lauantai 25. elokuuta 2007

Jumala sovitti!

Evankeliumi Jeesuksesta on riemastuttava asia. Lukiessani ties kuinka monetta kertaa Paavalin 2 Kor. 5:18 jaetta oivalsin vanhan totuuden kuin olisin törmännyt siihen ensimmäistä kertaa:


"Mutta kaikki on Jumalasta, joka on sovittanut meidät itsensä kanssa Kristuksen kautta" (RK -38).


Kaikki on Jumalasta
Kristinuskon - niin sanotaan - erottaa muista uskonnoista se seikka, että siinä Jumala lähestyy ihmistä. Jumala tavoittaa ihmisen. Suunta on ylhäältä alas. Muut uskonnot sen sijaan ovat ihmisen yrityksiä tavoittaa Jumala. Suunta on alhaalta ylös. Evankeliumi on jumalakeskeinen - teosentrinen. Ei ihmiskeskeinen - antroposentrinen. Evankeliumi perustuu siihen, mitä Jumala tekee. Ei siihen, mitä ihminen tekee. Ihminen, joka etsii omantunnonrauhaa ei voi sitä löytää katsomalla itseensä ja omiin tekoihinsa.
Jumala on sovittanut meidät itsensä kanssa
Oli pakko hieraista silmiä. Luin tämän alkutekstistä. Edellinen kirkkoraamattu (-38) kääntää jakeen erinomaisen hyvin.* Kyse on Jumalasta, joka on sovittanut meidät itsensä kanssa.

Filosofoidaanpa hiukan taustaksi. Eikö olekin niin, että rikkoneen osapuolen tehtävä on suorittaa sovitus rikkomuksestaan? Jos olen varastanut, on velvollisuuteni palauttaa ja/tai korvata varastamani tavara sille, jolta olen sen varastanut. Rikkomuksen myötä osapuolten välille syntyy - ja näin se on jos vähänkin asiaa ajattelee - eräänlainen "velkasuhde", jossa "velkojalla", joka on se osapuoli, jota vastaan on rikottu, on luonnollinen oikeus vaatia vahingonkorvaus suhteen normalisoimisen edellytyksenä. Sitä vaatiessaan hän ei tee mitään väärää. Se on hänen luonnollinen oikeutensa. Hän voi halutessaan antaa anteeksi ja katsoa velan kuitatuksi, jos joku toinen vaikkapa suorittaa vaaditun maksun velallisen puolesta. Mutta periaatteessa hänellä ei ole mitään velvollisuutta antaa anteeksi, eikä hän tee mitään väärää jos päättää vaatia hyvitystä (nyt emme puhu siitä mitä evankeliumi muuten opettaa anteeksiantamuksesta kristittyjen kesken). "Velallisella", joka on se osapuoli, joka toiminnallaan on rikkonut toista vastaan, on puolestaan velvollisuus suorittaa asianmukainen vahingonkorvaus suhteen normalisoimiseksi. Koska hänellä tällainen velvollisuus on, ei ole mitenkään hämärää tai paheksuttavaa sinänsä vaatia sellaista korvausta häneltä. Jos vahingonkorausta ei tapahdu, osapuolten välinen suhde on vahingoittunut ja poikki. Näin se yhä menee suomalaisessa oikeuskäytännössäkin. Rikos sovitetaan, joko maksamalla sakkoa tai vankeudella, jolloin rikkomuksen tekijän "velka" yhteiskunnalle tai rikoksen kohteeksi joutuneelle on kuitattu maksetuksi. Hän voi jälleen palata normaaliin kanssakäymiseen muitten kanssa yhteisön täysivaltaisena jäsenenä.

Mitä haluan tähdentää on, että velvollisuudet ja oikeudet ovat vaatimuksiin nähden rikkomuksen osapuolilla luonnostaan erilaiset. Rikkoneen osapuolen velvollisuus on suorittaa sovitus sovinnon edellytyksenä. Hänellä ei ole mitään moraalista oikeutta vaatia rikkomuksensa painamista villaisella. Rikotulla osapuolella (huono ilmaus, myönnän) sen sijaan on luonnollinen moraalinen oikeus vaatia korvausta, sovitusta, sovinnon edellytyksenä. Tässä vaatimuksessa ei sinänsä ole mitään moitittavaa tai kummallista. Hänellä ei ole mitään velvollisuutta painaa rikkomusta villaisella, eikä sellaiseen velvollisuuteen siksi voida vedota, vaikkapa moraalisesti paheksumalla korvausvaatimuksia sinänsä (olettaen, että vaadittu korvaus on suhteessa tapahtuneeseen rikkomukseen - eli vanha Lex Talionis periaate, joka on kaiken oikeudenkäytännön perustana). Rikkomuksen tapahduttua voidaan teoriassa kyseenalaistaa vaaditun sovituksen kohtuullisuus, muttei itse sovituksen vaatimusta.

Näin oli myös vanhan liiton aikaan. Näille lähtökohdille perustui sovituskäytäntö Raamatussa.

Lyhyesti: Ihmisen tuli suorittaa Jumalalle sovitus synneistään: "Jokainen heistä suorittakoon [--] hengestään sovitusmaksun Herralle" (2 Moos. 30:12). "[K]unnes hän [--] on toimittanut itsellensä ja perheellensä ja koko Israelin seurakunnalle sovituksen" (3 Moos. 16:17). Piinehaan radikaali toiminta sai aikaan sovituksen syntiin langenneelle Israelille (4 Moos. 25:1-13). Vanhan liiton uhrikäytäntö perustui läpeensä sille ajatukselle, että rikkoneen osapuolen, eli ihmisen, oli sovitettava itsensä Jumalan kanssa. Ihminen rikkoi Jumalaa vastaan synneillään. Jumala edellytti sovitusta. Ihminen antoi Jumalan vaatiman korvauksen (uhrin, sovitusrahan tms.) ja suoritti näin sovituksen itsestään ja rikkomuksistaan Jumalalle.

Mutta miten ihmeessä voimme sovittaa itsemme Jumalalle, kun rikkomuksemme on rikkomus maailmankaikkeuden Luojan ja Herran mittaamatonta valtasuuruutta vastaan? Meidän syntimme eivät ole suuria ensi sijassa siksi, että ne ovat suuria syntejä. Niin sanotut pienetkin synnit ovat mittaamattoman suuria, koska Hän, ketä vastaan niillä rikotaan on mittaamattoman suuri Majesteetti. Mistä löydämme sovituksen, jonka arvo riittää sovittamaan ja poistamaan mittaamattoman suuret rikokset? Tämä oli vanhan liiton uhrien ongelma. Uhrien toistuva antaminen oli osoitus siitä, että jollakin tasolla ihmisen toimittama sovitus ei sittenkään ollut riittävä (Hebr. 10:1-4).

Kristuksen kautta

Evankeliumin riemullinen vastaus ihmisen katastrofaaliseen tilanteeseen on kahtalainen:

Ensiksi, Jumala itse suorittaa sovituksen meidän puolestamme. Me emme pysty sovittamaan itseämme Jumalan kanssa. Hän sovittaa meidät itsensä kanssa. Roomalaiskirjeessä Paavali sanoo Pyhässä Hengessä saman toisin sanoin: "Sillä mikä laille oli mahdotonta, koska se oli lihan kautta heikoksi tullut, sen Jumala teki, lähettämällä oman Poikansa..." (Room. 8:3). Sen Jumala teki. Mikä ihana totuus!

Toiseksi, Jumalan ratkaisu on Kristus, Jumalan Poika. Siinä on mittamattoman arvokas sovitusmaksu rikkomuksista Jumalan mittaamatonta herrautta vastaan. Kristus riittää, koska Jumala itse antoi Hänet meidän rikkomuksistamme. Näin Jumala on sovittanut meidät itsensä kanssa Kristuksen kautta. Kuten edellä jo viittasin Aabrahamin sanoihin vanhassa liitossa: "Jumala on katsova itselleen lampaan polttouhriksi". "Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!" sanoi Johannes Kastaja Jeesuksesta (Joh. 1:29).

Ajatus Jumalasta, joka on sovittanut meidät itsensä kanssa on tajuttoman radikaali. Meidän luonnollinen velvollisuutemme olisi ollut sovittaa itsemme Jumalan kanssa. Hän otti itse huolehtiakseen siitä, että Hänen oikeudenmukaisuutensa vaatima sovitus tulee täysin suoritettua. Niin kuin Aabraham sanoi Iisakille: "Jumala [itse] on katsova itselleen lampaan polttouhriksi, poikani." (1 Moos. 22:8).

Huomioi tarkkaan, että Paavali EI sano: Jumala sovitti itsensä meidän kanssamme. Jumala ei ole rikkonut osapuoli, eikä Hänen tarvitse sovittaa itseään meidän kanssamme. Asetelma on toisinpäin. Jumalalla ei tästä johtuen myöskään ole mitään velvollisuutta sovittaa meitä. Hänellä on täysi oikeus vaatia sovitusmaksua meidän synneistämme meiltä itseltämme. Me emme rikkoneina ole se osapuoli, joka voisi esittää Jumalalle vaatimuksia, aivan kuin Hän olisi tehnyt jotain väärää meitä vastaan ja olisi siksi meihin nähden velassa. Mikä ihana, siunattu tosiasia, että Jumala sovitti meidät itsensä kanssa! Hän, jota vastaan olemme rikkoneet itse suoritti vaatimansa sovituksen meidän edestämme. Kaiken takana on täytynyt olla Jumalan mittaamaton rakkaus, koska Hän teki meidän hyväksemme sellaista mitä Häneltä ei voida vaatia tai edellyttää.

Tämä ei ole vain abstraktia teologiaa. Kun ties kuinka monetta kertaa luin jälleen Paavalin sanat jakeessa 2 Kor. 5:18 ja oivalsin mitä Jumala oli tehnyt Kristuksessa, selittämätön rauha ja ilo tulvi sisälleni. Tämä totuus ei koske vain sitä hetkeä, jota monet kutsuvat "uskoontuloksi". Tämän turviin saa paeta kipeällä omallatunnolla silloinkin, kun huomaa kilvoittelunsa ontuvan, kun synnit ja perkele ahdistavat omaatuntoa. Jumala sovitti minut itsensä kansa Kristuksen kautta. Sen mitä Hän minulta vaati Hän itse kokonaan maksoi Golgatalla! Rangaistus oli jo Kristuksen päällä. Me saamme nauttia rauhasta Jumalan kanssa ja omassatunnossa (Jes. 53:5). Kristus riittää Jumalalle. Kristus riittää myös kristityn omalletunnolle. Kristus on asetettava perkelettä ja syyttävää omaatuntoa vastaan.

Ylistetty olkoon Jumala, Isä, joka on sovittanut meidät itsensä kanssa Kristuksen, Poikansa, meidän Herramme kautta!

-----

*Kriittinen kommentti ja jälkikirjoitus:

Olin jälleen kerran pettynyt vuoden -92 raamatunkäänöksen ratkaisuun, joka ilmaisee 2 Kor. 5:17 jakeen sanoin: "Kaiken on saanut aikaan Jumala [so far so good], joka Kristuksen välityksellä on tehnyt meidän kanssamme sovinnon..." Tämä latistaa alkukielen ilmauksen. Tuntuu kuin ottaisi lämpimästä kaapista siellä kauan seisoneen Coca Cola pullon - avatessa kuuluu vain laiska sihahdus. Sovitukseen sisältyy toki ajatus sovinnosta. Vuoden 92 käännöksestä välittyy helposti kuitenkin toisenlainen kuva, kuin alkukielestä ja sitä hyvin seuraavan vuoden -38 käännöksen sanoista. Paavali ei vain sano Jumalan tehneen sovinnon meidän kanssamme Kristuksen välityksellä. Ikään kuin Kristus toimisi kahden moraalisesti tasavertaisen osapuolen välisenä sovittelijana kuin Martti Ahtisaari Kosovon rauhanneuvotteluissa konsanaan. Kysymys ei ole vain Kristuksesta kahden osapuolen välittäjänä, vaan sovituksena, jota toisen osapuolen rikkomus välttämättä edellyttää, ja jota Jumalan oikeudenmukaisuus vaatii. Vuoden -92 raamatunkäännös hämärtää alkukielen datiivi-ilmauksessa selvästi esiintulevan sovituksen suunnan: Jumala sovitti meidät itsensä kanssa. Jumala tekee omalta kannaltaan katsottuna jotain erinomaista, johon Hänellä ei sellaisenaan ole moraalista velvollisuutta. Kristus ei ole kahden tasavertaisen osapuolen välittäjä, vaan sovitus, jonka Jumala itse antaa ihmisen puolesta, jolla ei muutoin ole mitään mahdollisuutta sovittaa rikkomuksiaan, saattaakseen ihmisen näin oman Poikansa välityksellä sovintoon itsensä kanssa. Tämä suunta korostuu jakeessa 19, jossa sanotaan, että "Jumala sovitti maailman itsensä kanssa". Jälleen suunta on selvä. Mutta senkin vuoden 92 käännös on pilannut ja latistanut: "Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa..." Voi että miten minua harmittaa tuo vuoden -92 lattea käännösratkaisu. Ei Jumalan tarvitse mitään sovintoa tehdä kenenkään kanssa. Ihmisen on tehtävä sovinto Jumalan kanssa! Eikä kysymys ole primaarisesti "sovinnosta" vaan siitä miten rikkomukset Jumalaa vastaan sovitetaan. Sovituksesta seuraa sovinto. Mutta mitään sovintoa ei ole ilman sovitusta. Mitä menettääkään se sukupolvi raamatunlukijoita, jotka ovat pelkästään vuoden -92 käännöksen varassa.

4 kommenttia:

"marjukka" kirjoitti...

Kiitos tästä raamatunkohdasta. Onkohan muitakin tällaisia kohtia, joita katsoisi suurennuslasin läpi ja avaisi meidän silmämme näkemään totuuden selkeästi.
Jumala on siis Pyhä ja täydellinen. Me epätäydelliset saamme Kristukseen turvaten omistaa Hänen täydellisyytensä ja siinä on pelastus. Me Hänen valittunsa saamme ylistää tästä täydestä sydämestä ja kiitos nousee taivaaseen kun avuttomana jään tähän toivoon. Lahja on täydellinen. Eikö siinä olekin kiittämistä!

marjukka kirjoitti...

Jos sovitus koskee kaikkia siis "sovitti maailman itsensä kanssa" se koskee kaikkia ihmisiä?
Meitä, jotka olemme tulleet Jumalan löytämiksi, emme löydä tietä Jumalan luo ellemme kuule siitä ihmeellisestä pelastuksesta, eikö niin. Kun Pyhä-Henki sitten saa meitä muuttaa, onkin kysymys jo hengen työstä meissä. Tarvitaan Sana. Omin ajatuksin emme sitä saavuta, pelastusta.
Nyt sitten odottaisin, että seurakunnassa kuulisin tätä Kristusta ja oikeaa julistusta syntien anteeksiantamuksesta tässä ja nyt Jeesuksen nimessä ja veressä. Kuulemmeko sitä? Enemmän "kuulen" oman paikan varmistamista miten milloinkin.Kuulenko tosiaan väärin? Sitähän se työelämä on kilpailua ja toinen toisessa virheiden etsimistä. Kukaan ei saa nousta edelle tai tulla esille toisia paremmin. Eikö tästä ole kokemusta? Entä nämä armolahjat niitähän ei seurakunnissa olekaan! Minä pelkään, että en löydä kovin hyvin tällaista seurakuntaa, jossa saa kuulla armon ääntä ja "oma ääni" jää taka-alalle. Toistensa kyttäily saisi jäädä. Metsäkö on kirkkoni?

Anonyymi kirjoitti...

Onneksi meillä on suomeksikin useia käännöksiä, kuten vielä tämä melkoisestikin yleisessä käytössä ollut vuoden 1938 Raamattu. Pidän uudesta käännöksestä enemmän, se on kielellisesti niin hieno ja helpommin ymmärrettävä, mutten todellakaan mitenkään väheksy aiempia käännöksiä. Koska moni asia herää todella eri tavalla henkiin kun tuntee molemmat tekstit.

Jumalalle kiitos joka tapauksessa siitä, että kielellämme on Raamattu ja vielä kolmen eri aikakauden käännöksenä. Ne ovat kaikki Jumalan sanaa.

Totuuden äänitorvi kirjoitti...

En tiedä mitä alkutekstejä sinä Pasi luet, mutta kun minäkin luen alkutekstejä samasta jakeesta, niin ilmenee, että Jumala EI sovittanut "maailman itsensä kanssa" vaan pikemminkin niin, että hän" sovitti maailman ITSELLEEN".

Kun Jeesus roikkui ristillä, siellä ei roikkunut Jumala, vaan Jumalan Poika. Jumala sovitti maailman itselleen, mutta ei "itsensä kanssa". Poika kuoli ja Jumala herätti hänet.

Koska Jeesus oli sitä mieltä että AINOASTAAN ISÄ ON TOTINEN JUMALA (Joh.17:1,3 ja Joh.5:44), ja vieläpä rukoili häntä, niin ei ole enää mitään järkeä sanoa ja opettaa, että Jumala sovitti maailman itsensä kanssa... varsinkin jos on olemassa vain yksi Jumala eikä kolme. Hän, isä, Jumala, sovitti maailman ITSELLENSÄ Jumalan Pojan kautta.

Tervetuloa oikasemaan mahdollisia harhojani nettiosoitteeseen www.kertokaa-totuus.com sillä en kait minäkään kaikessa oikeassa pysty olemaan :)