Abortti - Miksi ei?

Osallistuin kerran kristittyjen lääketieteenopiskelijoiden järjestämään keskustelutilaisuuteen Tampereella. Aiheena taisi olla uskon rooli julkisuudessa. Kaikkein antoisin keskustelu tapahtui kuitenkin suomalais-kansalliseen tyyliin itse tilaisuuden jälkeen kahvikupin äärellä. 

Päätoimittaja Leif Nummelan kanssa huomasimme istuvamme uteliaiden nuorten lääketieteenopiskelijoiden ympäröimänä vastaamassa heidän kysymyksiinsä abortista. He olivat selvästi joutuneet miettimään asiaa opintojensa vuoksi ja se tuntui juuri sillä hetkellä aidosti painavan eräiden mieltä.

Keskustelun edetessä mieleeni palautui valaiseva anekdootti, jonka olin lukenut Gregory Kouklilta. Siinä tiivistyy elämän puolesta –logiikan keskeisin eettinen periaate.

Abortin puolesta ja sitä vastaan voidaan esittää monenlaisia argumentteja. Tämä yksi eettinen näkökohta nousee ylitse muiden. Se on keskeisin näkökohta koko elämän puolesta –logiikan ymmärtämiseksi. Vastauksesta riippuu myös miten tulisi suhtautua kaikkiin muihin abortin puolesta esitettyihin argumentteihin. 

Lupa tappaa?

Koukl pyytää meitä kuvittelemaan mielessämme seuraavaa tilannetta:

Kuvittele itsesi kotona tiskialtaan ääressä pesemässä astioita, kun yhtäkkiä kuulet selkäsi takaa pienen 7-vuotiaan lapsesi esittävän sinulle viattomana kysymyksen: ”Äiti / Isä, saanks mä tappaa tän?”

Tämän kysymyksen kuultuasi, mikä on ensimmäinen kysymys, joka sinulle tulee mieleen?

”Mikä se on?”

Haluat luonnollisesti selvittää mikä ”se” on, ennen kuin voit vastata lapsellesi. Niinpä kysyt joko suoraan tai käännyt luonnollisesti katsomaan saadaksesi selvyyden siihen "mikä se on".

Jos lapsesi pitää kädessään kärpästä, hämähäkkiä tai kastematoa tms., niin vastaus saattaa olla ”Siitä vaan, anna mennä”.

Jos sen sijaan lapsesi pitää 2-vuotiasta naapurin Villeä niskasta kiinni, esitetty kysymys muuttuukin yhtäkkiä vakavammaksi ja ryhdyt välittömästi selvittämään, että sellainen ei sovi alkuunkaan.

Miksi?

Koska niin ei saa tehdä  i h m i s i l l e.  Viattoman, puolustuskyvyttömän ihmisen elämän riistäminen on väärin. Tämä on elämän puolesta –logiikan eettinen ydin. Jokainen voi ymmärtää tämän eettisen periaatteen ilman uskonnollistakin tapakasvatusta. 

Yksi ainoa kysymys

Tämä yksi ainoa kysymys on abortin eettisen oikeutuksen kannalta kaikkein perustavin. Vastaus kysymykseen ”Mikä se on?” – ratkaisee abortin eettisenä kysymyksenä lähes kaikissa tapauksissa. 

Jos syntymätön ei ole ihminen on lähes yhdentekevää mitä "sille" tapahtuu. Tapa, syö se, käytä lannoitteena kukkapenkissä. Ihan sama. Jos sen sijaan syntymätön on ihminen meillä ei ole eettistä oikeutta eikä lupaa tappaa viattomia ja puolustuskyvyttömiä ihmisiä.

Kun abortin puolustajat vetoavat joskus siihen, että ”se” on ”vain solumöykky” he osoittavat ymmärtävänsä miten eettisesti keskeisen on kysymys siitä mikä on syntymätön. 

Ihminen on ihminen hedelmöityksestä saakka

Tieteen näkökulmasta asia on yksiselitteinen. Viittaan tässä yhteydessä esimerkiksi ihmisen anatomian ja embryologian parissa elämäntyönsä tehneen Arizonan yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan emeritusprofessori Ward Kischerin artikkeliin The Corruption of Science of Human Embryology sekä Downin syndroomaan johtavan kromosomivirheen löytäneen geneetikon Jerome Lejeunen artikkeliin When Does Human Life Begin?

Kischer ja Lejeune osoittavat sen kiistattoman tosiasian, että uusi ihminen saa alkunsa hedelmöityksessä. Tämän jälkeen ei ole jotain erillistä hetkeä jolloin ”ihmisyys” tulee syntymättömään lapseen, tai jolloin syntymättömästä tulee ihminen. Uusi ihmiselämä alkaa hedelmöityksestä. Joka on tästä eri mieltä ei ole eri mieltä uskonnosta. Hän on eri mieltä tieteen kanssa. 

Se minkä kokoisia kulloinkin olemme ja missä sijaitsemme ei tee meistä ihmisiä. Meistä ei tule ihmisiä vasta synnytyskanavan ulkopuolelle siirtyessämme.

Kussakin ihmiskehityksen vaiheessa – niin kohdussa kuin sen ulkopuolella - me näytämme juuri siltä miltä ihmisen kuuluukin näyttää tuossa vaiheessa, ja olemme juuri sen kokoisia kuin meidän kuuluukin olla.

Tajunnan tila ja itsetietoisuus eivät ole ihmisyyden ensi sijaisia mittareita. Muutoinhan lakkaisimme olemasta ihmisiä tajuttomana, nukkuessamme tai vaikka nukutuksessa ollessamme. 

Monet abortin puolesta esitetyt väittämät ratkeavat kunhan ensin on vastattu kysymykseen ”Mikä se on?”. Elämän puolesta –argumentaation logiikka lähtee siitä, että (a) syntymätön on ihminen ja että (b) on eettisesti väärin riistää viattoman ja puolustuskyvyttömän ihmisen elämä. 

Abortti on ruma ja ihmisarvoa alentava toimenpide.  

Kotimaa -lehden (25.7.2013)  yleisönosastolla jälkipuitiin Päivi Räsäsen Kansanlähetyspäivien kohupuhetta useassa mielipidekirjoituksessa. 

Eräs heistä, anestesiaerikoissairaanhoitaja E. Tapani Savolainen kirjoitti mm. näin:

Mitä tulee aborttiin ja sen vertaamiseen teurastukseen, minun sanottava arkkipiispa Mäkisen vuoksi, että jotain siitä tiedän. Olen ollut mukana sadassa raskaudenkeskeytyksessä ja väitän eläimen teurastamisen olevan sivistynyttä ja inhimillistä toimintaa. Arkkipiispa Mäkinen tuskin on kuullut, miltä kuulostaa sikiön mekaaninen tuhoaminen imulaitteistolla, enkä ala sitä myöskään tässä kuvailemaan.”

Mitä yhteiskunta voisi tehdä?

Aborttien määrä Suomessa on laskenut. Silti Suomessa tehdään noin 10 000 aborttia vuodessa. Yli 30 joka päivä, kuten Päivi Räsänen Kansanlähetyspäivillä pitämässään puheessa muistutti.

Tilastoja saattaa kuitenkin kaunistaa abortoivien jälkiehkäisymenetelmien yleistyminen.

Hyvä yhteiskunta tunnetaan siitä, että se pitää kaikkein heikoimpien ja puolustuskyvyttömimpien jäsentensä puolta. Kuka voisi olla enemmän tällaisessa asemassa kuin syntymätön lapsi. Lapsen elämää on siten suojeltava jo ennen syntymää. Viattomien ja puolustuskyvyttömien ihmisten surmaaminen äitiensä kohtuihin ei ole humaania, eikä kuulu sivistysvaltion piirteisiin.

Jos puhuttaisiin verovaroista niin yhteiskunnan tulisi mielestäni suunnata johdonmukaisesti käytössä olevia terveydenhuollon resursseja ja varoja sellaisiin palveluihin, joissa nuoria aborttia harkitsevia äitejä rohkaistaisiin synnyttämään lapsensa ja tuettaisiin heitä tässä ennen ja jälkeen synnytyksen.

Lisäksi isät on myös saatava kantamaan vastuunsa, vaikka maksattamalla osa näin syntyneistä terveydenhuollon kustannuksista. Mikäli avioliitto ei jostain syystä houkuta, vaikka pitäisi. - "If you play like an adult, you pay like an adult".

Avioliittolakiin voitaisiin tietysti luoda lisää myönteisiä kannustimia, jotta avioliitto alkaisi uudella tavalla houkuttelemaan ja rohkaisemaan isiä kantamaan vastuun lapsistaan ja vaimoistaan. 

"Mitä jos..."

En ole tässä kirjoituksessa ryhtynyt yksityiskohtaisesti vastaamaan mahdollisiin abortin puolesta esitettyihin yleisiin väitteisiin tai mahdollisiin ”entä jos…” asetelmiin.

Erilaisten vastaantulevien tapausten tarkastelu edellä kirjoitetun valossa on toki tärkeää. Niiden ratkaisemisen kannalta tämä yksi syntymättömän ihmisen statusta ihmisenä koskeva kysymys on kuitenkin oltava paikoillaan ensin. Se on perustavalla tavalla eettinen ydinkysymys.

Emme suinkaan surmaa viattomia ja puolustuskyvyttömiä ihmisiä vain koska he ovat meille taakka tai pidämme heitä ei-toivottuina. Raiskaus on hirvittävä rikos naista kohtaan. Silti sekään ei ole eettinen peruste surmata rikoksen kannalta täysin sivullinen henkilö, tässä tapauksessa lapsi, vaikka raskaus olisikin rikoksen seurausta. Sellaisessa tilanteessa nainen tarvitsee aivan erityistä tukea. Emme kuitenkaan surmaa viattomia ja puolustuskyvyttömiä ihmisiä siksi, että he muistuttavat meitä traumaattisista kokemuksista. Lasta ei pidä rangaista hänen isänsä rikoksesta.

Bosnian sodan aikana 1990-luvulla Patmos Lähetyssäätiö tuki taloudellisesti auttamistoimintaa, jossa sodan uhreiksi joutuneet raiskatut naiset saivat asua turvallisessa perheryhmäkodissa, saivat kaikenlaista psykologista ja lääketieteellistä apua sekä tukea ja saivat synnyttää lapsensa. Monet naiset saivat avun tuon toiminnan kautta ja monet lapset löysivät tiensä perheisiin. Näin elämälle pelastettuja lapsia elää tänäkin päivänä.

Ainoa tapaus, jossa abortti voi olla eettisesti perusteltu on silloin, kun äidin henki on vaarassa. Tällainen on eettisesti rinnastettavissa tilanteeseen, jossa kahdesta hukkuvasta toinen on vetämässä toisenkin pinnan alle eikäole mahdollista pelastaa molempia. Silloin on eettisesti perusteltua irrottaa toinen toisesta ja pelastaa heistä toinen, etteivät molemmat huku. Tämä on äärimmäinen tapaus.  

Valtaosa Suomessa tehtävissä aborteista, lähes kaikki, tehdään kuitenkin ns. sosiaalisista syistä. 

Entä jos olet tehnyt abortin?

En ole aborttia aiemmin blogillani käsitellyt kuin kerran (Abortti - ettei totuus unohtuisi, 22.9.2008). Vaikka yllä olen käsitellyt aborttia pääasiassa eettisenä kysymyksenä se ei tarkoita, etten ymmärtäisi miten emotionaalisesti herkkä ja raskas aihe on. Varsinkin, jos joku on tehnyt lapselleen abortin.

Mutta asia ei muutu muuksi kaunistelemalla. Abortti on lääketieteellisesti ruma toimitus. Äidin se voi traumatisoida vuosiksi. Syntymättömän viattoman lapsen se tuhoaa joka kerta.

Vastaus abortin synnyttämään ahdistukseen ja syyllisyyteen ei ole syyllisyyden kieltäminen tai torjuminen. Abortti on synti, jonka saa anteeksi tunnustamalla sen Jumalalle ja turvaamalla Kristuksen täytettyyn työhön. Tätä lohtua mikään laki, etiikka tai edes tiede ei ihmiselle tarjoa. Mutta sen tarjoaa evankeliumi Jeesuksesta.

Kukaan meistä ei voi asettua toisen yläpuolelle ikään kuin olisimme itse kaikesta puhtaita ja eettisesti moitteettomia. Jokainen meistä on rikkonut Jumalaa vastaan ja tarvitsee anteeksiantamusta, jonka Hän on valmis antamaan jokaiselle Häntä katumuksessa lähestyvälle.

Tämä kutsu koskee myös vääryyttä tehneitä isiä, jotka ovat saattaneet tyttöystävänsä raskaaksi ja sitten joko hylänneet heidät kipuilemaan yksin tai pahimmassa tapauksessa painostaneet heitä aborttiin.

Kristuksen anteeksiantamus parantaa abortin aiheuttamat sisäiset haavat. Menneisyyden väärät valinnat ja virheet saa silloin jättää taakseen eikä niistä tarvitse enää kantaa syyllisyyttä. Kristuksen tähden Jumala sulkee hellästi armahtavaan syliinsä niin äidin kuin lapsenkin, joka ei koskaan saanut syntyä.

Viikon sitaatti - Tieteestä ja hengellisyydestä (James A. Herrick)

James A. Herrick kirjoittaa kirjassaan Scientific Mythologies:

”Vaikka tiede voi osoittaa kohti Jumalaa, emme voi tieteellisin kokein löytää tietä Jumalan luo. Jumalan itse täytyy ilmoittaa meille pelastus ja se mikä on jumalallista. Hänen hallinnassaan viime kädessä ovat niin tieto kuin valta. Mikään tieteellinen teoria ei voi viedä meitä laboratoriosta taivaaseen, vaikka se voi viedä meidät avaruuteen. Luontoa tulee tutkia lahjana, joka kertoo jotain lahjan Antajasta. Luonto ei ole Aladinin taikalamppu, joka lahjoittaa ahkeralle etsijälle rajattoman vallan aineellisen ja aineettoman ylitse. Raamatun sanoman mukaan ihminen löytää hengellisen päämäärän armon muuttavan voiman, ei ihmiskunnan kehityksen, kautta.”

James A. Herrick: Scientific Mythologies: How Science and Science Fiction Forge New Religious Beliefs

Lähde: www.apologetics315.com

Jumalan olemassaolo ja pahuuden ongelma - kolme valaisevaa lyhytvideota.

Filosofi Greg Ganssle, (Yale Univesrsity), selvittää kolmessa kivasti totetuteussa, animoidussa lyhytvideossa klassista kysymystä Jumalan olemassaolon ja pahuuden välisestä ongelmasta: Onko pahuuden olemassaolosta pääteltävä, ettei Jumalaa voi olla olemassa?

Ensimmäisessä videossa Ganssle määrittelee ongelman tekemällä eron kahden erilaisen version välillä: deduktiivinen ja evidentialistinen pahuuden ongelma.

Toisessa videossa Ganssle tarjoaa teistisen vastauksen pahuuden ongelmaan niin kuin se esiintyy deduktiivisessa muodossa. Tämän ymmärtämiseksi ensimmäisen osan katsominen on tärkeää.

Kolmannessa videossa Ganssle tarjoaa teistisen vastauksen pahuuden ongelman evidentialistiseen versioon.

Antoisia katseluhetkiä. 

Miksi juuri kristinusko kaikista uskonnoista?

Ravi Zacharias. Kuva: http://marshilltop.blogspot.fi

Jokainen uskonto väittää olevansa ainoa oikea ja tosi uskonto. Miten kristinusko voi siis sanoa olevansa oikea ja tosi uskonto? Jos lisäksi et ole läpikäynyt kaikkia uskontoja ja tutustunut niihin, miten voit sanoa vain kristinuskon olevan ainoa oikea maailmankatsomus? Muun muassa tähän kysymykseen intialaissyntyinen filosofi ja kristinuskon puolustaja Ravi Zacharias vastasi eräässä yliopistoluennossaan

Ensiksi, esitetty kysymys sisältää oikeansuuntaisen havainnon: Kristinusko ei ole ainoa uskonto, joka väittää omaavansa ainoan oikean ja tosi vastauksen perimmäisiin kysymyksiin. Buddhalaisuus syntyi aikanaan perustajansa, Gautama Buddhan, hyljättyä hinduismin vääränä. Buddhalaisuus taasen hindulaisuuden näkökulmasta on, kuten C. S. Lewis ilmaisi, ”hindulainen harhaoppi”. Myös Islam väittää uskontona olevansa ainoa oikea tosi uskonto.Eksklusiivisuus ei siis ole vain kristinuskolle luonteenomainen piirre.

Uskonnot ovat ytimeltään perustavalla tavalla erilaisia. Ne vastaavat yhteen sovittamattomalla tavalla perimmäisiin kysymyksiin. Zacharias kiteyttää: ”Uskonnoissa on perustavaa laatua olevia eroja ja parhaimmillaankin vain pinnallisia samankaltaisuuksia. Monien mielestä uskonnot ovat perustavalla tavalla samanlaisia ja vain pinnallisesti erilaisia. Ei. Ne päinvastoin ovat perustavalla tavalla erilaisia ja pinnallisesti tarkasteltuna samanlaisia.”

Mieleeni muistuu tässä kohden tanskalaisen teologin, Johannes Ågardin sanat: ”Ihminen joka sanoo, että kaikki uskonnot opettavat pohjimmiltaan samaa, tuntee todennäköisesti vain yhden uskonnon. Jos hän tuntisi edes kaksi hän ei sanoisi tuollaista.”

Jos uskonnot antavat antavat perimmäisiin kysymyksiin toisistaan ratkaisevalla tavalla eroavia ja yhteen sovittamattomia vastauksia kuinka voidaan tietää mikä niistä on totta? Vai ovatko kaikki kenties väärässä?

Vastausta tähän kysymykseen voidaan lähestyä monella tavalla. Ravi Zacharias lähestyy yliopistopuheessaan kysymystä laajemmalla periaatteellisella perspektiivillä. Lukijaa on tässä kohden varoitettava siitä, että tarjottu vastus ei tällä kertaa ota kantaa kenties juuri niihin yksityiskohtaisiin kysymyksiin joihin lukija ehkä toivisi. Mutta Zachariaksen vastaus on silti tutustumisen arvoinen.

Ensiksi on määriteltävä mitä tarkoitetaan ”totuudella”. 

Totuus on filosofiassa määritelty yhtäältä ns. vastaavuusperiaatteen (korrespondenssikriteeri) ja johdonmukaisuusperiaatteen (koherenssikriteeri) kautta.

Ensin mainitun valossa totuus on vastaavuutta väitelauseen ja asioiden tilan kanssa. Jos sanon: ”Ulkona sataa vettä” ja ulkona sataa vettä (eikä esimerksi paista aurinko tai sada lunta), väite on totta.

Johdonmukaisuusperiaatteen valossa totuus on sisäisesti ristiriidaton ja sopusoinnussa muiden totuuksien kanssa. Se, mikä on sisäisesti ristiriitainen ei voi olla totta. Tiedän, että ei ole totta, että on olemassa neliönmuotoisia ympyröitä. Sellainen on sisäisesti epäkoherentti mahdottomuus.

Islam esimerkiksi epäonnistuu vastaavuusperiaatteen kohdalla väittäessään Jeesuksesta, jotain mikä ei vastaa historiallisia tosiasioita: Islamin mukaan Jeesus ei kuollut ristillä. Tämä on kuitenkin kenties varmimpia historiallisia tosiasioita Jeesuksesta, jota edes sekulaarit historioitsijat eivät rohkene asettaa kyseenalaiseksi. Islamin väite ei ole historiallisesti totta. Se ei voi olla oikea ja tosi uskonto.

Ollakseen totta maailmankatsomuksen ja uskonnon tulee vastaavuus- ja johdonmukaisuuskriteerien täyttämisen lisäksi kyetä vastaamaan tyydyttävästi neljään ihmisen olemassaoloa, eksistenssiä, syvästi koskettavaan peruskysymykseen. Zachariaksen mukaan nämä koskevat:

1.    Alkuperää – Mistä olemme tulleet?
2.    Merkitystä – Miksi olemme täällä?
3.    Moraalia – Objektiivisten moraalisten arvojen olemassaolo ja perustus.
4.    Päämäärää – Minne olemme menossa? Mitä kuoleman jälkeen?

Maailman uskontoja tulee verrata niiden vastausten valossa joita ne tarjoavat näihin kysymyksiin. Jokaisen kohdalla vastauksen on vastattava todellisuutta, joko sellaisena kuin se voidaan havaita (korrespondenssi) tai niin, että se on loogisesti ristiriidaton sisäisesti ja muiden tosiasioiden kanssa (koherenssi).

”Ainoastaan juutalais-kristillisen perinteen puitteissa nämä neljä kysymystä löytävät vastauksen, jossa sekä korrespondenssi- että koherenssikriteeri täyttyvät," Zacharias väittää. "Kristinuskon maailmankatsomuksellisest väitteet vastaavat todellisuutta sellaisena kuin todellisuus oikeasti ilmenee, ja on lisäksi sisäisesti johdonmukainen, eikä sovittamattoman ristiriitainen.”

Oletko tutkinut jokaisen uskonnon maailmassa voidaksesi sanoa, että kristinusko yksin on tosi?

Ravi Zachariaksen filosofikollega John Njoroge esittää samaisessa yliopistotilaisuudessa mielenkiintoisen nyrkkisäännön, jonka mukaan kaikki uskonnot ja maailmankatsomukset voidaan karkeasti luokitella kolmeen ryhmään:

1.    Näkemykseen, jonka mukaan vain universumi on olemassa (e.g. naturalismi, ateismi)
2.    Näkemykseen, jonka mukaan vain Jumala on olemassa (itämaiset uskonnot)
3.    Näkemykseen, jonka mukaan sekä universumi että Jumala ovat olemassa (kristinusko, juutalaisuus, islam)

Tämän perusluokittelun valossa ei ole niin vaikeaa soveltaa Zachariaksen nelitahoista kriteeriä erilaisiin maailmankatsomuksiin. On mahdollista ratkaista totuuskysymys näiden kolmen kategorian kesken ja sen jälkeen vaihtoehtoja on huomattavasti vähemmän. Ei ole välttämätöntä tutustua jokaikisen uskonnon kaikkiin yksityiskohtaisiin uskomuksiin päästäkseen selville ovatko ne totta. Riittää kun selvittää mihin niiden perususkomukset edellä olevan jaottelun valossa sijoittuvat.

Edellä oleva tiivistys Zachariaksen jättää tietysti monia mielenkiintoisia kysymyksiä ja yksityiskohtia vielä auki. Miten kyseistä maailmankatsomuksellista "totuuden neliapilaa"  sovelletaan käytännössä eri uskontojen kohdalla? Eikä se tietenkään eliminoi eri maailmankatsomuksiin ja uskontoihin tutustumisen hyödyllisyyttä ja tärkeyttä.

Zachariaksen ja Njorogen periaate toimii silti hyvänä ”nyrkkisääntönä” ja lähtökohtana. Kyseessä on eräänlainen maailmankatsomuksien filosofinen ”viidakkoveitsi”. Sen avulla on mahdollista karsia suurin osa lukuisista erilaisista perimmäisenä totuutena esiintyvistä maailmankatsomuksellisista rönsyistä ja raivata itselleen mielekäs polku ulos uskontojen umpiviidakosta. Ei ole välttämätöntä tuntea kaikkia uskontoja ja maailmankatsomuksia perinpohjaisesti voidakseen olla vakuuttunut siitä, että kristinusko on ainoa oikea tosi uskonto.

Itselleni merkittävin osoitus kristinuskosta ainoana oikeana maailmankatsomuksena ja uskontona on Jeesuksen Kristuksen historiallinen ylösnousemus. Sen puolesta voidaan esittää vakuuttavaa historiallista todistusaineistoa. Se vastaa historiallisia tosiasioita. Jeesuksen opetukset eivät olleet epäjohdonmukaisia ja maailmankatsomuksellisesti sisäisen ristiriitaisia.Herättämällä Jeesuksen kuolleista Jumala itse todisti, että Kristuksen opetukset ovat totta. Niinpä sellaiset uskonnolliset ajatukset ja ideat ja opetukset, jotka eivät vastaa Kristuksen opetuksia Jumalasta eivät voi olla totta.

Suvaitsevaisuudesta, uskonnosta ja moraalista - viikon sitaatti J. P. Morelandilta

"Suvaitsevaisuus on tullut merkitsemään sitä, että kukaan ei ole oikeassa eikä kukaan väärässä. Suvaitsemattomuutena pidetään sitä, että jonkun henkilön sanotaan olevan väärässä tai hänen näkemystensä olevan moraalittomia (tästä näkökulmasta kuitenkin on, kummallista kyllä, sallittua olla suvaitsematon niitä kohtaan, jotka pitävät kiinni siitä, että on olemassa objektiivisesti tosia moraalisia ja uskonnollisia käsityksiä). Siinä vaiheessa kun uskonnon ja etiikan alueella totuuden tietämisen mahdollisuus ylipäätään kielletään, totuuden arvovallan (oikeus tulla uskotuksi ja totelluksi) korvaa pelkkä valta (kyky pakottaa mukautumaan): Rationaalisuuteen vetoavan keskustelun korvaa retoriikka, se miltä näytän televisiossa tulee puheen kirjoittamista tärkeämmäksi, ja kiihkeän, mutta sivistyneen debatin paikan kulttuuritaistelussa ottavat poliittisesti korrektit intressiryhmät, joilla ei ole mitään muuta keinoa jäljellä kuin hallita poliittisella pakolla ja pakottaa toiset omaksumaan omat näkemyksensä.”

—J. P. Moreland  

Lähde: www.apologetics315.com

Homoseksuaalisuus – luonnollista, luonnon vastaista?

Keskusteltaessa samaa sukupuolta olevien parisuhteista törmätään toistuvasti kysymykseen sukupuolisen käyttäytymisen ”luonnollisuudesta” tai ”luonnon vastaisuudesta”. On kaksi erilaista tapaa ymmärtää mitä ”luonnollisuudella” tarkoitetaan. On tärkeää ymmärtää näiden kahden tarkastelutavan ero.

Toinen niistä on ongelmallinen, koska se johtaa helposti naturalistiseen virhepäätelmään. Toinen puolestaan välttää sen. Jälkimmäinen on siten asianmukainen tapa vedota ”luontoon” moraalifilosofisessa keskustelussa, kun taas ensimmäisen kanssa törmätään helposti ongelmiin.

Luonnollista on se mikä esiintyy luonnossa

Ensimmäinen tapa ymmärtää viittaus ”luonnollisuuteen” on ymmärtää se viittauksena yleiseen esiintyvyyteen luonnossa. Lähtökohtana on sana ”luonto”, jolla tarkoitetaan kaikkea aineellisessa biosfäärissä esiintyvää. Luonnollista on siten kaikki se mitä esiintyy luonnossa.

Tätä tarkastelutapaa pidetään usein ongelmallisena moraalifilosofisessa keskustelussa, koska katsotaan, että tosiasioista luonnossa ei voida päätellä moraalilausekkeita. Toisin sanoen: Siitä miten asiat ovat ei voida päätellä miten niiden pitäisi olla.

Moraalisten velvoitteiden johtamista luonnossa esiintyvistä ilmiöistä kutsutaan englanninkielisessä filosofisessa kirjallisuudessa naturalistiseksi virhepäätelmäksi (naturalistic fallacy), tai is–ought –virhepäätelmäksi.

On helppo ymmärtää miksi esiintyvyyttä luonnossa–esimerkiksi eläinten käyttäytymistä–ei sellaisenaan voi käyttää moraalisen päättelyn lähtökohtana. Luonnossa esiintyy esimerkiksi kannibalismia, joidenkin eliölajien emot syövät poikasiaan, rukoilijasirkka naaras puolestaan surmaa uroksen parittelun jälkeen jne.

Olisi siksi ongelmallista johtaa ihmisten moraalivelvoitteita pelkästään esiintyvyydestä luonnossa. 

Homoseksuaalinen käyttäytyminen ja naturalistinen virhepäätelmä

On hyvin tavallista törmätä keskustelussa homoseksuaalisuudesta väitteeseen siitä, että homoseksuaalisuus on ”luonnon vastaista”, tai ”luonnotonta”. Moralistiseen äänensävyyn esitetty paheksunta kuulostaa kenties loukkaavalta niistä, jotka kokevat pääsääntöisesti seksuaalista kiinnostusta samaan sukupuoleen. He kokevat homoeroottiset tunteensa varsin luonnollisina itselleen.

Mikäli ”luonnon vastaisella” viitataan esiintyvyyteen luonnossa ovat ne kriitikot osittain oikeassa, jotka tässä kohtaa huomauttavat naturalistisesta virhepäätelmästä. Homoseksuaalista käyttäytymistä arvellaan esiintyvän luonnossa joidenkin eliölajien parissa, joten laajassa merkityksessä sitä voidaan pitää ”luonnollisena”, eikä ”luonnottomuuteen” vetoava moraalinen paheksunta tältä osin osu maaliinsa.

Asian kääntöpuoli on kuitenkin se, että homoseksuaalisen käyttäytymisen esiintyvyyteen vetoava ”luonnollisuuteen” perustuva moraalinen vasta-argumenttikin yhtälailla kaatuu naturalistiseen virhepäätelmään. Siitä miten asiat ovat ei voida päätellä miten niiden tulisi olla.

Yksin siitä, että luonnossa esiintyy joidenkin eliölajien parissa homoseksuaalista käyttäytymistä ei voida johtaa moraalista päätelmää, että homoseksuaalinen käyttäytyminen on moraalisesti oikein. Kuten kirjoituksen alussa viittasin, luonnossa esiintyy monenlaista käyttäytymistä, jota perustellusti ei voida ottaa inhimillisen eettisen päättelyn lähtökohdaksi sellaisenaan. Eläinkunnan käyttäytymisestä ei voida johtaa sääntöjä siihen mikä ihmisten parissa voidaan pitää oikeana tai vääränä.

Samoin siitä havainnosta, että jollakin on homoeroottisia tunteita (tämä on variaatio esiintyvyydestä luonnossa) ei automaattisesti seuraa, että nämä tunteet ovat moraalisesti hyväksyttäviä tunteita. Näiden tunteiden moraalinen status tulee määritellä muista lähtökohdista käsin.

Samaan hengenvetoon on tietysti todettava, että näistä ei voida yksinkertaistavasti päätellä myöskään, että homoseksuaalinen käyttäytyminen tai tunteet olisivat väärin. Esiintyvyydestä luonnossa ei sellaisenaan ei voida johtaa moraalisia periaatteita kumpaankaan suuntaan. 

Luonnossa havaittava rakennesuunnittelu

Toinen tapa määritellä ”luonnollinen” on viitata luonnossa havaittavaan teleologiaan jarakennesuunnitteluun. Tätä voidaan valottaa muutamalla yksinkertaisella esimerkillä.

Sydän on elin, jonka tarkoitus on ylläpitää verenkiertoa ruumiissa. Kun sydän pumppaa verta se toimii luonnon mukaisesti. Verenkiertoelimistö on rakenteeltaan sellainen, että se kierrättää kehossa verta. Ei esimerkiksi öljyä. Siksi hätätilassa ihmisille tehdään verensiirto eikä öljynvaihto. Tai sydämensiirto. Mainittu toimenpide auttaa verenkiertoelimistöä toteuttamaan sen luonnollista rakenteen mukaista tarkoitusta. Yhtälailla autojen koneiston voitelu on rakennettu toimimaan öljyllä, joten autoille ei tehdä verensiirtoja. (Vaikka tässä viittasin auton rakennesuunnitteluun, joka ei ole esimerkki biologisesta luonnosta, se valaisee muun ohella kykyämme ymmärtää rakennesuunnittelun merkitys.) Silmät ovat elin näkemistä varten. Silmillä näkeminen on siis luonnollista. Silmän rakenne on erilainen kuin korvan, jonka vuoksi korvan luonnollinen tarkoitus on eri kuin silmän. Ruuansulatuselimistön tarkoitus on sulattaa / hajottaa ravintoa ihmisen elimistön käyttöön elämän ylläpitämiseksi.  

Näiden esimerkin omaisesti mainittujen elimien rakenteesta ja toiminnallisuudesta voidaan päätellä mikä kunkin kohdalla on luonnollista.

Tämä rajatumpi tapa tarkastella sitä mikä on luonnollista ei perustu pelkästään sen yksinkertaiseen toteamiseen mitä luonnossa voidaan havaita esiintyvän. Luonnossa esiintyy eliöitä, joilla ei ole lainkaan silmiä. Silti tiedämme, että on luonnollista, että ihmiset ovat näkeviä olentoja, koska heillä on elin, jonka rakenne mahdollistaa näkemisen. Näkeminen on silmille luonnollista.

Eri eliöillä on erilaisia silmiä, jotka toimivat eri tavalla. Kärpänen tai lintu näkee eri tavalla kuin ihminen. Kukin silmä toimii rakenteensa pohjalta eri tavalla, mutta toimiessaan rakenteensa mukaisesti ne toimivat luonnon mukaisesti, vaikka toimivatkin eri tavalla kuin jonkin muun eliön silmä. Ihmisen silmän rakenne on sellainen, että stereonäkö sekä värien näkeminen on luonnollista ihmiselle, vaikka onkin eliöitä, joiden silmien rakenne on toisenlainen eikä vastaava näköaistimus ole näillä mahdollinen.

On tilanteita, joissa mainitut elimet, kuten silmä, eivät toteuta sen rakenteesta johtuvaa luonnollista funktiota. Silmä voi vahingoittua (esimerkiksi onnettomuuden tai sairauden seurauksena), näkö voi heiketä iän myötä tai joku voi syntyä osittain taikka täysin sokeana.

Tästä huolimatta silmän luonnollinen tarkoitus pysyy samana. On tietysti luonnollista, että vioittunut silmä ei toteuta luonnonmukaista tehtäväänsä. Mutta huonosti toimiva tai vioittunut silmä on silti edelleen elin, jonka luonnon mukaisena tarkoituksena on mahdollistaa näkeminen. Sama pätee vaikkapa ruuansulatuselimistöön.

Kun luonnollisuutta tarkastellaan rakennesuunnittelusta käsin siitä tehdyt havainnot välttävät myös naturalistisen virhepäätelmän. Rakennesuunnittelusta poikkeamisella voi olla dramaattisia ja vahingollisia seurauksia. Tämä alleviivaa rakennesuunnittelun huomioimisen tärkeyttä.

Esimerkiksi, ruoansulatuselimistön tarkoituksena on sulattaa ravintoa. Joissakin tapauksissa ei löydetä yksimielisyyttä siitä mikä on hyvää ja huonoa ravintoa. Mutta vaikka periaatteessa on mahdollista syödä lasinsiruja, ei sellainen olisi luonnollista. Lasinsirut eivät myöskään ole ravintoa vain siksi, että niitä voi syödä. Vastasyntyneiden silmien puhkominen ei olisi luonnollista vaikka luonnossa esiintyykin eliöitä, joilla ei ole silmiä.

Tämän määritelmän mukaan ”luonnollista” on se, mikä on sopusoinnussa havaitsemamme rakennesuunnittelun kanssa. 

Ihmisen sukupuolisuus rakennesuunnittelun valossa

Tässä yhteydessä siteeraan hiukan laajemmin Teksasin yliopiston filosofian professori J. Budziszewskin kirjaa Tätä Emme Voi Olla Tietämättä (Uusi Tie, 2011). Budziszewski avaa hyvin mielenkiintoisella tavalla mitä rakennesuunnittelu merkitsee kun puhutaan ihmisen seksuaalisuudesta:

Jos ihmisellä ei ole Jumalan antamaa naimattomuuden lahjaa, mieheltä puuttuu jotakin, jonka vain nainen voi antaa, ja naiselta puuttuu jotakin, minkä vain mies voi antaa. Tämä on kaikkein ilmeisintä fyysisellä alueella. Kaikkien muiden paitsi yhden biologisen toiminnan alueella tarvitaan kulloinkin vain yksi ruumis toiminnon suorittamiseksi. Ihminen pystyy sulattamaan ruuan itse käyttäen ainoastaan omaa ruuansulatuskanavaansa. Hän pystyy näkemään itsenäisesti käyttäen vain omia jalkojaan. Sama pätee kaikkiin hänen toimintoihinsa ja niissä käytettyihin elimiin. Kukin meistä pystyy toteuttamaan jokaisen elintärkeän toiminnon itsenäisesti, paitsi yhden. Ainoa poikkeus on lisääntyminen. Tämä osoittaa, että ihmisten parissa maskuliininen ja feminiininen seksuaalisuus ovat perustavalla tavalla riippuvaisia toisistaan, ne ovat toisiaan varten luodut. Jos puhuisimme hengityksestä, niin tämä tarkoittaisi sitä, että miehellä olisi pallea ja naisella keuhkot, ja heidän täytyisi tulla yhteen voidakseen vetää ensimmäistäkään hengenvetoaan. Jos puhuisimme verenkierrosta, tilanne olisi sama kuin jos miehellä olisi oikeanpuoleinen kammio ja naisella vasemmanpuoleinen, ja heidän täytyisi tulla yhteen jokaista sydämenlyöntiä varten. Näin ei tietenkään ole asianlaita hengityksen tai verenkierron kohdalla, mutta lisääntymiskyky on tällä tavalla riippuvainen miehen ja naisen yhteen tulosta. Vastakohtien yhtyminen on ainoa tapa käytännössä toteuttaa ihmisen lisääntymiskykyä. Jos mies ja nainen eivät tule yhteen ikään kuin yhdeksi organismiksi, yhdeksi lihaksi, lisääntymistä ei tapahdu.

Budzizsewski korostaa, ettei vaimon ja miehen toisiaan täydentävyys toki rajoitu biologiaan, vaan kaikilla alueilla, fyysisesti, emotionaalisesti ja älyllisesti he sopivat yhteen toisiaan täydentävällä tavalla.

Mutta Budziszewski kuvailee osuvasti kuinka ihmiset ovat biologisilta toiminnoiltaan toisesta sukupuolesta riippumattomia kaikilla biologisilla alueilla paitsi yhdellä, mitä tulee lisääntymiseen. Silloin miehen ja naisen on tultava yhteen ja muodostettava yhdessä sellainen kokonaisvaltainen ruumiillinen ja elimellinen yhteys, jota ilman kumpikaan ei itsenäisesti kykene tuottamaan jälkeläisiä.

Tämä on voimakas todistus luonnossa vallitsevasta rakennesuunnittelusta mitä tulee seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden luonnollisuuden arvioimiseen. 

Homoseksuaalinen käyttäytyminen ja rakennesuunnittelu luonnossa

On täysin luonnollista, että homoseksuaalit parit eivät voi keskenään saada omia biologisia lapsia. Kuitenkin homoseksuaalinen akti, toisin kuin heteroseksuaalinen, on rakennesuunnittelun valossa vastoin luontoa. Rakennesuunnittelusta johtuen homoseksuaalinen akti kykenee ainoastaan imitoimaan luonnon mukaista heteroseksuaalista aktia.

Sukupuoli on muutakin kuin sukuelimet ja seksuaalisuus muutakin kuin lisääntymistä. Mutta ne ovat erottamaton osa sukupuolisuutta ja seksuaalisuutta.

Heteroseksuaalisen parinmuodostuksen luonnollisuus ei perustu siihen, että jokaisen yhdynnän seurauksena on oltava lapsia. Ikääntymisestä tai sairaudesta johtuva lapsettomuus ei katkaise biologisen rakennesuunnitteluun perustuvaa luonnollista periaatteellista yhteyttä suvunjatkumiseen niin kuin ei iästä tai sairaudesta johtuva näön heikkeneminen tai menetys tarkoita, että silmien luonnollinen tarkoitus ei olisi näkeminen.

Budziszewskiin viitaten lapsettomuus koskettaa miestä ja naista toisistaan riippuvaisena biologis-elimellisenä kokonaisuutena samalla tavalla kuin viallinen silmä tai sydän koskettaa yhtä ainoaa ihmistä. Näkemisen suhteen ihminen on toisesta riippumaton, koska hänellä on elin, joka kykenee luonnollisesti toimiessaan yksin antamaan näkökyvyn. Lisääntymisen suhteen asia on toinen. Siihen vaadittavan yhteen tulemisen vuoksi lapsettomuus koskettaa miestä ja naista yhdessä. Näön vioittuminen ei tuhoa silmän tarkoitusta eikä lapsettomuus tuhoa vastakkaisten sukupuolten biologisen yhteen tulemisen periaatteellista tarkoitusta. 

Johtopäätöksenä

Viittausta luonnon vastaisuuteen ei edellisen valossa myöskään tule pitää loukkauksena tai herjana silloin kun sillä viitataan sukupuolisuuden biologiseen rakennesuunnitteluun. Tällöin kyse on pikemminkin kuvailusta, josta tosin voidaan tosin tehdä asianmukaisesti moraalisia johtopäätöksiä. Rakennesuunnittelun pohjalta voidaan näet sanoa, että ihmisen ei tulisi harjoittaa homoseksiä, koska se on luonnon vastaista ja potentiaalisesti ihmiselle vahingollista.

Tätä rakennesuunnittelusta johdettua johtopäätöstä alleviivaa se tosiasia, että luonnon, eli rakennesuunnittelun vastaisesta homoseksuaalinen akti, varsinkin miesten välisessä seksissä, on todistetusti terveydelle monella tapaa vahingollista. Aivan niin kuin lasinsirujen syöminen voi vakavasti vahingoittaa ruoansulatuselimistöä, ja siksi ihmisen ei pidä, syödä lasinsiruja. Lasi ei ole ravintoa, vaikka sitä voi syödä.

Sukupuolisuuteen liittyvän rakennesuunnittelun pohjalta on perusteltua sanoa, että homoseksuaalinen parinmuodostus ja akti ovat vastoin luontoa, luonnon vastaista. Niissä tapauksissa jolloin itse keskusteluissa käytän viittausta luonnollisuuteen / luonnon vastaisuuteen, en tee sitä laajassa merkityksessä viittauksena esiintyvyyteen luonnossa, vaan kapeammassa merkityksessä, viittauksena rakennesuunnitteluun.

Tämä on oikea ja lähinnä asianmukainen tapa puhua luonnollisuudesta sortumatta naturalistiseen virhepäätelmään.

-----
Aiheen liittyvää tällä blogilla: 

• Sukupuolineutraali avioliitto - Kyllä vai ei? 
• VIERASKYNÄ: Tasa-arvo ja sukupuolineutraali avioliitto
• Myytti homouden synnynnäisyydestä - mitä tiede sanoo?
• Miesparien siunaaminen - Onko kirkko keskiajalla siunannut homopareja?
• Kristitty pariskunta, joka ei hyväksy homoseksuaalisuutta ei saa toimia sijaisvanhempina
• Mitä eroa on sukupuolella, rodulla ja sukupuolisella suuntautuneisuudella?  
• RKP:n sukupuolneutraali silmänkääntötemppu 
• Jos kaksi rakastaa toistaan...  Entä jos kolme?
• Seppo Simola ja luterilaisen kirkon loppu
• Älä alistu! -kampanja osoitti, ketkä Suomessa eivät suvaitse erilaisuutta
• Arkkipiispa Paarman sateenkaariargumentit eivät vakuuta
• Nissisen homoteologiset argumentit eivät kestä 
• Iltalehti: Suomen miehille oikeus synnyttää?
• YLEn homoilta aiheutti ennätyksellisen erovyöryn kirkosta - ja muuta palautetta
• YLEn homoilta ja Päivi Räsäsen ajojahti mediassa
• Kirkon sisällissota - Vantaan Sanomista poimittua
• Kiirettä pitää - homokeskustelu jatkuu 
• Kristittyjen rinnastaminen natseihin on loukkaavaa
• Homokeskustelu heiluttaa nyt herätysliikkeitä
• Ihmisen ja koiran avioliitto - Keskustelu homoadpitosta kiihdytti mieliä eduskunnassa

Absoluuttista, relativistista, subjektiivista, objektiivista? - Moraalifilosofisen termistön lyhyt oppimäärä.

Kreeftin videoklipistä lähti blogilla liikkeelle vilkas keskustelu, jota on ollut mielenkiintoista seurata. Keskustelussa on vilahdellut monenlaisia moraalifilosofisia termejä, jotka saavat helposti pään pyörälle. Yhteinen kieli on välttämätöntä, jotta ei puhuta toisten ohitse. Siksi tässä lyhyesti selvennyksenä (niin toivon) ajatuksia eräistä keskeisistä moraalifilosofisessa keskustelussa käytetyistä termeistä. Lopuksi jotain soveltavaa pohdintaa.

Ontologia ja epistemologia

Puhuttaessa moraalisten arvojen perimmäisestä luonteesta liikutaan metaetiikan alueella. Aivan niin kuin metafysiikka pohtii aineellisen todellisuuden perimmäistä luonnetta, metaetiikassa pohditaan (aineettomien) arvojen perimmäistä luonnetta. Kysymys koskeetällöin niiden olemistapaa eli ontologiaa: Ovatko moraaliset arvot todellisia ja voivatko moraalilausekkeet olla tosia ja mielekkäitä? 

Yksi metafyysinen ratkaisu on sanoa, että aineellisena kokemamme todellisuus on vain ihmismielen luomus. Eräänlainen illuusio. Mielen ulkopuolista todellisuutta ei ole. Toinen, yleisempi (kuinka ollakaan) on sanoa, että kokemamme todellisuus on aidosti olemassa ihmismielestä riippumattomana, siis objektiivisena, todellisuutena. Useimmiten valitsemme juuri jälkimmäisen vaihtoehdon arvioidessamme vaikka sitä onko turvallista ylittää katua.

Kreeftin video koski metaetiikkaa, moraalin perimmäistä luonnetta, eli ontologista kysymystä siitä onko ylipäätään ”hyvää” tai ”pahaa” oikeasti olemassa ihmismielestä riippumattomana, objektiivisena, todellisuuden piirteenä.

Kun arvioimme vaikka sitä onko moraalisen arvon sisältämä lause ”varastaminen on väärin” totta, joudumme miettimään onko sellaista mitä kutsumme moraalisessa mielessä ”vääräksi” tai ”oikeaksi” ylipäätään olemassa.

Ontologinen pohdinta ei vastaa epistemologiseen kysymykseen siitä kuinka voimme kulloinkin tietää mikä on oikein tai väärin. Samoin kysymys siitä miten tulemme ihmisinä tietoiseksi moraalisista totuuksista kuuluu epistemologian, eli tieto-opin, alaan. Nämä kaksi on syytä pitää selvästi erillään tai seuraa hämmennys.

Moraaliavoista keskusteltaessa on hyvä pyrkiä hahmottaman itselleen koskeeko keskustelu moraalista ontologiaa (Onko moraalista "hyvää" ja "pahaa"oikeasti olemassa?), vaiko moraalista epistemologiaa (Kuinka voin tietää mikä tietyssä tilanteessa on moraalisesti oikein?).

Realismi ja anti-realismi

Moraalinen ontologia jakaantuu kahteen erilaiseen lähestymistapaan: Moraalinen realismi ja anti-realismi.

Moraalisen realismin mukaan moraalinen hyvä ja paha (oikea / väärä) kuuluvat todellisuuden ”kalustukseen” eivätkä ole vain, jotain minkä ihmismieli projisoi todellisuuden päälle. Arvoja on olemassa ja niihin viittaavat väitteet ovat joko tosia tai epätosia. Normit viittaavat todellisiin, olemassaoleviin arvoihin ja voidaan perustella niiden kautta.

Moraalisen anti-realismin mukaan moraaliset arvot eivät ole todellisia. Todellisuuteen ei kuulu arvoja, joten niitä koskevat moraaliväiteet eivät voi olla tosia tai epätosia. Ne vain "ovat". Niissä ei ole mitään sellaista ihmismielestä riippumatonta kvaliteettia, joka tekisi niistä moraalisessa mielessä hyviä / pahoja, oikeita / vääriä. Normit eivät viittaa mihinkään todellisuudessa olemassaoleviin arvoihin, joten ne on perusteltava muilla tavoin.

Subjektivismi ja objektivismi

Moraalinen subjektivismi tarkoittaa, että kaikki arvot ovat suhteellisia moraalisen toimijan, subjektin, näkökulmasta. Tätä kutsutaan myös relativismiksi ja se on sukua anti-realistiselle lähestymistavalle. Ei ole olemassa arvoja, jotka olisivat subjektista riippumatta moraalisessa mielessä itsessään tosia (oikein / väärin; hyvää / pahaa). Ne ovat ”tosia” tai ”epätosia” sen mukaan miten henkilö kulloinkin ne kokee itselleen. Jos hän kokee ne tosiksi itselleen, ne ovat ”tosia”. Arvot keksitään, niitä ei löydetä.

Objektivismi on tämän vastakohta. On olemassa moraalisia arvoja, jotka ovat moraalisesta subjektista riippumatta itsessään hyvää tai pahaa. Moraaliset arvolauseet ovat tosia tai epätosia riippumatta siitä kuinka henkilö ne kokee. Niinpä arvot löydetään, niitä ei keksitä.

Moraalin objektiivisuudesta seuraa sen velvoittavuus. Arvot velvoittavat tekemään oikein silloinkin kun kukaan ei näe eikä niiden rikkomisesta jää kiinni. Silloinkin kun niiden seuraamisesta ei koidu välitöntä nautintoa.

Miten arvot sitten voivat olla objektiivisesti, ihmismielestä riippumatta, tosia tai epätosia ja velvoittavia? Mihin moraali ja velvoittavuus voivat objektiivisesti, ihmismielestä riippumatta, perustua? Kreeftin videopätkä käsitteli tätä kysymystä. En käy sitä erikseen uudelleen läpi.

Moraalinen absolutismi?

Eräät moraalifilosofit pitävät puhetta moraalisista ”absoluuteista” hiukan ongelmallisena. Se antaa kuvan siitä, ikään kuin moraalinen päättely ei lainkaan ottaisi huomioon tilannetta, johon moraalista päättelyä on sovellettava. Erityisen hankalaksi muodostuvat ne tilanteet, joissa kaksi moraalista ”absoluuttia” joutuvat ristiriitaan (e.g Onko oikein valehdella, jos siten voi pelastaa ihmisen hengen?).

Puhe moraalisesta objektivismista tuntuisi paremmalta ratkaisulta. Tai termi ”porrastettu absolutismi” (graded absolutism). Sen pohjalta arvot ovat objektiivisesti, ihmisestä riippumatta oikein tai väärin. Mutta tilanne vaikuttaa siihen mitä objektiiista arvoa tulee kyseiseen tilanteeseen soveltaa. Tätä ei pidä sotkea ”tilanne-etiikkaan” (situational ethics), jonka mukaan mitään objektiivisia arvoja ei ole ja jokainen päättää itse minkä subjektiivisesti kokee kussakin tilanteessa oikeaksi.

Sen sijaan objektivistinen lähestymistapa lähtee siitä, että jokaista velvoittaa täysin samanlaisessa tilanteessa täysin sama moraalinen arvo. Tilanne säätelee mikä objektiivinen moraalinen arvo on velvoittava kyseisessä tilanteessa. Moraaliset arvot ovat myös suhteessa toisiinsa siten, että konfliktitilanteissa on oikein seurata tärkeämpää arvoa (e.g. on tärkeämpää pelastaa viattoman ihmisen henki kuin kertoa totuus hänen henkeään uhkaaville).

Esimerkiksi: Jos sanotaan, että ”on väärin tappaa”, moraalinen absolutisti joutuu ongelmiin. Juhannuksena mökillä hän tappaa hyttysiä ja kärpäsiä ja käärmeitä. Ja ellei hän ole kasvissyöjä hän joutuu hyväksymään tiettyjen ravinnoksi kelpaavien eläinten tappamisen. Tappamiskiellon soveltaminen absoluuttisena ei siis ole ongelmatonta. Useimmiten absolutismin edustajatkin tekevät moraalisen eron eläinten ja ihmisten tappamisen välillä, jolloin vastaan tulee jonkinlainen, ja eettisesti paremmin toimiva, porrastettu absolutismi.

Objektivisti sanoo: Tappaminen on prima facie, yleisesti ottaen, väärin. Mutta voi olla tilanteita, joissa se ei ole väärin. Esimerkiksi itsepuolustukseksi oman tai toisen hengen pelastamiseksi tai vaikka poliisin virantoimituksessa. Kaikki tilanteet eivät oikeuta tappamista itsepuolustukseen vedoten. Tarvitaan moraalista päättelyä. Mutta jos tilanne oli sellainen, että tappaminen itsepuolustukseksi oli moraalisesti oikein, silloin se on oikein kaikille, jotka olisivat olleet samassa tilanteessa. Jos taas väärin, silloin se olisi ollut väärin kaikille samassa tilanteessa. Ratkaisevinta ei ole se miten ja millaisena henkilö sattui itse tilanteen kokemaan, vaan tilanteeseen oikein sovellettu moraalinen päättely.

Kaikessa tässä tarvitaan siis moraalista päättelykykyä – mikä liittyy epistemologiaan jälleen – jonka avulla tilanteeseen sovelletaan asianmukaista moraalista arvoa oikein. Se ei välttämättä ole helppoa, eikä päättely aina mene automaattisesti oikein. Silti siihen pyrkiminen on mielekästä, koska moraalinen ”hyvä” ja ”paha” ovat periaatteessa löydettävissä, toisin kuin jos ei olisi olemassa objektiivisia moraalisia arvoja.

Objektivismin kieltämisen ongelma

Moraalisen objektivismin kieltämisestä näyttäisi kuitenkin seuraavan se ongelma, että ratkaiseminen erilaisten arvojen välillä tulee mahdottomaksi moraalisiin perustein eli vetoamalla siihen mitä meidän pitäisi tehdä toimiaksemme moraalisesti oikein / väärin.

Voidaan toki vedota esimerkiksi erilaisiin hyöty- tai nautintonäkökohtiin, tai yksilölliseen tai yhteisölliseen tapakulttuuriin (”näin olen aina tehnyt”; ”näin meidän maassamme on tapana” jne). Mutta ratkaista mikä toimintatapa on moraalisesti oikein ei ainoastaan tulisi vaikeaksi (mitä se on objektivistinkin näkökulmasta), vaan mahdottomaksi.

Sillä jos millään arvoilla ei ole mitään ihmisestä riippumatonta ontologista ”oikean” ja ”väärän” kvaliteettia silloin mikään ei ole moraalisessa mielessä oikein tai väärin. Hauskaa ja tylsää kenties. Muttei hyvää tai pahaa. Hyödyllistä jostain näkökulmasta kenties. Mutta ei moraalisesti oikein sen enempää kuin väärinkään.

Evoluution näkökulmasta, johon nimimerkki ”V.” aiemmassa keskustelussa viittasi asia näyttäisi tältä: ”Tekijät, jotka auttavat selviytymisessä, siirtyvät seuraaville sukupolville, ja haitalliset tekijät [jotka eivät auta selviytymään] karsiutuvat”. Evoluutio voi auttaa selittämään miksi käyttäydymme ihmislajina tai kulttuurina (kulttuurievoluutio) niin kuin käyttäydymme, mutta se ei kerro onko käyttäytymisemme moraalisesti oikein tai väärin.

Evoluutio on siten puhtaasti deskriptiivistä (kuvailevaa), moraali sen sijaan on preskriptiivistä, määräävää ja velvoittavaa. Humen giljotiini leikkaa juuri tähän: Tosiasioista luonnossa ei voi johtaa moraalisia arvoja ja velvoitteita.  Siitä miten asiat ovat ei voida päätellä miten asioiden tulisi olla. Indikatiiveista ei voida johtaa imperatiiveja.

Vain viitata siihen tosiseikkaan, että tällainen (moraalinen) tapa meille on kehittynyt ei kerro miksi meidän pitäisi seurata juuri tätä moraalia, koska aivan hyvin evoluutio olisi yleisesti otten voinut tuottaa meille toisenkinlaisen moraalisen käsityksen niin kauan kunhan se auttaa lajiamme selviytymään hengissä. Kulttuurievoluutiossa tapahtuneet muutokset moraalikäsityksissä osoittavat tämän hankaluuden.

Se, että ajan oloon jotkut moraaliset säännöt ja moraalisina pidetyt tavat ovat muuttuneet ei kuitenkaan osoita objektivistista käsitystä vääräksi. Voidaksemme ylipäätään arvioida onko nykyihmisen moraali kehittyneempää (siis moraalisesti oikeampi), kuin vaikkapa 3000 eKr. Mesopotamiassa,  tarvitaan jokin ihmisestä riippumaton, kulttuurisen ja historiallisen muutoksen ylittävä, moraalinen kiintopiste, johon, ja josta käsin, tällaista ”kehittymistä” arvioidaan. Emme ehkä osaa sanoa mistä sellainen objektiivinen kiintopiste löytyy, tai saatamme jonkun mielestä väittää väärää kiintopistettä oikeaksi, mutta se on taas epistemologinen ongelma, eikä ontologinen. Koko keskustelu siitä mikä on moraalisesti pätevä oikean moraalin lähde käy turhaksi, jos moraali loppupeleissä on pelkkä subjektiivinen luomus.

Lisäksi, jos moraalinen ”hyvyys” / ”pahuus” on täysin subjektiivinen käsite, eikä siinä ole mitään absoluuttista / objektiivista, silloin nykyihmisen moraalia ei voida pitää ”kehittyneenä” missään moraalisesti merkitsevässä mielessä. Ainoastaan muuttuneena. Joskus ennen noitia poltettiin roviolla, nyt ei. Ei siinä sen kummempaa. Jos nimittäin moraali on täysin ihmismielen ja/tai kulloisenkin vallitsevan kulttuurin tuotos. Tästä näkökulmastaha meidän moraaliset käsityksemme ovat meidän oman aikamme kulttuurisesti ehdollistama tuote. Sorrumme lähinnä kronologiseen sobbailuun jos oletamme, että vain koska olemme ilmestyneet historian näyttämölle myöhemmin meidän näkemyksemme ja tapamme toimia ovat automaattisesti moraalisesti ylevämpiä kuin menneiden sukupolvien.

Puhe moraalisesta objektivismista (tai absolutismista) ei tietenkään automaattisesti kerro tai ratkaise mistä tiedämme mikä tapa toimia on kussakin tilanteessa oikein tai väärin. Kuten sanottu, tarvitaan moraalista päättelyä. Sellainen on mielekästä puuhastelua objektivismin perusteella juuri siksi, että ylipäätään on olemassa se mitä voidaan pitää löytämisen arvoisena ja moraalisesti tärkeänä, nimittäin ”oikein” ja ”väärin”.

Muutama soveltava ajatus tähän loppuun

Edelllä kirjoittamani pohjalta nimimerkki ”V”:n varhainen kommentti (17.1.2013) Kreeftin videon synnyttämään keskustelun tarjoaa kiinnostavan tarkastelukohteen.

Hän toteaa ensin ettei mitään absoluuttisia arvoja ole olemassa: ”Aivan oikein, absoluuttiset moraaliset arvot eivät voi olla olemassa.” Ja vetoaa sen jälkeen kulttuurirelativismiin: ”Moraaliset arvot ovat kulttuurista riipuvaisia. Aivan eri asiat ovat "hyvää" ja "pahaa" eri aikoina ja eri paikoissa.” Hän alleviivaa tätä esimerkillä siitä miten Suomessa aikoinaan ja Ugandassa vielä tänäänkin suhtaudutaan homoihin tuomitsevasti (myös juridisesti).

Kuitenkin ”V”:n mielestä ennen Suomessa kohdeltiin ja nykyään Ugandassa homoja kohdellaan moraalisesti väärin kun heitä suljettiin vankiloihin. Mutta moraalinen periaate: ”Homoseksuaalien tuomitseminen vankilaan tai kuolemaan on väärin” voi olla moraalisesti totta vain jos objektivismi on totta. Muussa tapauksessa kyse on vain ”V”:n  subjektiivisesta mielipiteestä, joka on yhtä kulttuurisesti aikaansa sidottu kuin sen vastakohta.

”V” kysyy ja ehdottaa epistemologista ratkaisua arvojen löytämisen ongelmaan: ”Miten sitten voisi löytää moraliarvot, jotka olisivat toimivia. Yksi ajatus on "älä tee muille mitä et itsellesi haluaisi tehtävän" Eli koska en esimerkiksi en halua, että omaisuuteni varastetaan, kannatan moraalia, jossa varastaminen kielletään. Kyse on myös empatiasta, kyvystä asettua toisen ihmisen asemaan. Ei varasta, koska tajuaa miten pahalta varkauden kohteelta tuntuisi.”

Tämä on sinänsä ihan tervetullut ja kannatettava periaate. Jostakin vanhasta Kirjasta olen joskus lukenut samansuuntaista.

Mutta ”V” on aiemmin todennut ettei ole mitään absoluuttisia moraalisia arvoja. Niinpä hän, huomatkaa, puhuu moraaliarvoista, jotka "toimivat", ei arvoista, jotka ovat "tosia". Eikö tässä siis näyttäisi oleva jokin ratkaisematon jännite kahden keskenään ristiriitaisen pyrkimyksen välillä? Yhtäältä objektivismin torjuminen ja samalla pyrkimys universaloida kielto varastaa kaikkia velvoittavaksi objektiiviseksi moraalisäännöksi?

Jos taas tässä piilee ”subjektivistinen” perustelu (i.e. viittaus empatiaan ja siihen, ettei itse halua omaisuuttaan varastettavan) eikö kyse ole vain oman edun maksimoinnin ja itsekkyyden  nostamisesta moraalin keskiöön? Ja olipa kyse siitä tai muusta, niin miten siitä kuitenkaan voitaisiin johtaa moraalinen velvoite toisille välittä siitä, että "V" ei halua itselleen jotain tehtävän?

"V":n moraalinen päättely ei oikeastaan ole moraali päättelyä, sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan lähinnä instrumentalistista pohdintaa, jonka tavoitteena on löytää se mikä parhaiten toimii. Joskus tämä riittää kun kyse on niistä välineistä, joilla päästään parhaiten johonkin päämäärään (kuten politiikassa). Mutta näin se varsinaisesti ei nouse moraalisesti yhtään korkeammalle tasolle kuin maanviljelijän pohdinta siitä, että jos hän haluaa peltonsa kasvava vehnää hänen on hyödyllistä kylvää vehnänsiemeniä peltoonsa. Se toimii. Mutta ei siihen sisälly mitään moraalista velvoitetta kylvää juuri vehnää. Jos hän päättääkin kylvää kauraa hän ei tee mitään moraalisesti väärin (olettaen, että kyse on hänen omasta pellostaan).

Tässä joitakin ajatuksia. Liian pitkästi. Myönnän. Kiitos jos jaksoitte loppuun asti lukea. Keskustelu jatkukoon.

Jos on olemassa pahaa ja hyvää on olemassa Jumala

Oheisessa videossa (engl.) Boston Collegen filosofian professori Peter Kreeft tiivistää viidessä minuutissa miksi hyvän ja pahan olemassaolo todistavat, että Jumalan täytyy olla olemassa. 

Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että ihmisen pitäisi ensin uskoa Jumalaan voidakseen elää moraalisesti oikein. Ateistit osaavat elää hyvin siinä missä teistit osaavat elää huonosti.

Pikemminkin kyse on moraalin itsensä perustasta: Mikä tekee hyvästä hyvää ja pahasta pahaa moralisessa mielessä? Mistä ne tulevat, ovat peräisin?

Ja mihin perustuu moraalin velvoittavuus, niin että meiltä voidaan vaatia moraalin mukaista elämää vetoamalla siihen, että miten meidän  pitäisi / tulisi toimia tehdäksemme oikein eikä eikä väärin?

Hyvä ja paha eivät ole vain henkilökohtaisia mielttymyksiä (tykkään / en tykää).

Kreeft osoittaa miksi hyvän ja pahan olemassaoloa ei voi perustella evoluutiolla, järjellä, omallatunnolla, ihmisluonnolla tai utilitarismilla (hyötyetiikka). Hyvä ja paha edellyttävät yliluonnollisen perustuksen.

Joka kerta kun esitämme moraalisen arvion ja vaatimuksen, siis sanomme, että jokin on oikein (Hursti tekee hyvää auttaessaan vähäosaisia) tai väärin (ristiretket ja noitavainot olivat väärin) ja että meidän  p i t ä i s i   tai   t u l i s i  toimia tietyllä tavalla (ei saa valehdella; sinun pitää suvaita homoseksuaaleja), koska se on oikein (eikä väärin), vetoamme itse asiassa Jumalaan.

Kreeftin loppukaneetti on: "Olitpa asiasta tietoinen tai et joka kerta kun vetoat moraaliin, vetoat Jumalaan. Puhut silloin jostain uskonnollsiesta, vaikka olisit ateisti."

Kreeftin esityksen pohjalta usein kuultu syytös kristinuskoa kohtaan saa myös mielenkiintoisen vivahteen: Se, että kristinuskon nimissä on tehty niin paljon pahaa (ja hyvää) todistaa, että Jumala on olemassa. Jos Jumalaa ei ole putoaa kristinuskoa moralisoivilta syytöksiltä kokonaan pohja. Mihin kristinuskon moraalinen arvostelu perustuu, jos mitään aidosti hyvää ja pahaa ei edes ole olemassa?

Video on niin lyhyt, että se kannattaa katsoa useampaan kertaan ajatuksella.

Kiinnostuneille suosittelen jatkolukemistoksi Dennis Pragerin artikkelin Is Murder Wrong?

Sammeli Juntunen: Jumalan olemassaolon rationaalinen pohdinta kuuluu kristinuskoon

Sammeli Juntunen kirjoitti Kotimaa -lehdessä loppiaisen alla (5.1.2012) kolumnin Terveisiä Oxfordista. Siinä hän käsittelee Richard Dawkinsin kieltäytymistä väittelystä William Lane Craigin kanssa. Asia, josta Dawkins on saanut kritiikkiä myös ateistikollegoiltaan. 

Pointtini ei nyt kuitenkaan ole Dawkinsin poisjäämisen syiden setvimisessä.

Yliopiston dosenttina toiminut kansainvälisesti arvostettu Luther-tutkija, sekä nykyään savonlinalainen kirkkoherra Sammeli Juntunen kuitenkin tiivistää hyvin syyt miksi Jumalan olemassaolon rationaalinen pohdinta yleisesti ottaen kuuluu kristinuskoon:

Jumalan olemassaolon rationaalinen pohdinta kuuluu kristinuskoon kolmesta syystä. Ensinnäkin se muistuttaa, että Jumala ei ole ihmisen mielikuva tai tunne tai uskonnon luomus. Hän on kaikkeuden Luoja, josta on viitteitä koko todellisuudessa, myös siinä, jota tarkastellaan järjellä. Toiseksi, vaikka järjellinen jumalantuntemus on vaillinaista, se on eräs edellytys sille, että puhe Jumalasta on ymmärrettävää. Kolmanneksi: vaikka usko ylittää järjen, se ei ole siitä kokonaan erossa."

Juntunen toteaa lopuksi, että tällainen pohdinta hieman pimennossa luterilaisuudessa, jossa usein paetaan heppoiseen ratkaisuun erottamalla usko ja järki omiksi saarekkeiksi. Tällaista ratkaisua on kritisoinut Oxfordissa tutkijana toimiva Aku Visala kirjassaan Mitä tiede ei voi sinulle kertoa (Perussanoma 2010).

-----

Pasin Pensées - Mietteitä VIII

Blaise Pascal (1623-1662) tunnetaan muun ohella kuuluuisasta Mietteitä (Pensées) teoksestaan. Se koostuu kristinuskoa koskevista lyhyistä, enemmän tai vähemmän keskeneräisistä, mietelmistä. Tässä hengessä olen kirjoittanut Uusi Tie -lehteen Mietteitä -nimistä kolumnisarjaa. Vuorossa on osa VIII, joka julkaistaan Uusi Tie -lehdessä 7.12.2011. Muutama aiempi Mietteitä -sarjan teksti löytyy blogiltani haku toiminnolla. 

--------------

MIETTEITÄ VIII

Ylistyslaulut. Liian paljon on lauluja ihmisen tunteista Jeesusta kohtaan. Lauluja siitä mitä kristitty tuntee ajatellessaan Herran hyvyyttä. Ne jotka eivät sillä hetkellä jaa samoja tunteita jäävät ulkopuolisiksi. Ihmettelevät mikä heissä on vikana, kun eivät pysty ylistämään. Ylistyslauluihin on hiipinyt ihmiskeskeisyys, vaikka niiden tulisi olla lauluja Jeesuksesta eikä ihmisestä. Enkelitkin jouluyönä ylistivät: Kunnia Jumalalle korkeuksissa!. Eivät kuuluttaneet miten ihanalta heistä tuntuu, että Jeesus on syntynyt. Enemmän lauluja Jeesuksesta ja siitä mitä Hän on tehnyt. Evankeliumi herättää kylmemmänkin sydämen ja antaa toivon. Tunteet kyllä heräävät, kun sydän oivaltaa mitä Kristus on tehnyt edestämme.

Jumalanpilkkaa.  Myöhäiskeskiajan mystikko Mestari Eckhart (1260-1327) sanoi, että Jumalaa ylistetään silloinkin kun häntä pilkataan. Tulee mieleen alakouluajat, jolloin opettajat sanoivat poikien lyövän tyttöjä, koska tykkäävät heistä. Mahtoiko tuosta olla lohtua tytöille, joita vedettiin turpaan? Joidenkin mielestä taas Jumala on niin suuri, että ihmisen pilkka ei häntä kosketa. Kumpi mahtaa loukata Jumalaa enemmän: Itse pilkka, vai se, että pidämme Jumalaa vielä tyhmänäkin? Eikö olisi parempi vain pyytää anteeksi Jumalalta. Meillä syntisillä selityksiä riittää.

Hämmennyksen teologiaa.  Ja Jumala puhui Moosekselle palavasta pensaasta sanoen: "Kuka Minä olen?"

Uskonnollinen pluralismi.  Väite, jonka mukaan kaikki uskonnot opettavat pohjimmiltaan samaa on kuin sanoisi kaikkien pillereiden olevan samanlaisia vain koska ovat pyöreitä. Ei kuitenkaan ole yhdentekevää onko kyseessä arsenikki vai aspiriini. Myös uskonnoissa sisältö on elämän ja kuoleman kysymys. Tanskalainen teologi Johannes Ågård sanoi aikanaan: ”Ihminen, joka sanoo, että kaikki uskonnot ovat pohjimmiltaan samoja tuntee todennäköisesti vain yhden uskonnon.”

Joulukortteihin sisältöä.  ”Jumala, rakastava Isämme, auta meitä oikein muistamaan Jeesuksen syntymä, että saisimme osallistua enkelien kuoroon, paimenten iloon ja yhdessä idän viisaiden kanssa häntä kumartaa. Jouluaamu täyttäköön meidät ilolla siitä, että olemme Sinun lapsiasi, ja jouluilta saattakoon meidät vuoteisiimme kiitollisin mielin, antaen ja saaden anteeksi, Jeesuksen tähden. Aamen.” (Robert Louis Stevenson 1850–1894) ” Miten monet muistavatkaan Jeesuksen syntymäpäivän! Ja miten harvat hänen opetuksensa! Voi! On helpompi pitää vaarin juhlapäivistä kuin käskyistä” (Benjamin Franklin 1706–1790)

VIDEO: Julma logiikka

Huomaan olevani jo kesäterässä ja kirjoittamisen tahti hiipuu lomien lähestyessä. Ei niin etteikö aiheita maailmalla riittäisi.

Kesäkuukausina vaikuttaa siltä, että kirjoittelen harvemmin. Vaikka eihän sitä tiedä vaikka lähestyvällä lomalla sortuisi "nettitissutteluun" vaikka kuinka itselleen lupaa pysyä poissa internetistä ja vain käydä kalassa :)

Kiitos kaikille blogin lukjoille ja keskusteluun osallistuneille mielenkiinnosta.

Joka tapauksessa tässä vielä kesien alla oheinen puhutteleva ja dramaattinen, mutta onneksi fiktiivinen, videopätkä, joka "pohdiskelee" sitä, että ideas have consequences.

Ei perheen kaikkein pienimmille eikä heikkohermoisille.

Älä alistu! -kampanja - Poimintoja muilta blogeilta

Cambridgessa opiskeleva Samuli Siikavirta on kirjoittanut lukemisenarvoisen blogikirjoituksen Kotimaa24.fi blogillaan. Siikavirran mukaan Älä alistu! -kampanja osoitti, että piispat ovat kääntäneet takkinsa mitä tulee 2010 julkaistuun selontekoon Parisuhdelain seuraukset kirkossa. 

Siinä todetaan, että kirkossa on kolme hyväksyttyä tapaa niille, jotka kokevat vetoa samaan sukupuoleen: Sitoutunut homoparisuhde, pidättyvyys eli selibaatti tai seksuaalisuuden muutosprosessiin lähteminen.

"Selontekoa lainaten 'tärkeää on, että ketään ei leimata eikä eristetä, vaan jokaisen' – myös muutoksesta puhuneen 'Annin' – 'oikeutta toimia omantuntonsa pohjalta kunnioitetaan.' Vai kunnioitetaanko?'
Siikavirta kysyy.

Hän vastaa lainaamalla Askolaa, Heikkaa, Mäkistä ja muita kirkollisia vaikuttajia kohun tiimoilta ja toteaa lopuksi: "Kirkon johto on linjansa valinnut, ja ruohonjuuritaso seuraa massoittain paimensauvojen kumahduksia. Kirkon opetus seksuaalietiikasta on muutettu. Kirkon kelkkaa ei enää käännetä. Takki on käännetty piispainkokouksen selonteon selibaattia ja muutosta tukevalle sanamuodolle. Keskustella saa, mutta vain tietyissä liberaaleissa raameissa tiettyine agendoineen. Kiitos Älä alistu! -kampanjalle todellisuuden paljastamisesta!"

•  Samuli Siikavirran blogi: Kampanja todellisuuden paljastajana (Kotimaa24.fi)

Toinen tutustumisen arvoinen on dosentti Juha Ahvion teksti Uuden Suomen Puheenvuoro blogilla: Älä alistu! kampanja toi esiin keskustelun aseentellisuuden.  Ahvio huomioi, että keskustelussa kampanjaa kritisoineet näyttävät sortuvan juuri siihen vihapuheeseen, suoranaisene totalitaariseen kielenkäyttöön, joka heidän itsensä mukaan on paha asia.

"Ollaanko nyt tekemässä vaikka väkisin ennakkotapausta ”viharikoksen” paraatiesimerkiksi?" Ahvio kysyy. "Tähän suuntaan viittaa Iltalehden brutaali pääkirjoitus 24.3.2011 (”Homofobialle ei saa alistua”), jossa puhutaan ”kirkon nurkissa pesivistä fundamentalisteista”. Eikö ”pesiminen” ole eläinten toimintaa? Vertaako Iltalehden pääkirjoitus kirkon perinteisissä seksuaalieettisissä näkemyksissä pysyviä ihmisiä eläimiin, vieläpä karkotettaviin tuholaiseläimiin? Eikö juuri tällainen sanailu ole sitä pahamaineista ja ihmisoikeuksia solvaavaa natsityyliä? Suositellaanko nyt avoimesti perinteisen ja tunnustuksellisen kristillisyyden äänen vaientamista kiristyksellisin pakkokeinoin?"

Kirkkojärjestyksen, pappislupauksen ja luterilaisten tunnustuskirjojen valossa Ahvio pitää kummallisena Älä alistu! -kampanjan järjestäjätahojen leimaamista "radikaaleiksi". Tilanne on hänen mielestään päinvastoin.  Ahvio kirjoittaa:  

Niin kauan kuin nämä kirkkolain ja -järjestyksen pykälät ovat virallisesti voimassa, asetelma kirkossa on kiistämättä seuraava. Älä alistu -kampanjan takana olevat tahot edustavat kirkkolain mukaista näkemystä, kun taas kirkon nykyjohdon ajama ohjelma edustaa kirkon teologiset ja eettiset perustukset kumouksellisesti hylännyttä radikalismia. Jos kirkon nykyjohto ja sitä tukeva teologisen eliittimme osa katsoo, että ”nyt tiedetään ratkaisevasti paremmin kuin ennen” ja että Raamattua ei enää voi pitää sellaisena normina kuin kirkkolaki edellyttää, olisi tämä avoimesti tunnustettava ja kirkkolaki muutettava tältä osin. Eli toteutettava avoin kirkollinen vallankumous. Jos tähän pyritään salaisesti eikä haluta tätä päämäärää avoimesti lausua julki, on kyse pappislupauksen kieltämästä vehkeilystä.

Kirkkoveneen todellisia keinuttajia ja kaatajia ovat nämä radikaalit, joiden pitäisi ja olisi alun alkaenkin pitänyt miettiä, voivatko he toimia kirkossa, joka lakiinsa ja Raamattuunsa pitäytyen uskoo niin virheellisesti ja taantumuksellisesti. Sen sijaan Älä alistu -kampanjan konservatiivijärjestöihin lukeutuvat eivät ole niitä, joiden kirkosta kuuluisi lähteä.

Ahvion kirjoitus on hyödillnen lukea kokonaisuudessaan: 

•   Dosentti Juha Ahvion blogi: Älä alistu! -kampanja toi esiin keskustelun asenteellisuuden (Uusi Suomi, Puheenvuoro)

Käynnissä olevassa seksuaalieettisessä keskustelussa käytettyä retoriikkaa olen itse arvioinut lyhyesti haastattelussa, joka ilmestyy lähiaikoina Uusi tie -lehdessä. Katkelman siitä voi lukea Seurakuntalainen.fi sivustolta:

• Pasi Turunen: Ihmisarvo ja elämänarvont ovat eri asia (seurakuntalainen.fi)

Aiemmin olen Uskon Puolesta -blogillani käsitellyt samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin ja niiden siunaamiseen liittyvää ongelmatiikkaa niin teologiselta, filosofiselta ja tieteelliseltä kannalta oheisissa artikkeleissa:

• YLEn homoilta aiheutti ennätyksellisen erovyöryn kirkosta - ja muuta palautetta
• YLEn homoilta ja Päivi Räsäsen ajojahti mediassa
• Kirkon sisällissota - Vantaan Sanomista poimittua
• Kiirettä pitää - homokeskustelu jatkuu 
• Myytti homouden synnynnäisyydestä - mitä tiede sanoo? 
• Jos kaksi rakastaa toistaan...  Entä jos kolme?
• Arkkipiispa Paarman sateenkaariargumentit eivät vakuuta
• Nissisen homoteologiset argumentit eivät kestä 
• Homokeskustelu heiluttaa nyt herätysliikkeitä
• Mitä eroa on sukupuolella, rodulla ja sukupuolisella suuntautuneisuudella?
  
• Ihmisen ja koiran avioliitto - Keskustelu homoadpitosta kiihdytti mieliä eduskunnassa
• Kristittyjen rinnastaminen natseihin on loukkaavaa

---

Lentävä spagettihirviö ja Jumala

Pari lyhyttä ja ytimekästä videota.