Ihmisen ja koiran avioliitto? - Homoparien adoptio oikeus kiihdytti mieliä eduskunnassa

Keskustelu homoparien keskinäisestä adoptio-oikeudesta on kuumentanut tunteita eduskunnasta (YLE uutiset). Perussuomalaisten Pentti Oinonen totesi keskustelussa tyylittömästi, että pian varmaan ”ihmisen on saatava avioitua esimerkiksi rakastamansa hauvelin kanssa.” Siitä kansanedustajat kimpaantuivat ja esimerkiksi vihreiden Oras Tynkkynen tivasi ”kuka on esittänyt ihmisen ja koiran avioliittoa?"

Oinosen karkea eläinvertaus tuskin edesauttoi niiden edustajien asiaa, jotka pyrkivät asiallisemmin argumentein esittämään adoptiolain hylkäämistä. Oinosen kommentti kääntyy helposti mauttomaksi ja loukkaavaksi rinnastukseksi eläimiin sekaantumiseen, jollaiseksi kokoomuksen Timo Heinonen sen tulkitsi.

Yhdeltä näkökulmalta eläinvertaus saattaa silti kätkeä sisälleen sinänsä asiallisen kysymyksen: Onko avioliitto jotain annettua vai pelkkä sopimuksenvarainen sosiaalinen konstruktio (kuten vaikkapa oikeanpuoleinen liikenne)?

Loukkaantuivat samasta syystä?

On mahdollista ajatella Oinosen esittäneen vertauksensa samasta syystä kuin Tynkkynen siihen loukkaantui: Molempien mielestä avioliitto on jotain annettua - jotain minkä olemukseen kuin sisälle kirjoitettuna kuuluu, että se määrittää yhteiskunnassa vain ihmisten keskinäisiä suhteita ja tulee rajata niihin. Ei ihmisten ja eläinten. Avioliittoa ja perhettä ei voi mielivaltaisesti määritellä miten tahansa. Muussa tapauksessa sen voisi halutessa todella määritellä vaikka ihmisen ja eläimenkin väliseksi instituutioksi.

Eri asia kuka meillä sellaista oikeasti haluaisi tai ryhtyisi ehdottamaan. Silti jos avioliiton formaalinen muoto instituutiona on vain sopimuksenvarainen konstruktio, on vaikea nähdä miksi avioliittoa ei periaatteessa voisi todella määritellä ihmisen ja hauvelin väliseksi yhteiselämän muodoksi siinä missä yhden miehen ja yhden naisen, kahden miehen, kahden naisen, kolmen miehen ja kahden naisen, yhden miehen ja kolmen naisen välillä (erilaisia kombinaatioita voi miettiä loputtomiin).

Mitäs minä sanoin?

Parisuhdelakiahan perusteltiin aikanaan sillä, että perheen määritelmä on muuttunut ja avioliitto sekularisoitunut siinä määrin, että avioliiton rajaaminen vain miehen ja naisen väliseksi instituutioksi sortaa toisiaan rakastavien homojen oikeutta, jotka haluavat perustaa ”perheen”. Parisuhdelakikeskustelun yhteydessä kriitikot – minä mukaan lukien - varoittelivat siitä, että mikäli tämä argumentaatio menee läpi seuraavana on vuorossa vaatimus homojen adoptio-oikeudesta. Parisuhdelaki muljahti läpi, kun sitä ajavat tahot jättivät sen yhteydestä taktisesti pois vaatimuksen homoparien adoptio-oikeudesta ja monet sinisilmäiset kansanedustajat luulivat homoaktivistien tyytyvän tähän kompromissiin. He eivät halunneet leimautua suvaitsemattomiksi julkisuudessa, mutta hyväksymällä homoliikkeen lobbareiden argumentaation ampuivat itseään jalkaan.

Kaltevalla ja liukkaalla pinnalla.

Sosiaaliseen konstruktivismiin perinteisesti rakentunut tasa-arvoargumentaatio on filosofisesti ajatellen kaltevalla ja perin liukkaalla pinnalla. Omalla karkealla ja sivistymättömällä tavallaan Oinonen on saattanut kyseenalaistaa tätä usein julkilausumatonta perustusta kysymällä mihin tämän kehityksen mukaan voidaan vetää raja: ”Milloin voimme huutaa seis, tai milloin meidän kansaedustajien pitää huutaa seis?” Oinonen kyseli. Hän oli väärässä reflektoimattomissa ja karkean epäonnistuneissa sanavalinnoissaan, mutta oikeassa ajatuksensa ytimeltä: Jos konstruktivistinen näkemys hyväksytään filosofiseksi lähtökohdaksi perheen määrittelylle pistettä ei perustellusti voida laittaa mihinkään. Korkeintaan puolipiste. Kun ajat ja asenteet taas muuttuvat perhe voidaan määritellä toisinkin kuin nyt. Tämä kuitenkin johtaa anarkistiseen avioliittonäkemykseen, jonka seuraukset yhteiskunnalle pitkällä tähtäimellä ovat arveluttavia.

Eläimet sikseen - Entäpä polyamoria?

Oinosen ja muiden kannattaisi viisaasti karttaa eläinvertauksia, koska se on tunnetasolla liian etäinen ja kummallinen ihmisten ja eläinten ilmiselvän erilaisuuden vuoksi. Huomattavasti osuvampia ja asiallisemmpia rinnastuksia ovat ne, jotka nousevat todellisista tai ajateltavissa olevista ihmisten välisistä suhteista. Kuten vaikkapa rinnastukset polyamoriaan (kahden tai useamman pariskunnan välinen rakkaussuhde) tai useamman miehen tai naisen homoseksuaaliin polygamiaan (kolmen miehen tai kolmen naisen keskinäinen rakkaussuhde?), tai toisiaan rakastavien aikuisten lähisukulaisten muodostamiin suhteisiin. Näillä esimerkeillä poliitisen homoaktvismin hellimä kyseenalainen argumentaatio on selkeämmin esiinkaivettavissa ja kyseenalaistettavissa.

Jos avioliitto ei luonnollisen lain ja/tai Jumalan luomistyön perusteella ole annettuna rajattavissa miehen ja yhden naisen väliseksi yhteiskunnalliseksi instituutioksi, vaan on muuttuvien aikojen myötä ihmisten toimesta määriteltävissä uudella tavalla, silloin se voidaan kumouksellisesti määritellä aivan miten tahansa tarpeen vaatiessa. Tästä on seurauksena monia yhteiskunnallisia ja sosiaalisia ongelmia, joiden käsitteleminen jääköön johonkin toiseen kertaan.

Konstruktivismi kumoaa käsityksen homojen "oikeuksista".

Ristiriitaista homoaktivistien argumentaation kannalta on se, että adoptio-oikeudesta puhutaan nimenomaan ”oikeutena”. Konstruktivistinen näkemys ei perustu oikeuksien varaan, koska sellaisia ei perimmäisessä mielessä ole. On vain asioita ja ilmiöitä, jotka ovat pohjimmiltaan yhtä sopimuksenvaraisia, kuin nopeusrajoitukset, jotka talvella ovat hitaampia ja kesällä nopeampia, tai kuten oikeanpuoleinen liikenne, ja joiden muuttamiseksi ajan vaatimusten mukaan voidaan yrittää vaikuttaa.

Jos avioliitto on, kuten homoaktivistit olettavat, pelkkä juridinen määrittelykysymys, silloin voimme yhtä hyvin huoletta rajata sen taas vaikka yhden miehen ja yhden naisen väliseksi instituutioksi ilman, että kenekään "oikeuksia" loukataan. Siksi kenenkään oikeuksia ei myöskään poljeta, vaikka pidetään kiinni siitä, että adoptio tulee sallia vain aviosuhteessa keskenään elävälle miehelle ja naiselle. Sillä sipuli.

Homoparien "oikeuksista" puhuminen samaan hengenvetoon kun pidetään kiinni sosiaalisesta konstruktivismista on sisäisesti täysin epäjohdonmukaista. Oikeudet ja konstruktivismi ovat kuin eri paria sukkia. Sosiaalinen konstruktivismi on relativismia, ja relativismi ei tunne ”oikeuksia” sanan perimmäisessä merkityksessä. Oikeuksista puhumisesta on tullut propagandistista tunneviestintää, koska sana edelleen herättää voimakkaita tunteita, vaikka onkin menettänyt konstruktivismissa olennaisen sisältönsä.

Mies ja nainen - perheen perusyksikkö.

Itse uskon, että avioliitto on Jumalan säätämys, joka perustuu Jumalan ilmoitukseen siitä, mitä merkitsee olla luotu mieheksi ja naiseksi. Mutta sen rajaaminen vain miehen ja naisen väliseksi instituutioksi on mahdollista jossain määrin myös ei-uskonnollisin argumentein luonnollisen lain pohjalta. Sukupuolisuutemme miehinä ja naisina on kiistatta piirtynyt sillä tavoin anatomiaamme ja fysiologiaamme, että on vaikea nähdä mitä mieltä yhteiskunnalla on tukea julkisin kannustimin parisuhteita, jotka eivät edistä yhteiskunnan ja ihmissuvun jatkuvuutta, eivätkä lapsen parasta. Niinpä myös adoptio-oikeus tulisi säilyttää vain perinteisesti määritellyn perheen puitteissa. Se on vanhanaikaista, mutta niin on hengittäminenkin.

Lopuksi.

Edellä kirjoitetun tarkoitus on ollut korostaa sitä seikkaa, että Oinosen eduskuntakeskustelussa esittämät kommentit – olivatpa kuinka epäonnistuneita ja karkeita tahansa - sisältävät emotionaalisesta painolastista purettuna totuuden siemenen, jota poliittinen homoaktivismi ei tähän päivään mennessä missään vaiheessa ole kyenneet avoimessa älyllisessä keskustelussa kohtaamaan ja tunnustamaan: Jos kaksi miestä ja kaksi naista tahtovat adoptoida keskenään toistensa lapsen ja heillä on oltava siihen mahdollisuus, millä perusteella tätä hanketta ajavat kieltävät vastaavan oikeuden kolmelta mieheltä tai vakka neljältä naiselta, jotka tahtoisivat rekisteröidä rakastavan suhteensa ja adoptoida keskenään lapsen? Vai ovatko he kenties salaa sitä mieltä, että avioliitto- ja adoptio oikeutta ehkä tulisikin entisestään laajentaa?

Koko yhteiskunnan kehityksen kannalta, kuin myöskin lasten itsensä kannalta, tällainen kehitys olisi hyvä pysäyttää nyt. Laki samaa sukupuolta olevien parien keskinäisestä adoptio-oikeudesta tulee hylätä. Vai kuinka syvälle eduskunta on valmis kaivamaan maata Suomi-neidon jalkojen alta?