"Nyt ei voi muuta kuin rukoilla..."

Billy Grahamin Hope for Each Day hartauskirjassa on tämän päivän, 1. elokuuta, kohdalla hyvä kirjoitus rukouksen merkityksestä ja voimasta. Johtolauseena on 1 Tessalonikalaiskirjeen 5:17 kehoitus: ”Rukoilkaa lakkaamatta”.

Graham kirjoittaa:

Kuinka usein olet kuullut sanottavan: ”Ei voi muuta kuin rukoilla”?

Ei voi muuta kuin rukoilla? Yhtä hyvin voisi sanoa nälkäiselle: ”Ei voi muuta kuin antaa sinulle ruokaa”. Tai sairaalle: ”Ei voi muuta kuin antaa sinulle tätä lääkettä, joka parantaa sinut”. Tai sanoa köyhälle lapselle: ”Ei voi muuta kuin ostaa sinulle syntymäpäivälahjaksi lelun, jota kaikkein eniten haluat.”

Rukous avaa taivaan ovet ja päästää Jumalan voiman valloilleen. Jaakob 4:2 sanoo: ”Teillä ei ole sen tähden ettette ano.” Raamattu sanoo: ”Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi” (Fil.4:6).

Tämä on totta sekä omien että toisten tarpeiden suhteen. Liian usein rukouksemme keskittyvät meihin itseemme. Mutta Jumala haluaa käyttää meitä ja koskettaa toisten elämää meidän rukoustemme kautta. Kenen puolesta sinun pitäisi tänään rukoilla?

Grahamin teksti tälle päivälle puhuttelee minua henkilökohtaisesti sillä 13 vuotta sitten juuri 1. elokuuta ajasta ikuisuuteen siirtynyt äitini sai kerran kokea meitä molempia syvästi koskettaneen rukousvastauksen.

Joskus 90-luvun puolivälin tuntumassa suomalaisen kristillisen televisiotyön pioneeri Markku Vuorinen Hyvä Sanoma Radiosta pyysi minua vieraaksi silloisessa HTV verkossa nähtävään tv-ohjelmaansa Tarjolla Elämä. Puhuimme rukouksesta ja Jumalan voimasta. Rohkaisimme katsojia luottamaan Jumalaan, joka kuulee rukouksia. Lähetyksen lopuksi Markku toi studioon ison korillisen katsojien lähettämiä postikortteja, jotka sisälsivät rukouspyyntöjä. Rukoilimme yhdessä. Siinä yhteydessä sanoin kohti kameraa: ”Jos olet sairas, laita käsi sairaan paikan päälle ja rukoillaan yhdessä, että Jumala parantaa”. Sitten rukoiltiin.

Nauhoituksen päätyttyä poistuimme HSR:n studiosta. Astuessamme lämpiön puolelle muistan kysyneeni Markulta vähän skeptisesti: ”Mitä luulet, mahtoiko kukaan sairas saada tästä mitään? Enhän minä ole mikään parantajaevankelista.” Vuorinen vastasi viisaasti jotain sen suuntaista, että Jumalastahan se on kiinni, eikä meistä.

Elettiin aikaa ennen TV7:ää ja Radio Deitä, eikä äitini muutenkaan seurannut HTV:n kristillistä tarjontaa, jota Vuorisen ohjelman lisäksi ei tainnut olla juurikaan. Eikä ätini ollut silloin uskossa. Koska olin kuitenkin ollut jo jonkun aikaa Patmos Lähetyssäätiössä kristillisessä radiotyössä olin aika ajoittain antanut äidilleni nauhatallenteita tekemistäni radio-ohjelmista. Hän kuunteli niitä, koska radiotyö oli tavallaan ”sukuvika”. Hän työskenteli yli 30 vuotta Yleisradion tuotantosihteerinä. Ja nuoruusvuosinaan 50-luvun lopulla hakenut jopa kuuluttajaksi televisioon. Ura aukeni kuitenkin radion puolella. Media oli tuttu. ”Sinä olet lähetystyöntekijä”, vitsaili äitini lämpimästi viitaten siihen, että tein kristillisiä radiolähetyksiä.

Saatuani aikanaan Markku Vuoriselta VHS kopion Tarjolla Elämä jaksostani (se on yhä tallessa) annoin sen myöhemmin äidilleni katsottavaksi. En ajatellut sen syvemmin mihin se voisi johtaa. Äitini otti nauhan vastaan, mutta ei sen koomin kommentoinut asiaa mitenkään. Enkä kysellyt perään.

Kului viikkoja. Ehkä kuukausia. En tarkkaan enää muista. Mutta sitten tuli joulukuu 1995. Muistan elävästi sen päivän, jolloin työpuhelimeni patmostalolla soi. Vastasin kuin mihin tahansa puheluun. Langan toisessa päässä oli äitini, joka itki aivan kontrolloimaittomasti. ”Minä tein niin kuin sinä sanoit,” hän sopersi itkunsa seasta. Tunnistin äitini äänen. ”Teit mitä?”, minä kysyin ihmeissäni ja samalla huolissani siitä miksi äitini itki. ”No se mitä sinä sanoit siinä ohjelmassa, minä tein mitä sinä sanoit ja mitään ei löytynyt! Tämä on merkki, tämä on merkki,” äitini sopersi puhelimeen. Yhtäkkiä tajusin, että hän puhui Tarjolla Elämä ohjelman jaksosta, jonka olin hänelle antanut. Kun minulle valkeni tilannealoin en voinut itsekään olla itkemättä. Oikein hartiavoimin. ”Kyllä joku tuolla ylhäällä välittää jopa minusta,” äitini sanoi. ”Kiitos Jumalalle, kyllä välittää äiti,” minä sain sanottua yhteisen itkun ja jaetun ilon keskeltä kyyneleitä pyyhkiessäni.

Äidilläni oli aiemmin samana vuonna diagnosoitu maksasyöpä. Tai sellaista ainakin vahvasti epäiltiin. Tutkimuksissa oli röntgenkuvissa näet löytynyt maksasta suurehko tummentuma. Lääkärin antama mahdollinen maksasyöpädiagnoosi sai äitini suunniltaan pelosta. Mummoni, äitini äiti, oli menehtynyt maksasyöpään.

Kodin yksinäisyydessä äitini oli katsonut antamani videotallenteen, kuullut rukoukseen rohkaisevan juttelumme Markku Vuorisen kanssa, laittanut kehotuksen mukaan kätensä sairaan paikan (tässä tapauksessa maksan) päälle ja rukoillut lyhyen rukouksen perässäni ohjelman ohjeita seuraten. Jatkotutkimuksissa lääkärit eivät yllättäen sitten löytäneetkään maksasta enää mitään ”tummentumaa”. Silloin äitini soitti minulle ja kertoi kaiken mitä oli tapahtunut. Itkimme molemmat hillittömästi. Ilosta. Se oli elämäni kummallisin puhelu. Ja ihanin.

Jossain äitini jäämistössä on epikriisi ja lääkärinlausunnot ”ennen” ja ”jälkeen”. Pitää joskus taas kaivaa ne esiin. En laisinkaan teeskentele ymmärtäväni mistä lääketieteellisesti viime kädessä oli kysymys. Äidilleni - Tuula Talvikki Turuselle - hänen kokemansa rukousvastaus oli mitä totisinta totta. ”Tämä on merkki! Kyllä joku tuolla ylhäällä välittää jopa minustakin”. Muistan äitini itkun keskeltä sopertamat sanat kuin eilisen päivän. Noihin muistoihin palaaminen koskettaa minua aina syvästi. Osaksi juuri tämä kokemus sai äitini sittemmin turvaamaan Kristukseen Vapahtajanaan elämänsä lopulla.

Näitä mietin tänään, 1. elokuuta, 13 vuotta äitini taivaskutsun jälkeen Grahamin kirjan hartaussanan palauttaessani nuo vaiheet taas elävästi mieleeni. ”Ei voi muuta kuin rukoilla? Yhtä hyvin voisi sanoa nälkäiselle: Ei voi muuta kuin antaa sinulle ruokaa,” kirjoitti Graham tänään. Rukous on hädässä olevalle lähimmäiselle samaa kuin ruoka nälkäiselle. Siksi rukousta ei pidä aliarvioida. Jumalalle on kaikki mahdollista.