Homopareilla ei ole oikeutta kirkon siunaukseen

”Espoolaispappi pitää kiinni homoparien oikeudesta siunaukseen” otsikoi Helsingin Sanomat 25.7. perjantaina.

Yhteys-liikkeen aktiivi, rovasti Liisa Tuovinen, siunasi hiljattain samaa sukupuolta olevien rekisteröidyn parisuhteen. Tämä ei ollut ensimmäinen tapaus evankelis-luterilaisessa kirkossa, mutta poikkeuksellinen, koska ensimmäistä kertaa siunaaminen tapahtui seurakunnan tiloissa. Paikkana oli Espoon seurakuntayhtymän leirikeskus Hvittorpissa.

Tuovinen oli ollut yhteydessä Espoon piispaan, Mikko Heikkaan, koska piti sitä korrektina tapana toimia. Hesarin jutusta saa sellaisen vaikutelman, että Tuovinen ilmoitti seurakunnan tiloissa tapahtuneesta siunaamisesta jälkikäteen. ”Mieleeni juolahti, että lähetän Mikko Heikalle tiedon, että olen hänen alueellaan tehnyt tällaisen jutun,” Tuovinen sanoo.

Mitä ”korrektiuteen” tulee, niin eikö Tuovisen mieleen ”juolahtanut” kysyä asiaa piispalta etukäteen? Hän ei varmasti ole ollut tietämätön siitä miten vähintäänkin kiistanalaisesta toimituksesta on kysymys, ja varsinkin kun se toimitetaan seurakunnan tiloissa. Tuoviselta ei myöskään ole voinut mennä ohitse se tosiasia, että juuri Espoon piispa on homoparien asemaa pohtivan piispainkokouksen toimikunnan puheenjohtaja.

Kirkolla ei ole päätöstä homoparien siunaamisesta suuntaan taikka toiseen. Siksi ei myöskään kaavaa sellaista varten. Jos olen kirkollista päätöksentekoa oikein ymmärtänyt, niin kaiketi kirkon kanta näissä olosuhteissa on virallisesti kielteinen niin kauan kuin asiasta piispainkokouksen toimikunnan ehdotuksesta tehdään – Jumala varjelkoon – myönteinen päätös ja aletaan valmistella siunauskaavaa, kuten Ruotsin kirkossa. Ei siis voida vedota siihen, että kirkolla ei asiasta ole kantaa. Sillä on edelleen sama kanta, joka kirkolla on ollut jo ainakin 500 vuotta, jos lähtökohdaksi otetaan luterilainen uskonpuhdistus. Kanta on ollut sama ainakin 2000 vuotta, jos lähtökohdaksi otetaan kristillisen kirkon synty yleensä. Nimittäin kielteinen. Parhaillaan pohditaan olisiko tuota kantaa tarkistettava. Siihen saakka Tuovisen, ja muiden homoparien siunauksia suorittaneiden revisionistipappien toiminta on vastoin niin suomen evankelis-luterilaisen, kuin historiallisen kristillisen kirkon kantaa. Mistä ”korrektiudesta” Tuovinen siis oikein puhuu käyttäessään kirkon tiloja piispan tietämättä vastoin kirkon kantaa, ja vasta jälkeenpäin ilmoittaessaan, että on tehnyt ”tällaisen jutun”?

"Ihmisillä, jotka haluavat liittää rekisteröidyn parisuhteen juhlaansa uskonnollisen osion, täytyy olla siihen oikeus,” Tuovinen toteaa Helsingin Sanomissa. Mitä Tuovinen mahtaa tarkoittaa puhuessaan ”oikeudesta.” Miten niin ”täytyy olla”? Homopareilla on juridinen oikeus parisuhteen rekisteröimiseen. Siitä ei automaattisesti voida johtaa oikeutta hengelliseen siunaamiseen. Kirkkohan ei asiassa päätöstänsä ole vielä tehnyt, joten mitään kirkollista oikeutta ei ole olemassa, johon voisi vedota. Kristillinen kirkko on 2000 vuotta antanut uskonnollisen siunauksen ainoastaan a) kahden b) vastakkaista sukupuolta olevan henkilön, jotka c) eivät ole lähisukulaisia, parisuhteille. Tuovisen on siksi mahdotonta väittää, että edes kristillisen tradition perusteella ”täytyy olla” jokin ”oikeus” siunata homopareja kirkossa. Jos uskonnollinen siunaus voidaan antaa piittaamatta kriteeristä "b", pitäisikö myös sellaisten suhteiden, jotka eivät täytä kohtia "a" ja "c" saada liittää "uskonnollinen osio" juhlaansa? Raamattu puolestaan yhtäältä torjuu miesten sekä naisten homoseksuaalisen käyttäytymisen ja parisuhteet johdonmukaisesti syntinä niin vanhan kuin uuden testamentinkin puolella. Lisäksi se poikkeuksetta asettaa heteroseksuaalisen parisuhteen Jumalan tahdon mukaiseksi malliksi avioliitolle. Paavali opettaa, että homoseksuaalisesti elävät eivät peri Jumalan valtakuntaa ja Jeesuskin muistuttaa siitä, että Jumalan tahto on yhden miehen ja yhden naisen muodostama parisuhde. Mitkään hermeneuttiset silmänkääntötemput ja kikkailut eivät muuta tätä Raamatun ilmoitusta. Siksi ei ole mitään Raamatusta nousevaa oikeutta siunata homopareja kirkossa. Jos Tuovinen on rehellinen, hänen on myönnettävä toimineensa Espoossa vastoin oman kirkkonsa sekä Raamatun ja kaksituhatvuotisen kristillisen tradition kantaa.

Raamatun mukaan homoseksuaalinen käyttäytyminen ja eläminen homosuhteessa on syntiä. Tuovisella sen enempää kuin kirkollakaan ei Jumalan edessä ole oikeutta tai valtaa siunata syntiä. Ei minun, eikä toisten. Sillä on oikeus julistaa ”parannusta syntien anteeksisaamiseksi”. Mutta ei siunata syntiä.

Lopuksi, jos Heikka, ja muut piispat, eivät viimeistään nyt jyrähdä kaikella piispallisella arvovallalla, ja tuomitse Tuovisen provokatiivista sooloilua, osoittaa se kuinka kirkko on totaalisesti pudonnut kelkasta ja nostanut kädet pystyyn. Heikka on toistaiseksi vain todennut, että ”jos asiasta tehdään kantelu” se käsitellään. Jos? Eikö piispalta voisi edellyttää tässä tilanteessa suoraselkäisempää hengellistä johtajuutta?

Hiljalleen lähestytään pistettä, vedenjakajaa, jossa yksinkertaisesti on valittava poliittisen korrektiuden ja Kristuksen seuraamisen välillä, halutaanko olla ihmisille mieliksi vai olla Kristuksen palvelijoita. Myötäilijät menettävät pelin.