Helluntaissa on kyse Jeesuksesta oli kieli mikä tahansa

Luukkaan evankeliumi kertoo Jeesuksen tulemisesta maailmaan. Silloin täyttyi Jumalan lupaus siitä, että ”kaikki liha on näkevä Jumalan autuuden” (Luuk. 3:6). Apostolien teot kertoo Hengen tulemisesta maailmaan, jolloin täyttyi Jumalan lupaus siitä, että ”minä vuodatan Henkeni kaiken lihan päälle”.

Luukkaan evankeliumin alussa Jeesus kastetaan ja Henki tulee Hänen päällensä kyyhkysen muodossa (Luuk. 3:21-22). Apostolien tekojen alussa Jeesuksen seurakunta kastetaan Hengellä ja Henki tulee heidän päällensä ikään kuin tulisina kielinä (Apt. 2:1.-4).

Luukkaan evankeliumi päättyy siihen, että Jeesus nousee ylös taivaaseen. Apostolien tekojen alussa Henki tulee alas taivaasta.

Luukkaan evankeliumin toisessa luvussa kerrotaan Kristuksen fyysisen ruumiin syntymisestä. Apostolien teoissa Kristuksen hengellisen ruumiin – seurakunnan – syntymisestä.

Ensimmäisenä kristillisenä helluntaina Jerusalemissa oli ihmisiä eri puolilta maailmaa ja suureksi hämmästyksekseen he kuulivat Hengellä täytettyjen kristittyjen puhuvan sen maan kielellä, jossa olivat syntyneet ”Jumalan suuria tekoja”. Ensimmäisenä kuulijoiden joukossa mainitaan ”parttilaiset ja meedialaiset ja eelamilaiset”, jotka ovat persialaisia. Siis nykyisen Iranin alueelta.

Iranilaissyntyinen vaimoni tuli 80-luvun puolivälissä Suomessa lomamatkalle tultuaan uskoon suoraan islamilaisesta pystymetsästä. Hänen tietämyksensä kristinuskosta oli olematon. Kuullessaan vain muutama päivä uskoon tulonsa jälkeen seurakunnassa ihmisten rukoilevan kielillä hän piti sitä silkkana hölynpölynä. Se tuntui olevan vähän liikaa. Olihan hänelle vasta muutama päivä sitten valjennut Jeesuksen merkitys. Kuitenkin hän sanoi Jumalalle yksin ollessaan: ”Jos tuo on totta, niin osoita se minulle. Sillä en halua pettää itseäni.”

Muutaman päivän kuluttua oli seurakunnan rukouskokous, jossa ihmiset taas rukoilivat myös kielillä. Kuka istui, kuka oli polvillaan. Silmät olivat suljetut ja kädet koholla. Kaikki rukoilivat ja pienen kotikokouksen Vaasankadulla täytti rukouksen tasainen sorina. Yhtäkkiä vaimoni säpsähti ja avasi silmänsä kesken rukouksen. Hän kuuli puheensorinan joukossa farsin, eli persian kieltä. Hetken päästä selvisi mistä suunnasta tuttu puheenparsi kuului.

Kun kokous oli loppunut vaimoni (emme vielä seurustelleet silloin. Hän oli tullut uskoon viikkoa aikaisemmin ja olimme silloin tavanneet) tuli pois lähtiessämme luokseni oven suussa ja kysyi tiesinkö, että olin puhunut farsin kieltä? ”Niinkö?” minä kysyin hämmästyneenä. En osannut sanaakaan kyseistä kieltä tai tiennyt miltä se kuulostaa. ”Mitä minä sanoin?” Olin kuulemma puhunut siitä miten Jeesus meni ristille ja sovitti maailman synnit.

Tuon rukouskokouksen jälkeen vaimoni meni kotiinsa, rukoili Herraa täyttämään hänet Hengellään, koki - kuten hän myöhemmin kertoi - kirjaimellisesti jonkun voiman tulevan päällensä, ja alkoi itsekin puhua kielillä. Tuota riemuntäyteistä kokemusta kesti hänen kohdallaan useampia tunteja. Jumala tahtoi näin poikkeuksellisen voimakkaalla tavalla koskettaa islamilaisesta taustasta uskoon tullutta nuorta naista.

Pyhä Henki kirkastaa Jeesusta. Hengellä täytetyt puhuvat Jumalan suuria tekoja. Vierailla tai omalla kielellään. Vaitonaisten suomalaisten kohdalla ihme tapahtuu, kun nämä alkavat puhua Jumalan teoista lähimmäisilleen edes omalla kiellään. Eikä ole suurempaa, kuin se mitä Jeesus on tehnyt kuollessaan meidän puolestamme ja noustuaan ylös kuolleista.

Helluntaipäivä muistuttaa seurakuntaa sen lähetystehtävästä. Siitä, että ihmiset "kaikkien kansojen keskuudesta, mitä taivaan alla on" saisivat kuulla mitä Jeesus on tehnyt.

Kristittyjen rinnastaminen natseihin loukkaavaa ja asiatonta mielipidevaikuttamista

Tuoreessa Kirkko ja Kaupunki -lehden (K&K 27.5.) Mielpiteitä osastolla rovaniemeläinen kieltenopettaja Ritva-Liisa Harjumaa kirjoittaa otsikolla "Homoille on myönnettävä adoptio-oikeus". Välimerkit kirjoituksessa ovat kohdallaan. Argumentit eivät sinne päinkään. Harjumaan teksti on tunteisiin vetoava, paikoin epäasiallinen, propagandakirjoitus.

Harjumaa näkee yksipuolisesti ongelmien kasautuvan normaalin heteroseksuaalisen perhe-elämän piiriin, jossa adoptioon sisältyy kaikenlaisia todellisia ja kuviteltavissa olevia ongelmia, kuten päihteitä käyttävän, pelottavan väkivaltaisen ja irotsuhteissa elävän biologisen äidin yrityksiä tunkeutua adoptiovanhempien ja heidän aikuisen lapsensa elämään. Samalla yksipuolisuudella hän ei näe homosuhteissa mitään ongelmia. Hän haluaa kirjoittaa Raamatunkin uusiksi, niin että se kutsuisi samaa sukupuolta olevia pareja adoptoimaan lapsia omaan "hellään ja rakastavaan perheeseen". Ikäänkuin Harjumaan mainitsemat "kauhuskenariot" eivät lainkaan voisi koskettaa rekisteröidyssä parisuhteessa eläviä, jotka eroavat ja alkavat taistella lapsesta. Muutenkin hän tuntuu olevan autuaan tietämätön kansainvälisistä tutkimuksista, joiden antama kuva homoliitoista ei ole niin ruusuinen ja lapselle edullinen ympäristö, kuin Harjumaa antaa ymmärtää.

Tämän kaiken lisäksi homosuhteisiin kriittisesti suhtautuvat kristityt rinnastetaan Harjumaan tekstissä Staliniin ja Hitleriin ja noitavainoissa toisuskoisia roviolla polttaneisiin. "Hompareja karsastetaan, kuten tiukasti moralisoivissa yhteisöissä on tapana. Seksuaalisesti poikkeavia poltettiin juutalaisten ja kansanparantajien ohella jo noitavainojen aikaan. Tehokkaita siveyden sipuleja ovat muun muassa Stalin, Hitler ja rakkauden opin julistajat eli kristityt," hän kirjoittaa.

Unohdetaan nyt noitavainojen roviot joissa Harjumaa lähemmin todistelematta antaa ymmärtää olleen "tapana" polttaa seksuaalisesti poikkeavia. Ikään kuin asiallinen kristillis-eettinen, filosofisesti ja tieteellisesti perusteltu kritiikki homoseksuaalista käyttäytymistä kohtaan olisi rinnastettavissa homojen vaatimiseksi roviolle. Nykyaikaa lähempänä olevissa esimerkeissä unohtuu tyystin se historiallinen tosiseikka (jos sellaiset Harjumaata yleensä kiinnostavat), että niin Stalin kuin Hitlerkin vihasivat ja vainosivat aitoa kristillisyyttä. Joskin molemmat käyttivät kirkollisia myötäilijöitä tarkoitusperiinsä siellä missä se suinkin oli mahdollista ja tarkoituksenmukaista. "Führer on syvästi uskonnollinen, vaikkakin täysin kristinuskon vastainen. Hänen käsityksensä mukaan kristinusko on mädäntymisen oire. Hän on oikeassa. Se on juutalaisen rodun verso", totesi propagandaministeri Goebbels. Nürembergin oikeudenkäynnin asiakirjoista voidaan lukea natsien suursuunnitelmasta kristillisten kirkkojen vainoamiseksi Saksassa ja Euroopan vallatuilla alueilla. Stalinin aikana viisivuotissuunnitelmaan sisällytettiin kaikkien kirkkojen hävittäminen ja kommunistit ryhtyivätkin pikaisesti toteuttamaan suunnitelmaa, kuten neuvostovallan historia osoittaa.

Olen loukkaantunut omasta ja toisten homoseksuaalisuuteen kriittisesti suhtautuvien kristittyjen puolesta Harjumaan epäasiallisesta rinnastuksesta. Tekisi mieleni sanoa, että ne on ihan toiset, jotka harrastavat koppalakkileikkejä. Vai ainoastaanko seksuaalivähemmistöillä on oikeus loukkaantua asiattomina pitämiinsä rinnastuksiin (re: eduskuntakeskustelu avioliitosta hauvellin kanssa). Harjumaan tyylistä tekstiä ei milloinkaan voisi kuvitella julkisesti kohdistettavan seksuaalivähemmistöihin. Ilmeisesti tällainen kirjoittelu menee läpi, ja on nykyään luvallista, kun se kohdistuu siihen kristittyyn vähemmistöön, joka vielä tahtoo pitää kiinni raamatullisesta seksuaalietiikasta.


-----------
Oheislukemistoksi:

• July 6, 1945 - "The Nazi Master Plan: The Persecution of the Christian Churches" (Rutgers Journal of Law And Religion; valokopiot alkuperäisistä Nurembergin oikeudenkäyntiä varten valmistetuista OSS:n asiakirjoista liityen natsien suunnitelmiin kristittyjen vainoamiseksi Saksassa ja vallatuilla alueilla)
• Comparing the Lifestyles of Homosexual Couples to Married Couples (Yhdysvaltalaiset ja eurooppalaiset tutkimukset paljastavat merkittäviä eroja homosuhteessa ja heteroseksuaalisessa aviosuhteessa elävien välillä.)
• Homosexality and Mental Health Problems - (By N.E. Whitehead, Ph.D.)

Timo Koiviston blogilta poimittua

Pari postausta Timo Koiviston blogilta aivan erityisesti kiinnitti huomiotani.

Ensiksi, tämä hilpeän hauska teksti, jossa kaikesta huolimatta totta toinen puoli: Kaikki?

Kirjoituksessaan Tutulla linjalla... Koivisto ottaa hyvin kantaa Järvenpään Sateenkaarikansan Eurooppa-foorumiin ja herättää eräitä todella ajattelemisen arvoisia kysymyksiä.

Enkelit ja demonit – Elokuva, jota ei kannata demonisoida

Da Vinci Koodin tekijän, Dan Brownin tuotantoon perustuva tuorein elokuva Enkelit ja Demonit (ohjaus Ron Howard, pääosassa Tom Hanks) hyödyntää kansanomaista vastakkain asettelua tieteen ja uskon välillä salaliittoteorioilla höystettynä.

Yksinkertaistetun mustavalkoinen ja historiallisesti virheellinen asetelma toimii hyvin sekä kirjan että vauhdikkaan ja visuaalisesti rikkaan elokuvan pohjana. Elokuva voi toimia myös keskustelunherättäjänä kristittyjen ja ei-kristittyjen välillä uskon ja tieteen suhteesta.

Pitäisikö kristittyjen katsoa tämä elokuva? Ilman muuta. Meille uskoville tyypillisen refleksinomaisen tuomitsemisen asemesta suositan tällä kertaa aloitteellisuutta. Jokaisen kristityn tulisi nyt keskustella ei uskovien ystävien kanssa Dan Brownin elokuvasta työpaikkaruokaloissa, koulujen käytävillä, kahvitauoilla jne. Eikä vain kritisoidakseen sitä mistä elokuvassa ei itse pitänyt tai kuinka elokuva antaa kristityn mielestä ”epäraamatullisen” kuvan enkeleistä ja demoneista.

Tehosteiden ja toimintajaksojen pinnan alla elokuva käsittelee teemaa uskon ja tieteen välisestä suhteesta. Tämä on aihepiiri, joka taatusti kiinnostaa myös niitä, joka muutoin kokevat kristinuskon itselleen vieraana. Elokuvan synnyttämien keskusteluiden äärellä on mahdollista oikaista näitä väärinkäsityksiä ja osoittaa mikä on ollut uskon positiivinen rooli modernin luonnontieteen kehitykselle (länsimainen luonnontiedehän syntyi kristillisyyden myötävaikutuksella) ja kuinka tieteenharjoittaminenkin nojaa eräisiin uskonvaraisiin oletuksiin, joita on mahdoton tieteellisesti ensin todistaa.

Työ- ja koulukavereiden kanssa voi varsin luontevasti syntyä elokuvan timoilta tilanteita, jotka antavat mahdollisuuden pohtia yhdessä mikä oli faktaa mikä fiktiota, mikä se ”Illuminati” oikeasti oli, onko tiede uhka uskonnolle, voiko tiede vastata ihmisyyden perimmäisiin kysymyksiin, onko kirkko oikeasti aina vastustanut tieteen kehitystä, miksi niin monet tiedemiehet ennen ja tänään ovat Jumalaan uskovia, onko olemassa todisteita Jumalasta jne.?.

Tietenkään kysymys ei ole mistään hengellisestä elokuvasta ja eittämättä siinä on ”voimakkaita kohtauksia, jotka saattavat olla haitallisia lapsille” (K13). Myös hengellisesti lapsille. Da Vinci Koodin tavoin dialogeissa esiintyy puolivillaisia ja huonosti perusteltuja kansanomaisen skeptisiä haasteita kristinuskon suuntaan. Hengellistä elämystä, joka ”veisi minut lähemmäs Herraa” on turha odottaa. Jos kuitenkin kykenee hetkeksi laittamaan syrjään oman pietisminsä on mahdollista hyödyntää elokuvan myötä avautuvia keskusteluhetkiä ei-uskovien kanssa evankeliuminkin kannalta hedelmällisellä tavalla. Meidän on syytä kuunnella heidän kysymyksensä ensin ennen kuin riennämme niihin vastaamaan. Enkelit ja Demonit on täynnä kysymyksiä. Jokainen niistä tarjoaa mahdollisuuden selvittä mistä kristinuskossa oikeasti on kysymys.

Erinomainen englanninkielinen nettisivusto, josta saa itselleenkin kättä pidempää ja jossa käsitellään elokuvan synnyttämiä kysymyksiä löytyy osoitteesta www.truthaboutangelsanddemons.com.

Jos ei muuta, niin elokuvan katsoneet ystävät kannattaa ohjata tämän nettisivuston äärelle.

Ihmisen ja koiran avioliitto? - Homoparien adoptio oikeus kiihdytti mieliä eduskunnassa

Keskustelu homoparien keskinäisestä adoptio-oikeudesta on kuumentanut tunteita eduskunnasta (YLE uutiset). Perussuomalaisten Pentti Oinonen totesi keskustelussa tyylittömästi, että pian varmaan ”ihmisen on saatava avioitua esimerkiksi rakastamansa hauvelin kanssa.” Siitä kansanedustajat kimpaantuivat ja esimerkiksi vihreiden Oras Tynkkynen tivasi ”kuka on esittänyt ihmisen ja koiran avioliittoa?"

Oinosen karkea eläinvertaus tuskin edesauttoi niiden edustajien asiaa, jotka pyrkivät asiallisemmin argumentein esittämään adoptiolain hylkäämistä. Oinosen kommentti kääntyy helposti mauttomaksi ja loukkaavaksi rinnastukseksi eläimiin sekaantumiseen, jollaiseksi kokoomuksen Timo Heinonen sen tulkitsi.

Yhdeltä näkökulmalta eläinvertaus saattaa silti kätkeä sisälleen sinänsä asiallisen kysymyksen: Onko avioliitto jotain annettua vai pelkkä sopimuksenvarainen sosiaalinen konstruktio (kuten vaikkapa oikeanpuoleinen liikenne)?

Loukkaantuivat samasta syystä?

On mahdollista ajatella Oinosen esittäneen vertauksensa samasta syystä kuin Tynkkynen siihen loukkaantui: Molempien mielestä avioliitto on jotain annettua - jotain minkä olemukseen kuin sisälle kirjoitettuna kuuluu, että se määrittää yhteiskunnassa vain ihmisten keskinäisiä suhteita ja tulee rajata niihin. Ei ihmisten ja eläinten. Avioliittoa ja perhettä ei voi mielivaltaisesti määritellä miten tahansa. Muussa tapauksessa sen voisi halutessa todella määritellä vaikka ihmisen ja eläimenkin väliseksi instituutioksi.

Eri asia kuka meillä sellaista oikeasti haluaisi tai ryhtyisi ehdottamaan. Silti jos avioliiton formaalinen muoto instituutiona on vain sopimuksenvarainen konstruktio, on vaikea nähdä miksi avioliittoa ei periaatteessa voisi todella määritellä ihmisen ja hauvelin väliseksi yhteiselämän muodoksi siinä missä yhden miehen ja yhden naisen, kahden miehen, kahden naisen, kolmen miehen ja kahden naisen, yhden miehen ja kolmen naisen välillä (erilaisia kombinaatioita voi miettiä loputtomiin).

Mitäs minä sanoin?

Parisuhdelakiahan perusteltiin aikanaan sillä, että perheen määritelmä on muuttunut ja avioliitto sekularisoitunut siinä määrin, että avioliiton rajaaminen vain miehen ja naisen väliseksi instituutioksi sortaa toisiaan rakastavien homojen oikeutta, jotka haluavat perustaa ”perheen”. Parisuhdelakikeskustelun yhteydessä kriitikot – minä mukaan lukien - varoittelivat siitä, että mikäli tämä argumentaatio menee läpi seuraavana on vuorossa vaatimus homojen adoptio-oikeudesta. Parisuhdelaki muljahti läpi, kun sitä ajavat tahot jättivät sen yhteydestä taktisesti pois vaatimuksen homoparien adoptio-oikeudesta ja monet sinisilmäiset kansanedustajat luulivat homoaktivistien tyytyvän tähän kompromissiin. He eivät halunneet leimautua suvaitsemattomiksi julkisuudessa, mutta hyväksymällä homoliikkeen lobbareiden argumentaation ampuivat itseään jalkaan.

Kaltevalla ja liukkaalla pinnalla.

Sosiaaliseen konstruktivismiin perinteisesti rakentunut tasa-arvoargumentaatio on filosofisesti ajatellen kaltevalla ja perin liukkaalla pinnalla. Omalla karkealla ja sivistymättömällä tavallaan Oinonen on saattanut kyseenalaistaa tätä usein julkilausumatonta perustusta kysymällä mihin tämän kehityksen mukaan voidaan vetää raja: ”Milloin voimme huutaa seis, tai milloin meidän kansaedustajien pitää huutaa seis?” Oinonen kyseli. Hän oli väärässä reflektoimattomissa ja karkean epäonnistuneissa sanavalinnoissaan, mutta oikeassa ajatuksensa ytimeltä: Jos konstruktivistinen näkemys hyväksytään filosofiseksi lähtökohdaksi perheen määrittelylle pistettä ei perustellusti voida laittaa mihinkään. Korkeintaan puolipiste. Kun ajat ja asenteet taas muuttuvat perhe voidaan määritellä toisinkin kuin nyt. Tämä kuitenkin johtaa anarkistiseen avioliittonäkemykseen, jonka seuraukset yhteiskunnalle pitkällä tähtäimellä ovat arveluttavia.

Eläimet sikseen - Entäpä polyamoria?

Oinosen ja muiden kannattaisi viisaasti karttaa eläinvertauksia, koska se on tunnetasolla liian etäinen ja kummallinen ihmisten ja eläinten ilmiselvän erilaisuuden vuoksi. Huomattavasti osuvampia ja asiallisemmpia rinnastuksia ovat ne, jotka nousevat todellisista tai ajateltavissa olevista ihmisten välisistä suhteista. Kuten vaikkapa rinnastukset polyamoriaan (kahden tai useamman pariskunnan välinen rakkaussuhde) tai useamman miehen tai naisen homoseksuaaliin polygamiaan (kolmen miehen tai kolmen naisen keskinäinen rakkaussuhde?), tai toisiaan rakastavien aikuisten lähisukulaisten muodostamiin suhteisiin. Näillä esimerkeillä poliitisen homoaktvismin hellimä kyseenalainen argumentaatio on selkeämmin esiinkaivettavissa ja kyseenalaistettavissa.

Jos avioliitto ei luonnollisen lain ja/tai Jumalan luomistyön perusteella ole annettuna rajattavissa miehen ja yhden naisen väliseksi yhteiskunnalliseksi instituutioksi, vaan on muuttuvien aikojen myötä ihmisten toimesta määriteltävissä uudella tavalla, silloin se voidaan kumouksellisesti määritellä aivan miten tahansa tarpeen vaatiessa. Tästä on seurauksena monia yhteiskunnallisia ja sosiaalisia ongelmia, joiden käsitteleminen jääköön johonkin toiseen kertaan.

Konstruktivismi kumoaa käsityksen homojen "oikeuksista".

Ristiriitaista homoaktivistien argumentaation kannalta on se, että adoptio-oikeudesta puhutaan nimenomaan ”oikeutena”. Konstruktivistinen näkemys ei perustu oikeuksien varaan, koska sellaisia ei perimmäisessä mielessä ole. On vain asioita ja ilmiöitä, jotka ovat pohjimmiltaan yhtä sopimuksenvaraisia, kuin nopeusrajoitukset, jotka talvella ovat hitaampia ja kesällä nopeampia, tai kuten oikeanpuoleinen liikenne, ja joiden muuttamiseksi ajan vaatimusten mukaan voidaan yrittää vaikuttaa.

Jos avioliitto on, kuten homoaktivistit olettavat, pelkkä juridinen määrittelykysymys, silloin voimme yhtä hyvin huoletta rajata sen taas vaikka yhden miehen ja yhden naisen väliseksi instituutioksi ilman, että kenekään "oikeuksia" loukataan. Siksi kenenkään oikeuksia ei myöskään poljeta, vaikka pidetään kiinni siitä, että adoptio tulee sallia vain aviosuhteessa keskenään elävälle miehelle ja naiselle. Sillä sipuli.

Homoparien "oikeuksista" puhuminen samaan hengenvetoon kun pidetään kiinni sosiaalisesta konstruktivismista on sisäisesti täysin epäjohdonmukaista. Oikeudet ja konstruktivismi ovat kuin eri paria sukkia. Sosiaalinen konstruktivismi on relativismia, ja relativismi ei tunne ”oikeuksia” sanan perimmäisessä merkityksessä. Oikeuksista puhumisesta on tullut propagandistista tunneviestintää, koska sana edelleen herättää voimakkaita tunteita, vaikka onkin menettänyt konstruktivismissa olennaisen sisältönsä.

Mies ja nainen - perheen perusyksikkö.

Itse uskon, että avioliitto on Jumalan säätämys, joka perustuu Jumalan ilmoitukseen siitä, mitä merkitsee olla luotu mieheksi ja naiseksi. Mutta sen rajaaminen vain miehen ja naisen väliseksi instituutioksi on mahdollista jossain määrin myös ei-uskonnollisin argumentein luonnollisen lain pohjalta. Sukupuolisuutemme miehinä ja naisina on kiistatta piirtynyt sillä tavoin anatomiaamme ja fysiologiaamme, että on vaikea nähdä mitä mieltä yhteiskunnalla on tukea julkisin kannustimin parisuhteita, jotka eivät edistä yhteiskunnan ja ihmissuvun jatkuvuutta, eivätkä lapsen parasta. Niinpä myös adoptio-oikeus tulisi säilyttää vain perinteisesti määritellyn perheen puitteissa. Se on vanhanaikaista, mutta niin on hengittäminenkin.

Lopuksi.

Edellä kirjoitetun tarkoitus on ollut korostaa sitä seikkaa, että Oinosen eduskuntakeskustelussa esittämät kommentit – olivatpa kuinka epäonnistuneita ja karkeita tahansa - sisältävät emotionaalisesta painolastista purettuna totuuden siemenen, jota poliittinen homoaktivismi ei tähän päivään mennessä missään vaiheessa ole kyenneet avoimessa älyllisessä keskustelussa kohtaamaan ja tunnustamaan: Jos kaksi miestä ja kaksi naista tahtovat adoptoida keskenään toistensa lapsen ja heillä on oltava siihen mahdollisuus, millä perusteella tätä hanketta ajavat kieltävät vastaavan oikeuden kolmelta mieheltä tai vakka neljältä naiselta, jotka tahtoisivat rekisteröidä rakastavan suhteensa ja adoptoida keskenään lapsen? Vai ovatko he kenties salaa sitä mieltä, että avioliitto- ja adoptio oikeutta ehkä tulisikin entisestään laajentaa?

Koko yhteiskunnan kehityksen kannalta, kuin myöskin lasten itsensä kannalta, tällainen kehitys olisi hyvä pysäyttää nyt. Laki samaa sukupuolta olevien parien keskinäisestä adoptio-oikeudesta tulee hylätä. Vai kuinka syvälle eduskunta on valmis kaivamaan maata Suomi-neidon jalkojen alta?

Homokeskustelu heiluttaa nyt herätysliikkeitä

Arvostettu kulttuurivaikuttaja, oopperalaulaja Jorma Hynninen, otti jokunen viikko sitten Kotimaa –lehdessä (30.4.2009, s. 9) kantaa herätysliikejohtajien vetoomukseen kirkon johdolle. He muun muassa vetosivat, ettei kirkko ryhtyisi edes rukoushetkien muodossa siunaamaan rekisteröityjä parisuhteita tai avaamaan kirkon virkoja rekisteröidyssä parisuhteessa eläville. Hynninen moittii herätysliikejohtajien asennetta tuomitsevaksi, rakkaudettomaksi ja peräti julmaksi. Esimerkkinä tällaisen asennoitumisen seurauksista Hynninen kertoo avoimesti muun muassa oman poikansa kokemuksista yli kaksikymmentä vuotta sitten. Päätettyään tulla ”ulos kaapista” herkkä nuorukainen taipumuksineen ajettiin ulos seurakuntanuorista ja tuomittiin peräti helvettiin. Tilanne johti pojan vuosien saatossa eroamaan lopulta kirkosta.

Hynninen on oikeassa kutsuessaan meitä suurempaan itsekriittisyyteen omien asenteidemme suhteen. Hynninen kirjoittaa, että Jumala on luonut homotkin. Siinä hän on oikeassa. Koska Jumala on luonut kaikki ihmiset kannamme itsessämme tuota jumalakuvaisuutta. Siksi jokaisen ihmisen ihmisarvo on loukkaamaton, olipa sitten kysymys homosta tai heterosta. Olemme kaikki syntisiä, Hynninen muistuttaa. Siinäkin hän on oikeassa. Imago Dei meissä on rikki. Ihmisyytemme ei ole eheää, vaan rikkinäisyys oireilee jokaisella meistä – heteroillakin elämän eri alueilla enemmän tai vähemmän. Tarvitsemme siksi Vapahtajan ihmisyyttä uudistavaa armoa – homot ja heterot. Voisiko tuo rikkinäisyys meidän jumalakuvaisuudessamme tulla joillakin ihmisillä esiin myös poikkeavana sukupuolikäyttäytymisenä? Apostoli Paavali näyttäisi ajattelevan tämän suuntaisesti Roomalaiskirjeensä 1. luvussa.

Mutta mahtaako Hynninen tosissaan olla sitä mieltä, niin kuin hän kirjoituksessaan esittää, että herätysliikejohtajat ovat vetoomuksellaan halunneet kyseenalaistaa homojen ihmisarvon Jumalan silmissä? Että he ovat unohtaneet homojenkin olevan Jumalan kuvaksi luotuja ihmisiä? Että he pitävät homoja ”alempiarvoisina ihmisinä” ja itseään moraalisesti ja hengellisesti niin erinomaisina, että vetoomuksellaan ovat tarkoittaneet sulkea homot täyden ihmisyyden ulkopuolelle. Minun on vaikea millään tavalla tunnistaa herätysliikejohtajien vetoomuksen eetosta tai syvintä intentiota näistä Hynnisen luonnehdinnoista. Kenties sellaiset heijastavat enemmän Hynnisen omia kirjoituksessaan valottamia kokemuksia, ja yrityksiä löytää balanssia rakkauden ja rajojen välillä.

Yhdyn periaatteessa Hynniseen siinäkin, että tuomitseminen ja hylkääminen on rakkaudettomuutta. Tällainen yleistys muodostuu kuitenkin helposti liian abstraktiksi jos unohdetaan kysyä kussakin tilanteessa mitä meitä pyydetään hyväksymään ja rakastamaan, sekä mitä tuomitsemisella ja rakkaudettomuudella itse asiassa tarkoitetaan. Kukaan ei hyväksy mitä tahansa. Tuomitseminen – silloin kun sillä tarkoitetaan eettistä arviointia oikean ja väärän, sopivan ja sopimattoman välillä – on luonnollinen osa jokaisen ihmisen päivittäistä arkielämää. Hynninenkin tuomitsee: Hän selvästi moittii herätysliikejohtajia kovaa ja korkealta, koska he toimivat hänen mielestään väärin, epäeettisesti ja vastoin evankeliumin sanomaa. Onko Hynnisen kirjoitus siis julma ja rakkaudeton?

Piispainkokous kutsui hiljattain julkaistussa mietinnössään kaikkia kirkon jäseniä (taas) mukaan yhteiseen pöytään keskustelemaan asiallisesti näistä kysymyksistä. Eikö herätysliikejohtajien vetoomus olisi ennemminkin tulkittava osaksi tätä keskustelua eikä pyrkimykseksi ”lyödä jo lyötyjä”. Jos herätysliikejohtajien vetoomus ei ollut asiallinen puheenvuoro, vaan ”homokammoinen”, rakkaudeton, tuomitseva ja peräti julma, mikä sitten on asiallinen tapa esittää kristillis-eettistä kritiikkiä homoseksuaalista käyttäytymistä kohtaan? Vai onko kriittisyys homoseksuaalista käyttäytymistä kohtaan lähtökohtaisesti rakkaudetonta, tuomitsevaa, ylimielistä ja julmaa? Niiden, jotka näin vakavaan sävyyn moittivat toisia ovat velvollisia vähintäänkin määrittelemään miten yleensä on mahdollista asiallisesti kritikoida kristillis-eettiseltä pohjalta homoseksuaalista käyttäytymistä olematta tuomitseva, rakkaudeton ja julma. Muussa tapauksessa on vedettävä se johtopäätös, että homoseksuaalinen käyttäytyminen on nostettu arvostelun yläpuolelle ja arvostelijat voidaan perustelematta leimata ja demonisoida. Piispojen toivoma asiallinen keskustelu on mahdotonta, jos ”asiallisuus” edellyttää homoseksuaalisuuden hyväksymistä kalkkiviikoilla.

Harri Raitis ei sanoja säästele.

Edellisen kriittiset kysymykset haluan aivan erityisesti kohdistaa Hynnisen kirjoituksesta intoutuneen Herättäjä-yhdistyksen Turun paikallisosaston puheenjohtaja Harri Raitiksen tuoreimmassa Kotimaa-lehdessä (7.5.2009, s. 13) julkaistuun mielipidekirjoitukseen.

Harvoin on saanut lehdissä lukea yhtä estotonta ja kritiikitöntä purkausta. Raitis ei vaivaudu argumentoimaan kantaansa, vaan nimittelee herätysliikejohtajia ”klaaniksi”, joka ”turmiollisilla mielipiteillään terrorisoi kristillisten lehtien mielipidepalstoja”, koska kuulemma saatana itse on istuttanut sellaisen vihan heidän mieliinsä, että nämä ovat ryhtyneet raatelemaan kirkkoäitiä. Heidän ajatuksensa perustuvat tietämättömyyteen ja nousevat Raitiksen mielestä enemmänkin joistakin ”sielun syvyyksiin painetuista peloista”, kuin Raamatusta. Mielipideterrorillaan he pyrkivät kuulemma antamaan sen käsityksen, että vain he ovat Raamatulle uskollisia ja enemmän kristittyjä kuin kaikki muut.

Kuka tässä keskustelussa sitten on Raamatulle uskollinen Raitiksen mielestä? Ilmeisesti hän itse, koska herätysliikejohtajat vetoomuksessaan sitä eivät ole ja heidän näkemyksensä on vain teologista tietämättömyyttä, tiedostomatonta pelkoa (mitä kohtaan?) ja peräti saatanallista vihaa. Toiset ovat terroristeja. Raitis käy sotaan terrorismia vastaan.

Tosiasia on, että kirjoituksessaan Raitis itse on rakkaudeton, tuomitseva ja julma ja kaikin puolin epäasiallinen. Mikäli hän itse tietää asioista ennakkoluulottomasti enemmän hän on velvoitettu osoittamaan sen teologisella, eettisellä, filosofisella ja tieteellisellä argumentaatiolla eikä vain halventavasti nimittelemällä ja demonisoimalla.

Mitä raamatullisuuteen tulee haluan huomauttaa Raitikselle, että mitkään kirkot tai kirkkokunnat (edes ns. hereettiset lahkot) eivät milloinkaan tai koskaan kristinuskon 2000 vuoden historian aikana ole esittäneet jotain niin uskaliasta, että Raamatun valossa Kristuksen kirkon tulisi siunata homoseksuaaleja avioliittoon ja pappeuteen. Ei ihme, sillä molemmat testamentit torjuvat homoseksuaalisen käyttäytymisen ehdottomasti ja johdonmukaisesti. Lisäksi kaikkialla missä Pyhät Kirjoitukset käsittelevät ihmisen seksuaalisuuden toteutumista Jumalan tahdon mukaisissa puitteissa puhutaan samalla ehdottomuudella ja johdonmukaisuudella vain miehen ja naisen muodostamasta aviosuhteesta. Raitis ei saa tukea näkemyksilleen sen enempää Moosekselta, Jeesukselta kuin Paavaliltakaan. Todistamisen taakka lepää raskaana hänen kaltaistensa revisionistiteologien päällä, jotka homomyönteisellä uustulkinnallaan yrittävät uida vesiputousta vastaan.

Vaatimukset siitä, että kirkko muuttaisi kantaansa ja alkaisi nyt siunaamaan homoja avioliittoon ja mahdollisesti pappisvirkaan ovat kirkkohistoriallisesti vallankumouksellisia. Arvioitsijasta riippuu onko tällainen kumous nähtävä myönteisenä vai kielteisenä. On silti älyllisesti epärehellistä esiintyä raamatullisuuden esitaistelijana ja julkisesti leimata toisia kirkon vastustajiksi ja saatanan yllyttämiksi terroristeiksi, joilla on aukko teologisessa sivistyksssä sekä mahdollisesti vikaa korvien välissä, ellei vähintään ole valmis myöntämään itse ajavansa aivan ennenkuulumattoman kumouksellista linjaa lävitse niin teologisesti kuin kirkkohistoriallisestikin.

Evankelisilla mainoslauseilla homouden puolesta.

Palaan Jorma Hynnisen tekstiin Kotimaa –lehdessä. Monien muiden tavoin hän tuntuu ajattelevan, että homoseksuaalien ihmisarvon kunnioittaminen, ja evankelisen armon ja rakkauden osoittaminen edellyttää homoseksuaalisen käyttäytymisen ehdotonta hyväksymistä Jumalan tahdon mukaisena myönteisenä ja positiivisena asiana. Mielestäni on täysin harhaanjohtavaa linkittää toisen ihmisarvon kunnioittaminen hänen käyttäytymisensä kritiikittömään hyväksymiseen. Emme tee niin monien muidenkaan paheiden kohdalla, suurempien tai pienempien.

”Homoja on aina ollut”, Hynninen vetoaa. ”Kahden ihmisen sitoutunut rakkaussuhde ei ole rikos minkään lain mukaan. Se ei vahingoita heitä itseään, eikä ulkopuolisia vaan on heidän oma asiansa,” hän toteaa. ”Rekisteröityminen tarkoittaa sitoutunutta yhdessä elämistä eikä siinä todellakaan ole kysymys Raamatun tarkoittamasta seksuaalisesta rietastelusta,” hän jatkaa. ”Jeesuksen tärkein opetus on kaiken kattava rakkauden käsky,” hän muistuttaa.

Näiden mainoslauseiden valitettava köykäisyys paljastuu, jos tarkastelun kohteeksi otetaan toinen Raamatussa mainittu tilanne: Paavali moitti korinttilaisia siitä, että ”eräskin pitää isänsä vaimoa” (1 Kor. 5:1-2). Korinttilaiset olivat paisuneet pöyhkeiksi sen sijaan, että olisivat murehtineet. Mitä me sanoisimme tänään, jos täysi-ikäinen poika ja hänen äitinsä rakastuvat ja nämä kaksi haluavat elää yhdessä sitoutuneessa parisuhteessa? Sellaista on aina ollut? Paavali puhui vain seksuaalisesta rietastelusta äidin ja pojan välillä? Paavali varoitti vain pöyhkeilyn synnistä? Me tiedämme tänä päivänä enemmän kuin Paavalin aikana äitien ja poikien suhteesta (re: Sigmund Freud)? Kahden ihmisen sitoutunut rakkaussuhde ei ole rikos, eikä vahingoita ketään, se on heidän oma asiansa? Rekisteröityminen tarkoittaa sitoutunutta yhdessä elämistä eikä siinä ole kysymys Raamatun tarkoittamasta seksuaalisesta rietastelusta? Jeesuksen tärkein opetus on kaiken kattava rakkauden käsky?

Evankelisista mainoslauseista ja rakkauteen vetoavasta minimalismista ei yksinkertaisesti löydy riittävän tukevia aineksia (kristillisen) sukupuolietiikan rakennustarpeiksi. Olen käsitellyt näitä homomyönteisiä iskulauseita lähemmin kirjoittamassani kirjasessa Homoseksualismi – rakkautta ja rajoja. Kirjanen on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan.

Hynninen on lisäksi väärässä esittäessään, että Raamatun torjuvan kannan taustalla on vain rietastelun pelko. Roomalaiskirjeen 1. luvussa Paavali määrittelee luonnollisen ja luonnonvastaisen sukupuolikäyttäytymisen luomiskertomuksen valossa. Tekstistä löytyy lähes kymmenen erilaista viittausta luomiskertomukseen niin sanastollisella kuin kronologisella tasolla. Paavalin ajan kreikkalais-roomalaisessa maailmassa tunnettiin ns. sitoutuneet ja rakkauteen perustuvat homosuhteet. Paavalin ei erikseen ole tarvinnut erotella tällaisia homosuhteita, koska lähtökohtaisesti nekin ovat poikkeamia Jumalan luomistarkoituksesta. Noihin aikoihin tunnettiin myös ajatus siitä, että jotkin homoseksuaalisuuden muodot ovat jollain tavoin biologiaan palautuvia. Mutta kysymys on epäolennainen eettisen arvioinnin kannalta. Kaikki taipumuksemme syntiin ovat uuden testamentin mukaan enemmän tai vähemmän synnynnäistä. Ihmisen sukupuolikäyttäytmisestä ei voida puhua ikään kuin arvovalinnoilla ei olisi mitään vaikutusta siihen miten sukupuolisuutta tulee ilmentää.

Erilaisten sukupuolitautien ja fysiologisten vahinkojen yhteys homoseksiin on yhtä kiistaton kuin keuhkosyövän yhteys tupakointiin. Siksi Hynnisen väite siitä, että homoseksuaalinen parisuhde ei voi olla vahingoksi kellekään ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Hynninen pitää liiallisena yksinkertaistuksena sitä, että kirkon tuki homopareille vaikuttaisi nuorten vasta vakiintumassa olevaan seksuaaliseen suuntautumiseen. Tämä saattaa pitää paikka kun puhutaan ns. suuntautumisesta. Mutta vaikutusta nuorten lisääntyviin homokokeiluihin ei voida vähätellä tilanteessa, jossa kirkkokin ryhtyisi Jumalan sanasta poiketen antamaan julkisesti hyväksyntänsä ja tukensa homoparisuhteille. Homokokeilujen myötä vastaan tulee niihin liittyvien vakavien terveysriskien vaara nuorten elämässä.

Lopuksi.

Kuten alussa mainitsin, oopperalaulaja Jorma Hynnisen kirjoitus on terve muistutus itsekriittiseen asenteiden tarkistamiseen. Asenteet ovat mennä vuosina olleet kovia ja seurakunnilta ja yhteisöiltä on puuttunut sielunhoidollista ymmärtämystä. Se mistä olen kuitenkin huolissani on tapa, jolla herätysliikejohtajien asiallinen osallistuminen kirkossa käytävään keskusteluun on tullut leimatuksi. Harri Raitiksen pidäkkeetön vihapurkaus järjestöveljiään kohtaan on osoitus siitä, että asenteet kytevät ja ovat nyt kovenemassa toisella puolella.

Hynninen lähtee mielestäni täysin perusteettomasti siitä oletuksesta, että ainoa oikea ja mahdollinen tapa osoittaa kirkossa kristillistä lähimmäisenrakkautta homoseksuaaleja kohtaan on hyväksyä heidän syntinsä. Monilla kristityillä –itseni mukaan lukien – on vilpitön halu ymmärtää ja kunnioittaa homoseksuaaleja Jumalan luomina ihmisinä ja loukkaamatonta kunnioitusta ansaitsevina lähimmäisinä. Rakkaudettomuus ja ylimielisyys eivät saisi kuulua kristityn keinovalikkoon.

Mutta nyt käytävässä keskustelussa vaaditaan jotain enemmän, jotain johon Kristuksen seuraajan on mahdoton taipua murtumatta kokonaan.Nyt vaaditaan homouden julistamista Jumalan hyväksymäksi ja siunauksen ansaitsevaksi seksuaalisen käyttäytymisen muodoksi. Enää ei vaadita vain hyväksymään ja kunnioittamaan homoseksuaaleja ihmisinä, vaan hyväksymään ja kunnioittamaan homoseksuaalista käyttäytymistä. Tässä ”suostuttelussa” on käytössä kaikki revisionistiset raamattutulkinnat, hermeneuttiset silmänkääntötemput ja retoriset keinot nimittelyineen.

Herätysliikkeille ja sen johtajille on tulossa vielä kuumat oltavat. Samoin monille muille, jotka yhä tahtovat pitäytyä Jeesuksen ja apostolien opetukseen.

----------
Lisälukemistoa:

• Is there a Gay gene?
• Comparing the Lifestyles of Homosexual Couples to Married Couples
• Homosexuality: The Essentialist Argument Continues to Erode