Palvelevatko muslimit ja kristityt samaa Jumalaa?

Ravi Zachariaksen järjestön (RZIM) Kanadan toiminnan johtaja tohtori Andy Bannister vastaa oheisessa lyhytvideossa valaisevasti otsikon kysymykseen. Videon alla suomenkielinen käännös videosta.

Palvelevatko muslimit ja kristityt samaa Jumalaa? 

Andy Bannister (RZIM Canada)

Kuulen tämän kysymyksen usein, koska ilmeisesti ihmiset katselevat islamia ja kristinuskoa olettaen molemmilla olevan yksi ja sama Jumala, koska molemmat palvovat yhtä Jumalaa, joka on kaiken luoja ja hallitsija. Kyse on siis oltava samasta Jumalasta. 

Näin ei ole. 

Tämä kertoo vain, että muslimit ja kristityt ovat yhtä mieltä siitä, että Jumala on olemassa. Tuon Jumalan luonnosta vallitsee kuitenkin syvällinen erimielisyys. 

Valaisen olemassaolon ja luonnon välillä seuraavalla esimerkillä. 

Jos sanon sinulle, että Yhdysvalloilla on yksi presidentti, jonka uskon olevan Barak Obama, ja sinä sanot myös uskovasi, että on yksi Yhdysvaltojen presidentti nimeltään Aku Ankka, niin olemme selvästi yhtä mieltä siitä, että on olemassa yksi presidentti. Samalla meillä on perustavaa laatua oleva erimielisyys siitä, kuka tuo presidentti on, mikä on hänen luontonsa. 

Jotain samanlaista voimme sanoa Allahista Koraanissa ja Jahvesta Raamatussa. 

Jumalan luonne Raamatussa. Jumalalla on Raamatun mukaan neljä pääasiallista piirrettä: 

Jumala on persoonallinen ja relationaalinen. Hänet voidaan tuntea. Raamattu käskee kristittyjä, ei ainaostaan seuraamaan Häntä kuulaisesti, vaan tuntemaan hänet. Raamatun mukaan Jumala on rakkaus. Se on hänen olemuksensa. Hän on osoittanut rakkautensa olemalla valmis kärsimään ristillä pitääkseen huolta meidän synneistämme ja rikkinäisyydestämme, niin että me sovitettuina voisimme löytää suhteen hänen kanssaan. 

Sen sijaan Allah ei Koraanin mukaan ole relationaalinen, henkilökohtaisesti tunnettavissa. Missään kohtaa Koraanissa ei sanota, että hänet voi tuntea henkilökohtaiseksi, hän on liian kaukainen sellaiseen. Häntä ei kuvailla Jumalan, joka on rakkaus. Eikä hän missään tapauksessa ole kärsinyt eikä tehnyt mitään korjatakseen syntiongelmamme. 

Mitä enemmän vertailemme Jumalaa Raamatussa ja Koraanissa huomaamme niiden esittävän Jumalan täysin toisistaan poikkeavalla tavalla. 

Näin sanoessani en halua millään tavalla olla epäkunnioittava muslimeita kohtaan. Pikemminkin päinvastoin. Jos koitamme saada islamin näyttämään kristinuskolta me pakotamme sen sellaiseen viitekehykseen, johon se ei sovi. Islamia on tutkittava sen omista lähtökohdista käsin. Samoin tukti Raamatun Jumalaa hänen omista lähtökohdistaan käsin. 

Kun tarkastelet Jumalaa Raamatussa yksi asia mielestäni nousee ylitse muiden: Meitä ei kutsuta vain tietämään hänestä jotain, vaan tuntemaan hänet henkilökohtaisesti. 

Tunnetko sinä Hänet? 

(Dr. Andy Bannister, RZIM Canada)

Miksi juuri kristinusko kaikista uskonnoista?

Ravi Zacharias. Kuva: http://marshilltop.blogspot.fi

Jokainen uskonto väittää olevansa ainoa oikea ja tosi uskonto. Miten kristinusko voi siis sanoa olevansa oikea ja tosi uskonto? Jos lisäksi et ole läpikäynyt kaikkia uskontoja ja tutustunut niihin, miten voit sanoa vain kristinuskon olevan ainoa oikea maailmankatsomus? Muun muassa tähän kysymykseen intialaissyntyinen filosofi ja kristinuskon puolustaja Ravi Zacharias vastasi eräässä yliopistoluennossaan

Ensiksi, esitetty kysymys sisältää oikeansuuntaisen havainnon: Kristinusko ei ole ainoa uskonto, joka väittää omaavansa ainoan oikean ja tosi vastauksen perimmäisiin kysymyksiin. Buddhalaisuus syntyi aikanaan perustajansa, Gautama Buddhan, hyljättyä hinduismin vääränä. Buddhalaisuus taasen hindulaisuuden näkökulmasta on, kuten C. S. Lewis ilmaisi, ”hindulainen harhaoppi”. Myös Islam väittää uskontona olevansa ainoa oikea tosi uskonto.Eksklusiivisuus ei siis ole vain kristinuskolle luonteenomainen piirre.

Uskonnot ovat ytimeltään perustavalla tavalla erilaisia. Ne vastaavat yhteen sovittamattomalla tavalla perimmäisiin kysymyksiin. Zacharias kiteyttää: ”Uskonnoissa on perustavaa laatua olevia eroja ja parhaimmillaankin vain pinnallisia samankaltaisuuksia. Monien mielestä uskonnot ovat perustavalla tavalla samanlaisia ja vain pinnallisesti erilaisia. Ei. Ne päinvastoin ovat perustavalla tavalla erilaisia ja pinnallisesti tarkasteltuna samanlaisia.”

Mieleeni muistuu tässä kohden tanskalaisen teologin, Johannes Ågardin sanat: ”Ihminen joka sanoo, että kaikki uskonnot opettavat pohjimmiltaan samaa, tuntee todennäköisesti vain yhden uskonnon. Jos hän tuntisi edes kaksi hän ei sanoisi tuollaista.”

Jos uskonnot antavat antavat perimmäisiin kysymyksiin toisistaan ratkaisevalla tavalla eroavia ja yhteen sovittamattomia vastauksia kuinka voidaan tietää mikä niistä on totta? Vai ovatko kaikki kenties väärässä?

Vastausta tähän kysymykseen voidaan lähestyä monella tavalla. Ravi Zacharias lähestyy yliopistopuheessaan kysymystä laajemmalla periaatteellisella perspektiivillä. Lukijaa on tässä kohden varoitettava siitä, että tarjottu vastus ei tällä kertaa ota kantaa kenties juuri niihin yksityiskohtaisiin kysymyksiin joihin lukija ehkä toivisi. Mutta Zachariaksen vastaus on silti tutustumisen arvoinen.

Ensiksi on määriteltävä mitä tarkoitetaan ”totuudella”. 

Totuus on filosofiassa määritelty yhtäältä ns. vastaavuusperiaatteen (korrespondenssikriteeri) ja johdonmukaisuusperiaatteen (koherenssikriteeri) kautta.

Ensin mainitun valossa totuus on vastaavuutta väitelauseen ja asioiden tilan kanssa. Jos sanon: ”Ulkona sataa vettä” ja ulkona sataa vettä (eikä esimerksi paista aurinko tai sada lunta), väite on totta.

Johdonmukaisuusperiaatteen valossa totuus on sisäisesti ristiriidaton ja sopusoinnussa muiden totuuksien kanssa. Se, mikä on sisäisesti ristiriitainen ei voi olla totta. Tiedän, että ei ole totta, että on olemassa neliönmuotoisia ympyröitä. Sellainen on sisäisesti epäkoherentti mahdottomuus.

Islam esimerkiksi epäonnistuu vastaavuusperiaatteen kohdalla väittäessään Jeesuksesta, jotain mikä ei vastaa historiallisia tosiasioita: Islamin mukaan Jeesus ei kuollut ristillä. Tämä on kuitenkin kenties varmimpia historiallisia tosiasioita Jeesuksesta, jota edes sekulaarit historioitsijat eivät rohkene asettaa kyseenalaiseksi. Islamin väite ei ole historiallisesti totta. Se ei voi olla oikea ja tosi uskonto.

Ollakseen totta maailmankatsomuksen ja uskonnon tulee vastaavuus- ja johdonmukaisuuskriteerien täyttämisen lisäksi kyetä vastaamaan tyydyttävästi neljään ihmisen olemassaoloa, eksistenssiä, syvästi koskettavaan peruskysymykseen. Zachariaksen mukaan nämä koskevat:

1.    Alkuperää – Mistä olemme tulleet?
2.    Merkitystä – Miksi olemme täällä?
3.    Moraalia – Objektiivisten moraalisten arvojen olemassaolo ja perustus.
4.    Päämäärää – Minne olemme menossa? Mitä kuoleman jälkeen?

Maailman uskontoja tulee verrata niiden vastausten valossa joita ne tarjoavat näihin kysymyksiin. Jokaisen kohdalla vastauksen on vastattava todellisuutta, joko sellaisena kuin se voidaan havaita (korrespondenssi) tai niin, että se on loogisesti ristiriidaton sisäisesti ja muiden tosiasioiden kanssa (koherenssi).

”Ainoastaan juutalais-kristillisen perinteen puitteissa nämä neljä kysymystä löytävät vastauksen, jossa sekä korrespondenssi- että koherenssikriteeri täyttyvät," Zacharias väittää. "Kristinuskon maailmankatsomuksellisest väitteet vastaavat todellisuutta sellaisena kuin todellisuus oikeasti ilmenee, ja on lisäksi sisäisesti johdonmukainen, eikä sovittamattoman ristiriitainen.”

Oletko tutkinut jokaisen uskonnon maailmassa voidaksesi sanoa, että kristinusko yksin on tosi?

Ravi Zachariaksen filosofikollega John Njoroge esittää samaisessa yliopistotilaisuudessa mielenkiintoisen nyrkkisäännön, jonka mukaan kaikki uskonnot ja maailmankatsomukset voidaan karkeasti luokitella kolmeen ryhmään:

1.    Näkemykseen, jonka mukaan vain universumi on olemassa (e.g. naturalismi, ateismi)
2.    Näkemykseen, jonka mukaan vain Jumala on olemassa (itämaiset uskonnot)
3.    Näkemykseen, jonka mukaan sekä universumi että Jumala ovat olemassa (kristinusko, juutalaisuus, islam)

Tämän perusluokittelun valossa ei ole niin vaikeaa soveltaa Zachariaksen nelitahoista kriteeriä erilaisiin maailmankatsomuksiin. On mahdollista ratkaista totuuskysymys näiden kolmen kategorian kesken ja sen jälkeen vaihtoehtoja on huomattavasti vähemmän. Ei ole välttämätöntä tutustua jokaikisen uskonnon kaikkiin yksityiskohtaisiin uskomuksiin päästäkseen selville ovatko ne totta. Riittää kun selvittää mihin niiden perususkomukset edellä olevan jaottelun valossa sijoittuvat.

Edellä oleva tiivistys Zachariaksen jättää tietysti monia mielenkiintoisia kysymyksiä ja yksityiskohtia vielä auki. Miten kyseistä maailmankatsomuksellista "totuuden neliapilaa"  sovelletaan käytännössä eri uskontojen kohdalla? Eikä se tietenkään eliminoi eri maailmankatsomuksiin ja uskontoihin tutustumisen hyödyllisyyttä ja tärkeyttä.

Zachariaksen ja Njorogen periaate toimii silti hyvänä ”nyrkkisääntönä” ja lähtökohtana. Kyseessä on eräänlainen maailmankatsomuksien filosofinen ”viidakkoveitsi”. Sen avulla on mahdollista karsia suurin osa lukuisista erilaisista perimmäisenä totuutena esiintyvistä maailmankatsomuksellisista rönsyistä ja raivata itselleen mielekäs polku ulos uskontojen umpiviidakosta. Ei ole välttämätöntä tuntea kaikkia uskontoja ja maailmankatsomuksia perinpohjaisesti voidakseen olla vakuuttunut siitä, että kristinusko on ainoa oikea tosi uskonto.

Itselleni merkittävin osoitus kristinuskosta ainoana oikeana maailmankatsomuksena ja uskontona on Jeesuksen Kristuksen historiallinen ylösnousemus. Sen puolesta voidaan esittää vakuuttavaa historiallista todistusaineistoa. Se vastaa historiallisia tosiasioita. Jeesuksen opetukset eivät olleet epäjohdonmukaisia ja maailmankatsomuksellisesti sisäisen ristiriitaisia.Herättämällä Jeesuksen kuolleista Jumala itse todisti, että Kristuksen opetukset ovat totta. Niinpä sellaiset uskonnolliset ajatukset ja ideat ja opetukset, jotka eivät vastaa Kristuksen opetuksia Jumalasta eivät voi olla totta.

Uskonnollisen pluralismin haaste ei ole uusi – Jeesus on yhä ainoa tie Jumalan luo!

Luin äskettäin Melinda Pennerin blogilta (Stand To Reason) hyvän kirjoituksen uskonnollisen pluralismin haasteesta. Uskonnollisella pluralismilla tarkoitetaan näkemystä, jonka mukaan kaikkia uskonnollisia näkemyksiä tulee pitää tasavertaisesti tosina. Se on läheistä sukua "suvaitsevaisuudelle".  Tosin pluralismi ei suvaitse muita näkemyksiä uskonnoista kuin oman pluralistisen näkemyksensä. Ohessa hiukan muokattu käännös Pennerin postauksesta soveltuvin osin. :

Yksi asia, joka enemmän kuin muut kristinuskossa loukkaa nykyihmistä on ajatus, että Jeesus on ainoa tie sovintoon Jumalan kanssa. Seurakuntaa kehoitetaan päivittämään evankeliuminsa nykyaikaan sopivaksi: "Jättäkää tämä loukkaava elementti. Meidän pitää tehdä evankeliumista nykyihmisen makuun sopivampi."

Uskonnollisessa pluralismissa ei ole mitään nykyaikaista. Kristinusko syntyi pluralistisen yhteiskunnan keskellä. Jos se syntyi pluralistisessa yhteiskunnassa ja siihen alun alkaen kuului tämä kapea-alainen väite ei nykyolosuhteissa ole mitään minkä pitäisi motivoida meitä muuttamaan sanomaa toiseksi.

Ensimmäisen vuosisadan Juudea oli Rooman valtakunnan siirtokunta. Roomalaiset sanoivat kristityille, että he voivat palvella Jeesusta kunhan he myös kutsuvat keisaria Herraksi. Kristityt kieltäytyivät ja maksoivat siitä hengellään. Paavali saarnasi Mars-kukkulalla ihmisille, jotka uskoivat lukuisiin eri jumaluuksiin ja kertoi heille kuka oli tosi Jumala. Jopa muinainen Israel eli pluralistisessa yhteiskunnassa kanaanilaisten ja egyptläisten jumalien keskellä, mutta he olivat yhden ainoan tosi Jumalan kansa.

Uskonnollisessa pluralismissa ei ole mitään uutta. Eikä mitään uutta ole se ympäröivän kulttuurin taholta tuleva paino, joka vaatii kompromissia sen kristinuskon ydintotuuden suhteen, että on vain yksi Jumala ja Hänen Poikansa Jeesus on meille ainoa tie sovintoon tämän Jumalan kanssa.

Kuiva kirjoitus uskonnon ja politiikan sotkemisesta keskenään

Kuinka kristitty voi osallistua yhteiskunnassa käytävään arvokeskusteluun ja tulla kuulluksi? Olen hiljattain lukenut dosentti Juha Sihvolan kirjan Maailmankansalaisen Uskonto (Otava 2011). Palaan teoksen herättämiin kriittisiin ajatuksiin uudemman kerran jossain toisessa postauksessa. Tässä yhteydessä mainitsen kuitenkin jotain siltä osin mikä kirjassa mielestäni oli positiivisella tavalla mielenkiintoista edellä esittämäni kysymyksen kannalta.

Sihvola käsittelee eräässä luvussa uskontoon vetoamista poliittisessa keskustelussa. Voisi kuvitella, että asia on yksiselitteisesti niin, että uskontoa ei pitäisi sotkea poliittiseen keskusteluun lainkaan. Tämä näkemys vastaa Robert Audin ajatusta, jonka mukaan "kun uskonnolliset ihmiset osallistuvat poliittiseen keskusteluun, heidän tulee sulkea keskustelun ulkopuolelle uskonnolliset vakaumuksensa ja motiivinsa ja pitäytyä sellaisiin sekulaarisiin perusteluihin, joiden pätevyyttä voidaan arvioida vakaumuksesta riippumatta" (Sihvola, 263)

Mutta asia ei ole nykyajattelijoiden mielestä aivan näin yksiselitteinen.

Esimerkiksi Nicholas Wolterstorff pitää tällaista asetelmaa uskonnollisia ihmisiä syrjivänä sillä "monet uskonnolliset ihmiset pitävät moraalisena velvollisuutenaan tehdä oikeudenmukaisuutta koskevat päätöksensä uskonnollisen vakaumustensa pohjalta eikä suinkaan niistä riippumatta. Poliittisen järjestelmän neutralismi asettaa myös uskonnolliset ihmiset eriarvoiseen asemaan. Uskonnollisia ihmisiä vaaditan etsimään uskonnollisen vakaumuksensa ja sekulaaristen mielipiteidensä välille sellainen tasapaino, jossa he kykenevät perustelemaan ja motivoimaan poliittiset päätöksensä uskonnosta riippumatta. Vastaavia vaatimuksia ei kuitenkaan esitetä uskonnottomille ihmisille, joten järjestelmä näyttää rajoittavan uskonnollisen ihmisten toimintaa muita enemmän" (Sihvola, 264)

Jürgen Habermas on tuoreissa kirjoituksissaan myös esittänyt, että "uskonnollisten ilmaisujen ehdoton rajaaminen pois poliittisesta keskustelusta ja julkisesta tilasta on uskonnollisia ihmisiä syrjivää." Habermasin mielestä uskontoon vetoavia näkökohtia voidaan tuoda poliittisiinkin keskusteluihin, "mutta päätöksenteossa hyväksyttäviä ovat vain sellaiset argumentit, jotka niiden esittäjä tai joku muu voi kääntää kaikkien eri uskontoja edustavien ja uskonnottomienkin kansalaisten hyväskyttävissä olevalle sekulaariselle kielelle".

Käänteisesti Habermasin mukaan "myös ei-uskonnollisilta ihmisiltä voidaan edellyttää suopean uteliasta asennetta uskonnollisiin ilmaisuihin. Heidän tulisi etsiä niistä totuuksia, jotka olisi mahdollista kääntää uskonnosta riippumattomalle kielelle." Tavoitteena on toinen toisiansa kunnioittava dialogi, jonka tuloksena "voidaan määrittää kaikkien rationaalisten toimijoiden hyväksyttävissä olevat poliittiset periaatteet." (Sihvola, 265).

Sihvolan kirjasta löytyviin ajatuksiin liitän jatkoksi muutaman oman huomioni kristittyjen osallistumisesta yhteiskunnalliseen arvokeskusteluun.

Raamattu on kristillisessä keskustelussa tärkeä ja luovuttamaton lähde. Sen rooli Jumalan arvovaltaisena sanana korostuu seurakunnan sisällä tapahtuvassa keskustelussa, jonka tulee perustua vastuullisesti tapahtuvaan Jumalan sanan tulkintaan muun ohella. Teologisilla perusteluilla ja viittauksilla Raamattuun on siis paikkansa erityisesti silloin kun käydään keskustelua teologisista ja eettisistä kysymyksistä, jotka koskettavat kristillistä seurakuntaa.

Jos kristittynä pyrkii sen sijaan osallistumaan seurakunnan ulkopuolella käytävään keskusteluun ei ilotulittelu raamatunjakeilla useinkaan johda hedelmälliseen vuorovaikutukseen. Kanssakeskustelijat laittavat nopeasti suojalasit päähän.

Osallistuminen yhteiskunnalliseen arvokeskusteluun vaatii siksi erityistä taitoa. Pelkkä into ja vakuuttuneisuus omasta asiastaan ei riitä. Silloin ollaan tekemisissä usein ihmisten kanssa, joille Raamattu ei ole sen enempää uskon kuin elämänkään auktoriteetti. Saatikka, että se olisi ylin auktoriteetti. Jos kristitty ei lähtökohtaisesti ymmärrä tätä hän ei ole oikea henkilö käymään arvokeskustelua yhteiskunnan suuntaan.

Yhteiskunnalliseen arvokeskusteluun on osallistuttava argumentaatiolla, joka on myös ei-uskonnolliselle ihmiselle ymmärrettävää. Pelkkä raamatunjakeiden siteeraaminen päin naamaa on epäkunnoittavaa, sillä se voi olla osoitus siitä, ettei kristitty keskustelukumppani oikeasti kuuntele, tai pahimmassa tapauksessa ole edes kiinnostunut kuuntelemaan, mitä toisella on sanottavaa ja mitkä ovat hänen todelliset huolenaiheensa. Vika ei ole Raamatussa, vaan tavassa käyttää sitä julkisessa keskustelussa. Raamattuun voidaan vedota silloin kun keskustelu sitä vaatii, mutta silloin on mielestäni osattava perustella miksi tilanne sitä edellyttää.

Asian toinen puoli on se, että sekulaarilla, ei-kristityllä keskustelijalla ei silti ole rationaalista oikeutusta edellyttää kristityn keskustelukumppanin astuvan tyystin kristillisen maailmankatsomuksensa ulkopuolelle argumentoimaan itselleen täysin vieraista lähtökohdista käsin. Kristityltä ei voi vaatia sellaista mikä ei näet periaatteessa ole mahdollista edes ei-kristitylle keskustelijalle!

Jokaisella, oli hän kristitty tai ei, on jokin maailmankatsomus täysin riippumatta siitä miten syvällisesti itse on siitä tietoinen ja onko se omaksuttu rationaalisen harkinnan vai emotionaalisten syiden tähden. Yhtä vähän kuin kristitty voi yhtäkkiä siirtyä kristillisyytensä ulkopuolelle keskustelussa—sellainen on psykologisestikin sula mahdottomuus—voi ei-kristitty astua ei-kristillisen maailmankatsomuksensa, joka hänellä kumminkin on, ulkopuolelle. Tällainen edellytys on siis täysin epärationaalinen ja johtaisi teeskentelyyn.

Vain koska sekulaari ihminen ei yhteiskunnallisessa keskustelussa perustele sanottavaansa siteeraamalla vaikkapa Kommunistista manifestia, Richard Dawkinsin, Hegelin tai gnostilaisten kirjoituksia, ei merkitse, että hän argumentoisi maailmankatsomuksellisesti neutraalilta pohjalta. Hänen ajatuksensa saattavat hyvinkin palautua tarkemmassa analyysissä ties miten yllättäviin metafyysisiin ja uskonnollisperäisiin taustaoletuksiin. Suomalaisten puolueiden puolueohjelmatkaan eivät ole maailmankatsomuksellisesti neutraaleja. Ne perustuvat tietynlaiseen ihmiskuvaan ja käsitykseen todellisuuden perimmäisestä luonteesta, jotka eivät ole uskonnollisesti neutraaleja.

Tämä merkitsee osaltaan sitä, että yhteiskunnallisessa keskustelussa on oma paikkansa myös uskonnollisille ja maailmankatsomuksellisille argumenteille ja sellainen tulee sallia. Sellaista ei voi täysin välttää. On silkkaa harhaa kuvitella, että arvokeskustelua voitaisiin käydä ilman laaja-alaisia oletuksia todellisuuden perimmäisestä luonteesta. Teeskentelemätön ja rehellisen avoin arvokeskustelu ottaa tämän huomioon ja antaa riittävästi tilaa myös uskonnolliselle argumentaatiolle yhteiskunnallisissa kysymyksissä.

Yhteiskunnalliset asiat ovat kaikille jäsenilleen yhteisiä. Siksi puhutaan yhteis-kunnasta. Keskusteluun ovat oikeutettuja osallistumaan omista lähtökohdistaan käsin kaikki, joita yhteiset asiat koskettavat. Ei-uskonnollisilla, maallistuneilla keskustelijoilla ei ole rationaalista oikeutta sulkea uskonnollisia näkemyksiä ehdottomasti keskustelun ulkopuolelle. Ainakaan niin kauan kuin uskonnollisillakin ihmisillä on oikeus äänestää vaaleissa. Yhteiskunnalliset asiat koskevat kaikkia yhteiskunnan jäseniä yhteisesti. Myös uskonnollisia ihmisiä. Siksi heillä on yhtäläinen oikeus osallistua keskusteluun siitä mikä on hyvää elämää ja kuinka yhteistä hyvää tulee jakaa yhteiskunnan parhaaksi. 

Lopputulema siis on, että mielestäni uskontoa ja politiikkaa tulee ja saa sotkea keskenään. Sopivassa suhteessa. Eikä niitä edes voida mielekkäällä tavalla erottaa tyystin toisistaan.

Tämä oli pitkä ja kuiva teksti. Jos jaksoit lukea tähän asti, kiitän mielenkiinnosta.

-------

Mietteitä – Pensées III

En ehkä ole yhtä hyvä matematiikassa kuin Blaise Pascal, mutta kristinuskoa koskevien keskeneräisten mietelauseiden rustaamisessa aion vakavasti yrittää jälleen kilpailla hänen kanssaan. Jos en ajatusten syvällisyydessä niin vähintään keskeneräisyydessä.

Uskonto ja politiikka. Uskontoa ja politiikkaa ei saa, eikä edes voi, pitää erillään. Sehän olisi kuin letut ilman mansikkahilloa. Uskonto ja politiikka kuuluvat yhteen kuin hiiva ja taikina. Ne juuri on sotkettava keskenään. Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista yhteiseksi hyväksi. Uskonnolla on oma painava sanansa sanottavana siitä mikä on hyvää. Ilman uskontoa hyvä ja paha eivät ole filosofisesti edes ymmärrettäviä käsitteitä. Tärkeintä on pitää huono uskonto erillään hyvästä politiikasta ja huono politiikka hyvästä uskonnosta. Asialla on sitten tämä retorinenkin ulottuvuus. Uskonnon ja politiikan erottamista vaaditaan äänekkäästi kun halutaan marginalisoida toisenlaista poliittista näkemystä edustavan uskonnollisen henkilön poliittinen mielipide. Poliittisen vastustajan uskonnollisuus nähdään silloin suurena mainitsemisenarvoisena ongelmana. Omissa riveissä toimivan uskonnollisen henkilön poliittisissa mielipiteissä ei yleensä sitten nähdä mitään vaaraa uskonnon ja politiikan sotkeutumisessa. Riippuu siis siitä kuka uskontoa ja politiikkaa kulloinkin sotkee.

Perisynti. Ja käärme sanoi: "Mitä se kenellekään kuuluu mitä kaksi aikuista ihmistä keskenään tekevät kunhan ketään ei vahingoiteta?" Niin Eeva kysyi mieheltänsä: "Rakastatko minua?" Mies vastasi ja sanoi: "Tietysti ja totisesti, ketäpä muutakaan." Niin he, mies ja hänen vaimonsa, ottivat ja söivät siitä hedelmästä. Silloin heidän silmänsä aukenivat ja kaikkien heidän jälkeläistensä silmät sokeutuivat aina tähän päivään asti.

Aamurukous. "Herra, ole meille armollinen! Toivoen me katsomme sinuun. Ole joka aamu käsivarsiemme voima, hädän hetkenä pelasta meidät!" (Jes. 33:2)

Profeetallinen risti. Jeesus ei kuollut ristillä menneisyytemme, vaan tulevaisuutemme tähden. Kaikki syntimme olivat Golgatalla tulevaisuudessa. Sovitus merkitsee enemmän kuin vain mahdollisuutta saada menneet synnit anteeksi. Anteeksisaatuammekin joudumme usein vielä murehtimaan syntiemme seurauksia. Risti ei korjaa menneisyyttä. Se saadaan anteeksi. Risti korjaa tulevaisuuden. Sovitus ei luo uutta menneisyyttä, vaan uuden tulevaisuuden. Tehtyä ei saada tekemättömäksi. Jumalan kiitos, ei myöskään Golgatalla tehtyä. ”Valtaistuimella istuva lausui: ’Uudeksi minä teen kaiken’" (Ilm. 21:5).

--------
Aiemmat mietteet:

• Mietteitä - Pensées II
• Mietteitä - Pensées I

Uskon ja järjen suhteesta, osa II

Kaija antoi kommentillaan ensimmäiseen aihetta käsittelevään tekstiini siinä määrin ajattelemisen aihetta, että päätin nostaa vastaukseni hänelle poikkeuksellisesti blogin uudeksi pääkirjoitukseksi. Kiitos Kaija.

"… aina pitää muistaa että uskonnollinen usko on jotain muuta kuin tavallinen usko esim. oman aistitietonsa todenperäisyyteen. Toinen on totena pitämistä ja toisen ainakin pitäisi olla Jumalan yliluonnollinen lahja, niin kuin Raamattu sanoo."

Tällainen määritelmä uskonnollisen uskon ja ”tavallisen” uskon tyystin erilaisesta luonteesta ei mielestäni tee oikeutta kummallekaan sen enempää filosofisessa kuin uskonnollisessakaan mielessä.

Filosofisesti: Usko aistitietojen todenperäisyyteen on epistemologisesti tasan yhtä ”uskonnollista” kuin monien mielestä uskonnollinen usko. Aistitiedon (tai muistitiedon) todenperäisyyttä ei viime kädessä näet voi perustella millään muulla kuin vetoamalla kehällisesti aistitietoon itseensä ja uskomalla sekä luottamalla (tärkeä sana jatkossa) aistitiedon todenperäisyyteen. Käyttääkseni Alvin Plantingan kieltä kyse on perususkomuksesta, eli jostain mitä ei voida perustella vetoamalla toisiin uskomuksiin - Perustelujen ketju päättyy lopulta uskoon.

Uskonnollisesti: Usko tässä yhteydessä (spesifisti kristillisen käsityksen puitteissa ymmärrettynä) on toki Jumalan yliluonnollinen lahja, kuten Lloyd-Joneskin sanoo. Mutta ei niin, että uskonnollinen usko olisi tiedollisesti jotain ”tavallisesta” uskosta laadullissti tyystin poikkeavaa ja tässä mielessä ”yliluonnollista”. Pikemminkin kyse on siitä miten ja millainen muutos ihmisessä tapahtuu, niin että hän alkaa uskomaan ja luottamaan ilmoitustiedon todenperäisyyteen. Kuten Lloyd-Jones sanoi ongelma ei ole järjen käytössä sinänsä, vaan siinä, että uudestisyntymättömän ihmisen järki on synnin turmelema eikä hän siksi tahdo / halua uskoa sitä mikä on soteriologisessa mielessä todenperäistä, nimittäin Jumalan lupauksiin.

Edes todisteiden määrä ei siten riitä synnyttämään puhtaan järjen avulla tätä pelastavaa luottamusta niin kauan kuin tahtoelämä on synnin turmelema. Niin kuin ei sokealle merkitse mitään valon määrä. Valoa on riittämiin, muta sokea ei sitä näe. Todisteita kristillisen ilmoituksen puolesta on kasapäin, mutta synnin orjuuttamaa järki ei niitä katsoessaan luonnostaan muodosta luottamusta Jumalan lupauksiin, eikä ihminen siten kykene järkeilemään itseään sisälle taivasten valtakuntaan.

Ehkä ei ole sattumaa se miten voimakkaasti Raamattu käyttää pelastavan uskon metaforana sokeaa, joka saa näkönsä. Se on epistemologisesti varsin edistyksellistä kielenkäyttöä etten sanoisi.

Mitä usko on? Kristillisessä teologiassa uskoon liittyy tiedollinen, mutta myös henkilökohtainen elementti: totena pitäminen (scientia) ja luottamus (fiducia). Jälkimmäinen on tärkeä juuri reformaation uskontulkinnassa. Pelastava usko ei ole pelkkää totena pitämistä, historian faktojen tai opinkappaleiden tietämistä, vaan henkilökohtaista luottamista ja sitoutumista. Akateemisen jeesus-tutkimuksen parissa voidaan historiallisiin lähteisiin vedoten esimerkiksi todeta, että Jeesus Nasaretilainen itse uskoi olevansa Messias ja Jumalan lähettämä pelastaja. Mutta soteriologisesti merkittävän uskon sisältö on tämä: Uskonko minä, että hän on pelastaja minulle?

Määritelmäsi – niin kuin sen tekstissäsi tulkitsen; voin toki olla väärässä - tuntuu ongelmalliselta siitäkin syystä, että Jumalan lupausten kautta ilmoitettu uskonnollisen uskon kohdehan ei ole jotenkin vähemmän todenperäinen kuin ne kohteet, joista saamme tietoa ja joihin uskomme aistien välityksellä. Pelastava uskonnollinen usko tulee ilmoituksen kautta, mutta sen kohde ei ole tiedollisesti tai todenperäisyytensä puolesta erilainen kuin ”tavallisen” uskon kohde. Uskonnollisen siitä tekee lähinnä se, että kohteena on Jumalan ilmoitus ja lupaus sen sijaan että puhuisimme vaikkapa puista ja linnuista tai auringonlaskusta. Niinpä en epistemologisesti näe syytä olla luottamatta Jumalan ilmoituksen ja lupausten todenperäisyyteen niin kuin en näe hyvää syytä olla luottamatta aistitiedon todenperäisyyteen.

Skeptikot kyseenalaistavat tietysti kaiken. Jopa sen onko aistien kohteena olevia kohteita lainkaan olemassa. Johtuen juuri siitä, että emme kykene astumaan aistiemme ulkopuolelle toteamaan, että näin on. Joten jäljelle jää usko. Ja kaikki eivät usko edes aisteihin. Ainakaan niin kauan kuin eivät ole ylittämässä katua.

Uskonnollinen usko ja tavallinen usko eivät siis ole jotain aivan muuta, vain koska Jumala antaa ensin mainitun lahjaksi. Järki on yhtälailla osana myös lahjaksi annetussa uskossa, koska Jumala valaisee järjen ja ymmärryksen.

Maailman uskonnot vuonna 2009

Kirkon tiedotuskeskus on juuri julkaissut tuoreimmat uskontotilastot. Uskonnollisesti maailma näyttää siis seuraavanlaiselta:

Maailman koko väestö vuonna 2009 on noin 6,8 miljardia. Kristityiksi luetaan 33,3 prosenttia maailman väestöstä eli 2,27 miljardia. Niitä, jotka eivät vielä lainkaan ole kuulleet evankeliumia, on Barrettin mukaan 1,96 miljardia eli 28,8 prosenttia maailman väestöstä. Maailman uskontotilasto on Barrettin mukaan seuraava:

• kristittyjä 2271,7 miljoonaa (33,3 prosenttia)
• muslimeja 1449,6 miljoonaa (21,2 prosenttia)
• hinduja 913,4 miljoonaa (13,4 prosenttia)
• uskonnottomia 773,9 miljoonaa (11,3 prosenttia)
• kiinalaisperäisten uskomusten kannattajia 388,6 miljoonaa (5,7 prosenttia)
• buddhalaisia 387,8 miljoonaa (5,7 prosenttia)
• kansanuskontojen kannattajia 266,2 miljoonaa (3,9 prosenttia)
• ateisteja 148,3 miljoonaa (2,2 prosenttia)
• uusien uskontojen kannattajia 106,1 miljoonaa (1,6 prosenttia)
• sikhejä 23,9 miljoonaa. (0,4 prosenttia)
• juutalaisia 15,0 miljoonaa (0,2 prosenttia)
• muita 83,6 miljoonaa (1,2 prosenttia).

Voimakkainta kasvu on muslimien keskuudessa.

Kristityistä roomalaiskatolilaisia on 52,7 prosenttia Roomalaiskatolisen kirkon jäsenet muodostavat 16,6 prosenttia koko maailman väestöstä. Kaikista kristityistä roomalaiskatolisia on 52,7 prosenttia. Kristillisten yhteisöjen jäsenmääriä: roomalaiskatolilaisia 1134,5 miljoonaa, ns. riippumattomiin kirkkoihin kuuluvia (independents; ei-historiallisiin kirkkoihin kuuluvia) 419,9 miljoonaa, protestantteja 391,2 miljoonaa, ortodokseja 254,1 miljoonaa ja anglikaaneja 84,7 miljoonaa.

Voimakkainta määrällinen kasvu on ns. riippumattomissa kirkoissa. Helluntailaisiin, karismaattisiin ja uuskarismaattisiin yhteisöihin arvioidaan kuuluvan 605,3 miljoonaa; tämän kokonaisilmiön kasvu on toiseksi voimakkainta. Kolmantena kasvussa ovat protestantit.

Hitaimmin kasvaa ortodoksisuus. Maanosittain kristittyjen määrä kasvaa eniten Afrikassa:

• Afrikka 447,2 miljoonaa (v. 2008 423,6 miljoonaa) kristittyä
• Aasia 366,2 miljoonaa
• Eurooppa 553,8 miljoonaa ( v. 2008 556,3 miljoonaa)
• Latinalainen Amerikka 531,3 miljoonaa
• Pohjois-Amerikka 221,4 miljoonaa
• Oseania 23,1miljoonaa

Maanosista Euroopassa on edelleen eniten kristittyjä, mutta kristittyjen määrän kasvu Euroopassa on kääntynyt laskuun. Voimakkaimmin kristittyjen määrä kasvaa Afrikassa, Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Eteläisellä pallonpuoliskolla eli Afrikassa, Aasiassa, Oseaniassa ja Latinalaisessa Amerikassa kristittyjä on yhteensä 1367,8 miljoonaa eli kaikista kristityistä 64 prosenttia. Pohjoisella pallonpuoliskolla eli Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa kristittyjä on yhteensä 775,2 miljoonaa eli kaikista kristityistä 36 prosenttia, mikä on laskenut prosentin viime vuodesta.

Lähde: International Bulletin of Missonary Research Vol. 33, No. 1 Jan. 200931, 38.

Maailman lähetys- ja uskontotilaston julkaisevat 25. kerran missiologit David B. Barrett, Todd M. Johnson ja Peter F. Crossing. Tilasto on ilmestynyt vuodesta 1985.

-----

• Maailman uskonnot vuonna 2009: Kristittyjen määrä kasvaa karismaattisissa yhteisöissä (Uutinen 9.3.2009 Kirkon tiedotuskeskus)