Mikko Heikan hiljattain Suomen Kuvalehdessä (36/2008) ilmestynyt artikkeli Paneeko tiede Jumalan viralta? oli tervetullut ja kiinnostusta herättävä puheenvuoro kristillisen jumalauskon puolesta. Alister McGrathin jalanjäljissä Heikka moittii Dawkinsia ja Dennettiä siitä kuinka heppoisissa kantimissa näiden ateismin popularisoijien uskontokritiikki lepää. Dawkins on tempaissut hatustaan olemattomat ”meemit”, joilla hän selittää uskonnon kuin geneettiseksi virheeksi, joka kopioi itseänsä sukupolvelta toiselle.Suomalaisista tutkijoista Heikka nostaa esiin Esko Valtaojan sekä Kari Enqvistin, jotka aiemmin mainittuja maltillisemmin ovat esittäneet tieteeseen perustuvaa uskontokritiikkiä. Heidän mukaansa, Heikka sanoo, suhteellisuusteoria, alkuräjähdys ja avaruuden laajeneminen jotenkin selittävät Jumalan tarpeettomaksi. Heikka kysyy kuitenkin aiheellisesti: ”Mikä tässä on sellaista, joka panee Jumalan viralta? ... Suomalaisten kosmologien uskontokritiikkiä kuunnellessa tulee vaivautunut olo. Mistä uskonnosta he oikein puhuvat?”
Seuraavassa Suomen Kuvalehdessä (37/2008) uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen esitti Heikalle kysymyksen: ”Miten Jumala jatkaa virassa? Jos mikään löytö ei voi horjuttaa jumalauskoa, ei väite Jumalan olemassaolosta koske todellisuutta. Kyseessä on vain mielikuva … [S]ikäli kuin tiede alati tarkentaa käsitystämme luonnon säännönmukaisuuksista, siirtyy Jumalakin samalla yhä kauemmas.” Lyhyen vastineensa lopuksi Pyysiäinen toteaa, että vaikka tieteen perusteet jumalauskon kieltämiselle olisivatkin heppoiset, ”[t]ämä ei silti tarkoita sitä, että [Heikalla] olisi painavia perusteita sanoa, että Jumala on.”
Viimeisessä ajatuksessaan Pyysiäinen on mielestäni osin oikeassa. Heikka menetti pallon juuri ratkaisevassa kohdassa. Heikan tekstistä saa helposti vaikutelman, että tiede ja usko ovat täysin omalakisia pelikenttiä, eikä kysymys Jumalasta kuulu lainkaan tieteen alueelle. Hän onnistuu kritisoidessaan uus-ateisteja siitä, että vetoaminen tieteen löytöihin ei ole tehnyt Jumalaa olemattomaksi. Tästä huolimatta hän itse ei lainkaan yritä osoittaa, että olisi olemassa hyviä perusteita sille, että Jumala on. Hän vain puhuu uskon psykologisesta ja teologisesta merkityksestä ”elämän perusviettien” valossa. Se, että usko avaa merkityksiä, ei kuitenkaan vielä ole peruste uskoa, että Jumala on. Siitä että tarpeita on, ei automaattisesti seuraa, että Jumala on. Näin Pyysiäinen pääsi laidasta sisään aivan rangaistusalueen rajalle.
Mutta ratkaisevalla hetkellä Pyysiäinen itsekin potkaisee ohi maalin. Hän aivan oikein osoittaa, että Heikan argumentti jää puolitiehen. Kuitenkaan hän ei itse vastaa Heikan kantavaan kysymykseen: Mikä tieteen alati tarkentuneissa käsityksissä luonnon säännönmukaisuuksista on sellaista, joka panee Jumalan viralta? Pyysiäinen asettaa Jumalan ja tieteen vaihtoehdoiksi ja vetoaa kuin itsestään selvyytenä kuluneeseen ajatukseen ”aukkojen jumalasta”, jossa tarkentuva tieto tekee Jumalan tarpeettomaksi. Sen lisäksi, että tällainen vastakkainasettelu ei välttämättä ollut lainkaan Heikan pointti, tämä ei vastaa Heikan esittämään kysymykseen siitä, mikä kaikessa tiedossa tarkalleen ottaen on sellaista, joka on tehnyt Jumalan tarpeettomaksi.
Aikamme huomattavin brittiläinen ateistifilosofi Antony Flew ilmoitti 2000-luvun alussa hyljänneensä ateistmin. Kristittyä hänestä ei tullut. Sen sijaan jonkin sortin deisti. Yhtä kaikki, kirjassaan There is A God hän kertoo tekijöistä, jotka vaikuttivat mielenmuutokseen. Syy on paradoksaalisesti juuri se, minkä pitäisi Pyysiäisen mukaan tehdä jumalausko tarpeettomaksi: Tieteen alati tarkempi käsitys luonnon säännönmukaisuuksista. Tämä merkittävä tapaus siihen liittyvine keskusteluineen tuntuu menneen suomalaisilta uskontokriitikoilta täysin ohi. Kosmologiassa ja mikrobiologiassa tehdyt entistä tarkemmat löydöt vakuuttivat maailman johtavan ateistin siitä, että on perustellumpaa uskoa, että jumala on, kuin uskoa, että häntä ei ole. Juuri tieteen löydöt antoivat Flewlle hyviä perusteita uskoa jumalan (aristotelisessa mielessä) olemassaoloon.
Darwinin teoria lähtee liikkeelle valmiista, monistumiskykyisestä solusta, mutta ei selitä lainkaan miten tuo ensimmäinen solu on saanut alkunsa, Flew selvittää. Alkuräjähdys osoittaa, että universumimme ei ole ikuinen, vaan sillä on alku. Ateistinen oletus, että alkuräjähdys tapahtui ontologisesta olemattomuudesta täysin itsestään, ei minkään vaikutuksesta, on monin verroin uskomattomampi selitys, kuin sanoa, että universumin synnyn takana on Luoja. Universumissa vallitseva päätähuimaavan yksityiskohtainen elämän mahdollistava kosmologinen hienosäätö selittyy paremmin persoonallisella Luojalla, kuin vetoamalla persoonattomaan sattumaan. Puhtaasti sattuman valossa olisi paljon todennäköisempää, että mitään maailmaa ei koskaan olisi syntynyt, kuin että syntyi universumi, jossa kaltaisemme elämä on mahdollista. Nämä, ja useat muut tieteen tarkentuneet löydöt vakuuttivat Antony Flewn teismin puolesta, kuten hän kirjassaan osoittaa.
Filosofi Richard Swinburnen kommentti on Pyysiäisen palautetta ajatellen osuva, kun hän toteaa kirjassaan Is There a God?:
Filosofi Richard Swinburnen kommentti on Pyysiäisen palautetta ajatellen osuva, kun hän toteaa kirjassaan Is There a God?:
Huomaa, etten oleta ”aukkojen Jumalaa”, jumalaa, jota käytetään vain selittämään niitä asioita, joita tiede ei ole vielä selittänyt. Minä oletan Jumalan, joka selittää sen, miksi tiede selittää. Juuri tieteen menestys sen pystyessä osoittamaan, kuinka perinpohjaisen järjestäytynyt luonnon maailma on, tarjoaa vahvan perusteen uskoa, että on olemassa vielä syvempi syy tälle järjestykselle. (Swinburne 1996, 68)
Swinburnen ajatus sopii yleisesti ottaen vastaukseksi Suomen Kuvalehdessä Heikalle palautetta myös esittäneiden Niemelän, Pihlajaniemen ja Mäkisen kirjoituksiin (SK/37). Niemelä olettaa, että tietomme maailmankaikkeuden synnystä on pannut Jumalan viralta, vaikka lähinnä tällä alueella saatu tieto on ennen kaikkea noussut haastamaan ateismia viime vuosikymmeninä. Tämä näkyy muun muassa siinä, että alkuräjähdysteorian kiivaimmat vastustajat olivat alun perin ateistieja. Uskontojen pohjalla vaikuttavilla ihmismielen taustalla olevilla ominaisuuksilla ja mentaalisilla representaatioilla (Niemelä) on merkitystä lähinnä selvitettäessä mitä psykologisia tarpeita joillakin on uskoa Jumalaan. Mutta ne eivät osoita, että Jumalaa, johon nämä ihmiset syystä tai toisesta uskovat, ei ole olemassa. Arvelleessaan pystyvänsä selittämään mikä tarve ajaa ihmistä uskomaan, hän luulee selittäneensä, että uskon kohde ei voi olla todellinen, koska ihmisellä on jokin tarve tai syy uskoa. Mutta nälkäni ei ole todiste siitä, että ruokaa ei ole olemassa. Ateismi saattaa yhtä lailla olla omista alitajuisista tarpeista nousevaa (freudilainen oidipuskompleksi – Isästä on päästävä eroon?), mutta sellaisten tarpeiden osoittaminen ei todista ateismia virheelliseksi, sen enempää kuin oikeaksikaan.
Pihlajaniemi on oikeassa sanoessaan, ettei ”perinteisen uskomuksen sitkeys ole mikään todiste niiden paikkansapitävyydestä”. Hänkin aivan oikein nappaa pallon siitä mihin Heikka sen pudotti. Silti, uskomusten voi olettaa pysyvän aika sitkeässä, jos uskomusten kohde on todellinen ja usko perusteltu. Niiden sitkeys ei sellaisenaan ole osoitus niiden paikkansapitävyydestä, eikä pelkkä sitkeys todista, että kyseessä ei ole muuta kuin perinne, josta pidetään kiinni ainoastaan perinteen vuoksi.
Pihlajaniemi on oikeassa sanoessaan, ettei ”perinteisen uskomuksen sitkeys ole mikään todiste niiden paikkansapitävyydestä”. Hänkin aivan oikein nappaa pallon siitä mihin Heikka sen pudotti. Silti, uskomusten voi olettaa pysyvän aika sitkeässä, jos uskomusten kohde on todellinen ja usko perusteltu. Niiden sitkeys ei sellaisenaan ole osoitus niiden paikkansapitävyydestä, eikä pelkkä sitkeys todista, että kyseessä ei ole muuta kuin perinne, josta pidetään kiinni ainoastaan perinteen vuoksi.
Mäkinen tuntuu harmittelevan Heikalle sitä, että jonkin olemattomuutta (Jumalan) ei voi todistaa. Eihän vaaleanpunaisten elefanttienkaan olemattomuutta voi todistaa (vaaleanpunaiset yksisarviset ovat klassinen esimerkki!). Heikka ei kuitenkaan pyytänyt tiedemiehiä todistamaan Jumalan olemattomuutta, vaan sitä millä tavoin tarkentuneet tieteelliset löydöt ovat panneet Jumalan viralta. Yksikään palautteen antajista ei ole kertonut miten. He ovat ainoastaan olettaneet, että tieteen kehitys automaattisesti on filosofisesti teismin kannalta tuhoisa. Tutustuminen hiukan Dawkinsia ja Dennettiä laajemmin maailmalla käytävään keskusteluun teismin merkeissä antaa kuitenkin aihetta täysin toisenlaiseen arvioon. Suosittelen kiinnostuneille alkuun oheista, filosofi William Lane Craigin kokoavaa artikkelia God is Not Dead Yet.
--------------------
Aiheesta:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti