Panama-paperit
 nostivat keskusteluun veroparatiisit, veronkierron sekä rahanpesun, 
mutta myös suomalaisten eläkerahat. Veroparatiiseja voidaan käyttää 
laittomasti ja laillisesti. Monimutkaiset yritysjärjestelyt ja 
bulvaanien kautta tapahtuva sijoitustoiminta ei tietenkään herätä 
luottamusta, jos kerran ei ole mitään salattavaa. 
 
Veroparatiiseja
 aiheuttavat moraalista paheksuntaa, koska niitä käytetään esimerkiksi 
rikolliseen veronkiertoon. Lainkuuliainen veronsa maksava kansalainen 
ajattelee tietysti aivan oikein, että eihän sellaista saa tehdä.
Mutta vaikka ei hyväksyisi, on hyvä yrittää ymmärtää asioita pintaa syvemmältä. 
 
Kuten veronkierron vaikutuksista varoittava taloushistorioitsija Markku Kuisma totesi YLE:n verkkosivuilla (YLE, 12.4.2016),
 veroparatiisit syntyivät suurin piirtein samassa tahdissa kuin 
hyvinvointiyhteiskunnat. Kuisman mukaan: ”Hyvinvointivaltio – toisen 
mielestä 'paisunut', toisen mielestä kovalla työllä rakennettu – ja sen 
vaatimat verot ovat [...] veronkierron todellinen syy.” 
 
Tavallisetkin suomalaiset hyötyvät veroparatiiseista, kuten Merja Saarinen Talouselämä –lehdessä (11.4.2016) kirjoittaa otsikolla ”Tiesitkö tämän – Sinunkin rahasi ovat veroparatiisissa?”  Suomalaiset
 työeläkeyhtiöt ovat sijoittaneet kymmeniä miljardeja suomalaisten 
työeläkerahoja veroparatiiseihin. Eivät vältelläkseen tai kiertääkseen 
rikollisesti veroja, vaan saadakseen työeläkerahoillemme suurempaa 
tuottoa, jotta eläkemaksuja ei tarvitsisi korottaa ja tai eläke-etuuksia
 pienentää. 
 
Oli oikein tai väärin, mutta vapaassa 
markkinataloudessa tiukan pankkisalaisuuden veroparatiisit 
mahdollistavat itsenäisten maiden välisen verokilpailun, joka samalla 
luo paineita korkean verotuksen maille alentaa omaa verotustaan, jotta 
pääoma pysyisi omassa maassa, eikä tapahtuisi "verokarkailua". Valtiot 
joutuvat miettimään kuinka tehdä omasta maasta taloudellsiesti 
houkuttelevampi. 
 
Jotkut ekonomistit
 kyseenalaistavat ajatuksen maiden välisen verokilpailun estävästä, 
lonkeronsa kaikkialle tunkevasta globaalista ”Isoveli” 
–verokartellista. He katsovat sellaisen  loukkaavan liiaksi itsenäisten 
maiden ja hallintoalueiden taloudellista suvereniteettia. 
 
Sitäkin 
voi kristittynä miettiä haiskahtaako tällainen itsenäisten valtioiden 
taloudellisen päätäntävallan ylitse keskitetty globaali verovalvonta 
jopa pikkuisen antikristilliseltä ja pyrkimykseltä ilmestyskirjamaiseen 
yhteen maailmanhallitukseen. 
 
Panama-paperien on arveltu olevan vasta jäävuoren huippu. 
 
Odotellessamme
 mitä kaikkea pinnan alta vielä paljastuu, on hyvä muistuttaa itseään 
lyhyesti neljästä raamatullisesta periaatteesta verojen ja varojen 
suhteen. 
 
Ensiksi, kristityn tulee maksaa veronsa,
 eikä turvautua rikolliseen veronkiertoon (Room. 13:5-7). Tämä koskee 
sekä henkilökohtaista verosuunnittelua että yksityisyrittäjiä, ja 
luonnollisesti rikollisia veroparatiisijärjestelyitä. 
 
"Keisarille" se, mikä "keisarille" kuuluu. Mutta myös Jumalalle se, mikä Jumalalle kuuluu. 
Kahden
 maan kanslaisena - maallisen  ja taivaallisen - kristitty kantaa asiaan
 kuuluvasti vastuuta kahteen suuntaan: Hän harrastaa sekä sen kaupungin 
menestyksestä, jossa hän nyt elää (Jer. 29:7) että Jumalan taivaallisen 
kaupungin menestystä, joka on hänen ikuinen kotinsa. 
 
Kiristitty 
siis maksaa veronsa ja sen lisäksi tukee sydämestään varoillaan 
evankeliumin työtä. Jokainen kristitty ymmärtää, ettei  Jumalan 
valtakunnan työtä tehdä verovaroista. 
 
Toiseksi, keisarin – eli tässä tapauksessa valtion – on syytä muistaa, että 
"oikeudenmukainen kuningas pitää maan pystyssä, veroja kiskova hävittää sen" (Snl. 29:4). 
 
Valtiokaan
 ei saa varastaa (7. käsky) eikä himoita kenenkään lähimmäisen 
yksityistä omaisuutta (9. käsky), saatikka kajota siihen, mikä kuuluu 
Jumalalle. 
 
Poliittisilla päättäjillä ei ole kyseenalaistamatonta jumalallista oikeutta säätää alati uusia ja lisää veroja. 
 
Samalla
 kun veroparatiiseilta vaaditaan enemmän läpinäkyvyyttä valtioilta on 
vaadittava peiliin katsomista ja viisautta verotuksen suhteen. Olethan 
kuullut Laffierin käyrästä? 
 
Kolmanneksi,
 rikkaita Raamattu kehottaa antamaan omastaan anteliaasti ja tekemään 
hyvää, eikä panemaan toivoansa epävarmaan rikkauteen. Pikemminkin heidän
 tulee kerätä aarretta taivaaseen, Jumalan paratiisiin, ei maan päälle 
veroparatiiseihin (Matt. 6:19-21; 1 Tim. 6:17-19).  
 
Ahneus on syntiä (Ef. 5:5).  
 
”Kavahtakaa
 kaikkea ahneutta, sillä ei ihmisen elämä riipu hänen omaisuudestaan, 
vaikka sitä ylenpalttisesti olisi,” sanoi Jeesus, kun häneltä pyydettiin
 kommenttia perinnönjakoon. Jeesus muistutti silloin rikkaasta miehestä,
 joka  kokosi aarteita itselleen, mutta jolla ei ollut rikkautta Jumalan
 luona, Jumalan paratiisissa (Luuk. 12:13-21). 
 
Neljänneksi,
 ahneus on syntiä, mutta niin on kateuskin (Gal. 5:21; Jaak. 3:14). Jos 
jollakin on enemmän maallista hyvää, kuin itsellämme, se ei 
automaattisesti merkitse, että sellainen olisi hankittu muiden 
kustannuksella, saatikka epärehellisin keinoin.  
 
Hyvinvoinnin 
kartuttaminen ei ole nollasummapeliä, jossa yhden menestys tapahtuu 
automaattisesti toisen menetyksen kustannuksella. 
 
Ei ole syytä 
oitis ajatella, että ulkonaisesti vauras henkilö on ahne, tai ettei hän 
maksa verojansa, tai käytä varojansa myös hyvän tekemiseen ja köyhien 
auttamiseen. 
 
Jumala tuntee meitä paremmin niin sydänten salaisuudet kuin pankkisalaisuudetkin. 
 
Lopuksi,
 maailman rikkain ihminen on ilman Jeesusta lopultakin köyhempi kuin 
kirkon rotta. Se, jolla on Kristus, on rikas vaikka olisi inhimillisesti
 ajatellen köyhä. Hänellä on aarre, jota ei kuolemassakaan voida häneltä
 riistää. 
 
Nyt kohistaan siitä kenen nimi löytyy Panama-papereista ja veroparatiiseista. 
Viimeisellä tuomiolla on kyse siitä kuka pääsee Jumalan paratiisiin ja löytyykö nimi Karitsan elämän kirjasta. | 
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti