lauantai 24. toukokuuta 2008

Kiire taivaaseen?

”…kaikki kertovat, mihin meidän käyntimme teidän luonanne johti: te hylkäsitte väärät jumalat ja käännyitte palvelemaan elävää, todellista Jumalaa ja odottamaan taivaasta hänen Poikaansa, jonka hän herätti kuolleista, Jeesusta, joka pelastaa meidät tulevalta vihalta.” (1 Tess. 1:9–10)

Koetko taivasikävää? Kaipaatko jo päästä täältä maailman taisteluiden keskeltä kotiin Herran luo taivaaseen?

Miksi ihmeessä? Mistä moinen hoppu?

Apostoli Paavali kuvailee Pyhässä Hengessä kolmea tekijää, jotka ovat leimallisia kristityn elämälle: kääntymys, palveleminen, odotus. Kääntymyksen me ymmärrämme. Palvelemisenkin. Mutta usein kristityt odottavat väärää asiaa. Me odotamme kiihkeästi pääsevämme taivaaseen. Odotuksen suunta on täältä sinne. Varhaiskristillisen odotuksen suunta oli kuitenkin toinen: Joku tulee sieltä tänne.

Nykykristillisyyttä leimaa eskapismi (escape=pako). Kristityt odottavat ongelmiensa ja taisteluidensa ratkeavan kuolemassa, kun he pääsevät lopulta taivaaseen. Siihen saakka on kilvoiteltava verissä päin. Niinpä kristityn odotusta ja elämää leimaa eräänlainen kuoleman odotus. Kuolema tuo viimein kaivatun pakotien täältä vaikeuksien keskeltä sinne, missä kaikki lopulta on hyvin. Taivaan lepoon. Siitä mikä uuden testamentin varhaiskristittyjen ajattelussa oli selvästi tarkoitettu ”välitilaksi” (päästä taivaaseen), on nykykristillisyydessä muodostunut toivon ydin ja lopullinen päämäärä. Tällä saattaa joissakin tapauksissa olla lamauttava vaikutus tähän elämään. Tuskin kristittyjä aivan tyhjästä on joskus syytetty niin ”tuonpuoleisiksi”, että heidän osallistumistaan ponnisteluihin, jotka tekisivät maailmasta edes vähän paremman paikan elää, on syystäkin moitittu ajoittain vaisuksi. Miksi keskittyä siihen mikä nyt on, kun se kaikki kuitenkin jää kerran taakse. Vai jääkö sittenkään?

Uuden testamentin valossa varhaiskristittyjen toivo määrittyi toisenlaisesta näkökulmasta. ”Mitä te siinä seisotte katselemassa taivaalle? Tämä Jeesus, joka otettiin teidän luotanne taivaaseen, tulee kerran takaisin, samalla tavoin kuin näitte hänen taivaaseen menevän” (Apt. 1:11). He olivat kääntyneet epäjumalista palvelemaan todellista Jumalaa ja ”odottamaan taivaasta hänen Poikaansa”. Varhaiskristittyjen elämää ja toivoa leimasi ”sieltä tänne” odotus.

Me ajattelemme helposti: ”Voi miten minulla on vaikeaa ja moni asia on pielessä. Kunpa pääsisin pian täältä kotiin taivaaseen, niin että kaikki olisi hyvin.” Varhaiskristityt muotoilivat käsillä olevan ongelmanasettelun toisin: ”Voi miten minulla on vaikeaa ja moni asia on pielessä. Kunpa Herra Jeesus tulisi pian takaisin, niin että kaikki olisi taas hyvin”. Siinä missä nykykristillinen eskapismi irrottaa meidät väärällä tavalla tästä maailmasta, uusi testamentillisesti ymmärretty toivo pitää meidät lujasti kiinni tässä elämässä. Emme odota kuolemaa ja sen mukanaan tuomaa irtautumista elämästä. Odotamme Jeesusta, joka tullessaan hävittää kuoleman, herättää kuolleet ja kiinnittää jopa elossa olevat omansa entistä tiukemmin elämään antamalla heille kuolemattoman ruumiin silmänräpäyksessä: "Me emme kaikki kuole, mutta kaikki me muutumme, yhtäkkiä, silmänräpäyksessä, viimeisen pasuunan soidessa. Pasuuna soi, ja kuolleet herätetään katoamattomina ja me muutumme ... Kuolema on nielty ja voitto saatu." (1 Kor. 15:51, 52, 54)

Jos Herra ei tule meidän elinaikanamme, vaikka häntä odotamme, niin pääsemme Hänen luokseen taivaaseen ”väliajaksi” (Hebr.12:23), kunnes Hän tulee taivaasta takaisin ja me hänen kanssaan. Tuskin on sattumaa, että Paavali määrittelee evankeliumin toivon kirjeensä alussa juuri Jeesuksen paluusta käsin, ja kirjeensä lopulla palaa aiheeseen lähemmin (1 Tess. 4:13–18). Hän kehottaa kristittyjä lähestyvän ahdingon keskellä rohkaisemaan toisiaan, ei suinkaan pääsyllä taivaaseen, vaan Herran tulolla taivaasta - "ja niin me saamme aina olla Herran kanssa.”

Toivo ja odotus, jonka Paavali 1 Tessalonikalaiskirjeessä muotoilee Jeesuksen paluun odotuksesta käsin, heijastelee sitä raamatullista todellisuutta, että tämä maailma on Jumalan luoma ja Hän tulee sen lunastamaan. Ei tuhoamaan olemattomiin. Taisteluidemme ja ongelmiemme perimmäinen syy ei ole siinä, että me olisimme väärässä paikassa, jossain minne emme kuulu, ja niin vaikeutemme ratkeavat kun pääsemme lopulta taivaaseen. Päinvastoin. Me olemme juuri siellä missä meidän tuleekin olla ja jonne kuulumme. Tämä elämä ja tämä maailma kuuluu Jumalan lapsille (Room. 8:19–21). Synti, kuolema ja Saatana ovat luvattomia tunkeutujia Jumalan hyvässä luomakunnassa. Vaikeutemme ratkeavat, kun Jeesus tulee taivaasta ja asettaa kaiken jälleen kohdalleen ja synti, kuolema ja Saatana hävitetään maan päältä.

Kristitty voi joutua elämässään läpikäymään niin ylitsepääsemättömän vaikeilta tuntuvia vastoinkäymisiä, että hänen tekee mieli rukoilla: Herra, ota minut jo pois täältä kotiin. Tämä on ymmärrettävää. Mutta Jeesus rukoili: ”En kuitenkaan pyydä, että ottaisit heidät pois maailmasta” (Joh. 17:15). Jos sinä rukoilet: ”Ota minut pois”, mutta Herra rukoilee: ”Älä ota heitä pois”, niin arvaa kumman rukous tulee kuulluksi? Kenties juuri tästä syystä sinua ei pyynnöistäsi huolimatta ole otettu pois vaikeuksiesi ja taisteluidesi keskeltä. Kuoleman toivottaminen itselleen – vaikka olisikin hurskaasti verhottu ”taivaskaipuuseen” – lamauttaa ihmistä sisältäkäsin, eikä siksi välttämättä tue kristityn kokonaisvaltaista selviytymistä koettelemuksissa. Oikea odotus, josta Paavali puhuu, sen sijaan tukee kristittyä ja hänen selviämistään, koska se pitää hänet kiinni Jumalan antamassa elämässä tukien ja vahvistaen hänessä elämän odotusta.

Kun kristityn toivon kiintopiste on oikein kalibroitu, hän ei toivota itselleen kuolemaa odottamalla pääsyä ongelmiansa keskeltä taivaaseen. Hän toivottaa itselleen elämää odottamalla kiihkeästi, että Herra Jeesus pian tulisi takaisin, koska silloin hänen taistelunsa olisivat viimein ohitse. Kristityn rukous ei siis ole: Ota minut pois täältä! Kristityn rukous on: Maranatha! Tule, Herra Jeesus!

1 kommentti:

Nimetön kirjoitti...

Kiitos kirjoituksestasi, joka on tarpeen hoppuilevalle Riitalle :)
... ja taatusti monelle muullekin!