Jeesuksen Golf-pallo – Juuri kun luulit, ettei Herra kuule rukouksiasi, niin…

”Niin muut opetuslapset sanoivat hänelle: ’Me näimme Herran’. Mutta hän sanoi heille: ’Ellen näe hänen käsissään naulojen jälkiä ja pistä sormeani naulojen sijoihin ja pistä kättäni hänen kylkeensä, en minä usko’. Ja kahdeksan päivän perästä hänen opetuslapsensa taas olivat huoneessa, ja Tuomas oli heidän kanssansa. Niin Jeesus tuli, ovien ollessa lukittuina, ja seisoi heidän keskellään ja sanoi: ’Rauha teille!’ Sitten hän sanoi Tuomaalle: ’Ojenna sormesi tänne ja katso minun käsiäni, ja ojenna kätesi ja pistä se minun kylkeeni, äläkä ole epäuskoinen, vaan uskovainen’. Tuomas vastasi ja sanoi hänelle: ’Minun Herrani ja minun Jumalani!’” (Joh. 20:25-28)

Minua on kiehtonut ja koskettanut Johanneksen evankeliumin lopusta löytyvä kuvaus Jeesuksen ilmestymisestä epäilevälle Tuomakselle.

Tietysti voisin taas kirjoittaa tutusta teemasta: uskosta, joka ei perustu näkemiseen. Mutta minua kiehtoo tässä kohtaamisessa eräs toinen seikka.

Kun Jeesus viimein ilmestyi myös Tuomakselle hän tiesi tarkkaan mitä tämä oli aiemmin sanonut. ”Ellen näe hänen käsissään naulojen jälkiä ja pistä sormeani…” Tuomas oli sanonut. ”Ojenna sormesi tänne ja katso minun käsiäni…” sanoi Jeesus heti hänelle ilmestyessään.

Miten Jeesus saattoi tietää mitä Tuomas oli puhunut, vaikka ei ollut edes läsnä kuulemassa?

Vai oliko sittenkin?

Tähän Jeesuksen ja Tuomaksen kohtaamiseen kätkeytyy sanoinkuvaamaton rohkaisun sanoma.

Jeesus kuulee meitä silloinkin, kun luulemme, ettei hän meitä kuule. Hän kuulee, vaikka meistä tuntuu siltä, ettei hän ole lainkaan läsnä.

Emme näe häntä. Kuitenkin hän kuulee ja tietää. Hän tietää meidän hätämme, kipumme, epäilyksemme, koetuksemme. Hän tietää, vaikka meistä tuntuisi, ettei Jeesus ole lähimaillakaan, kun meihin koskee. 

Mieleeni palautuu usein tapaus vuosien takaa ajalta, jolloin Patmos Lähetyssäätiö piti säännöllisiä hengellisiä kokouksia Harjukatu 2:ssa Helsingin Kristillisessä Keskuksessa.

Noihin aikoihin palvelimme  vaimoni, Parvinin, kanssa usein yhdessä siten, että minä saarnasin Jumalan sanaa ja rukouspalvelun alkaessa pyysin hänet rinnalleni rukoilemaan. Toki teemme tätä yhä vieläkin silloin kun siihen tarjoutuu tilaisuus.

Vaimoni on armoitettu esirukoilija. Esirukoilijan sydämellä varustettu. Mutta myös Pyhän Hengen antamalla profetoimisen ja näkijän lahjalla varustettu ihminen.

Yhtenä tällaisena iltana Kristillisessä Keskuksessa pyysin vaimoni jälleen saarnani päätteeksi rinnalleni rukoilemaan. Hetkisen rukoiltuaan hän nosti katseensa kohti yleisöä ja sanoi: ”Herra näytti minulle näyssä naishenkilön. Näin sinut seisomassa kotona peilin edessä ennen kuin lähdit tähän kokoukseen. Katselit kuvaasi ja itkit ja kyselit Herralta miksi Hän ei kuule sinun rukouksiasi. Herra sanoi minulle: Hän on kuullut sinun rukouksesi. Tule tänne eteen, niin rukoilemme puolestasi”

Monien vastaavanlaisten rukoushetkien joukosta tämä on erityisesti vuosien varrelta jäänyt mieleeni. Sen muisteleminen herkistää minut vieläkin. Näen yhä mielessäni elävästi kuinka Kristillisen Keskuksen kokousauditorion aivan perimmäisiltä istuimilta nousee ylös täysin ventovieras naishenkilö, raivaa tiensä vieressä istujien ohitse käytävälle ja astelee määrätietoisin askelin käytävää pitkin luoksemme salin etuosaan. Seuratessani hänen tuloaan huomaan hänen pyyhkivän kyyneleitä, jotka valuvat valtoimenaan.

”Minä olen se nainen”, hän nyyhkytti pysähdyttyään meidän eteemme. ”Juuri ennen tänne tuloa seisoin peilin edessä kysellen miksi Jumala ei minua kuule."

Miten kukaan saattoi tietää mitä hän ennen kokousta yksinäisyydessä oli tehnyt ja rukoillut? Kukaan ihminen ei ollut nähnyt tai kuullut mitä hän oli kotona tehnyt ennen kokousta. Herra, joka on aina läsnä kuitenkin tiesi ja rohkaisi häntä Pyhän Hengen välittämän profeetallisen viestin kautta luottamaan siihen, että Jumala on häntä kuullut.

Toinenkin tapaus monien joukosta palautuu tähän yhteyteen mieleeni. 

Olimme Turun VPK:n salissa monia vuosia sitten avustamassa esirukouspalvelussa Leo Mellerin kokouksessa. Leo oli saarnannut ja oli aika avata alttarihetki. Ihmiset saivat tulla pyytämään esirukousta puolestaan.

Rukoilimme vaimoni kanssa monien apua etsivien kanssa pyytäen Jumalalta apua heidän elämänsä tilanteisiin. En muista siitä tilanteesta kuin kaksi asiaa. Pitkän seisomisen seurauksena jalkojani särki sekä naishenkilön, joka pyysi esirukousta elämäntilanteessa, jossa koki itsensä neuvottomaksi ja ahdistuneeksi. Hän ei tarkemmin kertonut mistä oli kysymys, mutta pyysi rukoilemaan puolestaan. Mehän rukoilimme.

Rukoiltuamme vaimoni nosti päänsä ja sanoi naiselle hiukan epäröiden: ”En oikein tiedä mitä tämä tarkoittaa, mutta näin sinut Golf-mailan kanssa. Sinä yritit sohia palloa reikään ja olit turhautunut, kun se ei tahtonut mennä sisään. Mutta lopulta sinä sait sen reikään."

Minä olin lähinnä vaivautunut tilanteesta. Puhe Golf-mailoista ja palloista tuntui niin eriskummalliselta. Lapselliselta. Sitä paitsi se ei tuntunut yhtään ”hengelliseltä”. Mitä taivaallista siinä nyt oli puhua Golfista rukoushetkessä. Miksi ihmeessä Herra tällaista näyttäisi, ajattelin mielessäni. Mahtoiko vaimoni nyt innostua liikaa. Mutta pidin mölyt mahassa ja nielin saarnamiehen ylpeyteni.

”Toi kuvastaa just mun tilannettani tilanteeni”, nainen tokaisi.

"Ehkä Herra halusi rohkaista sinua luottamaan siihen, että lopulta asiat järjestyvät," vaimoni sanoi, ja jatkoi hieman hämmentyneenä: ”Minä en vain oikein ymmärrä miksi Herra tällaista minulle näytti - Golf-pallon ja mailan”

”Minä tiedän!” nainen vastasi tomerasti. Asiassa ei tuntunut olevan hänelle mitään epäselvää. ”Minun mieheni on ostanut meille ensi viikoksi Golf-kurssin ja me menemme sinne yhdessä ensi viikolla!”

Kun Jeesus ilmestyi Tuomakselle ylösnousemisensa jälkeen hän teki tälle selväksi, että hän tiesi kaiken mitä Tuomas oli sanonut, vaikka Tuomas ei häntä siinä tilanteessa nähnytkään. Herra oli silti läsnä.

Ehkä sinäkin olet rukoillut elämäsi vaikeuksien keskellä ja luullut, ettei Jumala sinua kuule. Miten rohkaisevaa onkaan tietää, että Herra Jeesus tuntee meidät, tietää tarpeemme, ja kuulee meitä ahdistuksessamme.

Silloinkin, kun ajattelemme olevamme aivan yksin ongelmiemme kanssa ja luulemme huutavamme tyhjyyteen emme sittenkään ole unohdettuja emmekä yksin. Herra Jeesus itse vakuuttaa sanassaan sinulle: ”Minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti”.

Hän kuulee rukouksemme ja tietää hätämme silloinkin, kun meistä tuntuu, ettei hän ole edes läsnä. Ajallansa hän vastaa ja ilmestyy avuksi. Tavalla tai toisella.

Älä anna periksi.

Jumala kuulee rukouksia ja johdattaa

"Huuda minua avuksi hädän päivänä!
Minä pelastan sinut, ja sinä kunnioitat minua"
(Psalmi 50:15 - Jumalan "puhelinnumero")

Aika ajoin näin keski-iän lähestyessä palautuu kauempaa nuoruudesta mieleen tapauksia, joissa Jumala on mieleenpainuvalla tavalla vastannut rukouksiin tarpeen hetkellä.  Muistojen mukana pintaan nousee myös syvä ja sanoinkuvaamaton kiitollisuus Jeesusta kohtaan, joka hyvyydessään ja armossaan on pitänyt huolta. Seuraava tapaus sattui 80-luvun puolivälissä lukion päättymisen aikoihin.

Olin 18-vuotias. Nykyisen vaimoni kanssa olimme menneet juuri kihloihin toukokuussa ja ryhtyneet suunnittelemaan naimisiin menoa syksyllä, jolloin oli tarkoitus muuttaa yhteen. Siihen saakka asuin kotona äidin luona Pursimiehenkadulla. Monta elämänmuutosta luonnollisesti oli edessäpäin juuri lukionsa päättäneen nuoren elämässä.

Lähi-idästä kotoisin oleva ihana maahanmuuttajavaimoni (Jumalalle kiitos maahanmuuttajista!), jonka kanssa olimme hänen uskoontulonsa myötä tutustuneet seurakunnassa, oli työtön. Sitäkin polttavampi oli siis kysymys omasta työllistymisestäni lukion päättyessä. Vastuu yhteisestä tulevaisuudesta alkoi hiljalleen tuntua harteilleni.  

Suomen Pipliaseuran raamattumyymälä sijaitsi noihin aikoihin seurakuntaamme vievän   kävelyreitin varrella Aabrahaminkadn ja Kalevankadun kulmassa. Meillä oli tilaisuuksia useasti viikossa, joten kuljin liikkeen ohi toistuvasti viikottain. Muistan miten  pariin otteeseen ohitse kulkiessa koin muutakin kuin vain mielenkiintoa ikkunassa olevia Raamattuja kohtaan.

Pariin kertaan myymälän ohi kulkiessani koko olemukseni ja sisimpäni valtasi – en löydä muita sanoja – vastaansanomattoman itsepintainen sisäinen ”tietoisuus” ja ”vaatimus” kysyä myymälästä töitä.

Sitä on vaikea selittää. Ne, jotka ovat näitä asioita kokeneet tietävät mistä puhun. Muiden voi olla vaikea ellei mahdotonta ymmärtää. Kyse ei ollut vain kaikille tutusta arkisesta ajatuksen päähän pälkähtämisestä. En voi, en aio, eikä minulla ole edest tarvetta, millään todistaa että siitä ei olisi ollut kyse. Minä vain tiedän, niin kuin vain minä voin tietää,  ettei ollut kyse "luonnollisesta" hetken mielijohteesta tai päähänpistosta siksi, että myymälä nyt sattui olemaan matkan varrella. 

Kumpaisellakin kerralla kävelin kuitenkin lopulta liikkeen ohitse. En tajua miksi arastelin astua ovesta sisään ja toimia niin kuin ”jokin” sisälläni minua kehotti tekemään. Ehkä en vielä tuossa vaiheessa ajatellut miten akuutiksi työnsaanti muodostuisi olosuhteiden kehittyessä. Ajan oloon koko asia unohtui eikä palautunut mieleeni edes kaupan ohi toistuvasti uudestaan kulkiessani. 

Eräänä aurinkoisena alkukesän iltapäivänä – en muista mikä päivä se oli, mutta muistan, että aurinko paistoi – olin tuttuun tapaan polvistunut rukoilemaan äitini ruskean kulmasohvan nurkkaan. Siinä tuntui jotenkin hyvältä aina rukoilla ja siihen polvistua. Ylistyksen ja kiitoksen ja pyyntöjen lomassa olin juuri rukoilemassa johdatusta työnsaantiin, kun puhelin soi. Harmittava häiriötekijä silloin kun haluaisi rukoilla. Se oli niitä vanhoja pöytäpuhelimia, joissa oli iso pyöritettävä numerovalintalevy ja joka soidessaan pirisi iloisesti vain yhdellä äänenvoimakkuudella. Lujaa. 

Vastasin. Soittaja oli Suomen Pipliaseuran raamattumyymälän työntekijä.

    – Ajattelimme ilmoittaa, että tilaamasi punakantinen englanninkielinen Raamattu on nyt tullut mikäli vielä kiinnostaa, sanoi naisääni luurin toisessa päässä.

Olin kokonaan unohtanut asian, koska tilauksesta oli kestänyt todella kauan, jonka johdosta olin jo ennättänyt hankkia vastaavan Raamatun mustakantisena.

    –  Kiitos vain, mutta en tarvitse enää. Olen jo ehättänyt hankkia sellaisen mustakantisena, totesin, kun yhtäkkiä kesken lauseen mielessäni välähti ne hetket jolloin olin kulkenut raamattumyymälän ohitse, vaikka sisälläni jokin vaati minua kyselemään töitä myymälästä.

    – Mutta voinko kysyä tarvitsetteko te työvoimaa? minä jatkoin lausetta katkaisematta suorastaan hätäisen ponnekkaasti. Pelkäsin, että soittaja sulkee puhelimen ennen kuin saan sanottua asiani loppuun. ”Tarvitsetteko te työvoimaa”? Tuntui omituiselta sanavalinnalta, mutta muutakaan ei sillä hetkellä tullut kiireessä mieleen.

Minua kehotettiin soittamaan Tuula Tapanaiselle, joka tuolloin toimi Pipliaseuran talouspäällikkönä. Soitin. Selitin lyhyesti miten olin saanut puhelun raamattumyymälästä ja esitin saman kysymyksen: Tarvitsetteko te työvoimaa? Muistan vastauksen hyvin.

    – Kuule, se on se mitä me juuri nyt tarvitsemme! Tapanainen vastasi ja kertoi lyhyesti heidän miettineen ja suunnitelleen jo jonkin aikaa puolipäiväisen myymäläapulaisen hankkimista.

Sovittiin tapaaminen ja työhaastattelu. Minusta tuli puolipäiväapulainen Suomen Pipliaseuran raamattumyymälässä. 

Työtä jatkui kesän ja aina syksyyn. Työ ja työtoverit oli vat mukavia. Hassuja asioitakin sattui, kuten omituinen lukkiutumiseni tuntikausiksi myymälän ulko- ja välioven väliseen tuulikaappiin, kun avaimet jäivät erään perjantai päivän päätyttyä kassan laskemisen jälkeen myymälän pöydälle. Miten siihen tilaan jouduin ja miten pääsin ulos on kokonaan oma tarinansa.

Syksyllä, muistaakseni hiukan ennen kuin minun ja vaimoni oli määrä mennä naimisiin ja aloittaa yhteinen elämä, Tapanainen pyysi minut juttusille ja kertoi heidän tulleensa siihen tulokseen, ettei myymälässä enää tarvita apulaista Elämäni toistaiseksi ensimmäinen ja ainoa kerta kun minut on irtisanottu töistä. Mutta erittäin kauniisti. Sikäli kun ymmärsin kyse ei ollut minusta, vaan siitä, että tilanne vain oli muuttunut.

Olen ehkä luonteeltani sellainen, että en osaa herkästi hätääntyä asioista. Tai sitten se oli Jumalan antamaa rauhallisuutta. Totesin tilanteen tyynesti ja kiitin menneistä kuukausista. Edessä oli vielä lakisääteinen viimeinen kuukausi töissä ennen kuin irtisanominen astuisi voimaan. Hiljaisesti toivoin, jostain löytyvän jotain sinä aikana.

Irtisanominen tuli  elämäntilannettamme ajatellen pahimpaan mahdolliseen saumaan. Vaimoni oli edelleen työtön ja yhteinen säännöllinen toimeentulomme minun varassani. Työttömäksi jääminen oli inhimillisesti ajatellen huonoin mahdollinen uutinen. Olimme, kuten edellä mainitsin, juuri avioitumassa ja muuttamassa yhteen. Vuokrat, ruuat, kaikki elämiseen tarvittava oli inhimillisesti minun varassani. Me olimme Jumalan varassa.

Tosin vasta nyt, asiasta näitten kaikkien vuosien jälkeen kirjoittaessani tulee mieleen, että puolipäiväapulaisen toimella ja palkalla tuskin perheestä muutenkaan olisi kovin pitkään pidetty huolta. Joten blessing in disguise, sanoisivat englantilaiset. Irtisanominen oli tässä tapauksessa kätketty siunaus.

Näissä tunnelmissa muistan tilanteen seuraavana päivänä, jossa jälleen polvistuin tutun kulmasohvan nurkkaan rukoilemaan apua Jumalalta.

    – Herra Jeesus, minä sanoin kiitoksen ja muun rukouksen lomassa. – Sinä näet, että minut on juuri irtisanottu töistä. Mutta olemme Parvinin kanssa menossa naimisiin ja Sinä ymmärrät, ettei minulla todellakaan ole varaa jäädä työttömäksi. Auta, Herra Jeesus meitä.

Puhelin soi.

Niin totta kuin Jumala elää ja niin totta kuin minä elän, puhelin soi! Juuri sillä hetkellä

Vastasin. Langan toisessa päässä oli seurakunnastamme tuttu ystäväni Harri. Hän oli postimies.

    – Terve Pasi, meillä on täällä Helsinki 53:n postipiirissä nyt juuri akuutti miesvajaus. Minä ajattelin, että et sinä kuitenkaan loppuelämääsi voi siellä raamattumyymälässä olla töissä, joten ajattelin soittaa ja kysellä kiinnostaisiko?

Irtisanomisestani en ollut kertonut vielä kenellekään. Siitähän oli muutenkin kulunut vasta vajaa vuorokausi.

    – No kyllä kiinnostaa, minä vastasin ja kerroin, että minut oli juuri irtisanottu Pipliaseurasta. Nauroimme Harrin kanssa iloisena tästä ihmeellisestä johdatuksesta. Hän kysyi, että milloinka voisin aloittaa sillä postipiiri Helsinki 53 Helsingin Hakaniemessä (joka tuolloin oli Suomen ja pääkaupunkiseudun toiseksi tai kolmanneksi suurin postipiiri) tarvitsi nopeasti ja kipeästi työntekijää.

Menin Harrin puhelun jälkeen seuraavan päivänä uudestaan Tapanaisen juttusille ja kerroin yllättäen tulleesta työtarjouksesta. En muista vuosien takaisia juridisia yksityiskohtia yhtä hyvin kuin näitä kahta puhelinsoittoa, mutta muistaakseni hyvässä yhteisymmärryksessä irtisanomisaika lyhentyi kuukaudesta kahteen viikkoon, eli kuten on tapauksissa, joissa työntekijä itse irtisanoo itsensä.

Postimiehenä työskentelin siihen saakka kunnes seuraavana vuonna tuli varusmiespalveluksen aika. Aseettoman palvelusjaksoni loppuvaiheessa muutimme vaimoni kanssa Vantaalle, jossa yhä asumme, ja työskentelin pienen aikaa postimiehenä Vantaalla, kunnes hakeuduin kauppaopistoon ulkomaankaupan linjalle. Sen päätyttyä tieni johdattui Paatmos Lähetyssäätiöön. Sekin on oma tarinansa johdatuksineen. Mutta se jääköön toiseen kertaan. 

Mitä tästä kaikesta voimme oppia. Ainakin sen, että puhelin kannattaa ottaa irti seinästä rukouksen ajaksi. Paitsi, jos pitää rukoilla itselleen työpaikkaa.

Rukouskoulussa Koivukylän pysäkillä

Siihen aikaan kun vielä opiskelin teologiaa kuljin kampukselle julkisilla. Kerran odotin bussia keskustaan Koivukylän pysäkillä, kun paikalle hoippui pari maistissa olevaa kaveria. He tuntuivat olevan puheliaalla tuulella. Minä en.

Mahtoivatko pyytää tupakkaa vai mistä juttu lähti kuitenkin liikkeelle, kun yhtäkkiä huomasin meidän vaihtavan ajatuksia Jumalasta ja Jeesuksesta toisen kaverin kanssa.

”Vai Jumala,” tuhahti toinen kaveri kädet syvällä taskuissa. ”Mitä sekään on mun hyväkseni koskaan tehnyt? Ei mitään.”

Siinä olisi pitänyt apologeetalla olla tietysti heti joku terävä evankeelinen vastaus, mutta menin aivan sanattomaksi.

Silloin toinen kaveri puuttui keskusteluun ja heitti todellisen one-linerin: ”Ethän sä siltä koskaan ole edes mitään pyytänytkään!”

Touché.  En voinut olla hymyilemättä. Oli keskustelukumppanini vuoro mennä sanattomaksi.

Joitakin vuosia myöhemmin vaimoni odotteli linja-autoa keskustaan samalla Koivukylän pysäkillä, kun pysäkin penkille pelmahti kaksi nuorta koululaista. Vaimoni ei voinut olla kuulematta poikien keskustelua sivukorvalla ja kertoi kotiin palattuaan mitä oli tapahtunut.

Pojilla oli ilmeisesti kova nälkä koulupäivän jälkeen ja kaipasivat jotain syötävää. Kauppaan ei voinut mennä koska ei ollut rahaa.

Silloin toinen pojista yllättäen sanoi: ”Hei, rukoillaan! Mun äiti on sanonut, että jos tarvitsee jotain voi rukoilla Jeesusta.”

”Joo,” sanoi toinen, ”pyydetään vaikka suklaapatukkaa”.

Pojat rukoilivat hiljaa ja lyhyesti.

Kun he saivat pikku rukouksensa päätökseen ja nostivat päänsä, tien toiselta puolelta Ärrältä tuli ilmeisesti joku pojille tuttu mies, joka jo kaukaa heilutti kättä ja huusi: ”Hei pojat! Onko nälkä? Kelpaisko suklaapatukka?”

Mies toi pojille juuri ostamansa suklaapatukat ja pojilta loksahti suu ihan auki. Vaimoni kertoman mukaan he katsoivat toisiansa silmät suurina ihmeissään tapahtuneesta.

Elämässä on tietysti suurempia ja vaikeampiakin asioita kuin suklaapatukka. Mutta jos ei koskaan pyydä ei myöskään saa. ”Teillä ei ole, sentähden ettette ano” (Jaak. 4:2).

Ai niin, kuvan pysäkki ei ole Koivukylästä. Ehkä se on Sinun pysäkkisi.

Mietteitä – Pensées III

En ehkä ole yhtä hyvä matematiikassa kuin Blaise Pascal, mutta kristinuskoa koskevien keskeneräisten mietelauseiden rustaamisessa aion vakavasti yrittää jälleen kilpailla hänen kanssaan. Jos en ajatusten syvällisyydessä niin vähintään keskeneräisyydessä.

Uskonto ja politiikka. Uskontoa ja politiikkaa ei saa, eikä edes voi, pitää erillään. Sehän olisi kuin letut ilman mansikkahilloa. Uskonto ja politiikka kuuluvat yhteen kuin hiiva ja taikina. Ne juuri on sotkettava keskenään. Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista yhteiseksi hyväksi. Uskonnolla on oma painava sanansa sanottavana siitä mikä on hyvää. Ilman uskontoa hyvä ja paha eivät ole filosofisesti edes ymmärrettäviä käsitteitä. Tärkeintä on pitää huono uskonto erillään hyvästä politiikasta ja huono politiikka hyvästä uskonnosta. Asialla on sitten tämä retorinenkin ulottuvuus. Uskonnon ja politiikan erottamista vaaditaan äänekkäästi kun halutaan marginalisoida toisenlaista poliittista näkemystä edustavan uskonnollisen henkilön poliittinen mielipide. Poliittisen vastustajan uskonnollisuus nähdään silloin suurena mainitsemisenarvoisena ongelmana. Omissa riveissä toimivan uskonnollisen henkilön poliittisissa mielipiteissä ei yleensä sitten nähdä mitään vaaraa uskonnon ja politiikan sotkeutumisessa. Riippuu siis siitä kuka uskontoa ja politiikkaa kulloinkin sotkee.

Perisynti. Ja käärme sanoi: "Mitä se kenellekään kuuluu mitä kaksi aikuista ihmistä keskenään tekevät kunhan ketään ei vahingoiteta?" Niin Eeva kysyi mieheltänsä: "Rakastatko minua?" Mies vastasi ja sanoi: "Tietysti ja totisesti, ketäpä muutakaan." Niin he, mies ja hänen vaimonsa, ottivat ja söivät siitä hedelmästä. Silloin heidän silmänsä aukenivat ja kaikkien heidän jälkeläistensä silmät sokeutuivat aina tähän päivään asti.

Aamurukous. "Herra, ole meille armollinen! Toivoen me katsomme sinuun. Ole joka aamu käsivarsiemme voima, hädän hetkenä pelasta meidät!" (Jes. 33:2)

Profeetallinen risti. Jeesus ei kuollut ristillä menneisyytemme, vaan tulevaisuutemme tähden. Kaikki syntimme olivat Golgatalla tulevaisuudessa. Sovitus merkitsee enemmän kuin vain mahdollisuutta saada menneet synnit anteeksi. Anteeksisaatuammekin joudumme usein vielä murehtimaan syntiemme seurauksia. Risti ei korjaa menneisyyttä. Se saadaan anteeksi. Risti korjaa tulevaisuuden. Sovitus ei luo uutta menneisyyttä, vaan uuden tulevaisuuden. Tehtyä ei saada tekemättömäksi. Jumalan kiitos, ei myöskään Golgatalla tehtyä. ”Valtaistuimella istuva lausui: ’Uudeksi minä teen kaiken’" (Ilm. 21:5).

--------
Aiemmat mietteet:

• Mietteitä - Pensées II
• Mietteitä - Pensées I

"Nyt ei voi muuta kuin rukoilla..."

Billy Grahamin Hope for Each Day hartauskirjassa on tämän päivän, 1. elokuuta, kohdalla hyvä kirjoitus rukouksen merkityksestä ja voimasta. Johtolauseena on 1 Tessalonikalaiskirjeen 5:17 kehoitus: ”Rukoilkaa lakkaamatta”.

Graham kirjoittaa:

Kuinka usein olet kuullut sanottavan: ”Ei voi muuta kuin rukoilla”?

Ei voi muuta kuin rukoilla? Yhtä hyvin voisi sanoa nälkäiselle: ”Ei voi muuta kuin antaa sinulle ruokaa”. Tai sairaalle: ”Ei voi muuta kuin antaa sinulle tätä lääkettä, joka parantaa sinut”. Tai sanoa köyhälle lapselle: ”Ei voi muuta kuin ostaa sinulle syntymäpäivälahjaksi lelun, jota kaikkein eniten haluat.”

Rukous avaa taivaan ovet ja päästää Jumalan voiman valloilleen. Jaakob 4:2 sanoo: ”Teillä ei ole sen tähden ettette ano.” Raamattu sanoo: ”Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi” (Fil.4:6).

Tämä on totta sekä omien että toisten tarpeiden suhteen. Liian usein rukouksemme keskittyvät meihin itseemme. Mutta Jumala haluaa käyttää meitä ja koskettaa toisten elämää meidän rukoustemme kautta. Kenen puolesta sinun pitäisi tänään rukoilla?

Grahamin teksti tälle päivälle puhuttelee minua henkilökohtaisesti sillä 13 vuotta sitten juuri 1. elokuuta ajasta ikuisuuteen siirtynyt äitini sai kerran kokea meitä molempia syvästi koskettaneen rukousvastauksen.

Joskus 90-luvun puolivälin tuntumassa suomalaisen kristillisen televisiotyön pioneeri Markku Vuorinen Hyvä Sanoma Radiosta pyysi minua vieraaksi silloisessa HTV verkossa nähtävään tv-ohjelmaansa Tarjolla Elämä. Puhuimme rukouksesta ja Jumalan voimasta. Rohkaisimme katsojia luottamaan Jumalaan, joka kuulee rukouksia. Lähetyksen lopuksi Markku toi studioon ison korillisen katsojien lähettämiä postikortteja, jotka sisälsivät rukouspyyntöjä. Rukoilimme yhdessä. Siinä yhteydessä sanoin kohti kameraa: ”Jos olet sairas, laita käsi sairaan paikan päälle ja rukoillaan yhdessä, että Jumala parantaa”. Sitten rukoiltiin.

Nauhoituksen päätyttyä poistuimme HSR:n studiosta. Astuessamme lämpiön puolelle muistan kysyneeni Markulta vähän skeptisesti: ”Mitä luulet, mahtoiko kukaan sairas saada tästä mitään? Enhän minä ole mikään parantajaevankelista.” Vuorinen vastasi viisaasti jotain sen suuntaista, että Jumalastahan se on kiinni, eikä meistä.

Elettiin aikaa ennen TV7:ää ja Radio Deitä, eikä äitini muutenkaan seurannut HTV:n kristillistä tarjontaa, jota Vuorisen ohjelman lisäksi ei tainnut olla juurikaan. Eikä ätini ollut silloin uskossa. Koska olin kuitenkin ollut jo jonkun aikaa Patmos Lähetyssäätiössä kristillisessä radiotyössä olin aika ajoittain antanut äidilleni nauhatallenteita tekemistäni radio-ohjelmista. Hän kuunteli niitä, koska radiotyö oli tavallaan ”sukuvika”. Hän työskenteli yli 30 vuotta Yleisradion tuotantosihteerinä. Ja nuoruusvuosinaan 50-luvun lopulla hakenut jopa kuuluttajaksi televisioon. Ura aukeni kuitenkin radion puolella. Media oli tuttu. ”Sinä olet lähetystyöntekijä”, vitsaili äitini lämpimästi viitaten siihen, että tein kristillisiä radiolähetyksiä.

Saatuani aikanaan Markku Vuoriselta VHS kopion Tarjolla Elämä jaksostani (se on yhä tallessa) annoin sen myöhemmin äidilleni katsottavaksi. En ajatellut sen syvemmin mihin se voisi johtaa. Äitini otti nauhan vastaan, mutta ei sen koomin kommentoinut asiaa mitenkään. Enkä kysellyt perään.

Kului viikkoja. Ehkä kuukausia. En tarkkaan enää muista. Mutta sitten tuli joulukuu 1995. Muistan elävästi sen päivän, jolloin työpuhelimeni patmostalolla soi. Vastasin kuin mihin tahansa puheluun. Langan toisessa päässä oli äitini, joka itki aivan kontrolloimaittomasti. ”Minä tein niin kuin sinä sanoit,” hän sopersi itkunsa seasta. Tunnistin äitini äänen. ”Teit mitä?”, minä kysyin ihmeissäni ja samalla huolissani siitä miksi äitini itki. ”No se mitä sinä sanoit siinä ohjelmassa, minä tein mitä sinä sanoit ja mitään ei löytynyt! Tämä on merkki, tämä on merkki,” äitini sopersi puhelimeen. Yhtäkkiä tajusin, että hän puhui Tarjolla Elämä ohjelman jaksosta, jonka olin hänelle antanut. Kun minulle valkeni tilannealoin en voinut itsekään olla itkemättä. Oikein hartiavoimin. ”Kyllä joku tuolla ylhäällä välittää jopa minusta,” äitini sanoi. ”Kiitos Jumalalle, kyllä välittää äiti,” minä sain sanottua yhteisen itkun ja jaetun ilon keskeltä kyyneleitä pyyhkiessäni.

Äidilläni oli aiemmin samana vuonna diagnosoitu maksasyöpä. Tai sellaista ainakin vahvasti epäiltiin. Tutkimuksissa oli röntgenkuvissa näet löytynyt maksasta suurehko tummentuma. Lääkärin antama mahdollinen maksasyöpädiagnoosi sai äitini suunniltaan pelosta. Mummoni, äitini äiti, oli menehtynyt maksasyöpään.

Kodin yksinäisyydessä äitini oli katsonut antamani videotallenteen, kuullut rukoukseen rohkaisevan juttelumme Markku Vuorisen kanssa, laittanut kehotuksen mukaan kätensä sairaan paikan (tässä tapauksessa maksan) päälle ja rukoillut lyhyen rukouksen perässäni ohjelman ohjeita seuraten. Jatkotutkimuksissa lääkärit eivät yllättäen sitten löytäneetkään maksasta enää mitään ”tummentumaa”. Silloin äitini soitti minulle ja kertoi kaiken mitä oli tapahtunut. Itkimme molemmat hillittömästi. Ilosta. Se oli elämäni kummallisin puhelu. Ja ihanin.

Jossain äitini jäämistössä on epikriisi ja lääkärinlausunnot ”ennen” ja ”jälkeen”. Pitää joskus taas kaivaa ne esiin. En laisinkaan teeskentele ymmärtäväni mistä lääketieteellisesti viime kädessä oli kysymys. Äidilleni - Tuula Talvikki Turuselle - hänen kokemansa rukousvastaus oli mitä totisinta totta. ”Tämä on merkki! Kyllä joku tuolla ylhäällä välittää jopa minustakin”. Muistan äitini itkun keskeltä sopertamat sanat kuin eilisen päivän. Noihin muistoihin palaaminen koskettaa minua aina syvästi. Osaksi juuri tämä kokemus sai äitini sittemmin turvaamaan Kristukseen Vapahtajanaan elämänsä lopulla.

Näitä mietin tänään, 1. elokuuta, 13 vuotta äitini taivaskutsun jälkeen Grahamin kirjan hartaussanan palauttaessani nuo vaiheet taas elävästi mieleeni. ”Ei voi muuta kuin rukoilla? Yhtä hyvin voisi sanoa nälkäiselle: Ei voi muuta kuin antaa sinulle ruokaa,” kirjoitti Graham tänään. Rukous on hädässä olevalle lähimmäiselle samaa kuin ruoka nälkäiselle. Siksi rukousta ei pidä aliarvioida. Jumalalle on kaikki mahdollista.

Mene pois, paholainen - minut on armahdettu

Tuoressa Uusi Tie -lehdessä (20.11.2008) ilmestyi mainio Esko Murton artikkeli "Mene pois, paholainen - minut on armehdettu." Murto selvittää uskonpuhdistaja Martti Lutherin ajatuksia kamppailusta kiusaajan syytöksien kanssa:

"Paholainen nostaa kristityn omalletunnolle syntejä, olivat ne sitten todellisia tai kuviteltuja, vanhoja syntejä tai uusia. Hän kasaa uhrinsa päälle huonoa omaatuntoa, pyrkien siten kauhistuttamaan uhrinsa niin, että tämä ei pysty enää luottamaan Kristuksen antavan jopa näin suuret, häpeälliset ja monilukuiset synnit anteeksi ... Saatana voi valehdella tässä, mutta usein hänen ei tarvitse: jokainen tarjoaa omalla elämällään riittävästi ainesta todella murhaaviin syytöksiin ... alati synneistä muistuttaen hän tekee kristityn elämästä jatkuvan synkkyyden, itseinhon ja häpeän valtakunnan, jossa ei lopulta ole enää laisinkaan valoa ja iloa Kristuksen evankeliumista. Saatanan valheiden läpi katsottuna Jeesus näyttäytyy ankarana tuomarina, jonka edessä ihmisparka ei tunen muuta kuin kauhua ja häpeää. Sielu ei jaksa sellaista loputtomiin, ja niin piinaansa paetakseen paholaisen uhri lopulta kovettaa sydämensä kaikelle Jumalaan liittyvälle ja unohtaa Kristuksen", Murto kirjoittaa Uudessa Tiessä.

Mitä ohjeita Luther sitten antoi omantunnon ahdistamille ihmisille taistelussa kiusaajan syytöksiä vastaan. Lutherin mukaan, jos pystyt uskomaan, että ahdistavat omaatuntoa ahdistavat syytökset tulevat paholaiselta, olet jo voittanut. Paholaisen syytökset on sitten torjuttava lujasti evankeliumilla:

• "Sylje paholaisen päälle ja sano: 'Olenko tehnyt syntiä? Kyllä, olen - ja olen pahoillani siitä. Vaan en ole epätoivoinen, sillä Kristus on ottanut koko maailman synnit pois. On siten varmaa, että myös tämä minun syntini on otettu pois."
• "Mene pois paholainen, sillä minut on armahdettu. Näin minun tulee uskoa."
• "Mene pois, kirottu paholainen! Sinä yrität saada minut hermoilemaan itsestäni. Sitä vastoin Jumala julistaa kaikkialla, että minun tulee antaa yksin hänen huolehtia minusta."
• "Jos kerran olet näissä asioissa niin etevä, mene taivaaseen ja väittele Jumalan itsensä kanssa - häneltä saat tyydyttävän vastauksen," Luther neuvoi uskonopillisissa asioissa ahdistettua naista sanomaan.
• Eräälle synkkämieliselle ystävälleen hän kirjoitti: "Kun paholainen kiusaa sinua näillä ajatuksilla, hakeudu heti muiden seuraan, juo enemmän, vitsaile ja laske leikkiä tai ryhdy johonkin muuhun hauskaan puuhaan."

Hyödyllisiä ajatuksia uskonpuhdistajalta.

Aivokasvain hävisi rukouksen voimasta?

Teksasilainen pikkutyttö, Kayla Knight, oli kärsinyt taukoamatta päänsärystä neljä kuukautta, kunnes äiti vei hänet viimein lääkärille. Aivojen kerros- ja magneettikuvauksissa paljastui, että 11-vuotiaan Kayla tyttösen aivoissa oli rajusti levinnyt agressiivinen kasvain.

Jatkuvan päänsäryn vuoksi Kayla vietti suurimman osan ajastaan vuoteessa. Heinäkuussa tehdyissä jatkotutkimuksissa kasvain oli edelleen suurentunut ja lääkärien mukaan tyttö olisi aivokuollut kahdessa viikossa. Mahdollinen leikkaus päätyisi lääkärien mukaan 95 prosentin todennäköisyydellä kuolemaan.

Kayla ja hänen äitinsä Amy kuuluvat teksasilaiseen Whitehouse First Assembly-helluntaiseurakuntaan. Yhdessä he kääntyivät Jumalan puoleen rukouksissa. "Me rukoilimme",

äiti kertoi Kaylan tapauksesta jutun tehneen maallisen ABC yhtiön tv-ohjelmassa. "Polvistuime ja rukoilimme. Oli keskiviikko ja menimme seurakuntaan, jossa kolmisenkymmentä ihmistä laski kätensä tyttäreni päälle ja se... Jumalan saattoi suorastaan tuntea. Emme olleet koskaan rukoilleet niin kovasti. Tarkoitan, että olimme rukoilleet... mutta emme tällä tavoin. Ei niin kuin nyt," Amy Knight kertoi toimittajille.

Kaksi päivää rukouksen jälkeen Kayla lähetettiin rutiinitutkimuksiin Baylorin sairaalaan, Dallasiin. Aivokasvain oli hävinnyt. Lääkäri oli hämmentynyt. Myöhemmät jatkotutkimukset ovat vahvistaneen, että kasvain ei ole uusiutunut.

ABC yhtiön tv-kanavan KLTV7:n Kaylasta tekemä juttu on luettavissa ja katseltavissa yhtiön sivuilta. Jutussa näytetään myös Kaylan aivoista otettuja kuvia ennen ja jälkeen parantumisen:

• Power of Prayer: Kayla Knight (by Clint Yealts; KLTV7)
• Lääkärit häkeltyivät: Aivokasvain hävisi rukouksen jälkeen (Heikki Salmela, RV-lehti 27.8.2008)