Piispanvaalien
edellä ja joulun alla Kuopion hiippakunnan dekaani, teologian tohtori,
Sakari
Häkkinen sai aikaan keskustelua toteamalla, että hän ei usko Jeesuksen
neitseelliseen sikiämiseen. Tästä ja uskontunnustuksen sisällöstä
vaihdoimme tuolloin Häkkisen kanssa lyhyesti Facebookissakin ajatuksia
hyvässä hengessä. Uuden verkkosivuston, Kirkonkellari.fi, ensimmäisessä
artikkelissaan "Rakennemuutoksesta asennemuutokseen" Häkkinen kirjoittaa nyt, että Raamattu ei ole Jumalan sanaa
missään mielessä. Teksti herättää monia ajatuksia, mutta tässä lyhyesti vain
päällimmäiset.
Raamatulla
on Häkkisen mukaan paljon annettavaa vaikka selvästi irtisanouduttaisiinkin
ajatuksesta Raamatusta Jumalan sanana ja sitä pidettäisiin alusta loppuun
ihmisen sanana. Hän visioi tekstissään ”progressiivista”
(edistyksellistä) kirkkoa, missä yhtäältä Raamatun maailmankuva on jätetty jo taakse, mutta samalla otetaan
todesta ”Jeesuksen julistama valtakunta”, ja missä ”Jumalan tahtoa noudatetaan”.
Mikä Jumalan tahto? Mistä voidaan tietää mikä on Jumalan tahto, jos meillä ei
ole Jumalan sanaa?
Mistä
voimme tietää Kristuksen olevan, niin kuin Häkkinen sanoo, Jumalan erityinen
ilmoitus ja pelastus? Hän joutuu lukemaan sen juuri siitä Raamatusta, jota hän
ei pidä minkään valtakunnan Jumalan sanana, ja jonka pohjalta tapahtuvia
määrittely-yrityksiä Jumalasta hän kuitenkin pitää ”absurdeina”. ”Meidän
aikanamme yhä harvempi uskoo sellaiseen Jumalaan, joka on jokin olento”,
Häkkinen kirjoittaa.
Enemmistön mielipidekö siis on nyt se Jumalan ilmoitus, jolla Raamattu voidaan korvata?
Enemmistön mielipidekö siis on nyt se Jumalan ilmoitus, jolla Raamattu voidaan korvata?
Häkkinen
kaavailee artikkelissaan myös kirkkoa, joka on ”inklusiivinen”. Sellainen joka
ei ”lähtökohtaisesti sulje pois ketään ulkopuolelle”, vaan sen sijaan ”opettaa
hyväksymään erilaisuutta”. Paitsi tietysti ”naispappeuden vastustajia”, joiden
osalta Häkkinen ihmettelee: "Miksi ihmeessä naispappeuden vastustajien
annetaan vieläkin kieltäytyä yhteistyöstä tai järjestää omia, ”klassisen
kristinuskon” mukaisia messujaan?”
Häkkisen
Uusi Uljas Kirkko näyttäisi rakentuvan ”pehmeän despotismin” varaan, jossa
kaikki ovat tasavertaisia, mutta toiset ovat tasavertaisempia kuin toiset.
Inklusivistisessa kirkossa on oltava tilaa kaikille niille ”tiedostaville”,
jotka yksikantaan kieltävät tai torjuvat sen mitä Raamattu opettaa, mutta ei
niille ”taantumuksellisille”, jotka pitävät Raamatusta kiinni Jumalan
ilmoituksena.
Pahaa pelkään, että
”inklusivistiselle ja progressiiviselle” kirkolle
Jeesus on enää vain jonkinlainen myyttinen ”vahanenä”, joka voidaan
laittaa minkä tahansa nykyihmisen edistyksellisenä pitämän poliittisesti
korrektin agendan
nokkamieheksi, jotta homma saadaan näyttämään jotensakin
”kristilliseltä”.
Kuten
Häkkinen eri yhteyksissä on antanut ymmärtää ei ole mitään klassista
kristinuskoa, Jeesus ei ole Jumala, ei siinnyt neitseestä niin kuin Raamatussa
ja uskontunnustuksessa sanotaan, ei tehnyt ihmeitä, ei herännyt ruumiillisesti
kuolleista, eikä noussut minnekään taivaaseen. Irtisanoutuessaan julkisesti nyt
Raamatusta Jumalan sanana ei irtiotto kristinuskosta voisi enää olla
täydellisempi.
En
voi olla ihmettelemättä miksi Häkkinen haluaa vieläkin olla pappi?
4 kommenttia:
Ehkä Häkkisen virkakäsitys ja näkemys kirkon funktiosta on erilainen...
Hyviä, perusteltuja kysymyksiä Pasilta. Ns. "rakkauden argumentti" onkin nykypäivänä noussut kirkollista päätöksentekoa sääteleväksi tekijäksi ohi Raamatun ilmoituksen.
Tilannettamme mutkistaa kuitenkin yhä enemmän se pluralismin muoto, joka tekee tuloaan teologiaan ja kristittyjen ajatteluunkin. Käytännössä se ilmenee teesinä (jonka tässä voisi esittää Pasillekin): "Mikä Sinä olet arvostelemaan toisen kirkkokunnan sisäisiä asioita, kun et itse kuulu sinne?" Tämän lausahduksen voi nimittäin kuulla tänään esim. helluntaipastorin suusta, kun on kyse kannanotosta evl. kirkon epäraamatullisuuksiin.
Meillä ei siis enää ole mitään yhteistä ilmoituspohjaa, jolta yhteisesti (vai pitäisikö sanoa, ekumeenisesti) voisimme tarkastella asioita. Jäljellä on vain tulkintaa, traditioita ja niiden soveltamista käytäntöön. Totuudesta on tullut kunkin kirkon sisäinen asia, johon ulkopuolisten ei ole lupa puuttua. Näin ovat uskonnollisten yhteisöjen edustajat yhteisesti päättäneet. Elämme kirkkofundamentalismin nousun aikaa. Kustakin kirkosta on tullut totuus niille itselleen. Jos Raamatun sana voi soveltuvin kohdin palvella ko. uskonnollista yhteisöä, niin sillä on elin- ja äänioikeus, muuten vaietkoon.
Edellisessä kommentissa jo mainitun uskonnollisen pluralismin näkökulmasta päästään varmaan lähimmäksi selitystä ongelmaan, miten tällainen epäjohdonmukaisuus on mahdollista - miten joku voi omaa älyllistä rehellisyyttään loukkaamatta toimia pappina, vaikkei itse usko Raamattuun Jumalan ilmoituksena, ja mikä on hänen ajattelutapansa ja motiivinsa.
Ajattelutavan lähtökohtana ei olekaan se, että yksi uskonto, esim. kristinusko, olisi totta. Tällaisten henkilöiden näkemys on, että mikään uskonto ei ole totuuden yksinomainen lähde, vaan kussakin kulttuurissa tietyt inhimilliset, henkiset, pehmeät itseisarvot, jotka tuovat vastapainoa itsekkyydelle, materialismille ja välinearvoille, on puettu kyseiselle kulttuurille sopivaan myyttiseen ja rituaaliseen pakettiin. Meillä se on kristinusko, jossain muussa kulttuurissa jokin toinen uskonto. Itse uskomusten sisältö on toissijainen. Olennaisia ovat arvot ja niiden ihmisiä ja yhteisöä jalostava ja ohjaava vaikutus, samoin kuin uskomusten toivoa tuova vaikutus sekä rituaalien järjestystä ja sisältöä tuova merkitys. Jos tällaiselta papilta tai toimijalta kysytään, onko kristinusko totta, hän jo lähtökohtaisesesti vastaa: ”On ja ei.” Se on totta sikäli, että se sisältää arvokasta opetusta; se ei ole totta sikäli, että se tulkitsee mahdollisesti todellisuuspohjaiset historian tapahtumat ja koko todellisuuden samalla tavalla myyttisesti kuin muutkin uskonnot.
Kristinusko antaa tällaiselle toimijalle hyödyllisiä käsitteitä: armo, rakkaus, anteeksiantamus, toivo. Toimiessaan pappina hän on mukana kulttuurisessa, vuorovaikutteisessa traditiossa ja tarjoaa ihmisille sitä eettistä sitältöä, emotionaalista tukea ja rohkaisua, mitä niin he kuin hän itsekin pitävät tärkeänä: ”Hyvyys voittaa. Elämä voittaa ja jatkuu jotenkin kuoleman jälkeenkin. Tee toisille sitä, mitä haluat itsellesi tekevän. Heikkoja tulee auttaa. Rakkaus on tärkeintä. Olemme kaikki samanarvoisia ja tärkeitä. Näin Jeesuskin opetti.”
Opin ja arvojen suhteen ollaan kuitenkin valikoivia. Niistä karsitaan pois syyllisyyteen ja ekslusiivisuuteen liittyvä särmä: synti, tuomio, pelastus yksinomaan Jeesuksen kautta, Jeesuksen ainutlaatuinen luonto ihmiseksi syntyneenä Jumalana, Raamatun erehtymättömyys, totuudellisuus, pyhyys, vanhurskaus. Kristinuskosta valitaan ne opetukset, jotka sopivat siihen arvo- ja elämänsisältöpakettiin, mikä katsotaan ongelmattomaksi, rakentavaksi ja kaikkiin yhtä lailla soveltuvaksi. Jos jokin ei sovi, se tulkitaan uudestaan tai hylätään.
Yhtenä toiminnan motiivina voi olla myös ideologian edistäminen vaikuttamalla sisältäpäin uskonnon opillisiin kysymyksiin ja eettisiin tulkintoihin esim. seksuaalietiikassa. Näin halutaan aktiivisesti muovata uskontoa etiikan kantajana ja kulttuuria mukailevana ja sitä hyödyttävänä instituutiona.
Tällaisessa viitekehyksessä pappi tuskin kokee toimintansa ristiriitaisena kristinuskon kanssa. Hän pikemminkin kokee täyttävänsä yksilöiden ja yhteisön kannalta tärkeää tehtävää, joka realisoituu kristinuskon käsitteiden ja perinteiden välityksellä - huolimatta siitä, että hän ei täytä Raamatun minimivaatimuksia edes kristityn nimen kantamiselle - uskoa Jeesukseen Kristukseen - puhumattakaan seurakunnan paimenena ja opettajana toimimisesta. Hänhän ei edes tiedollisella tasolla tunnusta Jeesusta ihmiseksi syntyneeksi Jumalaksi ja syntien sovittajaksi.
Ottamatta kantaa Häkkisen uskon laatuun ja asemaan Kristuksen edessä, tulee väistämättä mieleen muutama kirja: Sammeli Juntusen "Horjuuko kirkon kivijalka? (Kirjapaja, 2002), sekä Timo Eskolan tupletti "Ateistit alttarilla" (Perussanoma, 2005) ja "Antikristuksen apostolit" (Perussanoma, 2006). Kirkon sisäinen kehitys ajaa kirkon jakaantumaan, väistämättä.
Kiitos hyvästä blogista (kokonaisuudessaan)!
Lähetä kommentti