Pyhän maan arkeologinen aarrearkku

Lueskelin T. C. Mitchellin kirjaa Raamatun maiden merkittävistä arkeologisista löydöistä, joita voi ihastella Lontoon brittiläisessä museossa. Reilu 120 sivuinen kirjanen The Bible In The British Museum – Interpreting The Evidence (The British Museum Press, 2004) on sellaisenaan tutustumisen arvoinen muistutus siitä, että Raamattu kertoo todellisista ihmisistä ja tapahtumista, jotka ovat jättäneet jälkensä tähän maailmaan.

Kirjan johdantosanoissa Mithcell kuvailee miten Raamattua koskevassa tietämyksessä tapahtui suoranainen vallankumous 1800-luvulla. Sitä ennen akateeminenkin raamattututkimus oli lähes täysin ”nojatuolissa tapahtuvaa työskentelyä”, joka tapahtui ”käytännöllisesti katsoen eristyksistä muusta maailmasta,” Mitchell toteaa. Tämä oli tilanne vielä 1759, jolloin Lontoon brittiläinen museo avattiin yleisölle. 1800-luvulta lähtien tilanne on kuitenkin muuttunut dramaattisesti arkeologisten löytöjen myötä. Mitchell kutsuu käännettä “vallankumoukseksi”.

Puheessaan vastaperustetulle Raamatun maiden Arkeologiselle Seuralle (Society of Biblical Archaeology) tri Samuel Birch saattoi vuonna 1870 jo kertoa, kuinka Lähi-idän maaperästä oli kaivettu esiin esineitä ja dokumentteja, joista oli tunnistettavissa Raamatussa mainittujen heprealaisten ja assyrialaisten kuninkaiden nimiä: Omri, Ahab, Jeehu, Asarja, Menahem, Peeka, Hoosea, Hiskia, Manasse ja Tiglat-Pileser I ja II, Sanherib, Esarhaddon, Assurbanipal, sekä Egyptin Tirhaka ja syyrialaisten Benhadad, Hazael ja Resin.

Oma ehdoton suosikkini näistä nimilöydöistä liittyy Israelin kuningasajan sinettiin, jossa on teksti: “Baarukille, Neerian pojalle kuuluva”. Läheltä tarkasteltuna voi havaita, että sinettiin on painunut jopa sormenjälki! Kenen sormenjälki? Sitä on mahdoton sanoa. Nimi on kuitenkin selvä viittaus kuninkaan hovissa toimineeseen Jeremian kirjuriin: "...sitten luovutin lain ja määräysten mukaan sinetöidyn kauppakirjan sekä sen jäljennöksen Barukille, joka on Nerian poika..." (Jer. 32:11-12).

Mitchellin mainitsema “vallankumous” on jatkunut meidän päiviimme saakka eikä loppua ole näköpiirissä. Valotan seuraavassa lyhyesti eräitä itseäni tavattomasti kiehtovia löytöjä.

Tammikuussa 2007 Jerusalemin yliopiston tutkijat kertoivat ratkaisseensa 5000 vuotta vanhan egyptiläisen piirtokirjoituksen, joka oli löydetty Unas nimisen faaraon pyramidista, Saqqaran kaupungista. Vaikka teksti oli kirjoitettu egyptiläisin merkein, se oli sisällöltään seemiläistä kieltä, jota puhuttiin Kanaanin maassa lähes 2500 vuotta ennen Kristuksen syntymää. Teksti sisältää kanaanilaisia käärmeloitsuja, joita Libanonissa sijaitsevan muinaisen Bybloksen kaupungin papit toimittivat Egyptin hallitsijoille, koska niiden uskottiin suojelevan faaraoiden muumioita myrkyllisiä käärmeitä vastaan. Egyptiläisten käärmeiden pelko on raamatunlukijaa ajatellen erittäin mielenkiintoinen maininta. Se palauttaa mieleen ja taustoittaa mielenkiintoisella tavalla juuri Egyptin hoviin sijoittuvan kertomuksen Mooseksesta faraon luona: ”Mooses ja Aaron menivät faraon luo ja tekivät niin kuin Herra oli käskenyt. Aaron heitti sauvansa faraon ja hänen hoviväkensä eteen, ja se muuttui käärmeeksi. Silloin farao kutsui luokseen oppineet noidat, ja nämä Egyptin loitsijat tekivät taioillaan samoin: he heittivät kukin sauvansa, ja ne muuttuivat käärmeiksi. Mutta Aaronin sauva nieli heidän sauvansa.” ( 2 Moos.7:10–12).

Brittiläisen museon tutkijana toimiva assyrologi tohtori Michael Jursa onnistui vuonna 2007 tulkitsemaan ikivanhan babylonialaisen nuolenpääkirjoituksen. Vuonna 1920 Bagdadista löydettyyn savitauluun kirjoitettu dokumentti on päivätty kuningas Nebukadnessarin 12. Hallitusvuodelle (595 eKr.), eli 12 vuotta ennen Jerusalemin valloitusta (587 eKr.). Savitaulussa esiintyy nimi Nebu-Sarsekim, jonka sanotaan olevan hovin päällikkö. Sensaatiomaisen löydöstä tekee se, että aivan sama Nebukadnessarin hoviin liitetty nimi ja titteli mainitaan Jeremian kirjan luvussa 39, jossa kuvataan Jerusalemin valloitusta: "Juudan kuninkaan Sidkian yhdeksäntenä hallitusvuotena, sen kymmenennessä kuussa, tuli Babylonian kuningas Nebukadnessar kaikkine sotajoukkoineen Jerusalemin edustalle ja alkoi piirittää kaupunkia. Sidkian yhdentenätoista hallitusvuotena, neljännen kuukauden yhdeksäntenä päivänä, babylonialaiset tunkeutuivat Jerusalemiin. Kun kaupunki oli vallattu, Babylonian kuninkaan ylimmät miehet perustivat päämajansa kaupungin keskimmäiseen porttiin. Heidän joukossaan olivat Sin-Magirin käskynhaltija Nergal-Sareser, hovin päällikkö Nebu-Sarsekim, ja sotajoukkojen komentaja Nergal-Sareser" (Jer. 39:1-3) Nimi, titteli ja ajoitus täsmäävät täysin.

Piktän aikaa Jesaja 20:1 oli ainoa viittaus Assurin kuningas Sargoniin. Niinpä monet epäilivät tokkopa kyseistä kuningasta koskaan on ollutkaan. Hänestä kun ei ollut mitään mainintaa Raamtun ulkopuolelta eikä Raamattu anioana todisteena kelvannut patologisille epäilijöille. Sitten vuonna 1843 Paul Emile Botta löysi Sargonin rakentaman Dur-Sharrukinin palatsin rauniot nykyisen Khorshabadin alueelta Iranista. Alueella tehtiin siitä eteenpäin kaivauksia ja löytöjen perusteella Sargonista tiedetään tänä päivänä enemmän kuin yhdestäkään toisesta Assyrian kuninkaasta.

Arkeologien ns. minimalistiseen koulukuntaan kuuluva Thomas L. Thomson julkaisi 1990-luvun alussa kirjan, jossa hän pyrki todistamaan, ettei kuningas Daavidia koskaan ole ollut olemassa. Hänestä kun ei Raamatun mainintojen ohella ollut mitään näyttöä, Thomson perusteli. Vain jokunen viikko kirjan julkistamisen jälkeen arkeologit löysivät Tel Danista Israelista kiveen hakatun tekstin, jossa oli maininta Daavidin kuningasdynastiasta. Tämä pudotti pohjan täysin Thomsonin väitteeltä. Voisiko kirjan julkistaminen alkaa tämän synkemmissä merkeissä.

1 Sam 17 luvussa meille kerrtotaan mitten Daavid voitti Gatista kotoisin olevan Goljatin. Epäilijät ovat tietysti kauan pitäneet kertomusta Goljatista keksittynä. Kuinka ollakaan vuonna 2006 juuri muinaisen filistealaisen Gatin kaupungin kaivauksissa löytyi ruukunsirpale, johon oli kirjoitettu nimi “Goljat”! Toki on täysin mahdotonta todistaa, että nimi viittaa juuri Daavidin surmaamaan Goljatiin. Silti löytö liittää merkittävällä tavalla Goljat –nimen juuri filistealaisten Gatiin, ja tukee tältä osin epäsuorasti Raamatun kertomusta.

Mainitsen myös uuden testamentin puolelta pari esimerkkiä. Aikanaan Pontius Pilatuksen historiallisuus kyseenalaistettiin koska hänestä ei Raamatun lisäksi ollut juurikaan muita jälkiä. Mutta 1960-luvulla Kesarean roomalaisen teatterin kaivauksista löytyi kivipaasi, johon oli hakattu teksti: ”Pontius Pilatus Juudean prefekti”(kts. kuva). Jeesuksen tuominneen ylipappi Kaifaan luuarkku, jonka kyljessä luki vanhalla heprealla “Joosef Kaifaan poika”, löytyi Jerusalemista 1990-luvun alussa eräästä ensimmäisen vuosisadan juutalaisesta haudasta. Kaksi Jeesusta tuomitsemassa ollutta keskeistä uuden testamentin henkilöä – pakana ja juutalainen – on voitu vahvistaa Raamatun ulkopuolisista lähteistä.

Pyhän Maan arkeologinen vallankumous osoittaa meille vähintäänkin sen miten varomatonta on kyseenalaistaa Raamatun uskottavuus vetoamalla siihen, että tästä tai tuosta henkilöstä ei ole olemassa mitään Raamatun tekstien ulkopuolista näyttöä. Epäilijät ovat kerta toisensa jälkeen joutuneet huomaamaan olleensa väärässä ja Raamattu osoittautunut luotettavaksi. Toisaalta kristitty oppii sen, että hän voi levollisin mielin luottaa Raamattuun silloinkin, kun asiasta ei toistaiseksi ole sen ohella muita mainintoja. Uskomme saa aika ajoin ilahduttavalla tavalla vahvistusta “lapion todistuksen” kautta. Silti kristityn ei ole mitään syytä huolestua vain sen vuoksi, että jotain asiaa ei toistaiseksi ole kyetty todistamaan Raamatun ulkopuolisista lähteistä. Pyhän maan arkeologista aarrearkkua ei ole ammennettu läheskään tyhjiin. Jumalalla on varmasti vielä myös ässiä hihassa.

-------

Mistä kertoo ateistien tunneperäinen retoriikka?

Sain loman alla käsiini Tapio Puolimatkan uusimman tiiliskiven Tiedekeskustelun Avoimuuskoe – mitä tapahtuu kun tunnettu teisti esittelee ateistifilosofin kriittisiä näkemyksiä valtakunnan suurimmassa lehdessä? (Uusi Tie, 2010). Minulla on vielä aikaisemmatkin Puolimatkan kirjat kesken.

Tästä lähes 550-sivuisesta järkäleestä voi silti hyvinkin tulla Puolimatkan tähän mennessä myydyin teos.

Tämä arvioni johtuu siitä, että, siinä määrin kun olen ennättänyt uutta kirjaa lukea, Puolimatka vastaa nyt aiemman tuotantonsa herättämään keskusteluun. Tämä ote tekee kirjasta mielenkiintoisen, kirjoitustyylistä vähemmän abstraktin ja vähemmän teoreettisen, enemmän vuoropuhelunomaisen ja käytännönläheisemmän. Vaikka kirjassa on paljon aiemmista osista tuttuja asioita, ne avautuvat ihan toisella tavalla vastauksina konkreettiseen palautteeseen. Siksi niidenkin, joilla ei aivan filosofinen kunto ehkä riittänyt aiempien teosten sisäistämiseen kannattaa tutustua nyt käsillä olevaan kirjaan.

Otan tähän yhteyteen pienen välähdyksen kirjan alkupuolelta, jossa Puolimatka pohtii ateististen vastaväittäjien tunteenomaista retoriikkaa. Puolimatka kertoo eräästä väittelytilaisuudesta, jossa hänen vastaväittäjänsä luonnollisesti oli eri mieltä peruskysymyksistä:

Vastaväittäjäni mukaan ”Puolimatka yrittää uskonkiihkossaan epätoivoisesti naamioida valheen totuudeksi”. Puolimatkan tarkoituksena on ainoastaan ”sekoittaa” kuulijoita. Hänen luentonsa on ”täydellinen satutunti”, ”pelkkää propagandaa”, ”pelkkää valehtelua”, ”pelkkää petosta”, ”järjellä käsittämätöntä”. Hän edustaa ”kritiikitöntä fundamentalistista uskoa” ja ”hölynpölyä”. Hän tekee työtään kavalasti ”savuverhon suojassa” puhuen kriittisestä ajattelusta, vaikka tarkoituksena on johtaa ihmisiä sokeaan uskoon. Usko Jumalaan ”perustuu pelkälle valheelle ja petokselle”. Se saa voimansa sokeasta auktoriteettiuskosta, joka ei salli kyseenalaistamista eikä järkiperusteita. Usko Jumalaan on vaarallista ja perverssiä taikauskoa, joka on uhka paitsi tieteelle, myös koko ihmiskunnalle. ”Eri uskonlahkojen appit pelkäävät luonnontieteen edistymistä kuten noidat pelkäävät päivänvalon tuloa ja katsovat karsaasti kohti tulevaa sanansaattajaa, joka ilmoittaa, minkälaisen petkutuksen varassa heidän elantonsa on.” ”Kristillinen oppi on perverssein ihmiskuntaa valaissut järjestelmä.” ”Oikeiden tiedemiesten on totisesti karkotettava taikausko ja sen harhaoppiset levittäjät”. ”Järjen valoa ei saa päästää sammumaan”. ”Uskonto ansaitsee minulta ainoastaan pilkkaa.” (s. 16)

Melkoista vuodatusta. Mahtoiko tuosta enää jäädä mitään sanomatta. Tällöin nousee kuitenkin väistämättä mieleen kysymys, jonka Puolimatka esittää heti edellisen kappaleen perään – mielestäni täysin oikeutetusti:

Olisiko näistä kommenteista pääteltävä, että on olemassa vahvat älylliset perusteet sulkea Jumala tieteen ulkopuolelle, vai ettei tällaisia järkiperusteita ole? (s. 16)

Naulan kantaan. Puolimatka jatkaa:

Vahvat mielikuvat ja tunteenomaisten mielikuvien varaan rakentuva retoriikka eivät aina kerro vakuuttavista järkisyistä. Joskus ne kertovat järkisyiden puutteesta. (s. 16)

Niin totta, niin totta. Voimakkaaseen tunneviestintään joutuvat turvautumaan ne, joilla ei ole kunnollisia perusteita näkemyksilleen. Allekirjoittanutkin on saanut osansa vastaavanlaisesta rähjäämisestä. Joskus tälläkin blogilla. Mieleeni tulee vaikkapa aikanaan Jokela-kolumnistani syntynyt palautevyöry. Jos sen tarkoituksena (esim. "ampuisit ittes...") oli osoittaa, että ateismi kykenee kasvattamaan hyvätapaisia ja korkean moraalin omaavia nuoria, niin palautteesta, joka lähinnä muistutti muhammed-pilakuvien aikaansaamaa reaktiota, sitä oli vaikea päätellä.

Maailmalla on enenevässä määrin havahduttu sille, että ns. uus-ateismi on älyllisesti huteralla perustuksella, koska se ei ole kyennyt tarjoamaan uusia ja parempia argumentteja ateistmin puolesta. Teistinen argumentointi sen sijaan on mennyt selvästi eteenpäin. Niinpä värikäs ateistinen retoriikka pyrkii korvaamaan filosofisen argumentoinnin puutteita. Joku onkin sanonut, ettei uusateismissa ole argumenttien tasolla mitään uutta. Uutta on lähinnä uusi asenne. Tuloksena on ollut lähinnä ateistinen uskontovastainen vihanlietsonta. Oma positiivinen sisältö puuttuu, kuten tutkija Ilse Paakkinen Hesarin vieraskynä palstalla kirjoitti.

Puolimatka on saanut aiemmista kirjoistaan paljon asiallista ja haasteellista palautetta lehti- ym. kirjoitusten muodossa. On erittäin kiinnostavaa lukea uudesta kirjasta Tiedekeskustelun Avoimuuskoe, mitä 30 vuotta näidenkin kysymysten parissa työskennellyt kristitty ammattifilosofi vastaa kriitikoilleen. Kirja on hintansa väärtti.