Uskon ja järjen suhde on joidenkin mielestä kuin huono avioliitto: Kumpikin kuvittelee aina olevansa yksin oikeassa. Eihän siitä voi seurata kuin pahaa mieltä.On niitä (jopa uskovien joukossa) joiden mielestä uskolla ei ole mitään tekemistä järjen kanssa. Kaikki analyyttinen ymmärryksen etsiminen uskon asioissa on tuomittavaa "järkeilyä" tai "järkeisuskoa". Samoin ei-uskovilla voi olla järjen ja uskon suhteesta virheellinen kuva: Usko on järjenvastaista - uskomista siitä huolimatta (tai peräti sitä vastoin) mitä järki ja ymmärrys sanovat.
Tällainen vastakkainasettelu, vaikkakin harmittavan yleinen, on keinotekoinen ja aiheutta turhaa kitkaa keskusteluihin ja hengelliseen elämään.
Uskovien on syytä havahtua oivaltamaan, että kristinuskossa ja käytännön hengellistä elämää ravitsevassa ja ohjaavassa raamatullisessa teologisessa on paljon mikä perustuu terveeseen järjen käyttöön - järjen, jonka Jumala on meille antanut. Paavali sanoi korinttolaisille: "Älkää olko lapsia ymmärrykseltänne, vaan pahuudessa olkaa lapsia; mutta ymmärrykseltä olkaa täysi-ikäisiä" (1 Kor. 14:20). Ei-uskovien on puolestaan hyvä tiedostaa, että rationaalisuus lepää uskon varassa ja perustuu siihen. Uskoa aistihavaintojen luotettavuuteen tai siihen, että maailma on rationaalisesti jäsentyvä ja järjellä tutkittavissa ja tavoitettavissa ei voida todistaa millään tutkimustuloksilla - se on omaksuttava kaiken järjellisen tutkimisen lähtökohdaksi. Usko maailman rationaaliseen luonteeseen edeltää kaikkea rationaalista ja järkiperäistä tutkimista ja todisteisiin vetoamista.
Olen omaan kristilliseen elämääni ja ajatteluuni vuosien varrella saanut paljon menneen ja nykyisen ajan reformoidun, kalvinistisen-evankelikaalisen teologian edustajilta (Jonathan Edwards, Arthur Pink, Chares Spurgeon, J.I. Packer, Martyn Lloyd-Jones etc.). Olen aina ihastellut näiden henkilöiden juurevaa raamatun tuntemusta, jossa yhdistyy pyrkimys ymmärtää asioita perusteellisesti.
Yksi reformoidun teologian korostuksista onkin ollut se, että Jumala lähestyy ihmistä aina järjellisenä olentona - ymmärryksen välityksellä, eikä koskaan sitä ohittaen. Edes predestinaatio ei ohita ihmisen ymmärrystä. Siksi vaikkapa luterilaisen teologian isä Martti Luther sanoi tärkeässä predestinaatiota käsittelevässä kirjassaan Sidottu Ratkaisuvalta, että "Jumala ei näet luonut taivasta hanhille".
Olen aika ajoin lueskellut hissukseen eteenpäin yhden edesmenneen legendaarisen reformoidun opettajan, Lontoon Westminster Chapelin paimenen Tri Martin Lloyd-Jonesin (1889-1981) kirjaa Joy Unspeakable - The Baptism and Gifts of the Holy Spirit (Kingsway, 1995), jota lämpimästi suosittelen jokaiselle kirjan otsikon aihepiiristä kiinnostuneille. Lloyd-Jones selvittää eräässä kohdassa mainiosti järjen ja uskon suhdetta. Vaikka hän asiayhteydessään puhuu nimenomaan hengellisten ilmiöiden koettelemisesta hänen sanansa soveltuvat yleisellä tasolla valaisemaan muutenkin uskon ja järjen käytön välistä suhdetta reformoidusta näkökulmasta:
Kukaan ei tule kristityksi järkeilemällä, pelkällä älyperäisellä ponnistelulla saavutetun ymmärtämisen kautta. Emme koskaan voi ”järkeillä” itseämme kristityiksi. On totta, että emme tavoita totuutta emmekä pääse sisälle Jumalan valtakuntaan älyllisten prosessien kautta. Silti on tärkeää muistaa, että kristinusko ei ole järjenvastaista tai irrationaalista – ei koskaan! Et voi järkeillä itseäsi kristityksi, mutta kristityksi tultuasi huomaat, että se on mitä järkevin ja rationaalisin asia mitä voi olla.Reformoidussa ajattelussa on mielestäni osattu säilyttää asianmukainen ja terve tasapaino sekä rakentava vuorovaikutus järjen ja uskon välillä. Usko ja järki ovat kuin lentokoneen kaksi siipeä. Ne eivät kilpaile keskenään, vaan kantavat yhdessä.
Missään vaiheessa meidän ei siis tule tarkoituksella hylätä intellektiämme. Missään Raamatussa ei ole kehotusta sellaiseen. Raamattu ei missään rohkaise meitä hylkäämään ajattelua, tyhjentämään mieltämme ajatuksista ja siten antautumaan muille voimille.
Kuinka meistä sitten tulee kristittyjä? Näin se tapahtuu: Pyhä Henki valaisee ymmärryksen. Hän ei tee meistä kristittyjä ymmärryksestämme riippumatta. Sen sijaan hän nostaa meidän ymmärryksemme korkeammalle tasolle. Järjen käytössä ei ole mitään väärää, paitsi että järkemmekin on synnin turmelema ja siksi järki ei koskaan voi tehdä meistä kristittyjä tai tuoda meitä sisälle Jumalan valtakuntaan.
Mutta Henki voi kohottaa mielen ja järjen. Kukaan ei pelastu vastoin järkeä ja ymmärrystään – ei milloinkaan! Pikemminkin meidän ymmärryksemme ja järkemme tehdään kykeneviksi ymmärtämään totuus, jonka aiemmin olemme torjuneet. ”Mutta luonnollinen ihminen,” sanoo Paavali, ”ei ota vastaan sitä mikä Jumalan Hengen on, sillä se on hänelle hullutus, eikä hän voi sitä ymmärtää, koska se on tutkisteltava hengellisesti.” Juuri niin. Mutta ratkaisu ei ole siinä, että on tehtävä älyllinen itsemurha, tai lakattava ajattelemasta. Eikä siinä, että tarkoituksellisesti ”antaudutaan” ja päästetää irti niistä kyvyistä, jotka Jumala on antanut.
Ratkaisu on siinä, että luotamme Hengen valaisuun ja ohjaukseen. Niin tehdessämme Pyhä Henki valaisee mielen. Kuten Paavali sanoo 1 Kor. 2:10: ”Mutta meille Jumala on sen ilmoittanut Henkensä kautta, sillä Henki tutkii kaikki, Jumalan syvyydetkin.”
Asia on uskoakseni selvä. Yksin järki ei voi tehdä meistä kykeneviä tavoittamaan [pelastavaa] totuutta. Mutta Hengen kautta tuleva ilmoitus avaa sekä ymmärryksen että järjen käsittämään totuuden, riemuitsemaan siitä ja ottamaan sen vastaan.
-------------------------------
6 kommenttia:
Kukaan ei tule kristityksi järkeilemällä, pelkällä älyperäisellä ponnistelulla saavutetun ymmärtämisen kautta. Emme koskaan voi ”järkeillä” itseämme kristityiksi. On totta, että emme tavoita totuutta emmekä pääse sisälle Jumalan valtakuntaan älyllisten prosessien kautta. Silti on tärkeää muistaa, että kristinusko ei ole järjenvastaista tai irrationaalista – ei koskaan! Et voi järkeillä itseäsi kristityksi, mutta kristityksi tultuasi huomaat, että se on mitä järkevin ja rationaalisin asia mitä voi olla.
En ole koskaan pitänyt uskoa täysin irrationaalisena ja ei-järkevänä. Olin uskova nimenomaan siksi että mielestäni kristinuskossa on enemmän järkeä kuin monissa muissa uskonnoissa. Ja juuri se Jumalan henkilökohtainen tunteminen viehätti, että Jumalan voi oikeasti tuntea Jeesuksessa.
Uskoin että ihminen tarvitsee pelastusta Jeesuksessa...mutta sitten kävi niin että aloin kyseenalaistamaan asioita enemmän ja vähän eri näkökulmasta kuin ennen.
Oli enemmän tietoa asioista ja ymmärrystä maailmanmenosta. Ja näkemystä erilaisista ihmiskohtaloista.
Enpä usko että pystyn todella valaisemaan mitä tapahtui, mutta tällä hetkellä olen täysin toisessa maailmassa kuin joskus ennen. En koe että tarvitsisin ns. pelastusta Jumalassa. En vain oikein usko että maailmankaikkeus on luotu siten että Jeesuksen ristinkuolema olisi sen kaiken keskus.
Nykyään voin kyllä katsoa Raamattua, mutta sitä lukiessani tulee yleensä aina tunne ettei tämä voi olla lopullinen totuus.
Ja aina pitää muistaa että uskonnollinen usko on jotain muuta kuin tavallinen usko esim. oman aistitietonsa todenperäisyyteen. Toinen on totenapitämistä ja toisen ainakin pitäisi olla Jumalan yliluonnollinen lahja, niin kuin Raamattu sanoo.
Halusin tällä vain kertoa omalta osaltani että näinkin voi käydä.
Jos en jostain syystä ollut uudestisyntynyt, niin synnyttäköön Jumala minut uudesti vaikka NYT jos niin haluaa ja "valaiskoon ymmärrykseni". Olisi kiva tietää onko Jumala jotain muutakin kuin "voimavaikutukset".
Kaija
…sitten kävi niin että aloin kyseenalaistamaan asioita enemmän ja vähän eri näkökulmasta kuin ennen. Oli enemmän tietoa asioista ja ymmärrystä maailmanmenosta. Ja näkemystä erilaisista ihmiskohtaloista.
Elämän realiteetit kolhivat ja koulivat ajan oloon meitä jokaista ja itse kunkin uskoa tehden siitä enemmän elämän makuisen. Tuskinpa omakaan uskoni on sisällöllisesti tai muuten aivan samassa kuosissa kuin silloin kun uskoon tulin 28 vuotta sitten. Olen kyseenalaistanut, tarkastellut eri näkökulmista ja saanut enemmän tieto asioista ja ymmärrystä maailmanmenosta. Elämä opettaa nöyryyteen sen suhteen mitä luulee tietävänsä ja mitä todella tietää. Ehkä Jumala näin käyttää elämänvaiheitamme.
Nöyryyteen kuuluu sekin, ettei tee kyseenalaistamisesta itsessään ja omista tai toisten kohtaloista uutta maailmankatsomusta, jonka valossa arvioi todellisuutta ympärillään. Kärsimyksen kehässä pyöriminen voi tuntua siltä kuin kulkisi eteenpäin, jos vain kaari on tarpeeksi laaja. On uskallettava nostaa katse ylös, eteenpäin, ja astua ulos kehästä. Muuten kasvu ihmisenä pysähtyy. On uskallettava ajatella sitäkin vaihtoehtoa, että löytäminen on myös mahdollista ja luvallista. Etsiminen ja kyseenalaistaminen eivät ole itseisarvo, ainoastaan väline. Löytäminen vaatii uskallusta ja nöyryyttä.
Omat vastoinkäymiseni ja vastaan tulleet ihmiskohtalot, jotka ovat ajoittain saaneet kyseenalaistamaan joitakin elementtejä uskossani, eivät koskaan ole saaneet minua vakuuttuneeksi siitä, että skeptisyys ja loputon etsiminen tarjoaisi paremman tai nöyremmän tavan elää tätä elämää.
”Me olemme löytäneet sen, josta Mooses laissa ja profeetat ovat kirjoittaneet, Jeesuksen, Joosefin pojan, Nasaretista.”
Tietenkin elämän realiteetit kolhivat jokaista, se on selvä.
Mutta toisia enemmän kuin toisia.
Elämä opettaa nöyryyteen sen suhteen mitä luulee tietävänsä ja mitä todella tietää.
Näin on.
Nöyryyteen kuuluu sekin, ettei tee kyseenalaistamisesta itsessään ja omista tai toisten kohtaloista uutta maailmankatsomusta, jonka valossa arvioi todellisuutta ympärillään.
Luulenpa että juuri nöyryyttä minulle on opetettu elämäni aikana paljon enemmän kuin monille muille. Huolimatta siitä miltä sanomani asiat saattavat kuulostaa.
Mutta nöyryys ja asioiden tilaan alistuminen ei ole sama asia. Nöyryys ei välttämättä ole sitä että pitäisi kumarrella muka "parempien" ihmisten edessä, tai omaksua jokin traditioiden mukainen nokkimisjärjestys. Uskoni absoluuttiseen tasa-arvoon ihmisten kesken (huolimatta siitä onko Jumalaa vai ei) on edelleen järkähtämätön.
Kärsimyksen kehässä pyöriminen voi tuntua siltä kuin kulkisi eteenpäin, jos vain kaari on tarpeeksi laaja. On uskallettava nostaa katse ylös, eteenpäin, ja astua ulos kehästä.
Mutta koko elämäni olen jopa tietoisesella tasolla pyrkinyt kehittämään itseäni pois vahingollisista "kehistä", itselleni vain tuo kehästä pois astuminen merkitsi uskon jättämistä.
On uskallettava ajatella sitäkin vaihtoehtoa, että löytäminen on myös mahdollista ja luvallista. Etsiminen ja kyseenalaistaminen eivät ole itseisarvo, ainoastaan väline. Löytäminen vaatii uskallusta ja nöyryyttä.
Koko elämä on muutosta. Kaikki on alituisesssa liikkeessä, halusi sitä tai ei. Tärkeintä on hyväksyä oma kuolevaisuutensa ja ymmärtää katsoa asioita "ikuisuuden" kannalta (uskoi tai ei uskonut kuolemanjälkeiseen elämään). En nyt voi sanoa että olisin kaikkea tätä sisäistänyt, mutta yrittänyt olen monta vuotta.
Ja kyseenalaistaminen ei tietenkään ole mikään itseisarvo. Mutta kun huomaa, että ei pysty enää uskomaan/ottamaan todesta dogmeja, niin parempi sitten olla uskottelematta itselleen että uskoo, jos ei todellakaan usko.
Ihmisen joka on täysin rehellinen itselleen, on helppo olla rehellinen muille. Ja ihminen joka on rehellinen siellä, missä olisi hänen oman etunsa mukaista valehdella, omaa luultavasti enemmän rohkeutta kuin muut.
Courage is resistance to fear, mastery of fear - not absence of fear. -- Mark Twain
Onpa antoisaa ja avartavaa keskustelua... Viisautta ja ymmärrystä avartavaa. Tässä taas yksi rikastuttava ilmentymä siitä, miten paljon Luoja voi sisällyttää yhteyteen, keskusteluun, jakamiseen. Henkilökohtaisesti koen omat ajatukseni töksähtäviksi, joten antoisaa lukea jotain hienovaraisempaa. Toivon etten loukkaa ketään tyylilläni.
Kaijan ajatukset ovat puhuttelevia. En koe että osaisin mitään sinänsä asiapitoista lisätä, mutta joitain intuitiivisia ajatuksia tuli mieleen. "En vain oikein usko että maailmankaikkeus on luotu siten että Jeesuksen ristinkuolema olisi sen kaiken keskus." Tähän en minäkään usko. Uskon sen sijaan että maailma luotiin rakkaudesta ja rakkauden tähden.
Miksi asiat sitten ovat menneet kuten ovat menneet, on toisenlainen kysymys. Uskon että Jumalan iankaikkiseen liittouskollisuuteen kuuluu tinkimätön sovinnon etsiminen. Siksi oli risti, siksi Jeesus suostui omasta vapaasta tahdostaan alas taivaallisesta asemastaan elämään haavoittuvan ihmisen elämää. Ihmiskunta ei yksinkertaisesti kyennyt ratkaisemaan kuilua itsensä ja Jumalan välillä. Jumala ei koskaan ole lakannut, eikä lakkaa välittämästä. Max Lucado on viisaasti kieteyttänyt: "Eivät naulat Jeesusta ristillä pitäneet, rakkaus piteli" Hän joka oli mukana luomisessa ja joka kolmen päivän päästä murtautui ihmeellisen Pyhän Hengen ympäröimänä kuolleista pysyi ristillä. Hän antoi koko inhimillisen olemuksensa ottaa itseensä koko ihmiskunnan kivut ja rikkomukset ja pysyi ristillä. Ristikuolema ei ole maailmakaikkeuden keskus, mutta rakkaus ja sovituksen mahdollisuus on. Ikiaikojen Jumalan idea.
Siksikin ehkä selvittämättömät, sovittamattomat asiat ihmisten kesken niin kaihertavat ja aiheuttavat joko tiedostettua tai tiedostamatonta pahaa oloa. Koska sovinto on luojan idea.
Muistan jonkun sanoneen, että valistuksen aikana ihminen kasvoi aikuisuuteen. Minusta ei. Näin yksinkertaisena ihmisenä ajattelen, että tuolloin jumiuduimme teini-ikään: "Minä tiedän paremmin kuin isi"
Voimme pitää kasvomme kohti Luojaamme tai kääntyä jonnekin verhon taakse. Hän ei silti lakkaa olemasta ja tarjoamasta rakkauttaan.
Kaksi Raamatun hahmoa ovat ainakin itselleni antaneet ajoittain voimaa: Job, joka mielettömien kärsimystensä jälkeen sanoi Jlasta: "nyt on silmäni sinut nähnyt" ja Johannes, joka sai nojata Herran sydäntä vasten, jotta koki olevansa rakastettu.
Hylkääminen ja selän kääntäminen ei kuulu taivaallisen Isän ominaisuuksiin. Kärsimys maailmassa ei ole pois selitettävissä, mutta oikea suhtautuminen siihen antaa suojaa sen edessä ettei lohduttomuus tai katkeruus pesiydy sydämeen. Aina on olemassa jokin Jumalan ulospääsytie. Vaikkei sitä myrskyn keskellä ehkä näekään.
Tuo Lutherin hanhivertaus nosti mieleen yhden vertauksen hanhilaumasta: "Hanhet kannustavat johtajaansa, jotta auran keulassa lentävät jaksavat pitää nopeutensa yllä. Jos joku hanhista ei pysy tahdissa sairastumisen tai metsästäjän luodin takia, kaksi hanhista laskeutuu sen tueksi, kunnes se toipuu tai kuolee." (löytyy kokoelmasta Hedelmäsalaattia, Sley-kirjoja)
Oma kysymykseni on, olenko kannustanut riittävästi, olenko pysähtynyt, kun joku on kaivannut tukea. Eli olenko elänyt todeksi sitä sovitusta, josta jatkuvasti saan olla osallinen. En ole. Ja silti on armo. On se ihmeellistä. Ei halpaa ja välinpitämätöntä armoa, vaan todellista rakkautta kaiken kipeän ja vajaavaisen keskellä. Siksi pyydän, että Jumalan käsittämätön rakkaus antaa voimaa ja näkökykyä olla seuraavan kerran tarkempi.
Voikaa hyvin kaikki :)
"En vain oikein usko että maailmankaikkeus on luotu siten että Jeesuksen ristinkuolema olisi sen kaiken keskus." Tähän en minäkään usko. Uskon sen sijaan että maailma luotiin rakkaudesta ja rakkauden tähden.
Kristityn on, ollakseen kristitty, pidettävä Jeesuksen ristinkuolemaa kaiken keskipisteenä.
Jumala tiesi jo ennen luomisensa aloittamista miten koko juttu tulisi menemään, mutta siitä huolimatta päätti luoda.
Jumalan mielestä siis kärsimyksen ja ristinkuoleman täytyy olla jollain tapaa oikein ja kohtuullista.
Jumala halusi maailman, jossa täysin järjetön kärsimys on mahdollista.
Ja Jumala tiesi että Helvetti tulisi olemaan kansoitettu.
Jos katselee Raamattua tältä kannalta, niin siinä ei ole järjen hiventäkään.
Tämä oletettavasti "rakastava" Jumala varta vasten halusi miljoonien ihmisten kärsivän luodessaan heidät. Kaikkivaltias ei voi puolustaa itseään millään, paitsi sillä, että kaikkivaltiaalla on tietenkin valta tehdä ihan mitä tahansa. Määritellä hyvä ja paha. Ehkä Jumalasta on hauska nähdä ihmisten palavan Helvetissä.
Muistan jonkun sanoneen, että valistuksen aikana ihminen kasvoi aikuisuuteen. Minusta ei. Näin yksinkertaisena ihmisenä ajattelen, että tuolloin jumiuduimme teini-ikään: "Minä tiedän paremmin kuin isi"
Aikamoinen yksinkertaistus.
Ja jos olet kristitty, niin sinun pitäisi ajatella että ihminen sanoi tuon jo haukatessaan sitä proverbiaalista omenaa.
Raamatusta nouseva "järki" ei havaintojeni mukaan kohoa kovinkaan korkealle, vaan pitää yllä aika mustavalkoista ihmiskuvaa, jonka melko helposti havaitsee olevan täysin pihalla siitä mitä ihmisluonto oikeasti on.
Minulla on ainakin ihanan vapautunut olo kun ei tarvitse välittää jostain "Jumalasta".
Kaija
"Kristityn on, ollakseen kristitty, pidettävä Jeesuksen ristinkuolemaa kaiken keskipisteenä."
Ristinkuolema ilman ylösnousemusta ei ole kristinuskon ydin.
"Jumala tiesi jo ennen luomisensa aloittamista miten koko juttu tulisi menemään, mutta siitä huolimatta päätti luoda."
Tämä näyttää järkiperäiseltä selitysyritykseltä täyttää Jumalan olemukseen sisältyviä mysteerejä.
Ehkä Jumala tiesi/tietää monenlaista ennalta (meidän inhimilliseltä ymmärrystasoltamme) Hän on silti jättänyt puuttumatta ihmisen vapaaseen tahtoon. Rakkaus ilman vapautta rakastaa takaisin ei liene rakkautta. Siitä puuttuu elämä, liikkuvuus ja virta. Liikkeesä on aina riski että se menee ei-toivottuun suuntaan tai saa ennakoimattomia muotoja.
"Jumalan mielestä siis kärsimyksen ja ristinkuoleman täytyy olla jollain tapaa oikein ja kohtuullista."
Kolminaisuusopin mukaisesti Jumala kärsi itse kärsimyksen, jota kukaan muu ei olisi kestänyt. Kukaan ihminen ei voi enää sanoa, että olisi olemassa pahuutta ja tuskaa, jota Jumala itse ei olisi pitänyt nahkansa sisällä.
"Ehkä Jumalasta on hauska nähdä ihmisten palavan Helvetissä."
Ehkä maailmankaikkeudessa on ollut muita sadisteja kuin Jumala. Hän vain saa syyt niskoilleen.
"jumiuduimme teini-ikään: 'Minä tiedän paremmin kuin isi'
Aikamoinen yksinkertaistus.
Ja jos olet kristitty,..."
Yksinkertaistus se onkin. Ei edes teinitasoa, vaan infantiili valistusajan turhentaminen. Olenkin hyvin naivi ihminen. Kristillisyyttäni en määrittele minä itse. Jeesuksen mielipiteellä on väliä. Usein ihmistenkin, mutta heidän määritelmänsä ei ole lopullinen totuus.
"Minulla on ainakin ihanan vapautunut olo kun ei tarvitse välittää jostain 'Jumalasta'."
Aavistelen ymmärtäväni. On raskasta, ahdistavaa ja vangitsevaa yrittää ymmärtää, määritellä Jumalaa. Ikäänkuin tarkkailla häntä millainen hän on, että tietäisin kuinka kuuluu käyttäytyä jotta olisi turvallista, jotta saisin hyväksynnän ja lepotilan. Ettei sitten tulisi enää mitään sivallusta takavasemmalta kun en olekaan osannut olla oikein. Nämä ovat siis vain omia heijastumia, eivät oletuksia kenenkään muun elämästä.
Jumalan hyvyys on melko käsittämätön juttu. On suurta armoa ja melkoinen ihme, että uskon sen olevan totta. Minusta riippumattomista syistä.
Lähetä kommentti