ja 2.32).
Irenaeos myös kertoo toisaalla kuinka monet kirkossa yhä ”omistavat profeetallisia lahjoja, sekä Hengen kautta puhuvat kaikenlaisilla kielillä ja tuovat valoon ihmisten salaisuudet heidän hyväkseen ja julistavat Jumalan salaisuuksia”.

Profetian lahja säilyy Jeesuksen paluuseen

Kirkkoisä Eusebioksen kirkkohistoriassa on eräs aiheen kannalta tärkeä ja mielenkiintoinen maininta. Hän moittii tekstissään montanolaista liikettä harhaoppiseksi ja perustelee väitettään muun muassa juuri sillä, että profetoimisen lahja oli lakannut montanolaisten keskuudesta!

Samassa yhteydessä Eusebius korostaa:
"Sillä apostolin mukaan on välttämätöntä, että profeetallinen lahja säilyisi kaikessa seurakunnassa aina [Herran] lopulliseen tulemukseen saakka". (Kirkkohistoria 5.17.4
Lahjojen lakkaaminen ei varhaiskirkon näkemyksen mukaan suinkaan ollut merkki oikeasta apostolisesta opista vaan väärästä opista. Eikä lahjojen suinkaan uskottu tuolloin rajoittuvan vain apostoliseen aikaan. Oikean seurakunnan merkki Eusebioksen mukaan on profetoimisen lahjan säilyminen sen keskuudessa aina Jeesuksen paluuseen saakka!

Eusebioksen viittaus ”apostoliin” ei voi olla muu kuin Paavali ja hänen 1 Kor 13:8-10,  jonka mukaan Pyhän Hengen armolahjat lakkaavat kun "se mikä on täydellistä" tulee. Tämä ”täydellinen” ei ole – kuten lakkauttamisnäkemyksen edustajat usein väittävät – Raamatun sulkeutunut, ja tässä mielessä ”täydellinen”, kaanon. Paavali ei puhu tekstissään kirjoituksista. Kyse on Jeesuksen paluun (1 Kor. 15:35-58) myötä tapahtuvasta "täydellisestä tuntemisesta", jolloin me näemme "kasvoista kasvoihin" Herran . Silloin ei enää tarvita armolahjoja joiden välityksellä me nyt näemme Jumalan valtakunnan salaisuudet vain "kuin kuvastimesta, arvoituksen tavoin" ja "vajavaisesti".

Nikaian karismaattinen kirkolliskokous

Antiokiassa syntynyt piispa Theodor (393-457 jKr) kirjoitti Eusebiuksen jälkeen omassa kirkkohistoriassaan kuuluisasta Nikaian kirkolliskokouksesta, jossa vuonna 325 jKr. selvitettiin kirkon kannalta ratkaisevaa areiolaiskiistaa Jeesuksen jumaluudesta.

Monilla lienee tuosta tapahtumasta mielikuva kirkkopoliittista valtaa käyttävien hengellisesti kuivien korkeakirkollisten äijänkäppyröiden kokoontumisena. Mutta Theodor kirjoittaa tuosta kokoontumisesta ja apostolisista lahjoista näin:
Paikalle oli saapunut 318 piispaa. Rooman piispa oli korkean ikänsä vuoksi jäänyt pois, mutta hän oli lähettänyt kokoukseen kaksi presbyteeriä, joilla oli valta tehdä päätöksiä Rooman seurakunnan puolesta. Tuohon aikaan monet olivat runsaasti varustettuja apostolisilla lahjoilla, ja monet kantoivat pyhien apostolien tapaan ruumiissaan Herran Jeesuksen Kristuksen haavoja. Jaakob, Antiokian piispa, kotoisin Mygdonian kaupungista, jota syyrialaiset ja assyrialaiset kutsuvat nimellä Nisibis, oli herättänyt kuolleita ja palauttanut heitä elämään, ja tehnyt monia muita ihmeitä, joita on turha tässä historiassa kerrata yksityiskohtaisesti, koska olen jo kertonut niistä..." (Theodoren kirkkohistoria 1.6)
Tämän kuvauksen pitäisi ravistella myös dogmatiikkaa ja oppia kavahtavien karismaatikkojenkin näkemystä Nikaian muka hengettömästä kirkolliskokouksesta. Koolla olivat todelliset Hengen miehet ratkaisemassa kristillisen kirkon tulevaisuuden kannalta yhtä kaikkein keskeisintä kohtalonkysymystä. He tunsivat kirjoitukset, alkukielellä, sekä Jumalan voiman.

Theodor kuvailee kokousta lisäksi kuin ”marttyyrien armeijaksi”: Ketä oli poltinraudalla kidutettu niin, että molemmat kädet olivat halvaantuneet, keneltä oli kaivettu silmä päästä, joku oli menettänyt kätensä, siksi, että heitä oli vainottu ja kidutettu Herran Jeesuksen tähden. He olivat maksaneet hintaa uskostaan.

Vielä tuossa vaiheessa vuonna 325 jKr., reilu 200 vuotta viimeisenkin alkukirkon apostolin kuoleman jälkeen, ei ollut merkkiäkään apostolisten lahjojen hiipumisesta. Ne olivat olemassa ja niiden myötä evankeliumi levisi voimakkaasti ja laajalti silloisessa maailmassa.

Myöhemmin valtiollisen valta-aseman saavuttaneessa kristikunnassa lahjojen ilmeneminen hiipui kirkon historiassa. Mutta ei kadonnut. Hiipumisella ei kuitenkaan ollut syy-yhteyttä apostolisen ajan sulkeutumisen kanssa, kuten lakkauttamisnäkemyksen edustajat esittävät. Syitä on haettava muualta kuin apostolisen ajan päättymisestä. Se teesi ei yksinkertaisesti kestä tarkastelua.

Kielillä puhuttiin Suomessa yli 100 vuotta ennen helluntaiherätystä

Armolahjojen aika kielilläpuhumiseineen ei siis alkanut vasta reilut 100 vuotta sitten Azuza kadulla, Los Angelesista. Se ei myöskään alkanut Suomessa vasta helluntaiherätyksen tänne saapumisen myötä.

Esimerkiksi Suomen herännäisyys alkoi Lapinlahden Telppäsniityn heinäväen hurmoksellisista kokemuksista  kesällä 1796. Väinö Malmivaara kuvailee tapahtumia kesäisen kauniisti vanahssa kirjasessaan Kun unesta noustiin:
Aivan kuin salaman iskusta syttyi herätys Savon pohjoisilla salomailla. Taivaan pyhä tuli iski vuonna 1796 Savojärven kylään, joka silloin kuului Iisalmen suureen seurakuntaan, mutta nykyisin Lapinlahteen. Mainitun kylän Heikkilän ja Asikkalan talojen väki oli parhaillaan tekemässä heinää sanottujen talojen omistamalla Telppäs-nimisellä ulkoniityllä, noin 3  kilometrin päässä nykyisen Lapinlahden kirkolta. Päivä oli mitä kaunein heinäkuinen eikä mitään erikoista ollut odotettavissa eikä näkyvissä. Äkkiä tuli kuitenkin se odottamaton. Yliluonnollinen, näkymätön voima painoi heinäväen maahan, ihmeellinen tunne valtasi kaatuneiden sydämet ja he näkivät näkyjä sekä puhuivat kielillä. He olivat heränneet unestaan ja hengellisen elään ihmemaailma oli avautunut heille. Siitä he puhuivat itkien ja riemuiten ja kehoittivat muitakin etsimään sen aarteita.
Paavo Ruotsalainen samoin kertoo näistä vaiheista kuinka kesken heinätöiden näkymätön voima painoi heinäväen maahan ja he "näkivät siinä taivaallisia, erinomaisia näkyjä ja puhuivat eri kielillä, joita Henki heille opetti, niinkuin apostolitten aikana. Ja samana vuotena levisi muihinkin kyläkuntiin vähittäin, ja joulukuussa oli heidän lukunsa jotenkin suuri."

Näin alkoi herännäisyys Suomessa yli sata vuotta ennen kuin kielillä puhuttiin Azuza-kadulla. Tämän kotimaisen herätyksen vaikutus tuntuu maassamme edelleen kirkon sisällä.

Pyhän Hengen voimassa maan ääriin yhä tänäänkin

Ensimmäisenä helluntaina Jeesuksen seuraajat täyttyivät, saivat kasteen Pyhässä Hengessä viedäkseen evankeliumin Jeesuksesta maan ääriin (Apt. 1:8). Merkille pantavaa on, että tänäänkin kirkko kasvaa siellä missä koetaan Pyhän Hengen voimaa ja liikehdintää.

Suomen Kuvalehdessä 52/2007 oli Kalevi Virtanen kirjoitti artikkelin Uusi usko kasvaa etelässä. Hän viittaa tutkimuksiin, joiden mukaan Eurooppa on ainoa manner missä kristiuskon merkitys on ohenemassa. Muilla mantereilla, erityisesti eteläisellä pallonpuoliskolla kirkko kasvaa voimakkaasti. Kasvuvauhti on huima, kuten Virtanen osoittaa:
Vuonna 2005 tällaisia kristittyjä laskettiin olevan 427 miljoonaa. Vuonna 2025 heitä arvioidaan olevan 613 miljoonaa, lähes 20 prosenttia kaikista kristityistä.” Puhumattakaan siitä, että Virtasen mukaan helluntailaisia, joita 1900-luvun alussa oli kourallinen, tänään 400-500 miljoonaa, ”vuonna 2050 heitä arvellaan olevan jo yli miljardi, enemmän kuin hinduja tai buddhalaisia”!
”Monet kasvavat kirkot eivät sitoudu mihinkään olemassa olevaan tunnustuskuntaan,” Virtanen toteaa. Tällainen sitoutumattomuus ei välttämättä ole pelkästään hyvä asia ja osoittaa, että kasvavilla kirkoilla on kasvun varaa myös opillisesti eikä yksin lukumääräisesti.

Silti on kysyttävä millaisia ovat Virtasen mainitsemat ”tällaiset” kristityt? Millaista on heidän hengellinen elämänsä, jonka seurauksena kirkko kasvaa niin huimaa vauhtia?  Virtanen maalaa:
Etelän kirkkojen hengellisen elämän avainsanoja ovat raamatullisuus, mystisyys ja terve moraalinen elämä. Arkipäivää lukuisten etelän kristittyjen elämässä ovat profetoiminen, uskolla parantaminen, henkien manaus ja uskominen uniin, ja näkyihin. Jumala elää ja puhuu tänäänkin. Hän kuulee rukoukset ja tekee ihmeitä.
Summa summarum ja Summum bonum

Apostolien päivistä, Justinos Marttyyrin, Ireanaeoksen, Eusebioksen ja Telppas-niityn kautta aina tähän päivään saakka ”Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti” (Hebr. 13:8). Pyhä Henki on se hyvä, jonka Taivaallinen Isä on luvannut antaa jokaiselle, joka sitä Häneltä pyytää (Luuk. 11:13). Jumalan Pyhän Hengen lahjassa ei ole "parasta ennen" merkintää. Niinpä vastaus kirjoituksen otsion kysymykseen on: Armolahjoja eivät lakanneet apostolisen ajan jälkeen!

Helluntaina 2011 on jälleen aika pyytää ja täyttyä Pyhällä Hengellä viedäksemme sanoma Jeesuksesta maailman ääriin kuten hän meille käskyn antoi!

2 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Yksi ytimekäs video sulle.

http://www.youtube.com/watch?v=HthQ6a7FZeA&NR=1

Peace and loove! <3

Nimetön kirjoitti...

Mitä sitten tarkoitetaan esim. kielilläpuhumisella? Se ei ole raamatullista, että seurakunnassa samaan aikaan puhutaan kielillä, eikä kukaan selitä. Samoin Raamattu ei anna mitään tukea, että kielilläpuhuminen olisi henkilökohtainen rukouskieli, ellei sitten irroiteta muutamia jakeita asiayhteydestä, johon nykyisen kielilläpuhujat aina vetoavat. Kaikki armolahjat on tarkoitettu yhteiseen käyttöön seurakunnassa. Jumala ei ol tarkoittanut, että ihminen puhuu jotain kieltä, mitä ei itsekään ymmärrä ja jotenkin sitä kautta mystisesti rakentuu, vaan meidän pitää rukoilla Hengeessä ja ymmärryksellä, eli kielellä jota ymmärrämme.